Kuutamo erämaassa.
Jane tilasi iltapäiväkahvinsa hotellin pylväskatokseen, jotta häneltä
ei menisi mitään hukkaan illan salaperäisestä ihanuudesta. Pyramidit
näyttivät niin suurilta ja juhlallisilta kirkkaassa, kalpeassa valossa,
ja sfinksi tuntui entistä salaperäisemmältä.
Jane oli päättänyt lähteä kävelylle kuutamoon. Paraikaa hän istui
matalassa korituolissa mukaviin pehmeisiin tyynyihin nojaten, joi
verkkaan kahviansa ja nautti haaveherkästä hyvänolontunteesta, mikä on
tavallista terveelle ihmiselle voimakkaiden ruumiillisten ponnistuksien
jälkeen.
Hellinä ja levollisina kiitivät hänen ajatuksensa tänä iltana Garthiin,
liekö ollut kuutamon vaikutusta.
"Kirkas on yö: -- oi, tällaisna yönä,
kun tuuli puita hyväileepi hiljaa
ja värähdä ei lehtikään -- --"
Oi, suuri runoilija tiesi, mitä tunteiden muisto vaikuttaa sydämeen.
Ensinnäkin Garthin ääni oli kaikkialla laulavinaan:
"Sä anna ikivalkeus,
tee kirkkaaks' silmän sokeus!"
Ja taivaan tummasta sinestä sekä hopeanhohtoisesta valosta olivat
Garthin hellät, ihailevat silmät katselevinaan häntä. Jane sulki omansa
nähdäkseen ne paremmin. Tänä iltana ei hän arastellut niitä, ne olivat
niin täynnä rakkautta.
Ei rahtuakaan mitään arvostelevaa ollut niissä. Voi, oliko hän tehnyt
hänelle vääryyttä pelätessään tulevaisuutta? Hänen sydämensä tuntui
tänä iltana niin luottavaiselta, uskaliaalta sekä itseensä että
Garthiin nähden. Hänestä tuntui, että jos Garth olisi ollut siellä,
olisi hän voinut lähteä hänen kanssaan ihanaan kuutamoon, istua
jollekin vanhalle kivelle ja sallia hänen polvistua hänen eteensä ja
katsoa ja yhä katsoa häneen tutkivalla tavallaan niin tarkoin ja kauan
kuin häntä halutti. Kun hän näin hengessään näki nuo rakkaat silmät,
ei niissä ollut mitään arastuttavaa. Hän tunsi, miten olisi sanonut:
"Garth, sinun minä olen kokonaan, katso niin paljon kuin haluat. Sinun
tähtesi olisin suonut kasvojeni olevan kauniit, mutta jos sinä, oma
rakkaani, näinkin pidät niistä, niin miksi kätkisin ne sinulta?"
Mikä oli vaikuttanut tämän mielenmuutoksen? Oliko Deryckin määräys
tehnyt tehtävänsä? Oliko tämä nyt oikeampi käsityskanta kuin se, joka
kieltäymystä ja sieluntuskia vaatimalla oli pakottanut hänet tekemään
päätöksensä? Sen sijaan, että lähtisi kulkemaan pitkin Niiliä ja sitten
Konstantinopoliin ja Atenaan, astuisiko hän laivaan, joka seuraavana
päivänä lähti Aleksandriasta, ennättäisi viikossa Lontooseen, pyytäisi
Garthia luoksensa, tunnustaisi kaikki hänelle ja antaisi hänen
ratkaista heidän tulevaisuutensa?
Janen ei juolahtanut mieleenkään epäillä, ettei Garth yhä häntä
rakastaisi. Vain kun hän ajattelikin, miten kutsuisi Garthin luoksensa
ja kertoisi suoran totuuden, oli tämä jälleen olevinaan niin lähellä
häntä, että hän saattoi tuntea hänen kätensä vyötäisillänsä ja hänen
päänsä sydämellänsä. Ja nuo rakkaat säteilevät silmät! Oi Garth, Garth!
"Yksi asia on minulle selvinnyt tänä iltana", ajatteli Jane. "Jos hän
vielä kaipaa minua, haluaa minut -- niin en voi kauemmin elää kaukana
hänestä. Minun täytyy mennä hänen luoksensa." Hän avasi silmänsä ja
katsoi sfinksiin. Parissakymmenessä sekunnissa hän kertasi mielessänsä
koko syittensä ja vastasyittensä pitkän sarjan, mikä Shenstonessa oli
saanut niin ratkaisevan vallan. Sitten hän sulki silmänsä uudelleen ja
risti kätensä povelleen.
"Kyllä uskallan", sanoi hän, ja voimakas ilo syttyi hänen sydämeensä.
Äänekkäästi keskustellen tuli eräs englantilainen matkaseurue
ruokailuhuoneesta pylväskatokseen. He olivat saapuneet iltapäivällä
ja syöneet muita myöhemmin päivällistä. Tuskin Jane oli heitä edes
huomannut. Seurueeseen kuului komea keski-ikäinen rouva ja hänen
tyttärensä, kaksi nuorta herraa ja vanhempi, sangen sotilaallisen
näköinen herra. Jane ei piitannut mitään heistä, mutta he keskeyttivät
sittenkin hänen uneksimisensa, sillä he istuivat viereiseen pöytään ja
jatkoivat, perin englantilaiseen tapaan, äänekästä puhettaan, niinkuin
ei muita olisi ollutkaan. Pari, kolme muukalaista, jotka myös olivat
tyytyväisinä uneksien juoneet kahviaan ja poltelleet savukkeitansa,
nousi ja siirtyi rauhallisemmille istuimille palmujen juurelle.
Janen teki mieli tehdä samoin, mutta hän istui todellakin liian
mukavasti siirtyäkseen toisaalle ja pelkäsi myös menettävänsä suloisen
tuntemuksensa Garthin läheisyydestä. Niin hän jäi paikoilleen. Vanhalla
herralla oli kädessä kirje ja vastikään Englannista tullut Morning
Post. He keskustelivat kirjeessä olleista tiedoista sekä eräästä
uutisesta, jonka hän oli ääneen lukenut sanomalehdestä.
"Mies parka! Kuinka surullista!" sanoi vanhempi nainen. "Minä uskon,
että hän olisi mieluummin suonut kuolevansa heti paikalla!" huudahti
nuori tyttö. "Minä olisin ihan varmaan."
"Älä nyt", sanoi toinen nuorista herroista kumartuen tytön puoleen.
"Elämä on yhtäkaikki ihanaa."
"Niin, mutta sokea!" huudahti nuori tyttö, ääni väristen. "Ihan sokea
koko loppuiäksensä! Kauheata!"
"Oliko se hänen oma pyssynsä?" kysyi vanhempi nainen. "Ja kuinka he
olivat metsästysretkellä maaliskuussa?"
Jane hymyili kuutamossa melkein kovaa, ankaraa hymyä. Lämmin tunne
kaikkea elollista kohtaan, välitön osanotto eläinten, pienimmän
sääskenkin elämään oli hänelle samanlaista jumaluudenpalvelusta kuin
Garthille kauneudenpalvelus. Hän ei milloinkaan teeskennellyt surua,
kun kerrottiin metsästysretkillä tapahtuneista onnettomuuksista.
Janesta tapahtui vain oikeudenmukainen rangaistus, kun niihin, jotka
menivät kärsimyksiä tuottamaan, sattui, ja kun ne, jotka menivät
sykkivää, uutteraa elämää lopettamaan, maksoivat sen omallaan. Hän
ei tuntenut sääliä eikä sitä myös teeskennellyt. Niin hän nytkin
ankarana hymyili itsekseen, tuumien: "Pari silmää vähemmän tähtäämässä
pitkin pyssynpiippua ja estämässä jänöemon hätäistä pyrkimystä kotiin
pienokaistensa luo. Kahta kättä vähemmän pudottamassa ilmoihin kohoavaa
pientä olentoa verisenä ja kuolemankielissä maahan. Taas pieni
pelastuksen mahdollisuus uljaalle kauriille, joka vinhasti kiitää
laaksoon toverinsa luo."
Sillä välin sotilaallisen näköinen herra oli asettanut silmälasit
nenälleen ja vei tiheään kirjoitetun kirjeen lähelle valoa. "Ei", sanoi
hän hetken päästä, "ei enää ole mikään varsinaisten metsästysretkien
aika. He olivat vain jäniksiä väijymässä."
"Ampuiko hänkin?" kysyi tyttö.
"Ei", vastasi kirjeen saaja, "ja siksi onnettomuus on vieläkin
surullisempi. Hän oli jo vuoden tai pari ollut metsästämättä. Ei hän
ollut koskaan siitä oikein pitänyt, sillä hän rakasti niin kovin
elämän kauneutta ja kammoksui kuolemaa, oli se sitten minkä tapaista
tahansa. Hänellä oli kaunis maatila Pohjois-Skotlannissa ja hän
oli siellä maalaamassa. Hän sattui näkemään, kun muutamat miehet
ampuivat jäniksiä ja pitelivät erästä haavoittunutta hänen mielestänsä
raakamaisesti. Hän hyppäsi aidan yli nuhtelemaan ja myös pelastamaan
eläinparkaa sen enemmistä tuskista. Ja silloin se tapahtui. Eräs
miehistä, luultavasti säikähdyksissään, laukaisi pyssynsä. Panos osui
muutaman jalan päässä olevaan puuhun, mutta osa myös häneen. Mutta ei
toki koko panos. Kasvoissa on ainoastaan naarmuja ja aivot ovat vallan
vahingoittumattomat. Mutta haulit puhkaisivat verkkokalvon, ja näkö on
toivottomasti mennyttä."
"Se oli onneton sattuma", sanoi nuori herra.
"En voi käsittää, ettei joku nuori mies olisi innostunut
metsästämiseen", sanoi toinen nuorukaisista, joka tähän saakka oli
ollut ääneti.
"Mutta käsittäisit, jos olisit tuntenut hänet", sanoi sotilaallinen
herra. "Hän oli pelkkää elämää. Ei voinut ajatella häntä kuolevana tai
tuottamassa kuolemaa. Ja hän palveli kauneutta kuin jumaluutta. Minä
en voi sitä selittää, mutta hänellä oli erikoinen taito saada toinen
ihminen näkemään kauneutta sielläkin, missä ei ollut koskaan ennen sitä
huomannut. Ja nyt hän, mies parka, ei näe sitä itsekään."
"Onko hänen äitinsä elossa?" kysyi vanhempi nainen.
"Ei, ei ole. Hän on aivan yksin. Lukemattomia ystäviä tietysti. Hän
oli seurapiirin suosituimpia henkilöitä ja tervetullut melkein mihin
perheeseen tahansa; ei hänen tarvinnut muuta kuin postikortilla
ilmoittaa, koska saapui. Mutta ei mitään sukulaisia, luullakseni,
eikä hän tahtonut milloinkaan mennä naimisiin. Poika parka! Soisi kai
nyt olleensa vähemmän nirso. Hänellä taisi olla kauneimmat neitoset
valittavina, useimpina kausina ainakin. Mutta ei huolinut! Vain
sydämellistä ystävyyttä. Taide oli hänen morsiamensa. Ja nyt, kuten
lady Ingleby kirjoittaa, hän on pimeydessä yksin ja avutonna."
"Voi, puhukaa jostakin muusta!" huudahti neitonen, nousi ja työnsi
tuolin tieltään. "Minä tahdon unohtaa koko asian. Se on niin kauhean
surullinen. Kuvitelkaa, miltä tuntunee herätä tietämättä, onko yö vai
päivä, maata vain pimeydessä ja ihmetellä. Voi, tulkaa ulos ja puhutaan
jotakin hauskaa."
He nousivat kaikin ja toinen nuori mies pisti kätensä neitosen
käsikoukkuun iloissaan siitä, että mielenliikutus sangen sopivasti
aiheutti heidän poistumisensa.
"Rakas, unohda se", sanoi hän hiljaa. "Mennään katsomaan vanhaa
sfinksiä kuutamovalossa."
He lähtivät pylväskatoksesta, samoin muukin seura, mutta vanha herra
pani Morning Postin pöydälle ja jäi sytyttämään sikariansa.
Jane nousi ja meni hänen luoksensa.
"Sallitteko minun katsoa lehteänne?" kysyi hän kiihkeästi.
"Olkaa hyvä", vastasi herra kohteliaasti. Katsoen sitten tarkemmin
Janeen lisäsi hän: "Mutta totta tosiaan, neiti Champion. Mitä teille
kuuluu? En tiennyt teidän olevan näillä main."
"Ah, kenraali Lorraine! Kasvot tuntuivat niin tutuilta, mutta en
minäkään sentään tuntenut teitä. Kiitoksia, saanko pitää tämän vähän
aikaa? Mutta älkää mitenkään minun vuokseni jääkö seurastanne. Kaiketi
pian tapaamme."
Jane odotti, kunnes koko seurue oli päässyt näkyvistä eikä sen puhetta
eikä nauruakaan enää erottanut. Sitten hän palasi paikalleen, missä oli
tuntenut Garthin olleen niin lähellä häntä. Hän katsahti vielä kuun
valaisemaan sfinksiin ja suureen pyramidiin.
Sitten hän otti sanomalehden ja avasi sen.
"Sä anna ikivalkeus
tee kirkkaaks' silmän sokeus!"
Oli -- Garth Dalmain se oli -- _hänen_ säteileväsilmäinen Garthinsa
--, joka makasi kotonaan kaukana Skotlannissa sokeana, avuttomana ja
yksinäisenä.
Neljästoista luku.