GARTH LÖYTÄÄ RISTINSÄ.

Ruohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane

hiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta

kahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta

kahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet

raollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli.

Urkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin

läheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.

Jane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä,

että punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth

olivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian

ahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja

meni sisään.

Samassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka

läsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon,

vanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus

vaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän

unohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin

yhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.

Garth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja

kun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja.

Hän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja

Jane erotti joka tavun.

Sä anna ikivalkeus,

tee kirkkaaks silmän sokeus!

Tää muoto tomun tahrima

ah armollasi virvoita!

Pois kateet poista, rauha suo!

Sun ohjaukses turvan tuo.

Sitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime

säkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin

laulamat sanat: _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ Olihan hän rukoillut

ohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.

Jane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön

uudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: _"Sä anna ikivalkeus."_ --

Jane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas

auringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen

merenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.

Miten kaunista -- _"anna ikivalkeus!"_ Garthin laulun joka tavu tunki

hiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. _"Tee kirkkaaks silmän

sokeus."_ -- Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa

ainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth

kääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti

Garthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin

voimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän?

_"Tää muoto tomun tahrima."_ -- Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko

tehdä turhaksi hänen päätöksensä? _"Sä armollasi virvoita."_ --

Kykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä

käyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta

verisesti toista? -- _"Pois kateet poista, rauha suo."_ -- Mitähän voi

sanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi

kieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana?

-- _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ --

Sitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.

Jane pidätti henkeänsä. Garth soitti "Rukousnauhaa". Hän ei laulanut

sitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville

sanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen

helmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä

huilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin

löytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili

avutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä

pakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen

kirkon.

Äkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen

kasvonsa kirkastuivat.

"Kas niin, Jimmy", sanoi hän, "riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä

on kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin

shillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei

ikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet

tänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi

jälkeesi, poikaseni."

Voi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen

sydäntä!

Punatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina,

tuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä

välin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos

sulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.

Garth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta,

katsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa,

seisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat

päiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin,

loistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana

tuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi

aitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän

viittasi Janea tulemaan luokseen.

"Tässä, rakas", sanoi hän, "tapahtukoon se tässä."

Jane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se

oli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata

maalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen

ikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman

Vapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth

kääntyi Janeen.

"Oma rakkaani", sanoi hän, "pyhä on todistaja ja pyhä on paikka.

Mutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä

on toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä

siunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta."

Janen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa

taskuihin.

"Dal", sanoi hän, "minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te

olette?"

Hän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi.

Jane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain

hetkisen emmittyänsä hän vastasi: "Luulin sinun tietävän. Minä olen

kahdenkymmenenseitsemän."

"Niin", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, "ja minä olen

kolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani

neljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte

yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias.

Olen ajatellut sitä, ja -- ymmärrättehän -- en minä voi mennä naimisiin

nuoren pojan kanssa."

Äänettömyys, täydellinen äänettömyys.

Sula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat

kalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset -- oudon,

kivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä

hetkellä. _"Tää muoto tomun tahriman."_ -- Oli kuin äänetön kirkko

olisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.

Vihdoin Garth puhui: "En ajatellut itseäni", sanoi hän hitaasti. "En

taida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään

ajatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt

mieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista,

josta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin

minäkin, että me olimme -- suorastaan toinen toistamme varten." Hän

ojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi

sen heti raskaasti pudota sivulleen. "Olette aivan oikeassa", sanoi

hän. "Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain

nuorena poikana."

Hän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän,

äänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa

ikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä.

"Otan ristin", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin

sivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja

Jane oli yksin.

Hän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui

polvilleen.

"Oi, Jumalani", vaikeroi hän, "lähetä hänet takaisin minun luokseni,

oi, lähetä hänet takaisin!... Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja

arvoton, etkä sinä. Oi, Garth -- tule takaisin! tule takaisin!

takaisin!... Minä luotan sinuun enkä pelkää... Oi oma rakkaani -- tule

takaisin!"

Hän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti

jännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen

avautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti

muistella "Veni, Creator Spiritusta", mutta oven kumea ääni oli vienyt

kaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin

hän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi

ja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka

raottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten

vuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. "Oi

rakas, tule takaisin! _Kyllä uskallan_", sanoi hän. Mutta ei kuulunut

mitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin

pantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli

ymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut

palata.

Kuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän

lainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi

tehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa

kuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä

tulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon

menettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta

hän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi

silloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.

Viimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen

auringonpaisteeseen.

Puistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan

lennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus,

näkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli

tosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. "_Sinäkin_ onnellinen", oli

Garth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä

sanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.

"Siinä menee poika paran shillinki", ajatteli hän murheellisena leijan

noustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, "mutta voi, missä lienee

_hänen_ ilonsa?"

Hänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat

tuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana

kyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta

katsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää

hänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän

tunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle

itsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin -- niin, kukaties

hyvinkin pian -- löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä

enemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto

rinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut

edellisenä yönä huoneessansa: "Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle

ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän." Ja näiden

vastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.

Hallissa hän tapasi Pauline Listerin.

"Tekö, neiti Champion?" sanoi Pauline. "Oletteko kuullut mitään herra

Dalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello

1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle

ja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me

lähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn

kaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten

ihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin

tekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta

jälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme

aikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi,

neiti Champion."

Kahdestoista luku.

Rukousnauha: Romaani · 第 15 / 50 题