Jalosukuinen Jane Champion seisoi suuren pyramidin huipulla ja katseli
ympärilleen.
Ne neljä uupunutta arabialaista, joiden vaivannäköä sekä omia
ponnistuksiaan hänen oli kiittäminen, että sinne oli päässyt,
lepäilivät hauskan miellyttävissä asennoissa, jommoisia arabialainen
ottaa ihan luonnostansa. He olivat hinanneet jalosukuisen Janen
kahdeksankymmentä ja puoli kiloa ylimmälle huipulle ja makailivat nyt
ylpeinä aikaansaannistaan ja varmoina "bakshishista", juomarahoista.
Kaikki oli käynyt kuin kellon mukaan. Kaksi mahonginväristä miestä,
yllä mitä niukimmin pukineita, kiipesi helposti kuin antiloopit korkean
kiviportaan päähän, kääntyi kurkottamaan Janen kohotettuihin käsiin
ja tarttui niihin. Kolmas, välttämätön vaikkei näkösällä, jäi taakse
antamaan sopivaa apua juuri tarvittaessa. Sitten piti saada jalka
neljä jalkaa sitä kiveä ylemmän kiven reunalle, jolla hän nyt seisoi,
mikä Janesta oli ilmeisesti vallan mahdoton yritys. Yhtä hyvin hän
olisi nostanut jalkansa vierashuoneen uuninreunukselle. Mutta "eiwa,
eiwa"-huutojen kannustamana hän suoritti sen. Samassa kuului takaa:
"tyeb!", molemmat ylhäällä huusivat "ketée!", ote hänen käsiensä
ympärillä tiukkeni, takana oleva arabialainen työnsi, ja Jane nousi
niin ketterästi, että itsekin sitä ihmetteli.
Neljäs arabialainen oli vedenkantaja ja tarjosi väliaikoina vettä
kurpitsasta. Kerran kun Janen täytyi pyytää muutaman minuutin
hengähdysaikaa, tarjoutui Shehati, kaunein kaikista ja koko yrityksen
johtaja, englanniksi lausumaan muka Shakespearea. Lausuttava olikin
sitten eräs loru.
Jane nauroi, ja innostuneena hauskuutusyritystensä onnistumisesta
Shehati käytti oppimiensa verrattomien englantilaisten lastenlorujen
säkeitä merkinantoina, kun he yhdessä ponnistelivat loppumatkaa
kavutessansa.
"Pitkin, poikin pellon", hoilasi Shehati juhlallisena, kun jälleen
yhtyi hommaan, "Mooses veti kellon. Kello kun löi yhtä --"
"Kello kun löi yhtä?" -- Siitä oli nyt lähes kolme vuotta, kun kello
oli Shenstonessa lyönyt yhtä yöllä ja Jane oli tehnyt päätöksensä
-- päätöksensä, joka ainiaksi karkoitti Garthin hänen luotansa.
Tämä ei ollut iskusta murtunut. Hän kesti sen pystyssä päin ja
hänen keveä astuntansa oli tavallista varmempaa, kun hän meni ulos
kirkosta ja jätti hänet, sanattomana ja malttavana kuunneltuaan hänen
vastauksensa. Jane itse oli yksin jäätyään epätoivoisena vaipunut
polvilleen. Vieläkin häntä värisytti, kun hän muisti, miten hänen
sydäntänsä silloin karmi. Oi, miten olisi mahtanut käydä, jos Garth
olisi palannut, kun hän sietämättömän tuskan ja yksinäisyyden ensi
hetkinä kutsui häntä takaisin? Mutta Garth ei ollut niitä, jotka
norkoilevat oven takana uutta sisäänpääsyä, kun ovi kerran on heiltä
suljettu. Kun hän työnsi hänet luotaan ja Garth huomasi sen olleen
täyttä totta, poistui hän kokonaan hänen elämäntieltänsä. Garth
ennätti asemalle samoihin aikoihin kuin hänkin palasi päärakennukseen,
ja sen koommin he eivät olleet tavanneet toisiansa. Ilmeisesti piti
Garth velvollisuutenansa välttää tapaamista eikä sitä milloinkaan
rikkonut. Kerran tai pari meni Jane kyläilylle perheisiin, joissa
tiesi Garthinkin oleilevan. Tämä sattui aina matkustamaan pois
aamulla, jos hänen oli määrä saapua aamiaisajaksi, tai jollakin
aikaisella iltapäiväjunalla, jos häntä odotettiin teelle. Garth
sovitti ajan aina niin, ettei heille sattunut minkäänmoisia ikäviä
tapaamisia teeskentelyineen asemalla, eikä heidän myöskään tarvinnut
vaihtaa muodollisia tervehdyssanoja toisen ollessa juuri lähdössä,
kun toinen saapui --, muuta ei olisi tarvittukaan herättämään uinuvaa
tuskaa ja ihmisten ihmettelyä. Häveten Jane ajatteli, että tällaista
näyttelemistä hän oli Garth Dalmainilta odottanutkin. Mutta tämä mies,
jonka arvokas mukautuminen hänen päätökseensä oli hämmästyttänyt häntä,
ihmetytti häntä yhä lujuudellaan, sillä, että hän näin sanaakaan
kysymättä piti päätöstä peruuttamattomana ja pysyi poissa hänen
tieltään. Jane ei tuntenut iskemänsä haavan syvyyttä.
Eivät ihmiset kertaakaan asettaneet hänen tuloansa mihinkään
yhteyteen Garthin lähdön kanssa. Aina oli jokin erinomainen ja vallan
luonnollinen syy hänen pakolliseen lähtöönsä, ja aivan kaihtelematta
hänestä puhuttiin ja häntä kaivattiin. Jane sai kuulla kaikki viimeiset
"Dal-jutut" ja huomasi itsekin joutuneensa ilmapiiriin, jossa vielä
oli tämän kauneutta rakastavan luonteen tuntua. Tavallisesti hänelle
hyvin luottamuksellisesti osoitettiin jotakuta tyttöä -- aina seurueen
kauneinta -- jonka kanssa varmasti olisi tullut jotakin, jos Dal vain
olisi ollut vielä parikymmentäneljä tuntia hänen seurassaan. Mutta
tytöstä itsestään ei huomannut mitään sydänkipua, hän silminnähtävästi
tunsi vain suurta ystävyyttä, omaksuen kaikki Dalin mielipiteet
taiteesta ja väreistä, ja oli niin luottavan onnellinen, kun tunsi
varmasti olevansa kaunis, suloinen ja viehätysvoimainen. Ei Dalista
milloinkaan jäänyt muistoja, jotka olisivat pahoittaneet sen naisen
mieltä, joka häntä rakasti. Mutta itse hän oli aina tiessään --
auttamattomasti tiessään. Garth Dalmain ei ollut niitä miehiä, jotka
odottavat oven takana, että nainen sisällä pääsisi päätökseen.
Pauline Listerin muotokuvaa, jonka Garth maalasi kuusi kuukautta
Shenstonessa olonsa jälkeen, pidettiin hänen parhaana siihenastisena
työnänsä. Viehättävä amerikatar oli kuvassa kermanvalkeassa
silkkipuvussa, seisoen tummilla tammiportailla, toinen käsi
kaidepuilla, toinen ojentamassa keltaista ruusuvihkoa jollekulle
alhaalla näkymättömissä olevalle ystävälle. Hänen takanaan ja
yläpuolellaan oli vanha, maalattu ikkuna, jossa ruusun- ja
kullankarvaisena hohtivat talon jalosukuisen perheen vaakunamerkit
ja valiolause. Taiteilija oli ihmeteltävästi saanut kuvaan tytön
eloisuuden ja viehkeyden. Tämä oli teeskentelemätön amerikatar ja
samalla pirteän nykyaikainen kuningatarmaisesti kohotetun pienen päänsä
laelta aina valkeiden kenkiensä kärkiin saakka. Tytön asettaminen
ympäristöön, josta huokui vanhojen ylhäiskotien parhaat perintätavat,
tämän uuden maailman säihkyvän jalokiven sijoittaminen vanhan mitä
upeimpaan kehykseen, mikä kaikki sitä vain tehosti, vanhan ja uuden
maailman rohkea toisiinsa liittäminen oli ollut otollinen mielijohde,
sillä vaikutus oli erinomainen. Ihmiset hymyilivät ja sanoivat,
että taiteilija oli kankaalle kuvannut, mitä ennen pitkää aikoi
tehdä todellisuudessa. Mutta taiteilijan ja mallin välinen suhde ei
milloinkaan kehittynyt hyvää ystävyyttä läheisemmäksi, ja noiden
portaiden sekä ikkunan jalosukuinen omistaja se sittemmin sai neiti
Listerin jäämään siihen samaan ympäristöön, mikä sopi hänelle niin
mainiosti.
Erään jutun tuosta muotokuvasta oli Jane useita kertoja kuullut niissä
piireissä, joissa heidät molemmat tunnettiin. Ensi kertoja mallina
istuessaan oli Pauline Listerillä ollut ihana helminauhansa kaulassaan,
ja Garth oli maalannut sen erinomaisesti, kuluttaen tuntikausia
jokaisen säteilevän helmen viimeistelemiseen. Yhtäkkiä hän otti eräänä
päivänä veitsen ja raapi häthätää pois koko helminauhan kankaalta sekä
selitti, että neiti Listerin oli pantava punaiset topaasinsa kaulaansa,
sillä ne sopivat paremmin Garthin värisovitukseen. Topaasit olivat
sitten Pauline Listerin kaulassa, kun Jane näki kuvan taulunäyttelyssä,
ja sangen kauniilta ne näyttivätkin hänen hohtavan valkealla kaulallaan.
Mutta ne, jotka olivat nähneet Garthin maalaamat helmet, arvelivat,
että raapeveitsi oli tuhonnut työn, joka sinä vuonna olisi herättänyt
yleistä huomiota. Ja Pauline Listerin kerrottiin heti tämän tapauksen
jälkeen kauniita olkapäitänsä kohauttaen sanoneen: "Värisovitukset
voivat kyllä olla näinkin hyvät. Mutta hän raapi minun helmeni
kankaalta sen tähden, että joku hänen katsellessansa kuvaa tuli sisälle
ja hyräili muuatta laulua. Minä olisin sangen kiitollinen, jos ihmiset
liikkuessaan hänen työhuoneensa lähettyvillä, kun minua maalataan,
vastedes olisivat hyräilemättä mitään säveliä. En ensinkään halua, että
hän taas raapii pois topaasini ja määrää sijalle smaragdini. Tekisi
melkein mieleni luvata palkinto sille, joka ottaisi selon, mikä se
laulu oli. Haluaisin todellakin tietää, mitä yhteyttä sillä ja minun
kuvani värisovituksella on."
Kuullessaan jutun Jane oli parhaillaan muutaman päivän kyläilyllä
Brandeilla Wimpole Streetillä. Se kerrottiin teetä juotaessa lady
Brandin sievässä vierashuoneessa. Herttuattaren konsertista, jossa
Garth oli kuullut hänen laulavan "Rukousnauhan", oli jo aikoja. Vuosi
oli jo melkein kulunut siitä, kun he lopullisesti erosivat, ja nyt
hän vasta ensi kerran sai tuntea Garthin häntä muistavan. Ei hän
epäillytkään, ettei hyräilty laulu ollut "Rukousnauha".
"Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
ne talletan helminauhanain
ja helmi helmeltä tarkasti,
niitä lasken rukousnauhassain."
Hän oli kuulevinaan Garthin äänen samanlaisena kuin se oli ollut
pengermällä ensimmäisinä hämmennyksen hetkinä, jolloin hänelle
itselleen alkoi selvitä, mikä lahja oli laskettu hänen jalkainsa
juureen -- "olen oppinut laskemaan helmiä, rakas."
Janen sydäntä oli tyhjyys alkanut kylmätä ja paleltaa. Kerrottu
tapahtuma lämmitti ja elvytti sitä hetken, mutta herätti myös
kirvelevää tuskaa. Kun vieraat olivat lähteneet ja lady Brand
mennyt lastenkamariin, siirtyi hän pianon ääreen ja soitti hiljaa
"Rukousnauhan" säestystä. Kauniit yllättävät soinnutukset monine
sopusoinnuksi sulautuvine epäsointuineen sopivat hänen mielentilaansa
ja muistoihinsa.
Äkkiä kuului ääni hänen takaansa: "Laulakaa se, Jane." Hän kääntyi
nopeasti. Tohtori oli tullut sisään ja istui mukavasti takakenossa
suuressa nojatuolissa aivan hänen vierellään, kädet ristissä pään
takana. "Laulakaa se, Jane", sanoi hän.
"En minä voi, Deryck", vastasi Jane, yhä hiljaa soitellen säveltä. "En
ole moniin kuukausiin laulanut."
"Mutta mistä syystä ette -- moniin kuukausiin?"
Jane nosti sormensa näppäimiltä ja kääntyi äkkiä.
"Veikkonen", sanoi hän, "minä olen pilannut koko oman elämäni! Ja
kuitenkin tiedän tehneeni oikein. Samoin vieläkin tekisin, ainakin --
ainakin toivoisin tekeväni."
Tohtori istui aivan vaiti, katseli Janea ja mietti hänen lyhyitä,
hätäisiä lauseitaan. Hän odotti jatkoa -- tietäen, että sitä tuli
helpommin, jos hän ääneti odotti.
Sitä tulikin.
"Veikkonen -- minä luovuin toisen tähden jostakin, joka oli minulle
itse elämää kalliimpaa, enkä pääse entiselleni. Tiedän, että tein
oikein -- mutta en sittenkään pääse entiselleni."
Tohtori kumartui ja otti hänen ristiin puristetut kätensä omiinsa.
"Ettekö voi sitä kertoa minulle, Jeanette?"
"En voi kertoa kenellekään, Deryck, en edes teille."
"Jos joskus tunnette, että teidän täytyy puhua jollekulle, lupaatteko
silloin tulla minun luokseni?"
"Ilomielin."
"Hyvä! Nyt, tyttöseni, tämmöinen on minun määräykseni. Matkustakaa
ulkomaille. Mutta muistakaa, etten minä tarkoita pistäytymistä
Pariisiin tai menoa kesäksi Sveitsiin, syksyksi Rivieralle. Lähtekää
Amerikkaan katsomaan jotakin suurenmoista. Menkää katsomaan Niagaraa.
Ja koko vastaisen elämänne aikana, kun elämän arkisuus painostaa,
muistelette mielellänne valtavaa, vihreää vesipaljoutta, joka syöksyy
putouksesta alas, sen ukkosvoimaista ärjyntää, sen pilveilevien
ryöppyjen kohinaa, sen ainaista jättiläismäistä edelleenvyörymistä.
Kun teitä sitten joskus tuskastuttaa veden kaateleminen teekuppeihin
ja taas niistä pois, muistelette mielellänne, että Niagara vyöryy
yhä ennallaan. Asettukaa johonkin hotelliin niin lähelle putousta,
että päivin ja öin kuulette sen mahtavan äänen pauhaavan voiman ja
toiminnan laulua. Viettäkää tuntikausia kulkemalla sen rannoilla ja
tarkastelemalla sitä joka puolelta. Käykää Tuulien luolassa hataraa
siltaa myöten, jolla opas kääntyy katsomaan ja huutaa teille: 'Oletteko
lujasti kiinni.' Oppikaa sivumennen ymmärtämään, mikä on Vuosisatain
kallion oikea merkitys. Antakaa Niagaran tunkeutua elämäänne ja
sieluunne, tulla omaksenne, ja kiittäkää siitä Jumalaa.
"Tutustukaa sitten muihin suurenmoisiin asioihin Amerikassa. Kokekaa
sen henkisyyttä, ihmisystävällisyyttä, rakkautta ja elämää. Etsikää
rouva Ballington Booth, kaikkien Amerikan vankien suuri 'Pikku äiti'.
Minä tunnen hyvin hänet ja olen siitä ylpeä ja voin antaa teille
suosituskirjeen. Pyytäkää, että hän ottaa teidät kanssansa Sing-Singiin
tai Columbus-vankilaan ja sallii teidän kuunnella, kuinka hän puhuu
parilletuhannelle pahantekijälle, kuinka hän julistaa toivon ja
rakkauden evankeliumia -- hänen omaa innoittunutta ja innoittavaa
uskoansa toivottomimmankin alati uuteen nousun mahdollisuuteen.
"Menkää New Yorkiin katsomaan, kuinka mies, joka tarvitsee suuren
rakennuksen, mutta omistaa vain pienen kaistaleen maata, käyttää
sen nerokkaasti hyväksensä kohottamalla rakennuksen pilvien
korkuiseksi. Oppikaa tekemään samoin. -- Ja sitten kun suurisieluinen,
aulissydäminen, nopea-ajatuksinen Amerikan kansa suurenmoisuudellaan
on saanut teidät innostumaan, lähtekää Japaniin katsomaan, kuinka
pieni kansa parhaansa mukaan ponnistelee tullaksensa suureksi. --
Sitten Palestiinaan, ja viipykää siellä kuukausia seuraten jaloimman
ihmiselämän jälkiä, jaloimman, mitä milloinkaan on eletty. Pistäytykää
kotimatkalla Egyptiin, jotta muistaisitte, että tässä meidän perin
uudenaikaisessa maailmassamme vielä on yhtä ja toista joltisesti
vanhaakin -- eräs hyvin säilynyt puinen miehenkuva esimerkiksi,
silmät himmeätä valkoista kvartsia, teränä palanen vuorikidettä. Nämä
kiiltävät silmät katselivat pronssisten silmäluomiensa alta maailmaa
jo Abrahamin aikoina. Se on Kairon museossa. Ratsastakaa aasilla
Mooskeessa, jos teitä huvittaa oikein urheilla; ja jos teitä hieman
veltostuttaa, kiivetkää suurelle pyramidille. Kysykää Shehati nimistä
arabialaista ja sanokaa hänelle, että haluatte suorittaa sen minuuttia
lyhyemmässä ajassa kuin kukaan nainen ennen teitä.
"Tulkaa sitten kotiin, tyttöseni, soittakaa minulle ja pyytäkää
yksityistä vastaanottoa. Taikka sanokaa Stoddardille ilman muuta, että
hän päästää teidät potilaitten lomassa minun vastaanottohuoneeseeni,
ja siellä sitten kerrotte minulle, mitenkä määräykseni on vaikuttanut.
Parempaa en ole milloinkaan antanut, mutta ei teidän silti tarvitse
maksaa minulle yhtään mitään. Minä autan vanhoja ystäviäni ilmaiseksi."
Jane nauroi ja tarttui hänen käteensä. "Rakas ystävä", sanoi hän, "minä
luulen, että olette oikeassa. Kaikki minun ajatukseni ovat kohdistuneet
vain itseeni ja omiin yksityisiin suruihini ja pettymyksiini. Minä
teen kuten käskitte, ja taivas teitä palkitkoon sanoistanne. -- Tuossa
tulee Flower. Flower", sanoi hän, kun tohtorin rouva pukeutuneena
pehmeäkankaiseen iltapäiväpukuun tuli sisään ja sivumennessään sytytti
sähkön, "tuleeko tästä meidän pojastamme ikämiestä milloinkaan?
Tässä hän nyt on ihan tosissaan neuvonut tukevaa, keski-ikäistä
naista kiipeämään suurelle pyramidille, jotta tämä paranisi
alakuloisuudestansa, ja päällepäätteeksi ennätysajassa."
"Ystävä kulta", sanoi tohtorin rouva istuen miehensä tuolin
käsinojalle, "kenen sinä nyt olet tavannut, joka on tukeva tai
alakuloinen tai keski-ikäinen? Jos tarkoitat rouva Parker Bangsia, niin
ei hän ole keski-ikäinen, sillä hän on amerikatar, eikä amerikatar ole
koskaan keski-ikäinen. Ja hän on alakuloinen vain siksi, ettei Garth
Dalmain kosinut hänen suloista sisarentytärtänsä, vaikka maalasi hänen
kuvansakin. Eikä ole lainkaan hyvä neuvoa häntä kiipeämään suurelle
pyramidille, vaikka hän viettääkin ensi talven Egyptissä, sillä minä
kuulin hänen eilen sanovan, että hänen on mahdoton kuvitellakaan sille
kiipeämistä, ennen kuin israelilaiset, vai mitä ne alkuasukkaat ovat
siinä ympärillä, ymmärtävät laitattaa hissin sinne."
Jane ja tohtori nauroivat, ja korjaten itseänsä vähän mukavampaan
asentoon -- tohtorin käsivarsi kun oli salavihkaa kiertynyt hänen
uumallensa -- sanoi Flower: "Jane, minä kuulin sinun äsken soittavan
'Rukousnauhaa', se on lempilaulujani, enkä ole moniin kuukausiin
kuullut sitä. Laula se, rakas ystävä."
Jane katsoi tohtoriin ja hymähti rauhoittaen, kääntyi sitten empimättä
ja täytti Flowerin pyynnön. Määräys oli jo tehnyt hänelle hyvää.
Laulun viimeisten sanojen kaikuessa kumartui tohtorin rouva ja painoi
hellän suudelman miehensä ohimolle, juuri siihen, missä hänen tummassa
tukassaan näkyi hopeahtavia viiruja. Mutta tohtorin ajatukset olivat
Janessa, ja ennen kuin viime sävelet olivat häipyneet, hän oli täysin
varmistunut siitä, että oli tämän suhteen osunut oikeaan. "Mutta
parasta hänen on lähteä ulkomaille", mietti hän. "Se johtaa tykkänään
hänen ajatuksensa pois hänestä itsestään, laajentaa yleensä hänen
katsantokantaansa, mutta antaa myös tästä erikoistapauksesta hänelle
oikeamman käsityksen. Eikä poika muutu; ja jos niin tapahtuisi,
silloinhan Jane omaksi tyydytykseksensä huomaa todellakin olleensa
oikeassa. Mutta, hyvä Jumala, jos näin on Janen laita, miten lieneekään
Garthin! Jo minä ihmettelinkin, mikä häntä kalvoi, mikä vei koko hänen
hilpeän nuorekkuutensa. Rakastaa Janea, se mahtaa olla kasvatusta;
mutta saada Jane rakastamaan! Ja sitten menettää hänet! Miehen hermojen
täytyy olla raudasta, jotta hän kykenisi elämään ensinkään. Mikä
lieneekään se risti, joka on heidän välillään ja jota heidän kummankin
täytyy oppia suutelemaan. Ehkäpä Niagara vie sen mennessänsä, ja Jane
sähköttää sieltä Garthille."
Sitten tohtori otti rakkaan pienen käden, joka oli yhä hänen olallansa,
ja suuteli sitä hellästi Janen ollessa vielä selin heihin. Sillä
tohtorillakin oli menneitä kokemuksia rististä, ja nyt olivat helmet
hänelle hyvin kallisarvoisia.
Niin seurasi Jane määräystä, ja pari vuotta siihen meni. Täällä hän nyt
oli suuren pyramidin huipulla ja oli vielä päällepäätteeksi kiivennyt
sinne ennätysajassa. Hän nauroi, kun ajatteli, miten kertoisi tästä
Deryckille.
Hänen arabialaisensa loikoivat siinä ympärillä kuumissaan, kiiltävinä
ja tyytyväisinä. Hyvät juomarahat oli tiedossa, ja he loivat
häneen tyytyväisiä, omistavia katseita, ikään kuin he olisivat
suorittaneet koko työn, huomaten tuskin lainkaan, kuinka suuri ansio
hänen erinomaisen kehittyneillä ruumiinvoimillaan ja notkeilla,
sopusuhtaisilla jäsenillänsä oli tämän nousun nopeassa onnistumisessa.
Ja Jane seisoi siinä, terveenä ruumiiltaan ja sielultaan, tuntien iloa
hyvin suoritetusta ruumiillisesta ponnistuksesta, mikä aina virkistää
mieltäkin.
Hän oli hauskannäköinen vihreään ja oranssiin häivähtävässä ruskeassa
tweed-kankaisessa Norfolkpuvussaan, jossa oli runsaasti käytännöllisiä
nahkavuorisia taskuja, nahkanapit ja leveä nahkalieste. Asiantuntija
olisi heti tiennyt sanoa, mistä ainoasta liikkeestä se puku saattoi
olla kotoisin, samaten myös, mistä hattukaupasta oli se pehmeä, vihreä
tyrolilaishattu, joka sopi siihen niin mainiosti. Mutta Shehati ei
ollut mikään pukujentuntija, vaikka olikin melko tarkka käytöstavan
arvostelija, ja määritteli Janen näin: "Hyvä gentlemanlady! Anta hyvä
bakshish, ei istu puoliväli ja sano: 'Ei loppu ollenkaan!' Mutta
oikea ladygentleman! Anta bakshish ja näyttä iloinen, ei lähetä
arabialaisparka Assuaniin."
Janen oli idän aurinko paahtanut hyvin ruskeaksi. Hän ei tarvinnut
mitään harsoja tai päivänvarjoja, sillä hän nautti perinpohjaisesti
päivettymisestään. Ja ilman minkäänlaisia noettuja silmälaseja hänen
vahvat silmänsä kestivät erämaan kultaisen valon. Hän oli kuullut
Garthin kerran sanovan, että hän voi suorastaan pahoin, kun hän
takaapäin näkee autoharsoisen naisen, ja Jane oli nauraen yhtynyt
häneen, sillä hänestä olivat kaikki harsot aina olleet turhia.
Hänen suuri tukkansa ei milloinkaan irtautunut pieniin vallattomiin
suortuviin, vaan pysyi siivosti paikoillaan, niinkuin hän sen aamulla
muutamalla tanakasti pistetyllä hiusneulalla asetti.
Jane ei ollut koskaan näyttänyt hauskemmalta kuin tuona
marraskuunpäivänä seisoessaan suuren pyramidin huipulla. Hän oli terve,
päivettynyt ja roteva, terve sielu terveessä ruumiissa. Kasvojen
kieltämätön arkipäiväisyys unohtui niiden valppaan ja elämänhaluisen
ilmeen vuoksi, hänen avonaisen, miellyttävän hymynsä vuoksi, joka
paljasti hänen valkeat hampaansa -- hänen sekä sisäisen että ulkonaisen
erinomaisen raittiutensa ja terveytensä todisteet.
"Hyvä gentlemanlady", mumisi Shehati taas. Jos Jane olisi kuullut
arvostelun, ei se olisi häntä loukannut, sillä vaikka hänestä
miesmäinen nainen oli vain hiukan siedettävämpi kuin naismainen mies,
olisi hän pitänyt Shehatin yhdyssanaa vain tunnustuksena siitä, että
hän oli hoitanut hyvin asiansa, oli omavarainen ja tahtonsa tietävä,
sekä että, hän, kun niikseen tuli, pääsi lyhyimmässä mahdollisessa
ajassa minne pyrki, ilman hätää, hoppua ja hermostumista.
Näitä naisellisia ominaisuuksia Jane halveksi, sillä hän tunsi olevansa
muuten niin perin naisellinen, että hänellä oli varaa vähäpätöisimmissä
asioissa olla rohkean epänaisellinen.
Tohtorin määräys oli tehonnut vallan erinomaisesti. Särkynyt katse
ja ennenaikainen vanhettuminen, mitkä olivat koskeneet tohtoriin
ja huolestuttaneet häntä, kun hän Janea katseli, olivat tykkänään
poissa. Hän näytti rauhalliselta, hauskalta kolmikymmenvuotiaalta,
josta vuosien vieriessä kehittyisi yhtä miellyttävä ja
sopusointuinen nelikymmenvuotias ja joka ei, ajan tullen, pelännyt
viidettäkymmentänsäkään. Rohkeana hän katseli maailmaa, ja hänen raitis
mielensä muodosti siitä itselleen terveitä käsityksiä ja antoi suoria
arvosteluja, joita miedonsi hänen harvinaisen auliin ja jalon sydämensä
hyvänsuopuus.
Hän tarkasteli paraikaa näköalaa ja piti siitä. Sen voimakkaat,
vastakohdat kiinnittivät hänen mieltänsä.
Toisella puolella oli hedelmällinen suistomaa huojuvine palmu-,
oranssi- ja öljypuulehtoineen, joita oli runsaasti Niilin
rannoilla. Toisella puolella erämaa siintävine taivaanrantoineen,
silmänkantamattomiin ulottuvine, kullahtavine hiekka-aaltoineen; ei
puuta, ei lehteä, ei ruohonkortta, vain rajaton vapaus, luotettava
kultahohtoinen meri. Sillä aurinko oli laskemaisillaan ja taivas
loimusi väriloistossa.
"Tienhaara", sanoi Jane "valintapaikka. Kuinka vaikeata tietää, minkä
valitsisi -- vapauden vai hedelmällisyydenkö. Pitäisi kysyä sfinksiltä,
vanhalta, viisaalta vuosisatojen vartialta, aikakausien salaisuuksien
mykältä säilyttäjältä, joka silmäilee tulevaisuuteen, niinkuin on aina
tehnyt, tulevaisuuden vaihtuessa nykyisyydeksi, nykyisyyden siirtyessä
menneisyyteen. -- No niin, Shehati, lähdetäänpä alaspäin. Vai niin,
tietysti minä haluan istua kivellä, jolla kuningas on Walesin prinssinä
istunut. Kiitoksia, että mainitsitte siitä. Siitä saan sopivan
keskustelunaiheen, kun hänen majesteettinsa ensi kerran kunnioittaa
minua puhelemalla muutaman minuutin kanssani. Onneksi pääsen siten
tekemästä kuluneita huomautuksia ilmasta. -- Ja nyt, viekää minut
sfinksin luo, Shehati. Tahtoisin tehdä sille erään kysymyksen, juuri
kun aurinko vaipuu taivaanrannan taakse."
Kolmastoista luku.