Syvä, kyyneletön kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus pääsi Janelta.
Hän oli ollut niin yksinäinen.
Sitten hän kääntyi ikkunaan päin. "Hoi! Tänne! Olkaa hyvä ja tuokaa
minulle kupillinen kahvia!"
Kahvista hän nyt viimeksi välitti; mutta ei kenenkään mieleen
juolahtanut olla tottelematon tohtorille, vaikka hän oli kaukanakin.
Nuori kantaja seisoi kuin vartija yhä Janen vaununosaston ovella ja
riensi nyt kiireesti ravintolahuoneeseen sekä ojensi, juuri kun juna
lähti liikkeelle, kupillisen höyryävää kahvia ja lautasen, jolla oli
voileipiä, ikkunasta sisälle.
"Voi, paljon kiitoksia, hyvä mies", sanoi Jane pannen lautasen
istuimelle ja kourien taskuansa. "Tässä on! Te olitte virkku asiamies.
Ei, pitäkää vain. Noin väleen toimitetusta kahvista kannattaa maksaa
kunnollisesti. Hyvästi!"
Juna lähti ja kantaja katseli sen menoa kyynelsilmin.
Jane istui mukavasti sohvansa nurkassa pidätellen helpotuksen
kyyneleitä, jotka pyrkivät puhkeamaan, joi kahviansa ja tunsi siitä
suurempaa virkistystä kuin oli pitänyt mahdollisenakaan. Hänkin siis
tarvitsi yhtä ja toista. Ei tosin shillinkejä; niitä hänellä oli
yllinkyllin. Mutta ennen kaikkea hän tarvitsi juuri nyt viisasta,
voimakasta, avuliasta ystävää, eikä hän ollut pettynyt kääntyessään
Deryckin puoleen.
Hän luki sähkösanoman toistamiseen ja hymyili. Kuinka hänen tapaistaan
muistaa kahvia, ja voi, kuinka hänen tapaistaan tulla asemalle vastaan.
Hän otti hatun päästään ja nojasi sohvan selkämystään. Hän oli
matkustanut yötä ja päivää tulisen kiireisesti ja oli viimein
ennättänyt Deryckin käden ulottumiin ja Deryckin luotettaviin hoiviin.
Hänen sielunsa kamppailu vaimeni; lieventävä rauha tuli sijalle, ja
Jane vaipui rauhalliseen uneen. "Teidän taivaallinen Isänne tietää
teidän kaikkia näitä tarvitsevan."
* * * * *
Jane oli pessyt ja puhdistanut itsensä ja oli nyt oikein virkeä, kun
seisoi vaununosastonsa ikkunan edessä junan vieriessä Charing Crossille.
Tohtori seisoi aivan hänen ovensa edessä, kun juna pysähtyi, pelkän
sattuman vuoksi tietysti, mutta sittenkin Janesta tuntui, että hänen
asettumisensa täsmälleen oikealle paikalle pitkällä välisillalla
oli niin hänen tapaistaan. Eräs ihaileva naispotilas oli kerran
sanonut Deryck Brandista sangen sattuvasti, vaikkakin virheellisesti:
"Tiedättehän, hän on aina ihan juuri siinä paikalla." Ja tämän
ominaisuutensa vuoksi oli tohtori monelle ollut suureksi avuksi juuri
avuntarpeen hetkellä.
Hän tunki kantajien ohi ja tarttui Janen ovenripaan. Seisoessaan
ikkunassa tämä tarkasti noita tarmokkaita, laihoja kasvoja, joita
nyt valaisi jälleennäkemisen ilo, ja luki lapsuudenystävänsä
hyväntahtoisista, luotettavista silmistä pelkkää ystävyyttä ja
ymmärtämystä. Hänen takanaan hän näki tätinsä lakeijan ja oman
kamarineitsyensä, joka oli hänen poissaolonsa ajaksi saanut paikan
herttuattaren luona. Seuraavassa tuokiossa hän oli välisillalla, käsi
Deryckin kädessä.
"Kas noin, rakas ystävä", sanoi tämä. "Mainiossa kunnossa, näen minä.
Antakaa nyt avaimet tänne. Ei suinkaan teillä ole mitään kiellettyä
tavaraa, otaksun minä? Soitin herttuattarelle, että hän lähettäisi
jonkun ottamaan teidän tavaroitanne, ja sanoin myöskin, ettei hän
odottaisi teitä ennen kuin päivälliselle, sillä tehän juotte tietysti
meillä teetä. Niinhän teidän ainakin piti, eikö niin? Tätä tietä.
Aidakkeen tälle puolelle. Mikä sohina! Ei kukaan välitä vähääkään
säännöistä ja määräyksistä, jokainen vain pyrkii ensimmäisenä
vuorolleen. Muilla ihmisillä olisi todellakin aikalailla oppimista
rautatieläisten kärsivällisyydestä ja säyseydestä."
Näin koko ajan puhellen tohtori raivasi Janelle tietä tungoksen läpi,
avasi siron auton oven, auttoi häntä siihen, istui hänen viereensä, ja
niin he kiitivät vinhasti Strandille ja kääntyivät sieltä Trafalgar
Squarelle.
"No", sanoi tohtori, "Niagara on suurenmoinen, eikö olekin? Kun ihmiset
sanovat minulle: 'Ettekö tuntenut pettymystä Niagaran nähdessänne? _Me_
tunsimme!' -- niin minun tekisi mieleni toivottaa, että maa heidän
allansa aukenisi ja nielisi heidät, niin minua raivostuttaa. Ihmisten,
jotka tuntevat pettymystä Niagaran nähdessään ja vielä puhuvat siitä,
ei pitäisi saada tallata tämän maailman kamaraa. Entä, mitä kuuluu
'Pikku äidille'? Maksoi vaivan tutustua häneen, eikö niin? Toivoakseni
hän lähetti minulle terveisiä? Entä New Yorkin satama! Sanokaahan,
oletteko milloinkaan nähnyt mitään samanveroista kuin näitte sieltä
laivalla lähtiessänne auringon laskiessa?"
Jane huoahti äkkiä; sitten hän kääntyi tohtoriin päin silmät
kyynelettöminä.
"Eikö ole mitään toivoa, Deryck?"
Tohtori laski kätensä hänen kädelleen. "Hän jää ainaisesti sokeaksi,
ystäväni. Mutta elämä ei ole yksinomaan näön vuoksi. Emme saa koskaan
sanoa: 'Ei mitään toivoa.'"
"Jääkö hän eloon?"
"Ei ole syytä toisinkaan otaksua. Mutta riippuu suuressa määrin siitä,
mitä lähimpinä kuukausina voidaan poikaparan hyväksi tehdä, tuleeko
elämä olemaan hänelle elämisen arvoista. Hänen henkensä on sairaampi
kuin hänen ruumiinsa."
Jane riisui käsineensä, nielaisi jotakin ja laski kätensä tohtorin
polvelle. "Deryck -- minä rakastan häntä."
Tohtori oli ääneti kotvan aikaa, ikään kuin olisi miettinyt tätä
oudostuttavaa tunnustusta. Sitten hän nosti hienon, voimakkaan käden
polveltansa ja kumartui suutelemaan sitä -- miehen kunnianosoitus
naisen ylevälle suoruudelle.
"Siinä tapauksessa, ystäväni", sanoi hän, "tulevaisuudella on niin
paljon hyvää Garth Dalmainin varalle, että minä luulen hänen tulevan
toimeen näöttäkin. -- Mutta kaiketikin teillä on paljon minulle
kerrottavaa ja tietysti olette myös oikeutettu kuulemaan kaiken,
vähäpätöisimmänkin, mitä minä asiasta tiedän. Nyt olemme Wimpole
Streetillä. Mennään minun vastaanottohuoneeseeni. Stoddardille on
sanottu, ettei millään ehdolla saa häiritä meitä."
Viidestoista luku.