"Te petitte itseänne ettekä ollut suora hänellekään, joka rakasti
teitä. Te riistitte jotakin kummaltakin, olitte vilpillinen
kummallekin. Ettekö huomaa erehdystänne? Asia on hyvin yksinkertainen.
Dalmain, kauneudenpalvoja, oli saanut tarpeekseen kauniista kasvoista.
Hän oli leipurinpojan kaltainen, jolle ensin palvelukseen tullessa
luvattiin torttuja ja muita leivoksia niin paljon kuin häntä vain
halutti ja joka söikin niitä ensi viikolla niin paljon, että hänestä
sittemmin aina tavallinen voileipä maistui paljon paremmalta: Te olitte
Dalin voileipä. Olen pahoillani, jos vertaus ei miellytä teitä."
Jane hymähti. "Päinvastoin vertaus miellyttää minua", sanoi hän.
"Mutta te olitte paljon muutakin hänelle. Te olitte hänen
naisihanteensa. Hän luotti teidän voimaanne ja hellyyteenne, teidän
armauteenne ja vilpittömyyteenne. Särjitte hänen ihanteensa, petitte
hänen luottamuksensa. Tämä haaveellinen ja valikoiva taiteilijaluonne,
joka kuluttamattomin voimin kykeni uskollisesti ja hellästi
rakastamaan, oli löytänyt sataman teidän rakkaudestanne, mutta
kahdentoista tunnin kuluttua te ajoitte hänet jälleen tuuliajolle. Jane
-- te teitte rikoksen. Sen miehen suurenmoinen henkinen tarmo näkyy
siitä, millä tavoin hän sen kesti. Hänen taiteellinen kehityksensä
ei pysähtynyt. Hänen parhaat teoksensa valmistuivat sen jälkeen.
Ei hän kiihdyksissään, omaa tuskaansa ilkkuaksensa, tehnyt mitään
kevytmielistä liittoa, eikä myös, vain teitä uhmataksensa, nainut
rikkautta ja etuja, rakkautta kun puuttui. Hän olisi voinut tehdä
kummatkin -- toisen tai toisen, tarkoitan. Ja kun minulle nyt selviää,
mitä kaikkea tuo eilen näkemäni mies parka on jo saanut kestää teidän
tähtenne! Hän taistelee niin uljaasti pimeydessänsä ja, päätänsä
tyynyllä käännellen, riutuneilla kasvoilla heikko toivon kajastus,
itseänsä lohduttelee: 'Sun ohjaukses' turvan tuo'. -- Jane, jos
olisitte mies, niin totisesti minä teitä suomisin."
Jane nytkähdytti olkapäitään ja kohotti päätään, hän sai hiukkasen
takaisin entistä mielenlujuuttaan.
"Hyvä ystävä, olette jo pehmittänyt minua kelpo lailla. Niin
pehmittävät vain rehellisen suuttumuksen sanat. Ja nyt tuntuu
helpommalta: -- Minun on kai vielä kerrottava, että yhtäkkiä,
seisoessani suuren pyramidin huipulla, näin asiat toisessa valossa.
Muistatteko sitä näköalaa selvine rajaviivoineen? Toisella puolella
virta ja vihannuus, kasvillisuus ja hedelmällisyys, todellinen
'yrttitarha'; toisella puolella laajaa tasamaata silmän kantamattomiin,
kultainen, taivaanrannalle ulottuva vapaus, mutta ei kasvillisuuden
merkkiäkään, ei viljelyksen toivoa, ainoastaan karu, hedelmätön erämaa.
Se oli mielestäni oiva kuva omasta nykyisestä elämästäni. Garthin
rakkaus kun olisi virran tavoin sitä kostuttanut, olisi se muuttanut
sen oikeaksi 'Herran yrttitarhaksi'. Vähemmän olisi ollut vapautta,
mutta poissa myös yksinäisyys. Ja lopultakin, vapaus, joka merkitsee
yksinomaan itseänsä varten elämistä, käy ajan mittaan taakaksi. Sitten
selvisi minulle myös, että olin tuominnut hänetkin samanlaiseen
erämaanelämään. Menin vanhan sfinksin luo ja kysyin neuvoa. Sen
rauhalliset, viisaat silmät, jotka näkevät tulevaisuuteen, olivat
sanovinaan, 'Se vain elää, joka rakastaa.' Samana iltana päätin jättää
sikseen koko Niilin matkani, palata kotiin, lähettää sanan Garthille,
tunnustaa kaiken hänelle ja pyytää, että aloittaisimme elämän uudelleen
juuri siitä, mihin kolme vuotta sitten kuutamoiltana sen Shenstonen
pengermällä keskeytimme. Kymmenen minuuttia siitä, kun olin tehnyt
päätökseni, kuulin hänen onnettomuudestansa."
Tohtori varjosti kädellään kasvojansa. "Ajan pyörä", virkkoi hän
hiljaa, "pyörii aina eteenpäin, taaksepäin ei milloinkaan."
"Kyllä, Deryck, kyllä joskus", huudahti Jane. "Te ja Flower tiedätte,
että se joskus pyörii niinkinpäin."
Tohtori hymyili surumielisesti, mutta hellästi. "Tiedän kyllä", vastasi
hän, "mutta poikkeus vain vahvistaa säännön." Sitten hän äkkiä jatkoi:
"Mutta teihin nähden parantaa asiaa epäilemättä paljon se, että te
jo ennen kuin kuulitte Dalmainin sokeudesta itsellenne tunnustitte
olleenne väärässä ja myös päätitte luottaa häneen."
"En tiedä, oliko minulle niinkään selvänä, että olin tehnyt väärin,
mutta varmasti tiesin, etten voinut kauemmin elää ilman häntä ja siksi
olin valmis uskaltamaan mitä tahansa. Ja nyt tietysti, kun poika
raukkaani on kohdannut tällainen onnettomuus, on kaikki epäileminen ja
empiminen mennyttä, asia on siltä kohdalta nyt aivan yksinkertainen."
Tohtori katsoi Janeen kohottaen äkkiä tasaisia kulmakarvojaan. "Aivan
yksinkertainen?" sanoi hän.
Kun Jane näytti olevan tyytyväinen sanoihinsa eikä edes yrittänyt sen
paremmin selittää niitä, nousi tohtori ja kohensi valkeata, jääden
mietteisiinsä seisomaan sen eteen. Kun hän jälleen istuutui, oli hänen
äänensä hyvin rauhallinen, mutta hänen sanontansa niin eloisaa, että
Jane sen erikoisesti huomasi. Hän tunsi, että heidän keskustelunsa nyt
oli tullut taitteeseen.
"Sanokaahan minulle, rakas Jeanette", lausui tohtori, "mitä nyt aiotte
tehdä."
"Tehdäkö?" vastasi Jane. "Lähden tietysti suoraapäätä Garthin
luo. Pyydän ainoastaan, että te neuvoisitte minulle, kuinka olisi
parasta ilmoittaa hänelle minun tulostani, ja sanoisitte, voiko
sen aiheuttamasta mielenliikutuksesta olla vaaraa hänelle. En
sitä paitsi halua, että lääkäri tai sairaanhoitajatar kukaties
estää minut pääsemästä hänen luoksensa. Minun paikkani on hänen
luonansa. En pyydä elämältä muuta kuin saada olla hänen luonansa.
Mutta sairaanhoitajattaret saattavat olla itsepintaisia, ja kiista
sellaisissa olosuhteissa olisi sietämätöntä. Teidän sähkösanomanne
päästäisi kaikesta."
"Niin kyllä", sanoi tohtori hitaasti. "Minun sähkösanomani avaisi
epäilemättä teille Garth Dalmainin sairashuoneen oven. Ja kun olisitte
siellä, mitä sitten?"
Kuvaamattoman hellä hymy ilmestyi Janen huulille. Tohtori näki sen,
mutta käänsi pois katseensa. Ei hän eikä kukaan muukaan mies saanut
nähdä sitä. Silmät, joiden olisi pitänyt se nähdä, olivat ainiaaksi
sokeat.
"Mitä sitten, Deryck? Sen sanoo rakkaus sitten. Kaikki esteet häviävät,
ja Garth ja minä saamme olla yhdessä."
Tohtori järjesti sormenpäänsä vastatusten perin täsmällisesti, ennen
kuin hän mitään virkkoi. Kun hän sitten puhui, oli hänen äänensä hyvin
tyyni ja ystävällinen.
"Voi, Jane", sanoi hän, "sellainen on naisen näkökanta. Se on varmasti
yksinkertaisin ja kukaties oikeinkin. Mutta Garthin sairasvuoteen
ääressä joudutte miehen näkökannan kanssa vastakkain, ja minä pettäisin
luottamuksenne, ellen sitä nyt jo selvittäisi. Miehen kannalta teidän
oma järjetön menettelynne kolme vuotta sitten on saattanut teidät
melkein mahdottomaan asemaan. Jos te nyt menette Garthin luo ja
ilman muuta tarjoatte rakkautenne hänelle -- saman aarteen, mitä hän
turhaan pyysi kolme vuotta sitten -- otaksuu hän tietenkin, että nyt
tarjoamanne rakkaus on pääasiallisesti sääliä, ja Garth Dalmain ei ole
mies, joka tyytyy sääliin toivomansa rakkauden sijaan. Eikä hän liioin
sallisi kenenkään naisen -- kaikkein vähimmän juuri naisihanteensa
-- liittyvän häneen, nyt sokeana, ellei hän olisi varma, että tämä
liittyminen on naisen suurin ilo. Kuinka saattaisitte otaksua, että
hän voisi uskoa näin olevan, kun hylkäsitte hänet, lähetitte luotanne
silloin, kun hän täytti kaiken, mitä naissydän saattoi toivoa. Jos te
taas selitätte hänelle, kuten epäilemättä aiotte tehdä, hylkäämisenne
syyn, on hänen vastauksensa oleva: 'Ette voinut luottaa rakkauteeni,
kun olin näkevä. Nyt, kun olen sokea enkä enää kykene todistamaan
uskollisuuttani, nyt te tulette luokseni. Ei pakko ole hyveen todiste.
En voi milloinkaan tuntea omistavani teidän täyttä luottamustanne,
sillä tehän tulitte luokseni vasta sitten, kun onnettomuuteni vuoksi
ei enää ollut omassa vallassani joko tehdä kuten pelkäsitte tai sitten
todistaa olevani parempi kuin luulitte.' Rakas tyttö, sellaisilta
näyttävät asiat miehestä, omani mukaan päätän Garthin kannan, enkä
erehtyne, sillä, minun täytyy se tunnustaa, hän on voimakkaampi mies
kuin minä. Jos minä olisin ollut hänen sijassansa kirkossa silloin,
olisin heittäytynyt jalkoihinne ja koettanut hellyttää teitä. Garth
Dalmainin mielenlujuus oli vallan yletön, kun hän noin sanallakaan
vastustamatta kääntyi ja meni sen tähden, että nainen, joka edellisenä
iltana oli tavallaan jo tunnustanut hänet omaksensa, seuraavana aamuna
hylkäsi hänet vähäpätöisen ikäeron vuoksi. Pelkään, ettei voi otaksua
hänen ajattelevan toisin nykyisestä tilanteesta."
Janen kalpeiden kasvojen säikähtynyt ilme koski Deryckin sydämeen.
"Mutta, Deryck -- hän rakastaa --"
"Juuri _siksi_, että hän rakastaa, rakas tyttö, vaatii hän teiltä
kaikkein parasta, eikä hän vähempään voi tyytyä."
"Voi, rakas ystävä, auttakaa minua! Keksikää jokin neuvo! Sanokaa, mitä
minun pitää tehdä!" Epätoivo kuvasti hänen silmistään.
Tohtori istui pitkän aikaa ääneti mietteissään. Vihdoin hän puhui:
"Näen yhden ainoan mahdollisuuden. Jos saataisiin Dal jollakin keinoin
ymmärtämään teidän silloinen näkökantanne edes mahdolliseksi ja myös
lausumaan siitä omat ajatuksensa jollekulle -- minulle esimerkiksi --
niin että ne tulisivat teidän tietoonne, vaikkei niitä teidän tietoonne
tarkoitettukaan, olisi teidän paljon helpompi tietää, miten menetellä.
Mutta se on vaikeata. Jos voisitte olla niin sanoakseni kosketuksissa
hänen henkensä kanssa, alituisesti häntä lähellä -- poika parka, onhan
se nyt helppoa -- tarkoitan tietysti hänen sitä aavistamatta. Jos te
esimerkiksi voisitte olla sairaanhoitajatar-seuralaisen tilalla, jonka
aion sinne lähettää, ja saisitte tietää Garthin ajatukset asiasta, niin
että hänen ei tarvitsisi epäillä, ettette te niitä tunne, kun sittemmin
kaiken tunnustaisitte hänelle."
Jane nytkähti tuolillansa. "Deryck, nyt minä tiedän! Voi, lähettäkää
minut hänen sairaanhoitajatar-seuralaiseksensa! Ei hän ikinä voi
aavistaa minua siksi. Hän ei _ole_ kolmeen vuoteen kuullut ääntäni ja
luulee minun olevan Egyptissä. Muutamia viikkoja sitten kerrottiin
kaikkien lehtien perheuutisissa, että minä vietän talvea Egyptissä ja
Syyriassa ja viivyn poissa kotimaasta toukokuuhun asti. Ei yksikään
ihminen tiedä, että olen palannut. Te tiedätte parhaiten, minkä verran
minulla on kokemusta ja kuinka kykenevä olen sairaanhoitajattareksi.
Koko sodan ajan oli meidän työmme yhtä paljon hengen ja sielun
vaalimista kuin ruumiin hoitamista. Muuten ei työmme olisi ollut paljon
mistään kotoisin. Voi, Dicky, kyllä te voitte minua huoleti suositella,
minulla on vielä pukunikin tallessa tarpeen varalta. Minä voin olla
lähtövalmiina vuorokauden kuluessa ja voin lähteä minä sisarena tahansa
ja syödä vaikka keittiössä, jos niikseen tulee."
"Mutta, tyttö kulta", virkkoi tohtori levollisesti, "ettehän te voi
'minä sisarena tahansa' _lähteä_, paha kyllä. Voitte lähteä ainoastaan
sisar Rosemary Grayna, sillä minä tein välipuheen hänen kanssaan
tänä aamuna ja lähetin aivan yksityiskohtaisen kuvauksen hänestä
tohtori Mackenzielle, joka ihan varmaan lukee sen potilaallensa. En
milloinkaan vaihda potilaan hoitajatarta, ellei taitamattomuus siihen
pakota. Ja sisar Rosemary Gray taitaisi helpommin kyetä lentämään kuin
suorittamaan tehtäväänsä kelvottomasti. Ei hänen tarvitse keittiössä
syödä. Hän on säätyläisnainen ja tietysti hänelle siellä kaikki
järjestetään sen mukaan. Olisin tosiaankin sydämestäni suonut, että
te olisitte ollut hänen sijassaan, vaikka vähän epäilenkin, kuinka
olisitte osassanne onnistunut. -- Ja nyt on minulla teille vähän
kerrottavaa. Juuri ennen lähtöäni kysyi Dalmain teitä. Varovasti
hän pujahdutti teidät herttuattaren ja Flowerin väliin, mutta ei
voinut estää verta nousemasta laihtuneille poskillensa, ja lujasti
hän pusersi peitettä koettaessaan puhua niin luonnollisella äänellä
kuin mahdollista. Hän kysyi, missä te olitte. Sanoin, että luulin
teidän olevan Egyptissä. Ja koska teidän piti tulla kotiin? Kerroin
kuulleeni, että aioitte palata Jerusalemiin pääsiäiseksi sekä että
otaksuin teidän tulevan kotiin joko huhtikuun lopulla tai aivan
toukokuun alussa. Hän kysyi, kuinka te jaksoitte. Vastasin, että olitte
hitaanlainen kirjeitä kirjoittamaan, mutta että sattumalta näkemistäni
sähkösanomista ja postikorteista päättäen voitte sangen hyvin ja myös
nautitte matkastanne. Sitten vielä lisäsin, että minä lähetin teidät
ulkomaille, koska olitte aivan menehtymäisillänne. Hän teki nopean
kädenliikkeen, melkein kuin olisi tahtonut lyödä minua, kun uskalsin
käyttää moista sanaa. 'Menehtymäisillään? Hän!' Hänen äänensä ilmaisi
sanomatonta ylenkatsetta sekä minua että minun otaksumisiani kohtaan.
Sitten hän rupesi kiireesti tarkkaan kyselemään uutisia Flowerista. Hän
oli jo ennen kysellyt herttuattaresta kaiken, mitä oikeastaan aikoi
kysyä teistä. Saatuaan kuulla, että Flower oli kotona ja voi hyvin
sekä oli lähettänyt hänelle sydämelliset terveisensä, pyysi hän minua
selailemaan lävitse kirjeet, joita oli tavaton määrä odottamassa, että
hän voimistuisi niin paljon, että ne voitiin lukea hänelle, ja sanomaan
hänelle, mitä tuttuja käsialoja niissä oli. Kaikki ihmiset näkyivät
lähettäneen hänelle osanottokirjeitä, poika paralle. Mainitsin hänelle
toistakymmentä nimeä -- siellä oli erään kuninkaallisenkin käsialaa
joukossa. Hän tahtoi tietää, oliko jokin ulkomailta. Oli kaksi tai
kolme. Tunsin niiden kirjoittajat ja mainitsin nimet. Hän ei jaksanut
kuulla niitä luettavan. Kuninkaallinen kirje jäi avaamatta, vaikka
hän pyysi sitä käteensä ja hypisteli pientä punaista kruunua. Sitten
hän sanoi: 'Eikö siellä ole mitään herttuattarelta?' Oli kyllä. Sen
hän halusi kuulla, niin että minä avasin sen ja luin. Se oli hyvin
hänen armonsa luonteen mukainen, osaaottava ja sydämellinen ja samalla
hienotunteinen. Mutta kesken kaiken hän kirjoitti: 'Mutta Janeen tämä
koskee. Minä kirjoitan tästä hänelle niin pian kuin vain saan häneltä
taas osoitteen. Tällä haavaa en edes aavista, missä maailman kolkassa
minun rakas sisarentyttäreni oleilee. Viimeksi kuullessani hänestä oli
hän menossa naimisiin erään pienen japanilaisen kanssa ja aikoi asettua
asumaan Japaniin. Vaikka, jos Japanissa kaikki on osapuilleenkaan
sikäläisten paperivarjostimien mukaista, en ymmärrä, mistä sieltä
kääpiöiden maasta löytäisi talon tai miehen tai -- miksi niitä nyt
sanotaan, joissa ne ajelevat, joka olisi kyllin vankka Janelle.'
Ihan vaistomaisesti minä hyppäsin yli koko japanilaisen naimisjutun.
Kun lopetin lukemisen, kysyi hän ihan suoraan, eikö teiltä ollut
kirjettä. Vastasin, ettei ollut, mutta että oli myös hyvin luultavaa,
ettei uutinen ollut vielä ennättänyt teidän tietoonne, sillä siinä
tapauksessa olisitte jo aivan varmasti kirjoittanut. Niin toivon teidän
tekevänkin ja sisar Rosemary Grayn on määrä lukea hänelle kaikki hänen
kirjeensä."
"Voi, Deryck", sanoi Jane murtuneena, "en kestä tätä! Minun täytyy
mennä hänen luokseen!"
Puhelin soi kiivaasti tohtorin kirjoituspöydällä. Hän meni sinne ja
otti kuulotorven.
"Halloo!... On, juuri tohtori Brand... Kuka puhuu? Sallikaa minun
kysyä, kuka puhuu?... Vai niin, tekö, ylihoitajatar?" -- Janesta oli
vallan ikävää, ettei ylihoitajatar nähnyt, kuinka ystävällisesti
tohtori hymyili. -- "Kyllä? Minkä nimen te sanoitte? -- -- --
Epäilemättä. Tänä aamuna, se oli valmiiksi sovittu asia. Hyvin vaikea
tapaus. Hänen pitäisi tulla minun luokseni nyt illalla. -- -- --
Mitä? -- -- --. Erehdys työjärjestyksessä? Jaha, minä ymmärrän.
-- -- -- lähtenyt, minne? Minne?... Olkaa hyvä, avatkaa se. -- -- --
Austraaliaan! Ja on jo lähtenyt! -- -- -- Niin, minä kuulin, että
lääkäri on määrännyt hänet sinne -- -- -- No, mutta hyväinen aika,
eihän se teidän syynne ole -- -- --. Kiitoksia, mutta ei nyt tällä
kertaa. Minulla on eräs toinen tiedossa -- -- --. Kyllä -- -- -- Kyllä
-- -- --. Epäilemättä hän sopisi. Kyllä minä ilmoitan teille, jos
tarvitsen häntä -- -- --. Hyvästi ja hyvin paljon kiitoksia."
Tohtori laski kuulotorven paikoilleen. Sitten hän kääntyi Janeen;
hieno, hiukan kahdenvaiheinen hymy kareili hänen suupielissään.
"Jeannette", virkkoi hän, "en luota onnensattumiin. Mutta uskon
korkeimpaan johtoon, joka aikeitamme joko auttaa tai tekee ne tyhjiksi.
Teidän on mentävä."