Tohtorin vastaanottohuone oli kaikin puolin rauhallinen. Jane istui
hänen nahkapäällyksisessä nojatuolissaan, jalat jakkaralla, kädet
pusersivat sivunojia.
Tohtori istui pöytänsä ääressä kiertotuolissa, jota tavallisesti
käytti, siinä kun saattoi yhtäkkiä helposti pyörähtää katsomaan
potilasta suoraan silmiin tai myös hälinättä kääntyä ja kumartua
pöytänsä yli.
Nyt juuri hän ei katsonut Janeen päin. Hän oli tarkalleen
selostanut käyntinsä Castle Gleneeshissa, josta oli palannut vasta
edellisenä iltana. Hän oli ollut viisi tuntia Garthin luona. Tuntui
sydämellisimmältä kertoa kaikki Janelle. Mutta hän katseli suoraan
eteensä puhuessansa, sillä hän tiesi, ettei mikään lopulta pidättänyt
Janen kyyneliä, ja hän tahtoi, ettei tämä luulisi hänen niitä
huomanneenkaan.
"Ymmärrättehän siis, rakas ystävä", puhui hän, "että ulkonaiset
vammat ovat tyydyttävästi paranemaan päin. Omituista kyllä, aivot
eivät vioittuneet lainkaan, ja vaikka kummankin silmän verkkokalvo on
puhki ja näkö ehdottomasti mennyttä, ei kasvoissa muuten ole juuri
mitään vikaa. Nykyinen vaara aiheutuu hermotärähdyksestä ja niistä
äärettömistä sieluntuskista, joita hän tunsi, kun hänelle selvisi
hänen koko onnettomuutensa. Ruumiilliset tuskat ovat ensi päivinä ja
öinä olleet kauheita. Poika parka, hän on vallan murtuneen näköinen.
Mutta hänen ruumiinrakenteensa on erinomainen, ja hänen elämänsä on
ollut niin puhdasta, tervettä ja kohtuullista, että hänellä, jos
kellään, olisi ollut hyvät parantumisen toiveet, ellei olisi käynyt
niin, että sitä mukaa kuin kivut vähenivät ja hän joutui alituisesti
mielessään hautomaan sokeuttaan, hänen henkiset kärsimyksensä kävivät
ylenmääräisiksi. Näkö merkitsi hänelle niin äärettömän paljon --
muotojen kauneutta, värien kauneutta. Taiteilija oli vallalla
hänessä. Sanottiin hänen puhuvan kovin vähän. Hän on uljas mies
ja voimakas. Mutta hänen mielentilansa vaihteli huolestuttavasti.
Hänessä näkyi henkisen häiriön merkkejä, joitten yksityiskohtia en
rupea teille kertomaan, ja hermolääkäri tuntui hänelle silmälääkäriä
tarpeellisemmalta. Sen tähden on hän nyt minun hoidossani."
Tohtori vaikeni, korjaili muutamia pöydällä olevia kirjoja paikoilleen
ja veti pienen orvokkimaljakon lähemmäksi. Hän tarkasteli vähän aikaa
kukkia, työnsi ne sitten siihen, mihin hänen vaimonsa oli ne asettanut,
ja jatkoi puhettaan.
"Suurin piirtein minä olen tyytyväinen. Hän tarvitsi ystävän ääntä
pimeyteensä. Hän tarvitsi kättä, jonka puserruksessa tuntui luotettavaa
ymmärtämystä. Hän ei tarvinnut sääliä, ja ne, jotka puhuivat hänen
surkeudestaan ymmärtämättä sitä, kykenemättä sen äärettömyyttä
mittaamaan, olivat saattamaisillaan hänet hulluksi. Hän tarvitsi
veljellistä ystävää, joka tuli ja sanoi: 'Edessäsi on taistelu --
hirveä, epätoivoinen taistelu. Mutta Jumalan avulla pääset voitolle.
Paljon helpompaa olisi kuolla; mutta kuoleminen olisi häviölle
joutumista; sinun täytyy elää voittaaksesi. Ihmisvoimat eivät siihen
riitä; mutta Jumalan avulla pääset voittajana taistelusta.' Kaiken
tämän minä sanoin hänelle ja vielä paljon muutakin, ja sitten tapahtui
jotakin ihmeellisen kaunista. Teille voin kertoa sen ja tietysti
Flowerille, mutta en kenellekään muulle maailmassa ilmaisisi sitä. Oli
ollut vaikeata saada minkäänmoista vastausta häneltä. Tuntui siltä
kuin hän ei olisi kyennyt seuraamaan, mitä hänen ympärillään tapahtui.
Mutta nuo sanat 'Jumalan avulla' näyttivät pystyneen häneen ja saaneen
vastakaikua hänen sielussansa. Minä kuulin hänen toistavan niitä
parisen kertaa ja sitten vaihtavan ne sanoihin 'Ah armollasi virvoita'.
Sitten hän verkkaan käänsi päätänsä tyynyllä ja, sen verran kuin hänen
kasvojansa näki, hänen ilmeensä oli vallan muuttunut. Hän sanoi: 'Nyt
minä sen muistan, ja sävel on tämmöinen', ja hän liikutti käsiänsä
peitolla, niinkuin olisi soittanut sointuja. Sitten hän hyräili 'Veni
Creator Spirituksen' toista säkeistöä hiljaa, mutta aivan selvästi.
Minäkin tunnen sen, olin kuorossa laulamassa sitä kotona isäni
kirkossa. Muistatteko?
"'Sä anna ikivalkeus,
tee kirkkaaks' silmän sokeus!
Tää muoto tomun tahrima,
ah, armollasi virvoita,
pois kateet poista, rauha suo,
sun ohjaukses turvan tuo.'
"En ole koskaan kuullut mitään niin liikuttavaa."
Tohtori vaikeni, sillä Jane oli kätkenyt kasvonsa käsiinsä ja
nyyhkytti vavahdellen. Kun hänen nyyhkytyksensä hiukan laantui, jatkoi
tohtori tyynesti: "Ymmärrättehän, että minä tästä sain jonkinlaista
johtoa. Kun tällainen isku kohtaa ihmistä, jää uskonto hänen ainoaksi
turvaksensa. Ruumis kestää henkisen kehityksen mukaan. Dalmainissa
on paljon enemmän elämän vakavuutta kuin se, joka tuntee hänet
vain pintapuolisesti, saattaisi luulla. No niin, sen jälkeen me
keskustelimme vallan harkitsevasti, ja minä sain hänelle vakuutetuksi
muutamain toimenpiteiden tarpeellisuuden. Tehän tiedätte, ettei hänellä
ole omaisia paitsi joitakuita serkkuja, jotka eivät ole milloinkaan
olleet erittäin ystävällisiä. Hän on vallan yksin siellä. Ystäviä
hänellä on tosin joukoittain, mutta nykyisin voi vain hyvin läheinen
ystävä päästä hänen luokseen. Ja vaikka hän tuntui niin poikamaiselta
ja jokainen luuli helposti hänet tuntevansa, niin olen alkanut epäillä,
mahtoiko kukaan meistä tuntea oikeata Garthia -- hänen syvällä olevaa
miehen sieluansa."
Jane kohotti päätään. "Minä tunsin", sanoi hän lyhyesti.
"Niinkö", sanoi tohtori, "vai niin. No, kuten sanottu, tavallisia
ystäviä ei voi päästää sisälle. Lady Ingleby, herttaiseen, välittömään
tapaansa, oli tullut sinne ilmoittamatta mitään tulostansa. Ilman
kamarineitsyttä hän oli lähtenyt matkaan, vain pieni matkalaukku
mukanaan, ja ajaa tupsahti portaiden eteen. Robert Mackenzie,
paikkakunnan lääkäri, joka on karaistunut naisvihaaja, pelästyi
ensin, että hän oli joku Dalin salaa vihitty vaimo. Hän näkyi
uskovan, että kaikkien naisten, jotka noin vain ilman muuta saapuvat
vuokravaunuissa, täytyy väenväkisin olla senlaatuisia rouvia, joita
sangen vähän kaivataan. Minä otaksun, että siellä mahtoi olla hauska
kohtaus. Mutta pianhan lady Ingleby vanhan Bobbien hellytti, vähältä
piti, ettei tämä hullaantunut -- kukapa ei häneen ihastuisi? Mutta
eivät he tietysti uskaltaneet päästää häntä Dalin huoneeseen, niin
että hänen lohduttajatoimensa lienee supistunut siihen, että hän
salli Dalin vanhan emännöitsijän itkeä kauniin olkapäänsä nojassa.
Oli melko hullunkurista kuulla kerrottavan siitä, kun tuntee heidät
kaikki ja vieläpä paremmin kuin he itse tuntevat toisiansa. Mutta
palatkaamme asiaan. Hänellä oli oikein taitava miehinen hoitaja, ja
myöskin hänen oma palvelijansa osasi vaalia häntä. Hän ei millään
ehdolla huolinut ketään meidän lontoolaisista tutkinnonsuorittaneista
sairaanhoitajattaristamme, jotka olisivat tuoneet mukanaan hiukan
kodikkuutta ja naisellista hellyyttä hänen sairashuoneeseensa. Hän
sanoi, ettei hän kestä naisen kosketusta, ja niin asia jäi. Saatiin
kumminkin taitava mieshoitaja. Mutta nyt tultaisiin toimeen ilmankin,
ja minä olen pakottanut Garthin suostumaan siihen, että lähetän täältä
sairaanhoitajattaren, oman valintani mukaisen. Ei siellä tarvitsisi
niin paljon vaalia häntä eikä tehdä muutenkaan tavallisia hoitotöitä
-- hänen oma palvelijansa pitää kyllä niistä huolen, ja hän tuntuikin
olevan huolellinen nuorukainen -- mutta hoitajattaren pitäisi olla
hänen kanssansa, lukea hänelle, hoitaa hänen kirjeenvaihtonsa -- siellä
on kokonaisia avaamattomia kirjekasoja, joita pitäisi lukea hänelle --
toisin sanoen auttaa häntä jälleen elämään sokeanakin. Tähän tarvitaan
sekä taitoa että hienotunteisuutta, ja tänään iltapäivällä minä tein
sopimuksen erään mielestäni erittäin sopivan henkilön kanssa. Hän on
syntyään säätyläisnainen, on ennenkin hoitanut minun potilaitani ja on
hyvin selvillä tällaisten hermosairaitten erikoisista hoitotavoista.
Hän on sitä paitsi soma, miellyttävä pikku olento, sellainen hieno
nainen, jommoisen Garth varmasti pitäisi mielellään lähellänsä,
jos olisi näkevä. Hän oli sitten vasta tarkkasilmäinen ulkonaiseen
olemukseen nähden ja kauniiden kasvojen oikea asiantuntija. Minä
kirjoitin tohtori Mackenzielle kuvauksen tästä hoitajattaresta, jotta
hän tietäisi valmistaa potilastansa tätä vastaanottamaan. Hän lähtee
sinne ylihuomenna. Saamme olla kiitollisia, että saimme hänet, sillä
hän on ihan ensiluokkainen ja on aivan vastikään päässyt hoitamasta
erästä keuhkotautista, joka on paranemaan päin ja määrätty matkustamaan
ulkomaille. Kuten huomaatte, Jeanette, kaikki on hyvin päin. -- Ja nyt,
hyvä tyttöseni, teidän on kerrottava itsestänne minulle, kuuntelen
alttiisti. Mutta ensin minä soitan teetä meille, juomme sitä kahden
kesken rauhassa täällä. Suottehan anteeksi, että poistun muutamaksi
hetkeksi yläkertaan vähän asioimaan Flowerille."
* * * * *
Janesta oli ihan luonnollista, että hän kaatoi teetä tohtorille ja
katseli, kuinka kosolta tämä riputti suolaa ohuelle voileivälle ja
taittoi sen kaksinkerroin, hyvin säntillisesti, kuten hänellä oli
tapana tehdä vähäpätöisinkin työnsä. Hän oli ylimalkaan sangen vähän
muuttunut niistä ajoista, jolloin hän parikymmenvuotiaana nuorukaisena,
viettäessään loma-aikojaan pappilassa, kävi kartanossa ja usein
ilahdutti yksinäistä tyttöä tulemalla teelle hänen kouluhuoneeseensa,
jossa heillä sitten tavallisesti, jos he vain jollakin keinoin saivat
kotiopettajattaren tiehensä ja voivat jäädä kahden, oli kovin rattoisaa
istuessaan tulennoksen edessä roihumatolla paistaen kastanjoita ja
keskustellen kaikenmoisista asioista, jotka kumpaakin huvittivat.
Jane muisti vielä, miten kirpeätä iloa hän tunsi käännellessään
sormin kuumia kastanjoita pesän suussa, ja miten hän kuitenkin
aina kiirehti toimittamaan sen työn itse, jottei hänen vieraansa
itseään polttaisi. Hän oli aina pitänyt tämän käsistä ja ihaillut
niitä. Sormet olivat ruskeat ja hoikat, pehmeästi koskettavat, mutta
sentään herkän voimakkaat. Mielellään hän katseli niitä Deryckin
teroittaessa hänen kyniään tai piirustellessa merkillisiä kuvioita
hänen vihkoihinsa, ja ajatteli usein samalla, miten vastedes, kun
tämä toimittaisi vaarallisia leikkauksia, moni ihmiselämä oli niiden
taidon ja näppäryyden varassa. Siihen aikaan Deryck oli tuntunut
niin paljon häntä vanhemmalta. Ja sitten tuli aika, jolloin hän itse
nopeasti kehittyi nuoreksi naiseksi ja he olivat mieleltään samalla
tasolla ja tuntuivat samanikäisiltä. Vähitellen, vuosien vieriessä,
Jane alkoi pitää itseänsä ystäväänsä vanhempana ja rupesi sanomaan tätä
"pojaksi" ikään kuin asiaa tähdentääksensä. Ja sitten tuli -- Flower;
-- ja sekaannuksia. Ja Janen täytyi nähdä hänen kasvojensa laihtuvan
ja riutuvan, hänen hiuksiensa ohimoilta harmaantuvan. Ja hän murehti
hänen kanssansa, mutta ei uskaltanut näyttää osanottoansa. Viimein
kääntyivät tohtorin asiat parhain päin, ja kaikki hyvä näytti koituvan
hänen osalleen sekä hänen toimessaan ja suhteissaan ihmisiin että,
ennen kaikkea, sydämenasioissansa, joiden johtolangat olivat aina
olleet Flowerin somissa käsissä. Ja Jane iloitsi, mutta tunsi olevansa
entistä yksinäisempi, kun ei ollut enää toveria yksinäisyydessä. Ja
heidän ystävyytensä kesti yhä, Flower otettiin siihen kolmanneksi
-- vaiteliaaksi, kiitolliseksi kolmanneksi, joka ponnisti kaikkensa
oppiakseen siltä naiselta, jonka ystävyys oli hänen miehellensä niin
kallisarvoinen, miten onnistua siinäkin, missä hän siihen asti oli
ollut puuttuvainen. Ja Janen jalo sydän oli rehellinen ja uskollinen
molemmille, vaikka hänen oma yksinäisyytensä vain kasvoi heidän eheän
onnensa näkemisestä.
Ja nyt hänen tuskanhetkellänsä oli Deryck hänen ainoa turvansa; ja
tohtori tiesi sen ja järjesti asiat sen mukaan, sillä vihdoinkin
oli hänen suotu maksaa vastavuoroa elinkautisesta uskollisesta
ystävyydestä. Tämäniltainen keskustelu oli oleva heidän ystävyytensä
vaikein tulikoe. Mitä jokapäiväisimpien ulkonaisten pikkuseikkain
vaikutuksen henkisiin asioihin hän näiden erikoistuntijana hyvin
oivalsi. Siksi oli hän käskenyt tuomaan lehikäisiä ja panemaan kasarin
tulelle sekä pyytänyt Janea laittamaan teetä.
Kasarin kiehuessa he muistelivat kastanjoitansa ja nauroivat vanhan
"Fräuleinin" vastuksia hänen yrittäessään pitää heitä kurissa ja omia
juoniansa päästäkseen hänen silmälläpidostansa. Ja vuodet vierivät
taaksepäin, ja Jane oli kuin kotonaan lapsuudentoverinsa luona.
Siitä huolimatta syntyi jännittävä hetki, kun tohtori nosti teepöydän
syrjään ja he istuivat aivan vastatusten nojatuoleissaan molemmin
puolin tulennosta. Kumpikin tarkasti toisen luonteenomaista asentoa.
Jane istui etukumarassa, jalat lujasti roihumatolla, kyynärpäät
polvilla ja kädet ristissä edessä.
Tohtori istui takakenossa, toinen jalka heitettynä toiselle, kyynärpäät
tuolin käsinojalla, sormenpäät vastatusten, aivan hiiskahtamatta,
kooten pontevasti ajatuksiansa.
Heidän välisensä vaitiolo muistutti pientä, tyyntä, syvää sisäjärveä.
Jane hyppäsi ensiksi veteen.
"Deryck, minä kerron teille kaikki. Minä puhun teille sydämestäni,
mielestäni, tunteistani, ihan niinkuin ne olisivat luita, jänteitä tai
keuhkoja. Toivon, että olette samalla sekä lääkäri että rippi-isä."
Tohtori oli tarkastellut sormenpäitään. Nyt hän vilkaisi Janeen ja
nyökkäsi päätään; sitten hän kääntyi katsomaan tulennokseen.
"Deryck, minun elämäni on ollut kokolailla yksinäistä. Minä en ole
milloinkaan ollut kenellekään kaikki kaikessa, eikä kukaan liioin
ole milloinkaan ylettynyt minun syvimpiin kätköihini. Tiesin, että
niitä minussa oli, mutta myös, että ne olivat muilta piilossa, vielä
pohjaamatta."
Tohtori avasi huulensa ikään kuin jotakin sanoakseen, pusersi ne heti
jälleen yhteen entistä tiukempaan ja nyökkäsi vain äänetönnä.
"Minua ei kukaan ollut milloinkaan rakastanut sillä rakkaudella, joka
tekee toisen ihmisen toiselle ehdottomasti ylimmäiseksi, enkä minä itse
ollut milloinkaan niin rakastanut. Minä olen tosin kyllä -- pitänyt
hyvin monesta, mutta pitäminen ei ole rakastamista. -- Voi, rakas
poika, nyt minäkin sen tiedän!"
Tohtorin kasvot näyttivät kovin kalpeilta hänen tuolinsa tummanvihreää
taustaa vasten; mutta hän hymyili vastatessaan: "Ei, hyvä ystävä, se on
varma. Suuri ero niillä on."
"Minulla oli paljon ystäviä, niiden joukossa monta kelpo nuorta
miestä, useimmat minua nuorempia, jotka puhuttelivat minua 'neiti
Championiksi', mutta selkäni takana 'vanhaksi kunnon Janeksi'."
Tohtori hymyili. Hän oli usein kuullut nimityksen, ja hänen korvissaan
soi vieläkin sanojain sydämellistä ihailua ja kiintymystä ilmaiseva
äänensävy.
"Miesten kanssa sovin yleensä paremmin kuin naisten", jatkoi Jane.
"Kun olen näin suuri ja roteva ja kun tavallisesti sanon lapiota
lapioksi enkä 'työkaluksi, jota puutarhassa tarvitaan', niin naiset
pitävät minua kovin järkevänä ja vähin arastelevat minua. Nuoret
miehet tietävät, että he voivat luottaa minuun. Minä olen heidän
uskottunsa, ja he pitävät minua jonkunlaisena hauskana vanhempana
siskona, joka tietää heistä enemmän yhtä ja toista kuin oikea sisar
ja joka luultavasti myöskin alttiimmin kuuntelee, mitä he kulloinkin
suvaitsevat kertoa. Mies-ystäviäni oli myös Garth Dalmain, Deryck."
Jane vaikeni, mutta sanaa virkkamatta tohtori odotti, että hän jatkaisi.
"Olin aina pitänyt hänestä, osittain sen tähden, että hän oli niin
itsenäinen ja eloisa puheissaan, osittain sen tähden, että" -- heleä
puna nousi hänen ruskettuneille poskilleen -- "no niin, sen tähden,
että hänen tavaton kauneutensa viehätti minua, luullakseni, vaikken
minä sitä silloin älynnyt. Sitä paitsi meidän olosuhteemme olivat
muutenkin monissa kohdin niin samanlaiset -- molemmat olimme orpoja ja
varakkaita; emme kumpikaan kenellekään vastuussa teoistamme; meillä oli
paljon yhteisiä ystäviä ja vierailimme alituisesti samoissa perheissä.
Näin kehittyi välillemme läheinen ystävyys. Ja miehenä ja veljenä,
niin sanoakseni, oli hän yläpuolella muiden ystävieni. Me puhelimme
monen monista naisista, kaikista hänen ihastuksistaan vuoron perään,
ja mitenkä kunkin kauneus tehosi häneen, ja minä olin kovin utelias
näkemään, mistä hänen harhaileva mielikuvituksensa lopultakin löytäisi
tyyssijansa. Mutta eräänä kohtalokkaana iltana kaikki muuttui puolessa
tunnissa. Olimme silloin molemmat Overdenessa. Siellä oli paljon
vieraita, ja Georgina-täti oli järjestänyt konsertin, mihin puolen
lähiseutua piti tulla. Rouva Velma peruutti tulonsa viime tingassa.
Gina-täti joutui suunniltaan ja lainasi sanoja papukaijalta. Kyllähän
te ne tunnette. Hän sanoo aina vain matkivansa 'lintu kultaa'. Jotakin
oli tehtävä. Minä tarjouduin laulamaan Velman sijasta; ja minä lauloin."
"Ah", sanoi tohtori.
"Minä lauloin 'Rukousnauhan' -- sen, jota Flower pyysi minua viimeksi
täällä ollessani laulamaan. Muistatteko?"