Istuuduttuaan ja junan vieriessä asemalta nojautui Jane nurkkaansa ja
huoahti tyytyväisenä. Miten liekään, mutta päivät olivat Lontoossa
tuntuneet sietämättömän pitkiltä. Jane muisteli niitä miettiväisenä
ja etsi syytä siihen. Oli ollut runsaasti kutsuja ja kaikenlaista
mielenkiintoista; tavallisestihan häntä tyydytti jo pelkkä
Lontoossa-oleminen. Miksi hän oli tuntenut itsensä levottomaksi,
tyytymättömäksi ja yksinäiseksi?
Totuttuun tapaansa hän oli sentään pysähtynyt aseman kirjakojulle ja
ostanut ison kasan matkalukemista. Hänen ystävänsä väittivät, ettei
Jane voinut tehdä lyhyintäkään matkaa ilman vähintään puolta tusinaa
sanomalehtiä. Mutta nyt ne olivat välinpitämättömästi heitettyinä
vastapäiselle istuimelle. Jane ajatteli tiistaitansa, keskiviikkoansa
ja torstaitansa ja kummasteli, miksi ne olivat vain ikäviä porraspuita
perjantain tiellä. Ja nyt hän oli lopultakin perjantaissa. Ja yht'äkkiä
junassa, matkalla Shenstoneen, hän alkaa tuntea onnea ja hilpeyttä.
Miten oli oikeastaan näiden kolmen viimeisen päivän laita? Flower oli
ollut ihastuttava; Deryck kaltaisensa, tosiystävällinen ja huvittava;
pikku Dicky herttainen; ja Blossom-murunen niin kultainen kuin
ainoastaan Blossom voi olla. Missä oli vika?
"Minä tiedän", sanoi Jane. "Sehän on selvää! Kuinka en ennen sitä
huomannut? Sain kuulla niin paljon musiikkia viime päivinä Overdenessa,
ja _mimmoista_ musiikkia! Minä olin sairas musiikin ylenpalttisuudesta,
ja nyt sen puute taas vaikuttaa tämän alakuloisen yksinäisyyden
tunteen. Mutta Myran luona sitä kuulen taas yllinkyllin, sillä Dalhan
on siellä ja pitää siitä huolen, jos Myra sattuisikin unohtamaan."
Jane otti _Spectatorin_ iloisen odotuksen onnellinen hymy huulillaan,
ja syventyi pian erääseen Etelä-Afrikan kysymystä koskevaan
kirjoitukseen.
Myra oli itse asemalla häntä vastassa ponivaljakolla. Sitä paitsi
siellä oli rattaat kamarineitsyttä ja matkatavaroita varten; ja
viivyttelemättä lähtivät Jane ja hänen emäntänsä täyttä ravia matkaan.
Iltapäiväauringon kultaamien metsien ja ketojen vihreys oli erikoisen
rauhoittavaa. Metsäruusuja oli tukuittain pensaikoissa. Korjattiin
viimeisiä heinäkuormia. Lintujen laulussa oli riemua ja maalaisissa
näköaloissa ja tuoksuissa tartuttavaa tenhoa, jommoista Jane ei ennen
ollut näin elävästi tuntenut. Hän veti syvään henkeään ja huudahti
melkein tahtomattaan: "Voi, kuinka täällä on hyvä olla!"
"Voi, kultaseni!" sanoi lady Ingleby heiluttaen ruoskaansa ja
nyökäyttäen herttaisesti päätään vastaukseksi heinäväen kunnioittaviin
tervehdyksiin. "On ihan turvallista, kun sinä olet täällä. Minusta
sinä aina tunnut ikään kuin sävelmän bassolta, joltakin niin taatulta
ja sovittavalta; kiperissä kohdin tuntee olevansa kuin turvan takana,
kun sinä olet läsnä. Minä vihaan kaikenlaisia ikäviä asiainkäänteitä.
Ne väsyttävät. Mikseivät asiat aina voi olla samalla kannalla? Tänään
niinkuin eilen ja eilen niinkuin huomenna, ja niin ne olisivatkin,
elleivät ihmiset näkisi kaikesta niin paljon vaivaa. Kuinka tahansa,
mutta minä olen varma, ettei mikään voi koskaan mennä vallan päin
honkiin, kun _sinä_ olet saapuvilla."
Myra rapsahutti etumaista ponia, joka pyrki "varastamaan", ja he
kiitivät eteenpäin pensasaitojen välissä, tien yli riippuvien kuusamain
ja elämänlankain toisinaan heihin riipaistessa. Jane sieppasi
ohimennessä elämänlangan lonkeron. "'Matkailijan ilo', sehän tämän
kansanomainen nimi on", sanoi hän hymyillen entistä iloa uumovaa
hymyänsä ja pisti valkeat kukat napinreikään.
"Tiedähän", jatkoi lady Ingleby, "minun vieraillani tuntuu olevan
hauskaa. Niin, ja Dalin suhteen ei ole enää mitään epäilystäkään.
Kuinka minä olisin iloinen, jos se tapahtuisi minun siipieni suojissa!
Amerikatar on suorastaan verraton, niin vilkas ja herttainen. Ja Dal
on vallan lakannut olemasta 'hupsu' -- vaikken minä häntä koskaan
ole 'hupsuna' pitänytkään, mutta kyllä sinä, -- ja on hiljainen ja
mietiskeleväinen. Tosiaan, jos olisi jostakusta muusta puhe, melkein
sanoisin 'kuiva'. He kuljeskelevat yhdessä aivan peittelemättä. Mutta
koetan saada tätiä tekemään kaikki muistutuksensa minulle. Minä pelkään
niin kovasti, että hän säikähdyttää Dalin. Dal on niin herkkä. Minä
olen luvannut Billylle mitä vain, vaikkapa puolet valtakuntaani, kun
hän vain istuu rouva Parker Bangsin jalkain juuressa ja kuuntelee
hänen viisauksiansa, vastaa hänen kysymyksiinsä ja pitää hänet kaukana
Dalista. Billy kävi niin julman huomaavaiseksi rouva Parker Bangsille,
että minä kohta pelkään hänen palkinnoksi vaativan minua suutelemaan
itseänsä. Siinä tapauksessa lähetän hänet sinun läksytettäväksesi.
Sinä osaat niin mainiosti pidellä noita nuoria miehiä. Minä olen
ihan varma, että Dal kosii Pauline Listeria tänä iltana. En voi
käsittää, miksi hän ei tehnyt sitä jo eilen illalla. Oli mitä ihanin
kuutamo ja he olivat järvellä. Mitä muuta Dal _saattoi_ toivoa? --
järvi, kuutamo ja tuo kaunis, suloinen tyttö! Billy vei rouva Parker
Bangsin kahdenistuttavaan veneeseen ja oli vähällä suututtaa hänet
nauramalla kaikille hänen puheilleen, kun hänen oli istuttava ihan
veneen pohjalla. Mutta Billy meloi hänet vastakkaiselle puolelle, niin
kauaksi Dalista ja sisarentyttärestä kuin suinkin, emmekä me muuta
pyytäneetkään. Rouva Parker Bangs kysyi minulta sittemmin jälkeenpäin,
oliko Billy leski. Mitä luulet hänen sillä tarkoittaneen?"
"En voi vähintäkään aavistaa", sanoi Jane. "Mutta minua ilahduttaa tuo,
mitä kerroit Dalista ja neiti Listeristä. Hän on erinomaisen sopiva
Dalille ja mukautuu pian tämän tapoihin ja toiveisiin. Sitä paitsi
Dalin _täytyy_ saada täydellinen kaunotar, ja hänhän on sellainen."
"Niin täytyykin", sanoi Myra. "Olisitpa nähnyt hänet eilen illalla
valkeassa silkissä, metsäruusuja tukassa! Minun on mahdotonta
ymmärtää, kuinka ei Dal aivan hullaantunut. Mutta kukaties onkin
hyvä merkki, että hän on noin malttavainen. Minä luulen, että hän on
ratkaisemaisillaan asian."
"Ei", sanoi Jane. "Minä luulen sen tapahtuneen jo Overdenessa. Sitä
paitsi se ei ole niinkään helppoa hänelle. Hän pitää avioliittoa perin
vakavana asiana. Keitä teillä on Shenstonessa?"
Lady Ingleby luetteli joukon nimiä. Jane tunsi kaikki.
"Mainiota!" sanoi hän. "Voi, kuinka hauskaa on olla täällä! Lontoo
oli niin kuuma ja ikävä. En ole ennen koskaan pitänyt sitä kuumana ja
ikävänä. Semmoinen toisaikainen minä olen. Kas, tuolla on soma pieni
kirkko! Minä tahdon kuulla uusia urkuja. Olin iloinen, että kelpo
kirkkoherramme muisti minua ja salli minunkin avustaa niiden ostoa.
Onko niissä kaksi vai kolme manuaalia?"
"Puolen tusinaa, luulen", sanoi lady Ingleby, "ja niitä käytellään
jaloin ylös ja alas. Mutta minä katsoin viisaimmaksi jättää ne rauhaan,
kun eräänä sunnuntaina soitin lastenjumalanpalveluksessa. Ei koskaan
tiedä, mitä tapahtuu, jos koskee niihin laitoksiin."
"Tarkoitatko sinä pedaaleja?" korjasi Jane.
"Mahdollisesti", sanoi Myra tyynesti. "Noita vehkeitä alhaalla, jotka
säikähdyttävät kauheasti, jos sattuu niihin polkaisemaan."
Jane hymyili ajatellessaan, miten Garth heittäisi päätänsä taaksepäin
ja purskahtaisi nauramaan, jos hän kertoisi tämän keskustelun. Lady
Inglebyn mietteet musiikkiasioista huvittivat aina hänen ystäviään.
He ajoivat hauskan, muratinpeittoisen kirkon ohi ja kääntyivät puolen
minuutin kuluttua veräjältä puistoon. Myra näki Janen vilkaisevan
veräjänpylvääseen, johon he olivat ajamaisillaan kiinni, ja nauroi.
"Ei hätää mitään", sanoi hän ja antoi mennä aika vauhtia pitkin
lehmuskujaa, "niin sanoin rakkaalle äidillenikin, kun hän vihoissaan
torui minua eräänä päivänä muka 'jumalattomasta' ajamisesta.
Tiedähän, Jane, äiti on tullut oikein _sydämelliseksi_ viime
aikoina. Aikaa myöten, kun minä olen seitsemänkymmenen ja hän on
yhdeksänkymmenenkahdeksan, minä luulen, että hän vielä melkein rakastaa
minua. Nyt ollaan perillä. Huomaa meidän Lawson. Hän on uusi ja oikein
mukava mies. Hän laulaa hyvin, soittaa hieman hanuria ja opettaa
pyhäkoulussa ja puhuu vallan erinomaisesti raittiuskokouksissa. Hän
on ihastunut nurmikon leikkaamiseen, ja kamarineitsyeni kertoi, että
hän opettelee hänen johdollansa ranskaa. Mutta hovimestariksi hänestä
ei ole, se onkin ainoa asia, mihin hän ei näy pystyvän. Se on vallan
onnetonta, sillä minä pidän hänestä niin paljon, etten voi erottaa
häntä. Michael sanoo, että minulla on ihan onneton tapa: minä _pidän_
palvelijoista ja innostan heitä tekemään sitä, mitä tekevät, mielikseen
ja siis myöskin hyvin sen sijaan, että he tekisivät sitä, mitä varten
heidät on pestattu. Minä luulen, että niin onkin, mutta minä haluan
nähdä huonekuntani onnellisena."
He astuivat ajoneuvoista, ja Myra meni niin vennosti eteishuoneeseen,
ettei kukaan olisi aavistanut hänen vallan taitavasti itse ohjanneen
ponejansa, vaan pikemminkin istuneen mukavasti vaunuissa. Jane
tarkasti uteliaana palvelijaa, joka tuli vastaanottamaan ja auttoi
heitä näppärästi. Ei hän nyt juuri ollut hovimestarin näköinen,
eikä Jane voinut kuvitella hänen soittavan hanuria eikä pitävän
puhetta raittiuskokouksissa, vaikka nyt tekikin tehtävänsä varsin
moitteettomasti.
"Ei se ollutkaan Lawson", selitti Myra opastaessaan Janea ylös
portaita. "Minä unohdin. Hänen oli mentävä pappilaan puhumaan
kirkkoherralle laulajaisista, joita he puuhaavat kirkkoon. Se oli Tom,
me sanomme häntä 'Jepshoniksi'. Hän oli Michaelin tallirenkejä, mutta
hän on kihloissa sisäkön kanssa, ja kun minä huomasin, miten mielellään
hän oleili sisällä päärakennuksessa, järjestin niin, että hän pääsi
Lawsonin apulaiseksi, ja nyt hän kasvattaa itselleen poskipartaa. Minun
täytyy varovaisesti tunnustaa tämä Michaelille, kun hän palaa Norjasta.
Tätä tietä, Jane. Me asetimme sinut magnoliahuoneeseen. Tiedän, että
pidät näköalasta järvelle. Voi, minä unohdin sanoa, että vieraat ovat
tenniskilpailussa. Minun täytyy rientää kentälle. Teetä tarjotaan
kastanjien alla. Dal ja Ronnie pelaavat miesten yksinpeluun loppuerän.
Siitä tulee hieno ottelu. Sen piti alkaa noin puoli viiden tienoissa.
Älä jää pukua muuttamaan. Kamarineitsyesi ja tavarasi eivät saavu vielä
tuokioon."
"Kiitos", sanoi Jane. "Minä puhdistan vain vähän pois matkatomua ja
tulen kohta jäljessäsi."
Kymmenen minuutin kuluttua kulki Jane puiston läpi tenniskentälle
riemuhuutoja ja naurua kohti. Kaikki lady Inglebyn vieraat olivat
kokoontuneet sinne kirjavaan ryhmään puna- ja valkokukkaisten
kastanjien alle. Kauempana, mainiosti hoidetulla kentällä oli
parhaillaan jännittävä kilpailu. Lähestyessään erotti Jane Garthin
sorjan ja notkean vartalon, yllä flanellihousut ja sinipunerva paita,
ja nuoren, kookkaan ja voimakkaan Ronnien, joka tavattomaan voimaansa
luottaen koetti pysytellä tasaväkisenä Garthin kanssa, jolla oli
tarkempi silmä ja vikkelämmät kädenliikkeet.
Kisa oli jännittävä. Garth voitti ensi erässä kuudella neljää vastaan,
ja nyt oli taas Ronniella viisi neljää vastaan; mutta tällä kertaa oli
Garth vastaamassa ja hän oli varma voitostaan. Siitä pitikin tulla
sitten loppuvoitto.
Jane kulki pitkin tuoliriviä, kunnes näki tyhjän paikan Myran vieressä.
Innostuneet katselijat tervehtivät häntä sydämellisesti, mutta
kiireisesti.
Äkkiä puhkesi kova hälinä. Garth oli tehnyt kaksi erehdystä.
Jane istuutui tyhjälle tuolille ja kiinnitti huomionsa peliin. Samassa
kuului taas huutoa ja ihmettelyä. Garth oli lyönyt pallon verkkoon ja
yli rajan. Nyt oli Ronnie voitolla.
"Sepä vasta merkillistä", huudahti Billy. "En ole ikinä nähnyt Garthin
noin tekevän. Mutta saammehan vielä toisen jännityksen. He ovat
tavattomasti samanväkiset. Dal on salama ja Ronnie ukkonen."
Pelaajat vaihtoivat paikkaa, Garth jokseenkin kalpeana, rusketuksesta
huolimatta. Hän oli salaa raivoissaan itselleen, että oli juuri
ratkaisevalla hetkellä iskenyt harhaan. Ei hän silti pelännyt häviötä,
mutta hänestä tuntui, että koko seuralle oli päivänselvää, miten erään
pitkän, harmaapukuisen, hitaasti pitkin tuoliriviä kulkevan olennon
näkeminen pani hetkeksi maan ja taivaan hänen silmissään pyörimään ja
hämärsi yhtä harmaaksi sekä verkot että rajat. Mutta todellisuudessa
yksi ainoa katselijoista asetti Garthin tappion Janen saapumisen
yhteyteen, ja se oli se kaunis tyttö, joka istui aivan verkon päässä
ja jonka kanssa Garth vaihtoi hymyn ja pari sanaa mennessään kentän
toiseen päähän.
Viimeinen erä oli jännittävin kaikista. Kummankin puoluelaiset
yllyttivät äänekkäästi.
"Tästähän tulee ihan pyöräpäiseksi!" sanoi rouva Parker Bangs Billylle,
joka oli nojallaan nurmikolla hänen jalkainsa juuressa. "Minusta
tämä on kestänyt jo kyllin kauan. Ja molemmat he varmasti kaipaavat
teetänsä. Herra Dalmain olisi ollut oikein kiltti, jos olisi antanut
tuon pallon mennä menojansa."
"Sanokaahan muuta!" sanoi Billy vakavana. "Mutta näettehän, ei Dal
luonnostaan niin hyväsydäminen ole. Sillä jos minä olisin pelannut
Ronnieta vastaan, olisin jo aikoja antanut pallojen mennä menojaan."
"Sen minäkin uskon", sanoi rouva Parker Bangs hyväksyvästi. Mutta Jane
kumartui ja, Myran pyynnöstä, nipisti Billyä.
Ronnien maila vioittui. "Tjus! Tjus!" kuului ääniä. [Suomalaisten
tennispelaajain väännös englantilaisesta sanasta "deuce", joka
merkitsee tennispelissä "tasan", "tasapeli", mutta muuten
huudahduksissa "pannahinen", "piru vieköön".]
"Ei heidän pitäisi noin sanoa, vaikka ovatkin vimmoissaan", huomautti
rouva Parker Bangs.
Billy syleili polviansa ihastuksissaan. Katsoen rouvaan enkelimäisen
viattomasti hän puheli:
"Ei! Eikö olekin surkeata? En minä koskaan käytä tuhmia sanoja
pelatessani. Minä sanon aina 'lemmi ja leiki'! Se on paljon somempaa
mielestäni."
Jane nipisti jälleen, mutta Billy vain jatkoi viekasteluaan rouva
Parker Bangsille.
"Billy", sanoi Myra tiukasti, "menkää halliin ja tuokaa minun punainen
päivänvarjoni. Niin ette näe loppua", lisäsi hän totisena kuiskaten,
kun Billy kumartui hänen tuolinsa yli ja yritti panna vastaan, "mutta
se onkin ihan oikein teille."
"Nyt tiedän, mitä haluan palkinnoksi, valtiattareni", kuiskasi Billy,
kun kolmen minuutin kuluttua palasi hengästyneenä ja laski varjon
lady Inglebyn helmaan. "Te lupasitte mitä tahansa, vaikka puolet
valtakuntaanne. Minä tahdon rouva Parker Bangsin pään tarjottimella."
"Oh, hiljaa, Billy!" huudahti Jane, "ja menkää pois edestä! Viimeinen
lyönti meni meiltä hukkaan."
Garth oli taas voitolla, ja taas heilahti Ronnien käsivarsi korkealle
aikamoiseen lyöntiin.
"Pitäkää puolianne, Dal!" kuului ääni yli sorinan.
Garth tunsi tuon rakkaan äänen. Hän ei katsonut sinnepäin, mutta
hän hymyili. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä lennähdytti hän
salamannopeasti pallon takaisin. Se koski Ronnien puolella verkkoa
maahan ja kieri kimmahtamatta yli koko kentän. Turhaan koetti Ronnie
kaikin voimin kaapata sitä. Garthin oli voitto.
He lähtivät yhdessä pelialueelta, mailat kainalossa ja kauniit kasvonsa
palavina kunniakkaasta ottelusta. Vähältähän piti, etteivät he saaneet
jakaa voitonriemua.
Pauline Lister oli säilyttänyt Garthin takkia helmassaan ja myös
hänen kelloaan ja vitjojaan. Garth pysähtyi sekä saamaan niitä että
ottamaan vastaan neiti Listerin onnitteluja. Sitten hän meni, pantuaan
takin yllensä ja kellon taskuunsa, suoraapäätä Janen luo. "Mitä
teille kuuluu, neiti Champion?" Hänen silmänsä etsivät Janen silmiä,
ja niistä lukemansa jälleennäkemisen ilo tuotti hänelle varmuutta
ja tyytyväisyyttä. Itse oli hän sanoin selittämättömästi kaivannut
häntä näinä päivinä. Tiistai, keskiviikko ja torstai olivat olleet
ikäviä porraspuita perjantain tiellä. Oli melkein uskomatonta, että
yhden ihmisen poissaolo teki niin äärettömän eron. Ja sittenkin oli
onnellista, että niin oli ja että he sen kumpikin totesivat nyt, päivän
tultua, jolloin hän aikoi sanoa Janelle, miten epätoivoisesti hän aina
häntä kaipasi. Niin, heidän täytyi molempien tuntea se -- hän oli näet
varma, että Janekin oli tuntenut tyhjyyttä. Moinen ehdoton ja masentava
kaipaus kuin hänen ei voinut olla yksipuolista. Ja miten kallisarvoiset
olivatkaan näiden päivien kokemukset, jos ne olivat opettaneet jotakin
_yhdessä_-sanan merkityksestä, nyt, kun ne sanat oli lausuttava, jotka
tulevaisuudessa varjelisivat senkaltaisista eroista.
Tämänkaltaisia ajatuksia risteili Garthin mielessä, kun hän
englantilaisten kuluneimmin tervehdyksin puhutteli Janea, kysymyksellä,
johon ei juuri vastausta odotetakaan. Mutta Garthin lausumana se ei
Janesta sillä hetkellä tuntunut lainkaan kuluneelta, ja hän vastasikin
siihen suoraan ja tarkalleen. Hän tahtoi ennen kaikkea kertoa omat
kuulumisensa, kuulla kaiken Garthista ja verrata toisiinsa heidän
kummankin havaintoja asiain kulusta noina kolmena pitkänä päivänä sekä
jatkaa heidän välitöntä ystävyyttänsä juuri siitä, mihin se erotessa
oli keskeytynyt. Hän puristi Garthin kättä lujasti ja vilpittömästi.
Sellainen oli hänen tapansa ja siksi tuntuikin jokaisesta Janen
kädenpuristus mieluisalta ja todella ystävänomaiselta.
"Kiitos, oikein hyvin", vastasi Jane. "Ainakin minun sekä henkinen että
ruumiillinen hyvinvointini vain hetki hetkeltä karttuu siitä pitäen
kuin vihdoin pääsin tänne."
Garth oli seisonut nojaten mailallaan Janen tuolin käsinojaan, mutta
asettui nyt pitkin pituuttaan nurmikolle Janen viereen kyynärpäänsä
varaan.
"Oliko Lontoossa jotakin hullusti?" kysyi Garth hiljaisesti. Hän ei
katsonut ylöspäin Janeen, vaan alas hänen kuosikkaihin ruskeihin
kenkiinsä.
"Ei Lontoossa mitään hullusti ollut", vastasi Jane avoimesti, "kuumaa
ja tomuista tietysti, mutta hupaisaa kuten tavallisesti. Jotakin
oli hullusti _minussa_, ja te häpeisitte minun vuokseni, Dal, jos
tunnustaisin, missä vika oli."
Garth ei nostanut silmiään, vaan nyppi ahkerasti ruohoja ja muodosteli
niistä kuvioita Janen kengälle. Tämä keskustelu olisi johtanut
suoraan asiaan, jos he olisivat olleet kahdenkesken. Mutta aikoiko
Jane todellakin soinnukkaalla, hyväilevällä äänellään koko seurueelle
ilmaista heidän suloisen salaisuutensa, kuinka he kaipasivat toisiansa?
"Oliko maksassa vikaa?" tiedusteli rouva Parker Bangs yhtäkkiä.
"Suvaitkaa teekakkuja!" huudahti Billy samassa rynnäten hakemaan niitä.
Kiireissään hän heitti ne melkein rouvan helmaan tuupertuen suinpäin
Garthin jalkoihin.
Jane tuijotti rouva Parker Bangsiin ja hänen teekakkuihinsa, sitten
hänen katseensa siirtyi Garthin tummaan päähän, joka oli kumarruksissa.
"Minä olin niin laimea", sanoi hän, "sietämättömän haluton. Ja Dalin
tapana on sanoa, että vain 'ikävä ihminen on laimea'. Mutta minäpä
tutkin tautiani junassa ja sain tulokseksi, että hän juuri oli
suurimmaksi osaksi siihen syypää. Kuuletteko, Dal?"
Garth kohotti päätänsä ja katsoi häneen huomaten siinä samassa, että
kaikesta huolimatta oli mahdollista, että hänen ehdoton ja masentava
kaipauksensa oli yksipuolista. Janen rauhalliset, harmaat silmät olivat
iloisen ystävälliset.
"Teidän syynne se oli, hyvä poika", sanoi Jane.
"Kuinka niin?" tutki Garth. Ja vaikka tumma puna nousikin hänen
ruskettuneille kasvoilleen, oli hänen äänensä rauhallinen.
"Sen tähden, että te viimeisinä päivinä Overdenessa viekoittelitte
minut sellaiseen musiikilla herkuttelemiseen, jommoiseen en ole ennen
tottunut, ja kaipasin sitä kerrassaan huolestuttavassa määrin. Rupesin
jo pelkäämään hyvässä järjestyksessä olleen mieleni tasapainoa."
"No mutta", sanoi Myra tullen näkyviin punaisen päivänvarjonsa alta,
"tehän voitte vaikka juopua musiikista täällä, jos teitä haluttaa.
Vierashuoneessa on piano ja toinen hallissa sekä suuri Bechstein
biljardisalissa. Siellä minä pidän harjoituksia palvelusväen kanssa. En
voinut ratkaista, mistä pidin eniten, Erard-, Broddwood-, Collard- vai
Bechstein-pianoista, niin että vähitellen olen hankkinut yhden kutakin.
Ja loppujen lopuksi taidan sittenkin soittaa parhaiten sillä pienellä
pianolla, joka meillä oli kotona kouluhuoneessa. Se on nyt minun
työhuoneessani. Minä olen tottuneempi sen ääneen tai sitten se sopii
paremmin minun soittotapaani."
"Kiitos, Myra", sanoi Jane. "Minä arvelen, että Dal ja minä pidämme
Bechsteinistä."
"Ja jos te haluatte jotakin musikaalisesti oikein mielenkiintoista",
jatkoi lady Ingleby, "menkää joskus niiden laulajaisten harjoituksiin,
joita he puuhaavat urkujen loppuvelan maksamiseksi. Minä luulen, että
he yrittävät kokolailla suurenmoisia kappaleita."
"Minä maksaisin ennemmin koko loppuvelan kuin olisin harjoitusten
likimaillakaan", sanoi Jane painokkaasti.
"Ei maarin", kiirehti Garth sanomaan, kun huomasi Myran pettyneen
ilmeen. "On hyvin hyvä, että ihmiset itse huolehtivat veloistaan ja
hankkivat, mitä tarvitsevat kirkkoonsa. Ja kirkkolaulajaiset ovat
hauskoja, jos esitykset ovat kunnollisia, kuten otaksun, kun lady
Inglebyn väki niitä hommaa. Lawson selosti minulle ohjelman tänä aamuna
ja hyräili tärkeimmät sävelet. Se on varsin vaikuttava. Robinson Crusoe
-- ei, tietysti ei! Mikä se nyt olikaan -- Tuomo Sedän tupa? No,
tiesinhän minä, että se oli jotakin mustaa. Lawson on Tuomo setänä ja
kirkkoherran pieni tyttö on pikku Evana. Neiti Champion, teidän täytyy
tulla kanssani ensi harjoituksiin."
"Täytyykö?" sanoi Jane tietämättä, kuinka hellästi hän hymyili, tuntien
vain omassa sydämessään muiston siitä illasta Overdenessa, jolloin
hänestä olisi ollut niin houkuttelevaa lausua: "Sanokaa, mitä tahdotte
minun tekevän, niin minä teen sen."
"Pauline tulee mielellään teidän kanssanne", sanoi rouva Parker Bangs.
"Hän on ihastunut maalaismusiikkiin."
"Kaikkea, täti!" sanoi neiti Lister, joka oli pujahtanut istumaan
tyhjälle tuolille Myran viereen. "Minä olen neiti Championin kanssa
samaa mieltä tuollaisista laulajaishommista ja välitän vain parhaasta
musiikista."
Jane kääntyi nopeasti hänen puoleensa, sydämellisesti hymyillen ja
mitä ystävällisimmällä tavalla. "Mutta teidän on tultava", sanoi
hän. "Uhrautukaamme yhdessä. Kuka tietää, vaikka Dal ja Lawson vielä
onnistuisivat saamaan meistä näitten laulajaisten ihailijoita. Joka
tapauksessa on hupaisaa kuulla Dalin meille selittävän tätä kaikkea.
Hän tarvitsee kaiken rohkeutensa pysyäkseen vakaumuksessaan."
"Puhuttaessa 'jostakin musikaalisesti oikein mielenkiintoisesta'",
sanoi Pauline Lister, "johtuu mieleeni, että sellaista meillä oli
laivalla tullessamme. Oli paljon hauskaa väkeä 'Arabicilla', ja
järjestettiin konsertti kello puoli yhdeksäksi torstai-iltana.
Olimme parinsadan Englannin-penikulman päässä Irlannin rannikosta,
ja kun pääsimme päivälliseltä, olimme sakeassa sumussa. Kahdeksalta
pantiin sumutorvet puhaltamaan joka puolen minuutin päästä, ja niiden
törähdellessä ei voinut kuulla omaa ääntänsä. Miten olikaan, ohjelmat
oli painettu, ja ilta oli meidän viimeisemme laivalla, niin että
päätettiin kaikesta huolimatta pitää konsertti. Me menimme kaikin alas
salonkiin ja joka kolmaskymmenes sekunti sumutorven mahtava _buu_
paussitti ohjelman jok'ikista numeroa. Eräs herra lauloi syvällä
bassolla 'Lastuna laineilla syvyyksien', ja joka kerta kun hän pääsi
kertosäkeeseen 'Unen rauhaista nautin mä lepoa-aa', _buu_ pani
sumutorvi ja herätti meissä pahoja epäilyksiä sen yön rauhasta ainakin.
Sitten lauloi hentoääninen tenori 'Usein yön hiljaa tullen', ja
sumutorvi ilmoitti tarkasti kuinka usein, joka kolmaskymmenes sekunti
näet. Mutta kaikista hullunkurisinta oli, kun erään neitosen piti
soittaa pianoa. Hän soitti jotakin Chopinin kappaletta, helmeileviä
juoksutuksia. Hän aloitti kaikella kunnialla, mutta kun hän ennätti
ensi sivun puoliväliin, _buu_ pani sumutorvi tavallista pitempään.
Me näimme hänen sormiensa liikkuvan ja hänen kääntävän lehteä, mutta
emme kuulleet ainoatakaan säveltä; ja kun torvi lakkasi ja me kuulimme
jälleen pianon äänen, oli hän ennättänyt jo toisen sivun puoliväliin
meidän voimatta seurata. Voi, kuinka se oli hullua! Ja niin koko ajan.
Oli se aika tyttö kestämään. Me taputimme hurjasti käsiämme, kun hän
lopetti, kunnes sumutorvi yhtyi meihin ja meidän taputuksemme hukkui
sen ääneen. Se oli vasta erikoinen konsertti, erikoisin, missä minä
olen ollut. Mutta kaikki me siitä, nautimme. Vaikka emmehän sitten enää
nauttineet, kun samaa törinää kesti aamuun kello viiteen."
Jane oli kääntynyt tuolillaan ja kuunteli huomaavaisena viehättävän
amerikattaren kertomista, katsellen oikein mielihyvikseen hänen
kuvankauniita kasvojaan ja siroja eleitään ja ajatellen, miten Dal
mahtoi nauttia hänen katselemisestaan, kun hän niin vilkkaasti
ja viehkeästi puheli. Hän vilkaisi alaspäin koettaen nähdä
ihastusta Garthin silmistä, mutta tämän pää oli kumarruksissa, ja
ilmeisesti omiin mietteisiinsä vaipuneenahan piirteli pitkällä
kastanjanlehden varrella kuvioita hänen kengällensä. Hetkisen Jane
katseli hänen hoikkaa ruskettunutta kättänsä, joka oli yhtä uuttera
tässä hyödyttömässä toimessa kuin kankaalla työskennellessään.
Sitten hän veti äkkiä jalkansa pois melkein vihoissaan Garthin
tarkkaamattomuudesta ja silminnähtävästä välinpitämättömyydestä.
Garth kohosi heti istumaan. "Se mahtoi olla kovin hullunkurista", sanoi
hän. "Ja niin hyvin kuin te sen kuvasitte. Saattoi kuulla sumutorven
ja nähdä esittäjien nolostuneet kasvot. Sumutorven laita on aivan sama
kuin maanjäristyksenkin, ei kumpaankaan voi tottua. Sen ääni kaikuu yhä
kamalammalta seuraavalla kerralla."
"Näistä konserteista riittäisi kyllä huvittavia juttuja", sanoi lady
Ingleby. "Mutta kuinka on tenniksen laita? Mitä nyt tulee? Parien
loppueräkö? Jaha! Dal, te pelaatte neiti Listerin kanssa eversti
Lorainea ja neiti Vermountia vastaan, ja minä luulen, että te voitatte
sangen helposti. Te kaksi sovitte niin erinomaisesti pelaamaan yhdessä.
Jane, sitä kannattaa katsella!",
"Ihan varmaan", sanoi Jane innokkaasti katsellen noita molempia,
jotka olivat nousseet ja seisoivat ilta-auringon valossa tarkastellen
mailojansa ja keskustellen mahdollisista menettelytavoista odottaessaan
vastapelaajia. He olivat huikaisevan kaunis pari; luonto oli heissä
pienintä piirrettä myöten pannut parastansa. Kun ajatteli heitä
naimisissa, saattoi neiti Listerin tumman, siron kauneuden ainoaksi
virheeksi lukea sen, että se oli ikään kuin Dalin kauneuden naisellinen
toisinto, niin että heitä voitiin helposti pitää sisaruksina; mutta
semmoisia vikoja ei Jane huomannut. Hänen sydämellinen Paulinen
ihailunsa kasvoi joka kerta, kun hän katsoi häneen. Ja kun hän nyt
näki heidät yhdessä, oli hän varma, että oli antanut Garthille viisaan
neuvon, ja iloitsi siitä, että tämä näytti seuraavan sitä.
* * * * *
Kun he illemmalla kulkivat yhdessä takaisin päärakennukseen -- hän ja
Garth kahden -- kysyi Jane suoraan: "Dal, ettehän te pane pahaksenne,
jos kysyn? Joko se nyt on ratkaistu?"
"En minä pahastu teidän kysymyksistänne", sanoi Garth, "mutta
selittäkää paremmin. Mikä on ratkaistu?"
"Oletteko te ja neiti Lister kihloissa?"
"Emme", vastasi Garth. "Mistä te semmoista otaksuitte?"
"Te sanoitte Overdenessa tiistaina -- _tiistaina!_ -- vai eikö
teistäkin tunnu kuin olisi siitä jo viikkoja kulunut -- te sanoitte,
että meidän piti jo uskoa teitä."
"Vuosia siitä on minun mielestäni", sanoi Garth, "ja minä toivon
sydämestäni, että te uskotte minua. Missään tapauksessa en ole kosinut
neiti Listeria, ja tahtoisin välttämättä saada häiritsemättä puhua
teidän kanssanne asiasta. Neiti Champion, ettekö tahdo tulla tänne
pengermälle tänä iltana, päivällisen jälkeen, kun pelit ja huvitukset
ovat parhaimmillaan ja me voimme kenenkään huomaamatta karata? Täällä
minä voin puhua teille tarvitsematta pelätä keskeytystä. Kuutamoa
maksaa vaivan katsella pengermältä. Minä olin täällä tuntikauden eilen
illalla -- en, en, nyt te kerran erehdyitte -- olin aivan yksin,
venematkalta palattuani, ja ajattelin -- kuinka -- me tänä iltana --
yhdessä puhelisimme täällä."
"Tulenhan minä, tietysti", sanoi Jane, "ja te saatte avoimesti puhua,
mitä haluatte, mutta luvatkaa, että minä saan neuvoa ja auttaa niin
paljon kuin voin."
"Minä kerron kaikki teille", sanoi Garth hiljaa, "ja teidän pitää
neuvoa ja auttaa minua, niinkuin _te ainoa_ voitte."
* * * * *
Jane istui ikkunalaudalla nauttien auringonlaskusta ja ihanasta
näköalasta ja iloiten puolentunnin rauhasta ennen kamarineitsyen
tuloa. Aivan hänen allansa oli laakea, hiekoitettu pengermä leveine
kivireunuksineen, kahdeksan, kymmenen jalan päässä siitä vanhanaikainen
puutarha siroine kukkasarkoineen, kiemurtelevine käytävineen ja
kivisine suihkukaivoineen. Sen takana pehmeä nurmikko vietti järveen,
joka hopeakuvastimen kaltaisena väikkyi himmeässä iltavalossa.
Hiljaisuutta ei mikään häirinnyt, rauhantunne oli valtava. Janella oli
kirja helmassaan, mutta hän ei lukenut. Hänen katseensa kulki etäisiin
metsiin järven taakse, sitten helmenharmaalle taivaalle, jossa siellä
täällä oli rusopilviä ja kultaviiruja, ja hänet täytti tyytyväisyyden,
ilon ja hyvänolon tunne.
Hän kuuli keveätä astuntaa hiekoitukselta ja kumartui katsomaan, kuka
siellä liikkui. Garth oli tullut tupakkahuoneesta ja kulki edestakaisin
pari kertaa. Sitten hän heittäytyi istumaan korituoliin aivan Janen
ikkunan alla ja poltteli ajatuksiinsa vaipuneena. Hänen savukkeensa
tuoksu kohosi yli magnoliakukkien aina Janeen saakka. "'Zenithiä',
'Marcovitshia'", hymähti tämä itsekseen. "Somissa vihreissä
laatikoissa, kaksitoista shillinkiä sata! Täytyy panna se mieleeni, jos
joskus haluan ostaa hänelle joululahjan. Vaikeata on sittenkin keksiä
semmoista, jota hän ei olisi jo moneen kertaan saanut."
Garth heitti savukkeen pään menemään ja alkoi hyräillä. Vähitellen hän
puhkesi sanoihin ja lauloi hiljakseen kauniilla barytoniäänellään:
"Ylväyttäsi, armas, en lauluksi laatia taida,
sielusi suuruutta, katseestas kajastavaa."
Hiljaisissa sävelissä värisi kiihkeä tunne, niin että Janesta tuntui
pahalta salaa kuunnella niitä. Hän katkaisi suuren magnolialehden,
kallistui sivullepäin ja pudotti sen hänen päähänsä. Garth hätkähti ja
katsoi ylöspäin. "Hohoi!" sanoi hän. "Tekö -- siellä?"
"Niin", sanoi Jane nauraen, mutta puhuen hiljaa, jos toisia
ikkunoita olisi sattunut olemaan auki, "minä täällä. Te olette
laulutervehdyksellä väärän ikkunan alla, hyvä rakastunut!"
"Mitä te luulette tietävänne", huomautti Garth melkein äreästi.
"Eikö tiedä sitten?" kuiskasi Jane. "Mutta te ette saa suuttua, Garthie
herra, tehän tiedätte, kuinka sydämestäni suon teille hyvää. Antakaa
minun täällä olla vanhan Margeryn sijasta huolehtijananne."
Garth hypähti pystyyn ja katseli häntä puolittain huvittuneena,
puolittain uhkaavana.
"Kiipeänkö pitkin magnoliaa?" sanoi hän. "Minulla on niin paljon teille
puhuttavaa, jota ei voi huutaa koko talolle."
"Antakaa olla", vastasi Jane. "Minä en halua mitään Romeoita
ikkunastani sisälle. 'Siunatkoon! Mitä nyt vielä!' sanoisi Gina-täti.
'Menkää nyt ja pankaa puhdas leukalappu, pikku Garthie herra!' Sen
paljon puhuttavan on jäätävä myöhemmäksi, tai me tulemme molemmat liian
myöhään päivälliselle."
"Hyvä on", sanoi Garth. "Mutta tulettehan sitten tänne illalla, neiti
Champion? Ja viivytte niin kauan kuin minä tahdon?"
"Minä tulen niin pian kuin suinkin pääsemme", vastasi Jane. "Te ette
voi olla hartaampi kertomaan kuin minä kuulemaan. Voi, kuinka nämä
magnoliat tuoksuvat! Katsokaahan noita komeita valkoisia kukkia.
Tahdotteko yhden napinreikäänne?"
Garth hymähti hänelle toiveikkaan salaperäisesti, kääntyi ja meni
sisään.
"Miksi minä aina viehätyn ärsyttämään häntä?" tuumi Jane noustessaan
ikkunalta. "Tällä kertaa minä todellakin olin tuhma, hän sitä vastoin
tyyni ja herkkä. Myra on aivan oikeassa. Hän ajattelee sitä hyvin
vakavasti. Miten lie neiti Listerin laita? Voi, minä toivon, että
hän rakastaa häntä ja oikealla tavalla! -- Mathews! Ota sama puku,
joka minulla oli konsertti-iltana Overdenessa, ja nyt meidän täytyy
kiirehtiä. Meillä on tasan kaksikymmentä minuuttia aikaa. Kuinka ihana
ilta! Ennenkuin teet mitään, tule katsomaan tätä auringonlaskua. Voi,
kuinka täällä on hyvä olla!"
Kymmenes luku.