Kaiken maailman malttamattomuus ei voinut estää Shenstonen päivällistä
olemasta aikaanielevä toimitus, ja seurueen kahden suosituimman jäsenen
oli työlästä heti sen jälkeen livahtaa huomaamatta tiehensä. Niin
loikin eräs etäinen kylän kello jo kymmentä, kun Garth ja Jane tulivat
yhdessä pengermälle. Garth sieppasi sivumennen huopapeitteen ja sulki
huolellisesti hallin oven.
He olivat aivan kahden. Ensi kerran he todella olivatkin kahden kesken
noiden päivien jälkeen, jotka heistä molemmista olivat tuntuneet niin
pitkiltä.
He kulkivat äänettöminä, rinnatusten leveälle kivivierustalle,
josta näki yli koko vanhanaikaisen puiston. Hopeankirkas kuutamo
valoi hohdettaan yli koko näkymön. He erottivat jäykät pyökkirivit,
kiemurtelevat käytävät, sirokuvioiset kukkasarakkeet ja taustalla
järven, jonka hopeaan kuvastui täysikuun levollinen kirkkaus.
Garth levitti huopapeitteen rintanojalle ja Jane istui sille. Garth
seisoi hänen vieressään, toinen jalka kaiteen jalustalla, käsivarret
ristissä rinnalla, kohotetuin päin. Jane istui sivuittain, kasvot
Garthiin päin, nojaten vanhaan kivileijonaan, joka rintanojalla piti
vartiota, mutta hän käänsi päänsä niin, että näki järvelle, ja otaksui
Garthin katselevan samaan suuntaan.
Mutta Garth katseli Janea.
Tällä oli yllä sama pehmeäkankainen musta puku kuin konsertissa
Overdenessa, nyt vain ei ollut koristeena helmiä eikä muitakaan helyjä,
ainoastaan kimppunen riipparuusuja. Se oli kuin pesässään hienoissa
kellertävissä pitseissä hänen povellaan. Tyyni voima ja ylevyys huokui
koko hänen olemuksestaan saaden ilosta tulvehtimaan sen miehen sydämen,
joka seisoi ja katseli häntä. Tämän koko palvova ihailu, kiihkeä
rakkaus, joka täytti hänen sydämensä niin kokonaan, heijastui silmistä.
Ei tarvinnut enää salata. Hänen hetkensä oli vihdoin tullut eikä hänen
tarvinnut mitään kaihtaa rakastamaltaan naiselta.
Äkkiä Jane käänsi päätään ihmetellen, miksi ei Garth aloittanut puhetta
Pauline Listeristä. Hän katsahti kysyvästi ylöspäin ja kohtasi Garthin
katseen.
"Dal!" huudahti hän ja nousi puolittain istuimeltansa. "Mitä, Dal --
mitä!"
Garth painoi hänet lempeästi takaisin. "Hiljaa, rakas!" sanoi hän.
"Minun täytyy kertoa kaikki teille ja te olette luvannut kuunnella ja
neuvoa ja auttaa. Voi, Jane, Jane! Minä tarvitsen teidän apuanne. Minä
tarvitsen sitä niin suuresti, enkä vain teidän apuanne, Jane -- vaan
teidät -- teidät, teidät itsenne. Voi, kuinka minä teitä kaipaan! Minä
olen nämä kolme päivää ollut yksinäisyydestä sairaana, kun ette te
ollut täällä, ja elämä virkosi jälleen, kun te palasitte. Ja on sentään
ollut niin kovaa odottaa näin monta tuntia, jotta saisin puhua. Minulla
on niin paljon teille kertomista, Jane, siitä, minkä arvoinen olette
minulle -- minkä arvoiseksi olette minulle tullut konsertti-illan
jälkeen. Voi, kuinka voisin sen sanoiksi saada? Ei minulla ole ollut
mitään voimakkaita elämyksiä. Kaikki on ollut jokapäiväistä, mitätöntä,
mikä enemmän, mikä vähemmän, -- pinnallista vain. Teitä tarvitsen ja
teitä kaipaan niin voimakkaasti. Kaikki entinen tuntuu niin joutavalta.
Kaiken tulevan se himmentää varjollaan, ellei siitä juuri tule kaiken
tulevan valtias, koriste ja täyttymys! Oi, Jane! Minä olen ihaillut
niin monia naisia. Minä olen ollut hurmaantunut heihin, minä olen
huokaillut heidän tähtensä, maalannut heidät ja unohtanut heidät. Mutta
en koskaan ennen ole _rakastanut_ naista. Minä en tiennyt, mikä nainen
miehelle on, ennen kuin kuulin teidän äänenne värähtelevän korviini!
-- 'Helmi helmeltä lasken tarkasti'! Oi, rakas, olen sittemmin oppinut
laskemaan helmiä, menneen ajan kalliita hetkiä, kauan unohdettuja,
nyt muistiin palanneita ja vihdoinkin ymmärrettyjä. 'Joka helmi on
rukoushetkinen', voi, niin palavan rukouksen, että menneisyys ja
nykyisyys yhtyisivät ehjäksi rukousnauhaksi ja että tulevaisuus ei
kätkisi mitään kärsimyksiä eikä eroja. Oi, Jane, Jane! Enkö milloinkaan
saa teitä ymmärtämään -- kaikkea, kuinka paljon -- voi, _Jane!_"
Jane ei oikein tiennyt, koska Garth oli tullut niin lähelle, mutta
hän oli notkistunut toiselle polvelleen hänen eteensä, ja lausuessaan
viimeisiä katkonaisia lauseita hän kiersi molemmat kätensä hänen
vyötäisilleen ja painoi kasvonsa pehmeihin pitseihin hänen povellensa.
Äkkiä hän rauhoittui. Kaikki selitysyritykset tuntuivat vaienneen
täydelliseen ymmärtämykseen -- valtaavaan, kiehtovaan äänettömyyteen.
Jane ei liikahtanut eikä puhunut. Oli suloista pitää häntä siinä
-- tätä mielenliikutusten pyörretuulta, joka laantuneena asettui
olosijoillensa lepäämään, aivan hänen sydämellensä. Äkkiä hän huomasi,
ettei kolmen viime päivän tyhjyys ollut soiton ja laulun ikävöimistä,
vaan _hänen_ ikävöimistänsä, ja kun se hänelle selvisi, kiersi hän
välittömästi kätensä Garthin kaulaan. Ennen kokemattomat tunteet
heräsivät ja liikkuivat hänessä -- taivaallinen maailmanunho, elon
yksinäisyys kuin poispyyhkäistynä, -- he vain kahden. Hänen näin
ajatellessaan ja tuntiessaan Garth kohotti päätänsä, yhä pitäen häntä
syleilyssään, ja katsoi häntä silmiin sanoen: "Sinä ja minä yhdessä,
minun omani -- omani."
Mutta noita kauniita, loistavia silmiä ei Jane voinut kestää. Hänen
oma arkipäiväinen ulkomuotonsa vaivasi häntä juuri sinäkin hetkenä,
ja nuo palvovat silmät tuntuivat valoilta, jotka paljastivat sen.
Vain peittääkseen oman ulkomuotonsa häneltä, joka niin arvaamatta
oli päässyt lähelle hänen sisäistä pyhäkköänsä, tarttui hän nopeasti
molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi sen pitseihin povellensa.
Mutta Garth ymmärsi näiden rakkaiden, voimakkaiden käsien äkkinäisen
kiertymisen päänsä ympäri merkiksi hänen itsensä ja kaiken, mitä
hänellä oli tarjottavana, vastaanottamisesta. Kymmenen, kaksikymmentä,
kolmekymmentä kuvaamatonta sekuntia hänen sielunsa värisi sanatonta
autuutta. Sitten hän irroittautui noiden käsien kierroksesta, nosti
päänsä ja katsoi Janea vielä kerran silmiin.
"Minun vaimoni!" sanoi hän
* * * * *
Janen rehellisillä kasvoilla kuvastui pelokas hämmästys. Sitten niille
nousi tumma puna, sydämeen niin oudosti virrannut veri syöksyi poskille
pannen ne hehkumaan ja sydämen pysähtymään.
Hän irroitti Garthin kädet, nousi ja jäi katselemaan sinne, missä
järven tyyni vesi hopein kimmelsi kuutamossa.
Garth Dalmain seisoi hänen vieressään. Hän ei koskenut häneen, ei hän
myöskään puhunut. Hän oli varma voitostaan, hänen sielunsa oli täynnä
sanomatonta iloa ja tyydytystä. Äänettömyys tuntui ilmaisevan enemmän
kuin sanat. Jokainen tavallinen kosketus olisi samentanut niiden
hetkien tuntemuksia, jolloin Jane oli painanut häntä puoleensa. Niin
hän seisoi aivan hiljaa ja odotti.
Vihdoin Jane puhui. "Tarkoititteko te pyytää minua tulemaan -- tulemaan
teidän -- teidän --?"
"Kyllä, rakas", vastasi Garth rauhallisesti, mutta äänessä värähteli
ankaraa itsensähillitsemistä. "Sellaisin aikein ainakin tulin tänne.
Mutta nyt en voi sitä pyytää, rakkahin. En voi pyytää sinua _tulemaan_
siksi, mikä sinä jo _olet_. Ei lupaukset, ei vihkimiset, ei sormuksen
ottaminen tai antaminen tee sinua täydellisemmin minun vaimokseni kuin
mitä äsken olit, noina ihmeellisinä hetkinä."
Jane kääntyi hitaasti ja katsoi häneen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt
hänen kasvojaan niin säteilevinä. Mutta yhä nuo loistavat silmät
viilsivät häneen kuin miekanterät. Hän mieli peittää ne käsillään tai
pyytää häntä katsoman metsään ja järveen päin puhuessaan hänelle näitä
suloisia sanoja. Hän asetti toisen jalkansa alakaidepuulle, nojasi
kyynärpäällään polveensa ja varjosti kasvojaan kädellänsä. Sitten hän
vastasi, koettaen puhua levollisesti.
"Te yllätitte minut täydellisesti, Dal. Te olitte tosin erinomaisen
ystävällinen ja huomaavainen konsertti-illan jälkeen, ja meidän
molempain musiikinihailumme ja -nautintomme sekä keskinäinen
luottamuksemme, jota vielä yhä lisäsi keskustelumme setrin alla, kaikki
tämä on johtanut harvinaisen sydämelliseen ja kauniiseen ystävyyteen.
Minä myönnän rehellisesti, että on tuntunut siltä, kuin se voittaisi
kaikki entiset ystävyyteni. Mutta siihen, Dal, on osaksi syynä teidän
luonteenne, joka aina pyrkii tekemään teistä eloisimman kohdan toisen
henkiseen maisemaan. Mutta minä taasen luulin teidän pyytäneen minua
tänne purkaaksenne sydäntänne Pauline Listerin vuoksi. Kaikki uskovat,
että hänen kauneutensa on lopultakin vaikuttanut teihin sitovasti, ja
todellakin, Dal, ihan todella -- minäkin uskoin niin." Jane vaikeni.
"No niin?" sanoi levollinen ääni, täynnä salaista iloa. "Nyt sinä
tiedät toista."
"Dal, -- te niin säikähdytitte ja hämmästytitte minut. En voi tänä
iltana vastata teille. Teidän täytyy suoda minulle aikaa huomiseen --
huomisaamuun."
"Mutta, rakkahin", sanoi Garth hellästi, hiukan lähestyen, "ei sinun
ole sen tarpeellisempi vastata kuin minustakaan tuntui tarpeelliselta
kysyä. Etkö sitä tunne? Kysymys tuli tehdyksi ja vastaus annetuksi
äsken juuri. Voi, rakas, tule takaisin luokseni. Istu jälleen."
Mutta Jane seisoi jäykkänä.
"Ei", sanoi hän. "En voi antaa teidän pitää kaikkea noin vain
päätettynä. Te yllätitte minut, menin kokonaan päästäni pyörälle
-- anteeksiantamattomasti, minä myönnän sen. Mutta, hyvä ystävä,
avioliitto on vakava asia. Avioliitto ei ole niin vain ilman muuta
pelkkää tunnetta. Sen täytyy meitä ylläpitää. Sen täytyy kestää.
Sillä täytyy olla vankka ja turvallinen perusta, jotta se pysyisi
lujana jokapäiväisen yhteiselämän vastuksissa ja koetuksissa. Tunnen
läheisesti niin monta naimisissa olevaa paria. Oleilen heidän
kodeissaan ja olen heidän lastensa kummina; ja niin olen mielessäni
tehnyt lupauksen, etten itse milloinkaan uskaltaisi seurata heidän
esimerkkiään. Kun nyt sallin teidän tehdä tämän kysymyksen, niin
ettehän toki ihmettele, että pyydän kahdentoista tunnin ajatusaikaa."
Garth kuunteli häntä. Hän istui kivelle selin järveen, nojaten
taaksepäin nähdäkseen Janen kasvot, mutta tämä varjosi ne kokonaan
käsillään. Hän heitti jalkansa ristiin, liitti kätensä yhteen niiden
ympärille, huojui hetkisen hiljalleen edestakaisin, koettaen hillitä
kiihkeätä puhumis- ja toimimishaluansa. Hän yritti tyynnyttää mieltään
kiinnittämällä sitä joutaviin pikkuseikkoihin, jotka sattuivat
hänen silmiinsä. Hänen punaiset sukkansa loistivat helakasti kuun
valossa pengermän vaaleata santaa vastaan ja sopivat mainiosti
mustiin kiiltonahkakenkiin. Hän päätti käyttää aina iltaisin punaisia
silkkisukkia ja arvaili, kutoisiko Jane hänelle semmoisia milloinkaan.
Hän laski rakennuksen julkipuolen ikkunat, pannen merkille Janen
ikkunat ja omansa ja kuinka monta oli niiden välillä. Vihdoin hän tunsi
voivansa luottaa itseensä ja nojaten taaksepäin niin, että hänen tumma
päänsä oli koskettamaisillaan Janen hihanpitsejä, sanoi hellästi:
"Rakas, sano, etkö äsken tuntenut --"
"Oih, vaiti!" huudahti Jane melkein tylysti, "vaiti, Dal! Älkää puhuko
tunteesta tämän kysymyksen yhteydessä. Avioliitto on tosioloa, ei
tunnetta. Jos toivotte meidän kummankin parasta, menkää heti sisään
älkääkä puhuko minulle enää tänä iltana. Kuulin teidän sanovan, että
menette huomisaamuna kello yhdeltätoista kirkkoon koettelemaan urkuja.
Minä tulen sinne jo puoli kahdeltatoista kuuntelemaan soittoanne, ja
kahdeltatoista voitte lähettää pois polkijan, ja minä annan teille
vastaukseni. Mutta nyt -- voi, menkää, rakas ystävä, sillä todentotta,
minä en kestä enempää. Minun täytyy saada olla yksin."
Garth hellitti kätensä, jotka olivat niin lujasti ristissä polvien
ympärillä. Hän liuvutti toisen kätensä kaidekiveä myöten Janeen
päin, aivan hänen jalkaansa saakka. Jane tunsi hänen siroilla
taiteilijasormillaan tarttuvan hänen pukuunsa. Sitten hän nopeasti
taivutti tumman päänsä kuiskaten: "Minä suutelen ristiä", niin
äärettömän hellin ja kunnioittavin elein, ettei Jane sitä koskaan
unohtanut, ja suuteli hänen hameensa helmusta. Seuraavana tuokiona Jane
oli yksin.
Hän kuunteli, miten Garthin askelten ääni häipyi. Hän kuuli hallin oven
aukenevan ja sulkeutuvan jälleen. Sitten hän istuutui hitaasti aivan
samaan asentoon kuin silloinkin, kun Garth oli polvistuneena hänen
edessänsä. Nyt hän oli aivan yksin. Viimeisten kovien hetkien jännitys
laukesi. Hän painoi molemmat kätensä povelleen, pitseille, joihin nuo
rakkaat, kauniit, ihailua säteilevät kasvot olivat kätkeytyneet. Oliko
hän _tuntenut mitään_, kysyi Garth. Voi, mitä hän olikaan tuntenut!
Kyyneleet eivät hevin nousseet Janen silmiin. Mutta tänä iltana häntä
oli puhuteltu nimellä, jolla hän ei ollut luullut koskaan itseään
puhuteltavan, ja hänen rehellinen sydämensä jo vakuutti, ettei
toistamiseen puhuteltaisi. Ja suuria, äänettömiä kyyneleitä vieri
käsille ja poven pitseille. Puoliso ja äiti oli hänessä havahtunut, ja
hänen sisin olemuksensa mursi esteet, joita asetti ankara pidättymys ja
melkein miehevä itsensähillitseminen, eikä taipunut peräytymään ilman
naisellista kyynelveroa.
Ja hänen jaloissansa ylt'ympäriinsä oli tallattujen riipparuusujen
terälehtiä.
* * * * *
Kotvasen kuluttua hän meni sisään. Halli oli täynnä iloisia ryhmiä.
Toivoteltiin hyvää yötä naisten pysähdellen noustessa pääportaita,
joilta sinkauttivat takaisin sutkauksia tai varmistivat seuraavan
päivän suunnitelmia.
Garth Dalmain seisoi portaiden juurella keskustelemassa Pauline
Listerin ja tämän tädin kanssa, joka oli pysähtynyt neljännelle
askelmalle. Astuessaan halliin Jane näki heti hänen sorjan, ryhdikkään
vartalonsa ja kiiltävänmustan päänsä. Garth oli selin häneen, ja vaikka
hän astui edemmäksi, aivan lähelle Garthia, ei tämä näennäisesti ollut
tietävinään hänestä. Mutta Garthin äänen iloisuus tuntui saattavan
hänet jälleen Janen omaksi näin uudella, suloisella tavalla. Hän
yksin tiesi, mikä sen oli saanut aikaan, ja kuunnellessaan hän painoi
tietämättään toisella kädellä poveansa.
"Olen pahoillani, arvoisat naiset", sanoi Garth, "mutta huomisaamuna on
aivan mahdotonta. Minun on mentävä kylään. Niin -- aivan totta. Kello
yksitoista."
"Sepä kuulostaa maalaiselta ja hauskalta, herra Dalmain", sanoi rouva
Parker Bangs. "Miksi ette ota Paulinea ja minua mukaanne? Me emme ole
täällä ollessamme nähneet meijereitä emmekä meijerityttöjä emmekä
mitään muutakaan, mistä kerrotaan 'Adam Bedessä'. Minä menisin niin
mielelläni rouva Poyserin keittiöön ja katselisin itseäni seinähyllyn
kiiltävistä kupariastioista."
"Mepä taitaisimme olla _de trop_ [liikaa] meijerissä", sanoi neiti
Lister veitikkamaisesti.
Hän oli hyvin kaunis kermanvärisessä silkkipuvussaan, pieni pää
ylväästi pystyssä; oikean amerikattaren koko naisellinen tenho
huokui hänestä. Hänellä ei ollut mitään jalokiviä, ainoastaan hienon
yksinkertainen helminauha. Mutta Pauline Listerin kaulassa saattoi
ilmankin luulla helmien välkkyvän.
Kaiken tämän Jane huomasi viivytellessään Garthin takana. Ei pieninkään
yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta. Neiti Listerin kauneutta ei
ollut milloinkaan täydellisemmäksi arvosteltu.
"Mutta pahaksi onneksi tämä nyt ei koske meijerityttöjä eikä
kupariastioita", sanoi Garth. "Minun pitäisi tavata vain eräs pieni
pojan rehvana, jonka koko maalaiskauneus on punaisessa karritukassa ja
lukemattomissa pisamissa."
"Hyväntekeväisyyttä?" kysyi rouva Lister.
"No niin, kolmeenkymmeneen penniin tunnilta."
"Ah, pallopoika!" huudahtivat molemmat naiset yhtaikaa.
"Kaikkea tässä! Noin salaperäinen mokoman asian vuoksi!" lisäsi rouva
Parker Bangs. "Me olemme kuulleet, että kannattaa mennä golfkentälle
katsomaan teidän pelaamistanne. Voitte siis nähdä meidät siellä, kun
olette valmiina alkamaan."
Garthin silmät välkähtivät. Jane kuuli välkähdyksen hänen äänestään.
"Jalo rouva", sanoi hän, "te arvostatte liian suureksi minun
pelaamistaitoni samoin kuin hyväsydämisyydessänne monta muutakin minua
koskevaa seikkaa. Mutta minulle on mieluista ajatella teidän olevan
golfkentällä huomenna kello yksitoista. Te voitte ajaa sinne, vaikka
silloin teiltä jää ylen ihana kävely metsän halki. Muistakaa vain,
teidän tulee mennä puiston kautta, pohjoisveräjästä, eikä valtatietä,
jota ajamme asemalle. Minä mielelläni saattaisin teidät, mutta minun
täytyy jo sangen varhain mennä vallan toiseen suuntaan. Kun sitä
paitsi tulee tiedoksi, että neiti Lister aikoo mennä golfkentälle,
selviää varsin monelle, ettei missään muualla voikaan viettää huomista
aamupäivää, ja minä olisin vain yksi joukosta, joka vaeltaa puiston
halki pohjoisveräjälle. Teidän on sula mahdottomuus eksyä tieltä."
Rouva Parker Bangs alkoi tyystentaiten selittää, ettei Garth missään
tapauksessa hukkuisi joukkoon, mutta sisarentytär keskeytti jyrkästi:
"Kyllä me löydämme, täti. Älkää turhia. Yksin me kaikki olemme,
ellemme ole joukossa niinkuin nyt juuri näillä portailla, niin ettei
neiti Champion pääse ohitsemme, vaikka on yrittänyt jo hetken aikaa.
Menettekö pelaamaan huomenna, neiti Champion?"
Garth väistyi sivulle ja Jane alkoi nousta portaita. Garth ei katsonut
häneen, mutta Janesta tuntui, että hän katsein seurasi hänen hameensa
helmusta, kun se laahusti ohi. Hän pysähtyi neiti Listerin viereen. Hän
tiesi varsin hyvin, millainen nuoren amerikattaren tumman kauneuden
vastakohta hän oli. Hän kääntyi ja katsoi Garthiin. Hän toivoi tämän
katsovan ylöspäin ja näkevän heidät seisomassa rinnatusten. Hän toivoi
tämän vastakohtaisuuden koskevan hänen taiteilijansilmäänsä. Siksi hän
siinä viivähti.
Garthin katse oli yhä hänen hameensa helmuksessa, aivan hänen vasemman
jalkansa vieressä, mutta se kohosi hitaasti pitseihin povelle, jolla
hänen kätensä oli. Siihen se pysähtyi hetkeksi, painui jälleen,
kohoutumatta sen ylemmäksi.
"Niin, neiti Champion, pelaatteko huomenna aamupäivällä herra Dalmainin
kanssa?"
Jane lensi tulipunaiseksi ja oli sitten punastumisestaan armottomasti
vihainen itselleen ja asianhaaroille, jotka saivat hänet tuntemaan ja
toimimaan niin vastoin tavallisuutta. Hän empi pitkän, hirvittävän
pitkän tuokion. Kuinka Garth uskalsi käyttäytyä tuolla tavoin? Ihmiset
voivat luulla hänen liepeissään olevan jotakin tavatonta. Hän oli itse
vähällä kumartua katsomaan, oliko Garthin suudelma ruumiillistunut ja
riippuiko se nyt tähtenä hänen silkkisissä liepeissään. Sitten hän
ponnistautui tyyneksi ja vastasi melkein ynseästi: "En minä pelaa
huomenna, mutta teette varsin viisaasti, jos menette kentälle. Hyvää
yötä, rouva Parker Bangs. Nukkukaa hyvin, neiti Lister. Hyvää yötä,
Dal."
Garth oli heitä alemmalla portaalla ja ojensi juuri Paulinen tädille
kirjettä, joka oli pudonnut.
"Hyvää yötä, neiti Champion", sanoi hän ja silmänräpäykseksi heidän
katseensa yhtyivät, mutta hän ei ojentanut kättään eikä ollut myös
näkevinään Janen puoleksi ojentamaa.
Nuo kolme naista nousivat portaat yhdessä ja erosivat sitten kukin
tahollensa. Neiti Lister kääntyi käytävään oikealle, täti seurasi häntä.
"Niille on tullut mutka matkaan", sanoi rouva Parker Bangs.
"Neiti Champion raukka!" sanoi neiti Lister lempeästi. "Minä pidän
hänestä. Hän on todella oikeata ainesta. Minä luulin vain, että hän
olisi ollut meitä muita viisaampi."
"Todella arkipäiväinen", sanoi täti ikään kuin ei olisi viimeistä
lausetta kuullutkaan.
"Eihän hän itse ole kasvojansa tehnyt", sanoi neiti Lister
jalomielisesti.
"Ei, eikä myös maksa muille, että vähän parantaisivat niitä. Häneen
soveltuvat Walter Scottin sanat: 'Luonto kaikessa karkeudessaan.'"
"Rakas täti", huomautti neiti Lister väsyneesti, "älkää nähkö vaivaa
viittaamalla englantilaisiin klassikoihin, kun me näin kahden olemme.
Se on turhaa voiteen haaskausta, sillä tiedättehän te, että minä
tiedän teidän lukeneen ne kaikki. Tässä minun oveni. Tulkaa sisään ja
asettukaa mukavasti sohvaan. Minä istun tähän muhkeaan nojatuoliin
vastapäätä, minulla on muutamia tärkeitä selityksiä. Varjelkoon!
kuinka tämä painuu lattian puoleen! Nämä sukulinnat ovat erinomaisia
tavallaan, mutta keinutuoleista ei niissä ole aavistustakaan. Nyt
pari, kolme sanaa neiti Championista. Hän on naisten parhaita ja minä
pidän hänestä. Hän ei ole kaunotar, mutta hänellä on kaunis vartalo
ja hän pukeutuu hyvin. Hänellä on kosolta rahaa ja hän voisi käyttää
kalliimpia helmiä kuin minä, mutta hän ei ole niin yksinkertainen,
että panisi helmiä ruskealle hipiällensä. Minä pidän naisesta, joka
tietää mahdollisuutensa ja mukautuu niihin. Kaikki miehet ihailevat
häntä eivätkä niin tee sen vuoksi, että hän _näyttäisi_ joltakin,
vaan sen vuoksi, että hän _on_ jotakin, ja uskokaa minua, täti, se
se sentään ajan mittaan kannattaa. Se on sellaista, joka kestää.
Kymmenen vuoden päästä jalosukuinen Jane on samanlainen kuin nytkin,
mutta minä koetan näyttää siltä, mikä minä en ole. Mitä taas Garth
Dalmainiin tulee, hänen silmänsä on jokaiseen meistä, mutta sydän
ei kehenkään. Hänen kauniit sanansa ja ihailevat silmäyksensä eivät
tarkoita avioliittoa. Sillä miehellä on naisihanteensa, eikä hän voi
pettää sitä mennäkseen vähempiarvoisen kanssa naimisiin. Jos Sikstuksen
madonna voisi astua alas noista pilvistä ja luovuttaa lapsen vasemmalla
olevalle nuorelle naiselle, hän ehkä naisi _hänet_; mutta sittenkin
hän pelkäisi minä päivänä tahansa näkevänsä jonkun, joka järjestäisi
tukkansa vielä aistikkaammin, tai että tämän jalka ei näyttäisikään
hänen persialaisella matollaan yhtä somalta kuin tuolla pilvellä. Ei
hän nai rahaa, hänellä on itselläänkin sitä yllin kyllin. Ja vaikka
ei olisikaan, ei hän vihkipallin puoleenkaan kääntyisi. Ei hän nai
kauneutta, sillä hän ajattelee niin paljon sitä. Hän ihailee niin
monia kauniita kasvoja, ettei hän ikinä kahtakymmentäneljää tuntia
ole varma, mitä niistä hän enimmin ihailee, ja muun lisäksi on tässä
vielä sama juttu kuin hedelmäpuun juurella ollessa: siihen tavallisesti
mieli palaa, jota ei hevin tavoita. Ei hän nai hyvyyttä -- siveyttä
-- sielukkaisuutta -- mitä nyt mahdetaankaan pitää parhaimpina
luonteenominaisuuksina -- sillä niihin nähden on jalosukuinen Jane
Champion hänen ihanteensa, ja hän taas on liian tarkkatuntoinen nainen,
jotta kiinnittäisi moisen epikurolaisen arkipäiväisiin kasvoihinsa.
Ja kaiken muun ohessa pitää hän vielä itseänsä häntä niin paljon
vanhempanakin. Mutta Garth Dalmainilla on niin herttaisen vähän
itsensätuntemusta, poika paralla, ettei hänen juolahda mieleensäkään
kysyä, voiko hän voittaa ihanteensa itsellensä. Hän jo mielessään
omistaa hänet ja saa kolauksen, kun Jane vastaa hylkäävästi, kuten hän
mainitsemistani syistä varmasti tekee. Näinä kolmena päivänä, jolloin
hän on kisaillut minun kanssani ja te muut hyvät naittamisvillit,
vanhat höperöt olette kieppuneet ympärillämme ja kuvitelleet meidän
olevan rakastumaisillamme, on hän jumaloinut maata, jolla Jane kulkee,
ja laskenut tunteja, joiden kuluttua taas näkisi hänen tallaavan
sitä. Hän oli minun kanssani mieluummin kuin muiden tyttöjen, sillä
minä ymmärsin ja johdatin aina keskustelun Janeen, ja hän tiesi myös,
että minun äkkiä täytyi pitää huolta teistä tai minulla oli tärkeitä
kirjeitä kirjoitettavana, jos Jane vain ilmestyi lähimaille. Mutta
sen enempää ei tule milloinkaan Garthin ja minun välillemme. Ja jos
te todella välitätte minun nuoresta sydämestäni, niin te nukkaatte
tekohampaanne pesupöydän marmorilevylle tai keksitte jonkin muun yhtä
erinomaisen syyn meidän äkkinäiseen lähtöömme huomenna. -- Ja nyt,
täti kulta, älkää huoliko jäädä väittelemään tästä, sillä minä olen
sanonut sanottavani asiasta ja jo vähän liikaakin. Ja koettakaa nyt
kömpiä vuoteeseenne kertomatta minulle, ketä Dickensin veitikoista
minä muistutan, sillä minä olen ovelampi kuin yksikään heistä, ja jos
minun täytyy vielä sekuntiakaan olla tässä kireässä liivissäni, niin
en takaa, kuinka käy. -- Oui, Joséphine, entrez! -- Hyvää yötä, täti
kulta. Makeita unia!"
Mutta kun kamarineitsyt oli mennyt, sammutti Pauline sähkövalon,
veti uutimet sivulle ja seisoi kauan aikaa katselemassa rauhallista,
hohtavan kuutamoista, englantilaista maisemaa. Viimein hän nojasi
kauniin päänsä ikkunanpuitteeseen ja puheli hiljakseen:
"Minä ajoin hyvin asianne, Dal, vaikkette oikein sitä ansainnut. Teidän
olisi jo viikkoja sitten pitänyt ilmaista minulle jotakin Janesta.
Kaikissa tapauksissa, nyt loppuu puhe teistä ja minusta. Mitä teihin
tulee, hyvä ystävä, huokailkaa te yhä vain kuulle, ja kun huomaatte
sen saavuttamattomaksi, älkää uneksikokaan viihdytystä maallisemmista
valoista, -- älkää edes isäukon parhaista valaanrasvakynttilöistä",
lisäsi hän kaihomielin hymähtäen, sillä hän laski sattuvia pilojaan
niin hyvin yksinään kuin seurassakin ja yhtä usein oman itsensä kuin
muittenkin ihmisten kustannuksella, eikä hänen uljas amerikkalainen
mielensä tahtonut tunnustaa edes itselleenkään, että hän oli saanut
vaikean haavan.
Jane oli sillä välin kääntynyt vasemmalle ja mennyt hitaasti
huoneeseensa. Garth ei ollut tarttunut hänen puoleksi ojennettuun
käteensä, ja hän tiesi erinomaisen hyvin, miksi ei. Hän ei tyytyisi
enää koskaan ystävänä sitä puristamaan. Jos hän estää kosketuksen, joka
tarkoittaa täydellistä omistamista, vetää Garth pois kätensä tavallisen
ystävän kosketuksesta. Tänä iltana Garth oli ollut kuningastiikeri,
joka oli päässyt veren makuun. Vertaus tuntui oudolta, kun hän ajatteli
häntä asianmukaisessa, seurustelupuvussa, viimeistellyn moitteettomana,
huoliteltuna silmäänpistävyyden rajoille asti. Mutta ulkona pengermällä
hän oli ensi kerran nähnyt ne alkuvoimat, jotka paljastavat miehen --
voimakkaan, lujatahtoisen valtiaan -- luomakunnan herran. Niissä oli
aarniometsien kaikua. Leijonan kiljuntaa niissä oli, tiikerin raivoa,
valtavaa omistusoikeuden tuntoa, joka sanoo: 'Minun sinä olet ja minä
sinut pidän; sinusta taistelen ja sinusta nautin; ja kuka ikänänsä
sinua lähestyy, on kuoleman oma.'
Hän oli tämän tuntenut, ja hänen uljas sielunsa oli ymmärtänyt sen ja
pelottomana vastannut siihen sekä ollut valmis tulemaan yhdeksi hänen
kanssaan, ellei vain -- oih -- ellei vain --
Mutta entiselleen eivät asiat enää voineet tulla. Jos hän aikoi antaa
tiikerinsä nähdä nälkää, oli rautaristikko ainiaaksi asetettava
heidän välillensä. Eivät mitkään hentomieliset viittaukset sisaren ja
ystävättären välisestä sekaoliosta tyydyttäisi miestä, jonka pään hän
vaistomaisesti oli painanut rintaansa vasten. Sen Jane tiesi. Garth oli
tosin suurenmoisesti hallinnut itseänsä, kun hän oli työntänyt hänet
luotaan, mutta Jane tiesi, että hän antoi hänelle vain hengähdysaikaa.
Garth piti häntä yhä omanaan, ja juuri se varmuus, millä hän odotti
läheistä tulevaisuutta, oli tehnyt hänet niin lauhkean kärsivälliseksi
nykyhetkiksi. Mutta nytkään, odottaessaan vastausta, ei hän ystävänä
huolinut hänen kädestään.
Jane sulki ovensa ja pani sen lukkoon. Hänen täytyi rohkeana tarkastaa
tätä tulevaisuuden kysymystä, sulkea kaikki muu ajatuksistaan sen
ulkopuolelle paitsi Garthia ja itseänsä. Oi! kunpa hän voisi sulkea
_itsensäkin_ sen ulkopuolelle ja ajatella vain häntä ja hänen
rakkauttansa, jalkainsa juureen asetettuja ihania lahjoja, jotta hän ne
nostaisi tyhjään syliinsä ja painaisi ne siihen ainiaaksi. Hetken hän
tahtoi ne pitää. Tuntikauden elää niissä, siihen oli hänellä oikeus.
Sitten hänen oli otettava oma itsensä lukuun -- omat mahdollisuutensa,
omat vaillinaisuutensa, suhteensa Garthiin tulevaisuudessa, mitä
avioliitto hänen kanssansa mahdollisesti vaikuttaisi Garthiin. Mitä se
toisi hänen omalle osallensa, sitä ei hän tullut ajatelleeksikaan, sitä
ei hän harkinnut. Jane oli voimakkaasti itsetietoinen, kuten kaikki
sulkeutuneet luonteet, mutta hän ei ollut itsekäs.
Hän antoi olla huoneen pimeänä, meni hapuillen ikkunan luo, veti
uutimet auki ja avasi sen, siirti tuolin ikkunan eteen, istui siihen,
nojaten kyynärpäitänsä ikkunalautaan, leukaansa käsiinsä, ja katseli
kuun valaisemalle pengermälle. Hänen ikkunansa oli vastapäätä sitä
paikkaa, jossa Garth ja hän olivat puhelleet. Hän saattoi nähdä
kivileijonan ja punaisen kurjenpolven. Hän saattoi erottaa juuri sen
paikan, missä hän istui, kun Garth -- -- Muisto elpyi värähdyttävänä.
Jane antautui mielikuvituksessaan elämänsä ihmeellisimpiin kokemuksiin.
Hän oli nainen, joka tiesi mitä tahtoi. Hän oli tuntenut, että hänellä
oli oikeus näihin hetkiin, perinpohjin hän sen myös käytti. Pelottomana
hän ajatuksissaan kohtasi tiikerinsä ja antautui sen valtaan. Ei Garth
kysynyt, rakastiko hän häntä vai eikö, ja itseltään ei Janen tarvinnut
sitä kysyä. Hän luopui ylväästä vapaudestaan ja lupasi hellästi ja
nöyrästi, vaikkakin voimakkaan sielunsa koko antaumuksella rakastaa,
kunnioittaa ja totella häntä. Ilman vähintäkään väristystä hän
kohtasi hänen loistavien silmiensä palvovan katseen. Hän unohti oman
ulkomuotonsa. Hän oli kahden sielunsa kanssa, ja hänen sielunsa oli
ylen kaunis -- Garthista täydellisen kaunis.
Vuosikausien yksinäisyys häipyi unohduksiin. Elämä oli rikasta ja
tarkoituksellista. Garth tarvitsi häntä alituisesti, ja hän oli aina
lähellä ja aina altis hänen toivomuksilleen. "Oletko tyytyväinen,
rakkaani?" kysyi hän yhä uudestaan ja uudestaan, ja Garthin iloinen,
ainian nuorekas ääni vastasi: "Ylenpalttisesti." Jane hymyili
yölle, ja hänen rauhallisista syvistä silmistään kajasti tietoisuus
jostakin siihen asti tuntemattomasta, ja hänen hellässä hymyssään
väreili kuvaamattoman suloisena aavistus naisen todellisimman onnen
salaisuudesta. "Hän on minun, minä olen hänen. Ja kun hän on minun, on
rakkaani turvallinen, ja kun minä olen hänen, on hän tyytyväinen."
Niin hän antautui täydellisesti, sulki armaansa rakkautensa hoimiin;
hänen jalo sydämensä täyttyi sitä mukaa kuin anti suureni. Sitten
virkosi äiti eloon hänessä ja hän huomasi, kuinka viljalti on
äidillisyyttä todellisen naisen rakkaudessa, hänen oppiessaan
ymmärtämään, kuinka valtavassa määrin rakastavassa miehessä on lasta ja
kuinka juuri tämä hänen kaipuunsa valtavuus tekee vallan oudon heikoksi
tuon voimakkaan luonteen, jolle hän on käynyt elämänkeskeiseksi.
Jane painoi kädet rintaansa vasten. "Garth", kuiskasi hän, "Garth,
_minä ymmärrän_. Poika raukkani, sinusta tuntui kovalle, kun juuri
silloin työnsin sinut luotani. Mutta sinullahan oli ollut kaikki --
kaikki, mitä toivoitkin, noina muutamina ihmeellisinä hetkinä, eikä
mikään voi sitä riistää sinulta. Ja niin otit minut omaksesi, että mitä
tulevaisuus tuoneekin sinulle ja minulle, toisia kasvoja ei milloinkaan
kätketä tähän. Se on sinun ja minä olen sinun -- tänä iltana ja
vast'edes ainian."
Jane nojasi otsaansa ikkunalautaan. Kuunvalo lankesi hänen paksuille
ruskeille hiussykeröillensä. Magnoliakukkain tuoksu tuntui hänen
ympärillään. Satakieli laulaa liverteli läheisessä metsässä.
Menneisyyden yksinäiset vuodet, nykyisyyden hämmentävän ihmeelliset
hetket, tulevaisuuden epäselvät kangastukset, kaikki unohtui. Hän
purjehti Garthin kera kultaisella valtamerellä, kaukana ajallisuuden
rannoilta. Sillä rakkaus on iäistä, ja rakkauden syntyminen vapauttaa
hengen kaikista ruumiin siteistä.
* * * * *
Kello löi kahtatoista etäisessä kylässä. Nuo kaksitoista lyöntiä
väreilivät kuutamovaloisen puiston yli Janen ikkunaan. Hän eli jälleen
ajassa. Hänen vapautunut henkensä kantoi jälleen ruumiin taakkaa.
Uusi päivä oli alkanut, se päivä, jolloin hän oli luvannut Garthille
vastauksensa. Kun kello ensi kerran löisi kahtatoista, olisi hän hänen
kanssansa kirkossa, ja hänen vastauksensa täytyi olla valmis.
Hän siirtyi ikkunan luota sulkematta sitä, veti uutimet eteen,
sytytti sähkövalon kirjoituspöydälleen, riisui juhlapukunsa, ripusti
sen vaatekomeroon ja pani ripeästi sen oven kiinni. Sitten hän puki
yllensä harmaanvihreän aamupuvun, jonka oli äskettäin ostanut eräistä
myyjäisistä, kun ei kukaan huolinut siitä ja vanha nainen, joka sen
oli tehnyt, näytti olevan niin pahoilla mielin, ja vetäen tuolin
lähemmäksi pöytää otti päiväkirjansa, avasi säpin ja rupesi lukemaan.
Hän käänsi hitaasti lehtiä, pysähtyi silloin tällöin, kunnes löysi
paikat, joita etsi. Niitä hän katseli mietteissään, pää käsissä.
Ne sisälsivät tarkan selostuksen Garthin ja hänen keskusteluistaan
Overdenessa, konserttipäivän iltapuolella. Varsinkin hän ajatteli
sanoja: "Hänen kasvonsa muuttuivat... Hyvyys ja henkevyys säteili
niistä, tehden ne enkelimäisiksi... En sittemmin koskaan enää pitänyt
niitä rumina. Vaikka olinkin lapsi, osasin siitä päivin erottaa
ruman rumasta. Hänen kasvoillaan näin sittemmin aina hänen sielunsa
erinomaisen kauneuden. Kun hän saarnansa jälkeen istui, en pitänyt
häntä enää minään simpanssin sukulaisena. Muistin hänen taivaallisen
hymynsä kirkkauden. Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot,
joiden olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä
pöydässä, mutta ei ihmiselle ollut pantu moista koetusta. Minulle se
olisikin ollut sulaa kärsimystä. Ja sittemmin hän on aina pysynyt
mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma,
että taivaallisen rakkauden ja ikävöimisen loistaessa rumimmistakin
kasvoista nämä muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja herättävät jotakin
sellaista, jota ainian onneksensa muistelee."
Ensin Jane luki koko kohdan. Sitten hänen mielensä kiintyi vain yhteen
lauselmaan: "_Eiväthän ne tietystikään olleet sellaiset kasvot, joiden
olisi aina suonut olevan lähellään tai päivä päivältä vastapäätä
pöydässä. Minulle se olisikin ollut sulaa kärsimystä_."
Vihdoin Jane nousi, sytytti kaikki pukupöydän läheiset sähkövalot,
ennen muita molemmat kirkkaat valot kummallakin puolen kuvastinta ja
istui sen eteen vilpittömästi tarkastamaan itseänsä.
* * * * *
Kun kylän kello löi yhtä, seisoi Garth Dalmain ikkunassaan viipyen
katselemassa iltayötä, joka oli ollut hänelle niin merkityksellinen.
Hän muisteli hymähtäen, kuinka oli istunut pengermällä ja
rauhoittuakseen ajatellut sukkiansa sekä laskenut, kuinka monta ikkunaa
oli Janen ikkunan ja hänen omansa välillä. Niitä oli viisi. Hän tiesi
Janen ikkunan magnoliasta ja sen alla olevasta istuimesta, jolle hän
oli istunut tietämättä Janen olevan hänen yläpuolellansa. Hän kumartui
pitkälle katsomaan sinnepäin. Uutimet olivat kiinni, mutta sisällä
näytti olevan vielä valoa. Hänen katsellessaan se sammui.
Hän katseli alaspäin pengermälle. Hän voi nähdä kivileijonan ja
punaisen kurjenpolven. Hän voi tarkalleen erottaa sen paikan, jolla
Jane oli istunut, kun hän --
Sitten hän lankesi polvilleen ikkunan eteen ja loi silmänsä
tähtitaivaalle.
Garthin äiti oli ennättänyt pojalleen opettaa lempeän
kärsivällisyytensä ja kestävyytensä pyhän salaisuuden. Voimakkaiden
tuntemusten hetkinä tuli hänen huulilleen helpommin sanoja hänen
äitinsä Raamatusta kuin hänen omien ajatustensa ilmaisuja. Nytkin,
katsellessaan korkeutta kohti, toisti hän hiljaa ja hartaan
kunnioittavasti: "'Kaikkinainen hyvä anti ja täydellinen lahja
tulee ylhäältä valkeuden Isältä, jonka tykönä ei ole muutosta eikä
valkeuden ja pimeyden vaihtelua.' Ja, oi Isä", lisäsi hän, "pidä
meitä valkeudessa -- häntä ja minua. Suo ettei meissä olisi, kuten ei
Sinussakaan, muutosta eikä vaihtelujen varjoja."
Sitten hän nousi ja katseli vielä kerran kivileijonaan ja kaiteen
jalustaan. Hänessä soivat riemunsävelet, ja hän risti käsivartensa
rinnalleen. "Vaimoni!" sanoi hän. "Oi, minun vaimoni!"
* * * * *
Ja kun kylän kello löi yhtä, oli Jane tehnyt päätöksensä.
Hän nousi hitaasti ja väänsi kaikki tulet sammuksiin. Sitten hapuillen
vuoteensa luo, hän vaipui polvilleen ja puhkesi sanomattoman epätoivon
vihlovaan itkuun.
Yhdestoista luku.