Ruohokentän ympäröimä kylän kirkko hohti auringossa, kun Jane
hiljalleen asteli varjoisasta puistosta. Kello näytti puolta
kahtatoista. Jane ei kiirehtinyt, kun tiesi odotettavan vasta
kahdeltatoista. Kirkon ikkunat olivat auki ja jykevät tammiovet
raollaan. Hän pysähtyi muratinverhoaman pääoven taakse ja kuunteli.
Urkujen ääni oli tulevinaan äärettömän kaukaa, mutta oli sittenkin
läheisen selvää. Urut tuntuivat hengittävän, ja hengitys oli musiikkia.
Jane työnsi oven enemmän auki, ja silloinkin johtui hänen mieleensä,
että punatukkainen, pisamanaamainen poika ja sorjavartaloinen Garth
olivat nähtävästi aivan helposti menneet aukeamasta, joka oli liian
ahdas hänen rotevuudelleen. Hän aukaisi ovea vielä vähän enemmän ja
meni sisään.
Samassa hänen sielunsa kävi hiljaiseksi. Näkymätön voima, jonka
läsnäolon usein selvästi tunnemme astuessamme yksin tyhjään kirkkoon,
vanhoihin seiniin ja kattoparruihin tarttunut vuosisatojen hartaus
vaiensi hänen oman sydämensä itsepintaisen levottomuuden. Tuokioksi hän
unohti, mille asialle oli sinne tullut, ja kumarsi päänsä ikään kuin
yhtyäkseen menneiden sukupolvien kanssa nöyrästi rukoilemaan.
Garth soitti 'Veni, Creator Spiritusta', Attwoodin ihanaa sovitusta, ja
kun Jane lähestyi kuoria, alkoi Garth laulaa toisen säkeistön sanoja.
Hän lauloi hiljaa, mutta hänen kaunis barytoninsa oli hyvin kantava, ja
Jane erotti joka tavun.
Sä anna ikivalkeus,
tee kirkkaaks silmän sokeus!
Tää muoto tomun tahrima
ah armollasi virvoita!
Pois kateet poista, rauha suo!
Sun ohjaukses turvan tuo.
Sitten urkujen ääni yltyi pauhinaksi, sanattomana kertautui viime
säkeistön aihe, ja Janen mielessä toistuivat toistumistaan Garthin
laulamat sanat: _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ Olihan hän rukoillut
ohjausta? Varmaan siis kaikki kääntyisi hyväksi.
Jane pysähtyi kuorin portaille. Garth oli aloittanut toisen säkeistön
uudelleen ja lauloi nyt taas hiljaa säestäen: _"Sä anna ikivalkeus."_ --
Jane istui vanhalle tammipenkille ja katseli ympärilleen. Kirkas
auringonvalo tunki sisään maalattujen ikkunain läpi miedontuen
merenkultaiseksi, purppuraviiruiseksi.
Miten kaunista -- _"anna ikivalkeus!"_ Garthin laulun joka tavu tunki
hiljaisuuteen kuin kirkkahin auringonsäde. _"Tee kirkkaaks silmän
sokeus."_ -- Jane näki raskaan kultakuteisen urkupeitteen takaa
ainoastaan hänen tumman päälakensa. Häntä peloitti hetki, jolloin Garth
kääntyisi ja hänen eloisat silmänsä sattuisivat häneen. Miten vaikutti
Garthiin se, mitä hänen täytyy sanoa? Olisiko hänellä itsellään kyllin
voimaa kestämään pitkää, kovaa kohtausta? Särkyisikö Garthin sydän?
_"Tää muoto tomun tahrima."_ -- Väittäisikö hän vastaan, koettaisiko
tehdä turhaksi hänen päätöksensä? _"Sä armollasi virvoita."_ --
Kykenisikö hän vastustamaan Garthin tulista voimaa, jos hän sitä
käyttäisi? Pääsisikö kumpikaan näistä kovista hetkistä haavoittamatta
verisesti toista? -- _"Pois kateet poista, rauha suo."_ -- Mitähän voi
sanoa? Ja mitä sanonee Garth? Mitä hän itse vastaisi? Minkä hän sanoisi
kieltonsa syyksi, jotta Garth pitäisi sitä ehdottomasti ratkaisevana?
-- _"Sun ohjaukses turvan tuo!"_ --
Sitten, muutaman mielijohteisen soinnun jälkeen, muuttui aihe.
Jane pidätti henkeänsä. Garth soitti "Rukousnauhaa". Hän ei laulanut
sitä, mutta urkujen pehmeistä sävelistä tuntui kiirivän kuuluville
sanoja, joita ei niin olisi voinut ihmisäänin tulkita. Muistojen
helmiä, kalliita, puhtaankirkkaita helmiä, laskivat yksitellen sekä
huilu että dolcian, ja oboen tummat sävelet ilmoittivat ristin
löytämistä. Kaikki sai Janesta aivan uuden merkityksen, hän silmäili
avutonna ympärilleen, ikään kuin etsien jotakin keinoa, miten päästä
pakenemaan näitä haikean suloisia säveliä, jotka täyttivät pienen
kirkon.
Äkkiä soitto taukosi. Garth nousi, kääntyi ja huomasi Janen. Hänen
kasvonsa kirkastuivat.
"Kas niin, Jimmy", sanoi hän, "riittää jo täksi päiväksi. Ja tässä
on kuudenpencen raha, hoidit niin hyvin polkimia. Ahaa! Se onkin
shillinki! Samantekevä! Saat pitää sen, kun on näin ihana päiväkin. Ei
ikinä ole ollut tämmöistä päivää ja siksi toivon, että sinäkin olet
tänään onnellinen. No, juokse nyt sukkelaan tiehesi ja sulje kirkon ovi
jälkeesi, poikaseni."
Voi, kuinka hänen pulppuavaa iloa väreilevä äänensä viilsi Janen
sydäntä!
Punatukkainen, likainen poika, pisamaiset kasvot ilosta loistavina,
tuli urkujen takaa, mennä kolusi pitkin sivukäytävää, pudotti sillä
välin shillinkinsä, jonka tietysti etsi, ja pääsi vihdoin viimein ulos
sulkien raskaan oven, niin että kirkko kajahti.
Garth oli jäänyt seisomaan urkujen viereen, aivan liikahtamatta,
katsomatta Janeen, ja nytkin vielä, kun he olivat kahden kirkossa,
seisoi hän yhä ja odotti muutaman hetken. Janesta nämä hetket tuntuivat
päiviltä, viikoilta, vuosilta, iankaikkisuudelta. Kohotetuin päin,
loistavin silmin, koko olemukseltaan voitosta varmana valloittajana
tuli Garth sitten keskelle kuoria, siitä veistokoristeisen tammi
aitauksen ulkopuolelle ja pysähtyi kuorin portaille. Sitten hän
viittasi Janea tulemaan luokseen.
"Tässä, rakas", sanoi hän, "tapahtukoon se tässä."
Jane tuli, ja kotvan he seisoivat yhdessä katsellen kuoriin päin. Se
oli pimeämpi kuin muu osa kirkkoa, sitä kun valaisi kolme kapeata
maalattua ikkunaa, väriltään ja tekotavaltaan ihanaa. Keskimmäinen
ikkuna, aivan alttarin yläpuolella, kuvasi ristillä kuolevaa maailman
Vapahtajaa. Juhlallisen äänettöminä he katselivat sitä. Sitten Garth
kääntyi Janeen.
"Oma rakkaani", sanoi hän, "pyhä on todistaja ja pyhä on paikka.
Mutta ei mikään paikka voisi olla niin pyhä kuulemaan, mitä meillä
on toisillemme sanottavaa tänään, ja Hän on läsnäolollansa sitä
siunaamassa ja hyväksymässä. Minä odotan vastausta."
Janen kurkkua kuristi, ja hän pisti vapisevat kätensä takkinsa
taskuihin.
"Dal", sanoi hän, "minun vastaukseni on eräs kysymys. Kuinka vanha te
olette?"
Hän tunsi, miten Garth hätkähti, niin ylenmäärin hän hämmästyi.
Jane näki toiveikkaan ilon häipyvän hänen kasvoiltaan. Mutta vain
hetkisen emmittyänsä hän vastasi: "Luulin sinun tietävän. Minä olen
kahdenkymmenenseitsemän."
"Niin", sanoi Jane hitaasti ja mahtavasti, "ja minä olen
kolmenkymmenen, näytän kolmenkymmenenviidenvuotiaalta ja tunnen olevani
neljänkymmenen. Te olette kahdenkymmenenseitsemän, Dal, näytätte
yhdeksäntoistavuotiaalta ja tunnette usein olevanne yhdeksänvuotias.
Olen ajatellut sitä, ja -- ymmärrättehän -- en minä voi mennä naimisiin
nuoren pojan kanssa."
Äänettömyys, täydellinen äänettömyys.
Sula kauhu pakotti Janen katsomaan Garthiin. Tämän huuletkin olivat
kalmankalpeat. Kasvot olivat aivan jäykät ja rauhalliset -- oudon,
kivettyneen rauhalliset. Ei niissä ollut juuri nuorekkuutta sillä
hetkellä. _"Tää muoto tomun tahriman."_ -- Oli kuin äänetön kirkko
olisi tällaisin sanoin vaikeroinut äärettömässä ahdistuksessa.
Vihdoin Garth puhui: "En ajatellut itseäni", sanoi hän hitaasti. "En
taida selittää, mitenkä niin on ollutkin, mutta en ole ensinkään
ajatellut itseäni siitä pitäen, kun te olette kokonaan täyttänyt
mieleni. Siksi en ole tarkannutkaan, kuinka vähän minussa on semmoista,
josta te saatoitte välittää. Minä luulin, että te tunsitte niinkuin
minäkin, että me olimme -- suorastaan toinen toistamme varten." Hän
ojensi kätensä ikään kuin olisi halunnut koskettaa Janeen, mutta antoi
sen heti raskaasti pudota sivulleen. "Olette aivan oikeassa", sanoi
hän. "Ettehän voi mennä naimisiin kenenkään kanssa, jota pidätte vain
nuorena poikana."
Hän kääntyi poispäin Janesta ja katsoi alttarille päin. Pitkän,
äänettömän tuokion hänen katseensa viipyi alttarin yläpuolella olevassa
ikkunassa, missä riippui kärsivä Vapahtaja. Sitten hän kumarsi päänsä.
"Otan ristin", sanoi hän ja kääntyi levollisena menemään pitkin
sivukäytävää. Kirkon ovi aukeni, painui raskaasti kumahtaen kiinni, ja
Jane oli yksin.
Hän hoiperteli entiselle paikalleen, mistä oli noussut, ja vaipui
polvilleen.
"Oi, Jumalani", vaikeroi hän, "lähetä hänet takaisin minun luokseni,
oi, lähetä hänet takaisin!... Voi, Garth! Minähän mitätön olen ja
arvoton, etkä sinä. Oi, Garth -- tule takaisin! tule takaisin!
takaisin!... Minä luotan sinuun enkä pelkää... Oi oma rakkaani -- tule
takaisin!"
Hän oli pelkkänä korvana. Hän odotti niin, että joka hermoa pakotti
jännityksestä. Hän suunnitteli mitä sanoisi, kun raskas ovi jälleen
avautuisi ja Garth näkyisi päivänpaisteisessa oviaukossa. Hän koetti
muistella "Veni, Creator Spiritusta", mutta oven kumea ääni oli vienyt
kaiken tuosta vaikuttavasta laulusta, korvissa soineen kaiunkin. Niin
hän odotti äänettömänä, ja odottaessa hiljaisuus kävi yhä valtavammaksi
ja oli sulkevinaan hänet jylhien, armottomien muurien sisään, jotka
raottuivat vain sen verran, että hän sai vilaukselta nähdä vastaisten
vuosien yksinäisyyden. Kerran vain hän häiritsi hiljaisuutta. "Oi
rakas, tule takaisin! _Kyllä uskallan_", sanoi hän. Mutta ei kuulunut
mitään askeleita, ja siinä polvistuessaan, pää painuneena ristiin
pantuihin käsiin, selvisi Janelle yht'äkkiä, että Garth Dalmain oli
ymmärtänyt hänen päätöksensä peruuttamattomaksi eikä siis tahtonut
palata.
Kuinka kauan hän oli polvillaan tämän hänelle selvittyä, ei hän
lainkaan tiennyt. Vihdoin viimein hän rauhoittui. Hän tunsi
tehneensä oikein. Mieluummin nyt muutama tunti repivää tuskaa
kuin tulevaisuudessa vuosikausia pettymystä. Hänen oma elämänsä
tulisi olemaan surullisen tyhjää, ja tämän vastikään löydetyn ilon
menettäminen maksoi hänelle enemmän kuin hän oli luullutkaan. Mutta
hän uskoi vilpittömästi tehneensä Garthille oikein, ja mitä merkitsi
silloin hänen oma tuskansa? Siten lohdutteli Jane itseänsä.
Viimein hän nousi ja lähti hiljaisesta kirkosta ulos tuulenhenkiseen
auringonpaisteeseen.
Puistoveräjän lähellä oli innostunut poikaparvi paperileijan
lennättämishommissa. Jimmy, hetken sankari ja koko innostuksen keskus,
näkyi olevan tämän uuden leijan ylpeä omistaja. Jimmystä päivä oli
tosiaankin ihana ja hän oli onnellinen. "_Sinäkin_ onnellinen", oli
Garth sanonut. Ja Janen silmiin nousi kyyneleitä, kun hän muisti nämä
sanat ja äänensävyn, millä ne lausuttiin.
"Siinä menee poika paran shillinki", ajatteli hän murheellisena leijan
noustessa korkealle ja liidellessä kentän yli, "mutta voi, missä lienee
_hänen_ ilonsa?"
Hänen kulkiessaan puistokäytävää taloon päin ajoivat metsästysrattaat
tuimaa vauhtia häntä vastaan. Garth Dalmain oli ohjaksissa, takana
kyytipoika ja matkalaukku. Garth nosti hattuaan, kun ajoi ohitse, mutta
katsoi suoraan eteensä. Vaikka Jane olisi tahtonutkin pysähdyttää
hänet, ei hän olisi voinut tehdä sitä. Mutta hän ei tahtonutkaan. Hän
tunsi tehneensä ehdottomasti oikein ja tämän teon maksaneen hänelle
itsellensä enemmän kuin Garthille. Tämä arvatenkin -- niin, kukaties
hyvinkin pian -- löytäisi toisen, joka antaisi hänelle kaiken, ja vielä
enemmänkin kuin mitä hän Janelta toivoi. Entä hän itse? Ilkeä poltto
rinnassa toi hänen mieleensä hänen omat sanansa, jotka hän oli lausunut
edellisenä yönä huoneessansa: "Mitä tulevaisuus tuoneekin sinulle
ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan kätketä tähän." Ja näiden
vastaisten yksinäisten vuosien ensi hetkinä hän tunsi puhuneensa totta.
Hallissa hän tapasi Pauline Listerin.
"Tekö, neiti Champion?" sanoi Pauline. "Oletteko kuullut mitään herra
Dalmainista? Hänen täytyi aivan odottamatta lähteä Lontooseen kello
1,15 junalla. Ja täti pudotti tekohampaansa pesupöydän marmorilevylle
ja hänen on kiireimmän kautta mentävä hammaslääkäriin. Niin että me
lähdemme taas 2,30. Tämä elämä on vasta epävakaista. Se panee myttyyn
kaikki ihmisen suunnitelmat, varsinkin kun ne ovat riippuvaisia muitten
ihmisten tekohampaista. Mutta ennen minä joka tapauksessa särkisin
tekohampaani kuin uskollisia sydämiä. Edellisiä voi korjauttaa, mutta
jälkimmäisiä, niin aavistan, ei oikein paranna mikään. Me syömme
aikaisin aamiaista huoneissamme, niin että minä sanon teille hyvästi,
neiti Champion."
Kahdestoista luku.