Seuraavat päivät olivat Janelle ihania päiviä. Ei mikään tärvellyt
hänen uuden, kumman suloisen kokemuksensa nautintoa.
Garthin käytöksessä ei seuraavana aamuna ollut jälkeäkään siitä
kiihtymyksestä, joka Janen oli typerryttänyt ja saattanut levottomaksi
edellisenä iltana. Hän oli hyvin hiljainen ja tuntui iäkkäämmältä kuin
milloinkaan ennen. Varsin harvoin hän joutui edes herttuattaren kanssa
seitsenvuotiaan-tuulelle; ja kun joku naljaillen kysyi, opetteliko
hän jo tulevan aviomiehen arvokasta käytöstä, vastasi Garth tyynesti:
"Opettelen, tietysti."
"Tuleeko _hänkin_ Shenstoneen?" uteli Ronald, sillä useimmat
herttuattaren vieraista oli kutsuttu lady Inglebyn luo loppuviikoksi.
"Tulee kyllä", sanoi Garth.
"Ooh, taivastentekijä!" huudahti Billy juhlallisesti. "Sanohan,
Benedict, pitääkö tätä uskottaman?" [Shakespearen erään henkilön
mukaan, näytelmästä "Paljon melua tyhjästä", yleinen nimitys miehille,
jotka hangottelevat naimisiin menoa vastaan, mutta lopulta siihen
taipuvat.]
Mutta Jane, istuen lähellä Garthia, vilkaisi tähän piilostansa
aamulehden takaa ja sanoi niin etteivät muut kuulleet: "Voi, Dal,
kuinka olen iloinen! Eilen illallako tämä teille selvisi?"
"Niin", vastasi Garth kääntyen niin, että puhui ainoastaan Janelle,
"eilen illalla."
"Auttoiko meidän iltapäiväinen keskustelumme mitenkään sen selviämistä?"
"Ei ensinkään."
"Entä 'Rukousnauha'?"
Garth empi, sitten hän virkkoi Janeen katsomatta: "'Rukousnauha' --
kyllä."
Janesta Garthin eilinen kiihtymys oli näin saanut selvityksensä,
niin että hän nyt vallan välittömästi saattoi nauttia tästä
heidän ystävyytensä uudesta vaiheesta, sillä yhteiset soittoja
lauluhetket tuottivat hänelle todellista iloa. Garth oli paljon
soitannollisempi kuin hän oli luullutkaan, ja hänen täsmällinen,
miehekäs soittamistapansa, jota eivät turhat sitomiset ja pedaalin
käyttämiset häirinneet, oli hänelle nautinnon arvoista; ja milloin
taas vienoutta kaivattiin, oli se vienompaa kuin hänen omansa. Mutta
noina ihmeellisinä yhdessäolon hetkinä ei Garth sanallakaan ilmaissut,
minkä arvoinen Janen ääni hänelle oli, sillä hän oli ensi illan jälkeen
käynyt ankaran varovaiseksi puheessaan. Tammien alla hän oli päättänyt
viikon verran odottaa, ennen kuin puhuisi, ja hän odotti.
Janelle oli uutta ja kumman suloista, että tunsi olevansa jonkun
sydämessä ehdottomasti ylinnä muita. Garth ilmaisi sen hänelle
niin, että ainoastaan he molemmat sen tajusivat. Kellään muulla ei
ollut asiasta aavistustakaan, ja kuitenkin tiesi Jane erinomaisen
hyvin, ettei hän milloinkaan voinut astua huoneeseen Garthin heti
sitä huomaamatta, ettei hän voinut lähteä huoneesta Garthin heti
kaipaamatta. Hänen huomaavaisuutensa oli niin hienoa ja hillittyä,
ettei sitä kukaan toinen voinut panna merkille. Ystävät eivät päässeet
heitä pistelemään eikä herttuatar sanomaan: "Siunatkoon, mitä te nyt?"
Ja sittenkin tuntui Janesta kuin Garthin hellä huolenpito olisi häntä
aina ympäröinyt. Ensi kerran eläissään hän tunsi olevansa ylinnä
jonkun ajatuksissa. Siksi Garth niin omituisella tavalla tuntui
hänen omaltansa. Hän iloitsi ja ylpeili hänen sanoistaan, teoistaan
ja oloistaan, ja vasta niinä hetkinä, jotka he yhdessä viettivät
laulusalissa, hän oppi tuntemaan hänet ja myös ymmärtämään tuota
innostuvaista, kauneudenhurmoista, hetkellistä luonnetta paremmin kuin
konsanaan ennen.
Ne olivat ihania päiviä, ja ero iltaisin oli suloinen, sillä se ikään
kuin mausti seuraavan päivän tapaamisiloa. Eikä Jane kuitenkaan
näinä ihanina onnen päivinä ajatellut rakkautta sanan tavallisessa
merkityksessä. Hänen tietämättömyytensä ei riippunut tässä kohden
niinkään paljon kokemattomuudesta kuin siitä, että hän oli liian usein
kokenut, miten todellisen tunteen sijalle asetetaan sen irvikuva.
Moinen kokemus esti hänet tuntemasta oikeata rakkautta nyt, kun se mitä
ihanteellisimmassa muodossa häntä lähestyi.
Jane ei ollut kahtatoista kautta ollut seuraelämässä, kun jo oli
saanut tusinan verran naimatarjouksia. Vanhemmista ja holhoojista
riippumaton, hienosukuinen perijätär ei voinut välttää eräänlaisia
kosimisia. Harmahtavat ja kaljulta hohtavat keski-ikäiset miehet,
jotka olivat kyllästyneet irtolaiselämäänsä ja joilla oli jokin
vanha, kaunis maatila, mutta myös ainainen, onneton, sen ylläpitoon
tarvittavien varojen puute, kosivat jalosukuista Jane Championia kuin
olisivat olleet kauppa-asioilla ikään, ja jalosukuinen Jane Champion
silmäili heitä kiireestä kantapäähän, tarkasti läpikotaisin, kunnes
nämä huomasivat olevansa perin halpahintaisia. Sitten hän rauhallisena
hylkäsi heidän tarjouksensa aivan yhtä kaupantaitavasti kuin hekin
olivat sen tehneet.
Pari, kolme kelpo nuorukaista, jotka Jane oli päästänyt pulasta tai
jo vallan toivottomasta ahdingosta auttanut jälleen jalkeille, oli
hentomielisessä kiitollisuuden puuskassa tullut ajatelleeksi, miten
onnellista olisi nuorelle miehelle aina saada pitää hänet lähellänsä
suuntaamassa asioita oikealle tolalle ja neuvottelemassa, mitä
kulloinkin oli tehtävä ja -- no niin, miksikä ei -- maksamassa velkoja
eräänlaisena äiti-kullan tapaisena, joka ei henno torua. Ja he olivat
tarttuneet hänen käteensä ja rukoilleet häntä vaimoksensa. Jane oli
livahuttanut heitä korvalle, jos olivat rohjenneet kajota häneen, ja
myös kieltänyt heitä olemasta tuhmia.
Overdenen lähiseudun eräs naimaton kirkkoherra oli aivan äskettäin
tehnyt hänelle juhlallisen naimatarjouksen. Usein oli sama herra
kiusannut häntä ikävillä keskusteluillaan, ja kun hän nyt tuli
vierailulle mielessä tärkeä kysymyksensä, istui Jane Overdenen
vierashuoneessa kirjoituspöydän ääressä eikä ennättänyt keksiä mitään
neuvoa päästäkseen puikahtamaan tiehensä. Jos kirkkoherra rupesi
liian pitkäveteiseksi, voihan hän salaa lopettaa muistiinpanonsa.
Kirkkoherra istui mukavaan nojatuoliin, aivan kirjoituspöydän viereen,
heitti jalkansa ristiin, toisen polven toiselle, asetti sormiensa
päät hiuskarvalleen vastakkain ja aloitti esityksensä alkusanat. Jane
teroitteli lyijykyniä ja järjesteli kynänteriä eikä nähtävästi oikein
päässyt tolkulle puheen tarkoituksesta, sillä kun kirkkoherra seuraavin
sanoin lopetti nuotikkaan esityksensä: "En ainoastaan itsekkäistä
syistä, jalo neiti Champion, vaan seurakuntani hyväksi, laumani onneksi
ja kirkon työn menestykseksi keskuudessamme", avasi Jane laatikon ja
otti sieltä pankkiosoituskirjansa.
"Hyvin mielelläni avustan", sanoi hän. "Kastemaljaako varten, vai
saarnatuolia, uusia virsikirjojako vai mitä varten?"
"Jalo neiti", sanoi kirkkoherra haparoiden sanoja, "te ymmärrätte minut
väärin. Minä toivoisin saavani viedä teidät alttarille."
"Hyvä herra Bilberry", sanoi Jane Champion, "sehän on ihan tarpeetonta.
Jokainen kirkossakävijä näkee joka puolelta kirkkoa selvästi, että te
tarvitsette uuden alttariliinan. Mielihyvin minä annan sitä varten
kymmenen puntaa. Olenhan viime aikoina ollut siellä aika usein, sillä
kävelen mielelläni pitkiä matkoja yksikseni metsässä. Ja nyt te varmaan
haluatte tavata tätiäni, ennen kuin lähdette. Hän on lintulassa
ruokkimassa ulkomaisia lintujansa. Jos menette tuosta lasiovesta pitkin
pengertä vasemmalle, tulette lintulaan ja tapaatte tädin sieltä. Mutta
minä pitäisin viisaimpana, ettette mainitsisi tästä keskustelusta
mitään tädille. Hän ei pidä koruompeleisista alttariliinoista
ja toruisi meitä molempia, väittäen hyödyllisemmäksi, että raha
annettaisiin köyhien koululasten jalkineisiin. Ei, hyvänen aika, älkää
minua kiittäkö. Olen todellakin iloinen, että minun näin sopii auttaa
teidän erinomaista työtänne täällä ympäristössä."
Jane ihmetteli itsekseen muutaman kerran, mahtoiko osoitus milloinkaan
joutua maksettavaksi. Hän olisi suonut sen palaavan postitse,
revittynä kahtia, ja samalla pari tuimaa riviä miehekkään suuttumuksen
osoitukseksi. Mutta kun se pankista määräajan kuluttua hänelle
palautettiin ja taakse oli sirosti ja huolitellen kirjoitettu P.
Bilberry, ilman närkästyksen merkkiäkään, heitti hän sen paperikoriin
joltisenkin pilkallisesti hymyillen.
Tällaisia olivat Janen kosimiskokemukset. Häntä ei kukaan ollut
rakastanut hänen itsensä vuoksi. Hän ei ollut milloinkaan tuntenut
olevanpa ensi sijalla toisen ihmisen sydämessä ja elämässä. Ja nyt,
miehen koko ihailevan rakkauden hellästi ja varoen häntä hoimiinsa
kietoessa ja vallatessa, ei hän tuntenutkaan oman onnensa eikä miehen
sydämellisyyden syytä. Hänestä oli aivan ilmeistä, että tämä mies oli
toiseen naiseen rakastunut, eikä hänen mieleensäkään olisi juolahtanut
ruveta kilpailemaan tämän toisen naisen nuoruuden ja viehkeyden kanssa;
ja niin hän piti tätä hänen ja Garthin välistä likeistä sydämellisyyttä
heidän ystävyytensä uutena kehityskautena, kauniimpana kuin hän oli
uskonut mahdolliseksikaan.
Sillä kannalla olivat asiat, kun tiistai tuli ja Overdenen vieraat
erkanivat. Jane meni pariksi päiväksi Brandeille Lontooseen. Garth meni
suoraan Shenstoneen, jonne hänet oli kutsuttu varta vasten tapaamaan
neiti Listeria ja tämän tätiä rouva Parker Bangsia. Janen oli määrä
saapua Shenstoneen perjantaina.
Yhdeksäs luku.