Jane vietti sinä iltana salissa vain muutaman hetken. Yhä vilkastuva
leikinlasku ei ollut hänen mielensä mukaista, ja ylistys, jota hän
ylenmäärin sai osakseen, ikävystytti häntä. Sitä paitsi hän halusi
yksinäisyyteen omaan huoneeseensa miettiäkseen kohtausta, joka oli
ollut konsertin lopussa Garthin ja hänen välillään verhon takana.
Ei hän oikein tiennyt, mitä siitä ajatella. Hän tunsi siinä olleen
seikkoja, joiden perille hän ei päässyt, ja Garthin viime teko oli
herättänyt hänessä tunteita, joita hän ei ymmärtänyt. Häntä kovasti
pahoitti se tapa, miten tämä oli suudellut hänen käsiään. Ja Garth oli
tehnyt sen sentään niin ihailevan kunnioittavasti, että teko vaikutti
häneen kuin pyhäksijulistaminen -- oli kuin Garth olisi vihkinyt
hänet ihmisten sydämiin kätketyn, jumalaisen laulunlahjan ainaiseksi
vaalijaksi, lahjan, jolla oli voimaa kohottaa ja jalostaa. Hän ei
päässyt siitä, että yhä tunsi, kuinka Garth oli painanut huulensa
hänen käsiinsä. Oli kuin hän olisi niihin jättänyt jotakin tuntu vaaja
pysyväistä. Pari kertaa Jane havaitsi levottomana katselevansa niitä,
ja kun tämä tapahtui kolmannen kerran, päätti hän lähteä huoneeseensa.
Herttuatar istui pianon luona, vallan näkymättömissä, sillä melkein
koko seurue oli kokoontunut hänen ympärilleen purskahdellen
tuontuostakin iloiseen nauruun. Ronnie oli juuri pujottautunut ryhmän
keskeltä hakemaan koruliinaa, ja Billy ottamaan kirjoituspöydältä
paperia. Jane tiesi, että paperia tarvittiin apulaispapin esityksen
matkimiseen ja että jonkun yllä oli ollut jotakin, mikä muistutti
koruliinaa.
Hän kääntyi melko väsyneenä ja meni ovea kohti. Vaikka hän oli
poistunut hiljaa ja huomaamatta, oli Garth ovella ennen häntä. Ei
hän ymmärtänyt, miten tämä siihen oli tullut, sillä kun hän oli
kääntynyt lähteäksensä pois, oli hän nähnyt miehen tumman pään aivan
Myra Inglebyn vieressä, toisella puolella herttuattaren ympärille
kokoontunutta joukkoa. Garth avasi oven ja Jane astui ulos. Hänen teki
mielensä sanoa kaksi asiaa --: 'Kuinka te uskalsitte käyttäytyä niin
sopimattomasti?' sekä: 'Sanokaa, mitä te tahdotte minun tekevän, niin
minä teen.'
Hän ei sanonut kumpaakaan.
Garth saattoi häntä halliin, sytytti kynttilän ja heitti tulitikun
Tommyn päälle. Sitten hän ojensi hopeisen kynttilänjalan Janelle. Hän
oli selittämättömän onnellisen näköinen. Janea harmitti, että Garth
noin näytti iloansa, jonka aiheena hän tosin tahtomattansa oli ollut,
mutta jota hän ei jakanut hänen kanssansa. Hän tunsi myös, että hänen
oli keskeytettävä tämä tuttavallinen vaitiolo. Se ilmaisi niin paljon
sellaista, jota ei olisi pitänyt ilmaista, koska sitä ei voinut lausua
ääneen. Hän miltei tempaisi kynttilän ja kääntyi toisella portaalla.
"Hyvää yötä, Dal", sanoi hän. "Tiedättekö, että menetätte
pappi-kohtauksen?"
Garth katsoi häneen. Hänen silmänsä loistivat Janen kynttilän valossa.
"En", sanoi hän. "En minä menetä mitään, eikä minun vuokseni menetetä
mitään. Odotin siellä vain, kunnes te lähtisitte. En minä mene
takaisin. Menen puistoon hengittämään yöilman viileyttä. Menen tammien
alle ja lasken helmiäni. Minä en tiennyt, että minulla oli rukousnauha,
ennen kuin tänä iltana, mutta minulla on -- on!"
"Koko tusina, minä luulen", sanoi Jane kuivasti.
"Erehdytte", vastasi Garth. "Minulla on ainoastaan yksi. Mutta siihen
liittyy monen hetken muisto. Voin palauttaa ne kaikki mieleeni, kun
kuljen yksikseni tuolla ulkona. 'Helmi helmeltä lasken tarkasti!'"
"Entä risti?" kysyi Jane.
"En ole ennättänyt siihen asti", vastasi Garth. "Minun rukousnauhassani
ei olekaan ristiä."
"Pelkään, että jokaisessa oikeassa rukousnauhassa on risti, Dal", sanoi
Jane lempeästi, "ja pelkään myös, että kovalle teidät ottaa, kun oman
ristinne löydätte."
Mutta Garth oli luottavainen ja peloton.
"Kun omani löydän", sanoi hän, "toivon jaksavani rohkeasti tarttua
siihenkin --"
Tahtomattaan katsoi Jane käsiinsä. Garth huomasi sen ja hymyili, mutta
onneksi rusketus peitti hänen punastumisensa.
Jane kääntyi ja alkoi nousta portaita, mutta Garth pysähdytti hänet
kiihkeästi pyytämällä:
"Vielä hetkinen, neiti Champion! Tahtoisin kysyä teiltä jotakin.
Uskallanko? Pidättekö minua sitten ehkä uteliaana, tungettelevana,
julkeana?"
"Ihan varmaan", sanoi Jane. "Mutta minä ajattelen teistä jo muutenkin
tänä iltana jos jotakin tavatonta, niin että kolme laatusanaa enemmän
tai vähemmän ei paljoa merkitse. Kysykää siis."
"Neiti Champion, onko _teillä_ rukousnauha?"
Jane katsoi häneen hämmästyneenä, mutta yhtäkkiä hänelle valkeni, mihin
kysymys tähtäsi.
"Hyvä ystävä, _ei!_" sanoi hän. "Minä, Jumalan kiitos, olen säilynyt
moisilta siunatuilta, polttavilta muistoilta! Ei minun järjelliseen
ja säännölliseen elämääni sisälly mitään semmoista enkä minä sitä
toivoisikaan."
"Kuinka te sitten", intti Garth, "lauloitte 'Rukousnauhan' ikään kuin
joka rivi olisi ollut omaa kokemaanne, joka ilo ja suru omianne, vaikka
mahdollisesti jo hyvin kaukaisia?"
"Sen tähden, että minä aina niin kokonaan eläydyn lauluuni. Kerroinhan
teille, minkä opetuksen sain 'Chant Hindousta'. Niin ollen minulla
epäilemättä oli rukousnauhani, kun sitä laulua tänä iltana lauloin.
Mutta muuten, siinä mielessä kuin te tarkoitatte, ei minulla, Jumalan
kiitos, ole semmoista."
Garth nousi pari askelta, niin että hänen silmänsä tulivat kynttilän
tasalle.
"Mutta _jos_ teillä olisi", sanoi hän hiljaa, "niinkö se teihin
koskisi? Niinkö te tuntisitte?"
Jane mietti. "Niin", vastasi hän, "_jos_ minulla olisi, koskisi se
minuun, luullakseni, juuri niin, ja minä tuntisin juuri samoin kuin
noina muutamina minuutteina."
"_Te_ tulkitsitte siis _omaa itseänne_ laulussa, vaikka olosuhteet
olivatkin toisenlaiset kuin teidän?"
"Kyllä, kyllä kai", vastasi Jane, "jos yleensä voimme erottaa itsemme
olosuhteistamme. Mutta nyt meillä on ihan varmaan jokseenkin hyödytön
ilmapallo! Hyvää yötä, Garthie herra!"
"Kuulkaa, neiti Champion! Vielä yksi asia. Laulatteko minulle huomenna?
Tuletteko musiikkisaliin ja laulatte kaikki kauniit laulut, joita
haluan kuulla? Ja annatteko minun säestää muutamia? Luvatkaa, että
tulette. Ja luvatkaa laulaa, mitä vain pyydän, niin en kiusaa teitä
enää."
Hän seisoi ja katseli ylöspäin Janeen odottaen hänen lupaustansa
silmissä sellainen ihailun välke, että Jane sävähti ja kävi
levottomaksi. Sitten hän yhtäkkiä luuli päässeensä asian perille ja
kiiruhti selittämään sitä itselleen ja Garthille.
"Voi teitä, poika kulta!" sanoi hän. "Mikä taiteilija te olette!
Ja kuinka vaikeata meidän tavallisten ihmisten on ymmärtää
taiteilijaluonteita. Siinä te nyt olette panemaisillanne minun vanhan,
vakavan pääni pyörälle innostuksellanne, kun muutama teidän mielestänne
ihana sävel sattui korvaanne; vallan samoin kuin yhä uudestaan ja
uudestaan hurmaannutte, kun silmänne keksii jotakin mielestänne
täydellisen kaunista. Minä alan ymmärtää, kuinka naisten päät menevät
pyörälle, kun te heitä maalaatte. Oli miten oli, mutta teidän
ihastuksenne on ihastuttavaa, ja minä haluan nukkumaan. Siksi minä
lupaan huomenna laulaa teille mitä vain haluatte ja niin paljon kuin
haluatte. Pitäkää siis lupauksenne älkääkä kiusatko minua enää tänä
iltana. Älkää olko koko yötä ulkona älkääkä peloittako metsäkauriita.
-- Kiitoksia, en minä tarvitse apua, minä olen niin tottunut yksin
nousemaan portaita. Kuuletteko, mitä sattuvia ja mieskohtaisia
huomautuksia Tommy tekee tuolla alhaalla? Menkää nyt, Garthie herra,
ja laskekaa helmiänne. Ja jos sattuma toisi ristin vastaanne -- niin
muistakaa, että risti jotensakin varmasti voidaan suostuttaa palaamaan
Chicagoon!"
Jane hymyili vielä huoneeseen astuessaan ja pannessaan kynttilänjalkaa
pukeutumispöydälle.
Overdenessa käytettiin vain lamppuja ja kynttilöitä. Herttuatar
ei suostunut ottamaan sinne uudenaikaista sähkövalaistusta. Mutta
kynttilöitä oli yllinkyllin, ja Jane, joka piti kirkkaasta valosta,
sytytti kuvastimen molemminpuolisten haarakkain kummatkin kynttilät,
samoin seinillä uuninreunuksen molemmilla puolilla ja kirjoituspöydällä
raskaissa hopeajaloissa olevat kynttilät. Sitten hän istui mukavaan
nojatuoliin, kurottautui ottamaan kirjoitussalkustansa päiväkirjaansa
ja säiliökynäänsä ja ryhtyi lopettamaan muistiinpanojansa. Hän
kirjoitti: _"Lauloin 'Rukousnauhan' Gina-tädin konsertissa Velman
sijasta, joka laryngitiksen takia ei voinut tulla"_, mutta sitten hän
äkkiä lopetti.
Miten olikaan, Garthin ja hänen kohtaustansa oli vaikea kuvata ja
sen herättämää tunnelmaa, jota yhä kesti, vallan mahdotonta panna
paperille. Jane istui ja pohti tilannetta, mutta hänen oli jätettävä
sivu tyhjäksi.
Ennen kuin hän nousi, pani kiinni kirjansa ja hankkiutui levolle, oli
hän mielestään selvillä koko asiasta. Garthin taiteilijaluonteesta oli
selitys etsittävä, ja taiteilijaluonne ei suinkaan ole mikään luja
peruste teorialle sen paremmin kuin ihmiskohtalollekaan. Paremman
puutteessa täytyi Janen pitää sitä sittenkin päävaikuttimena, kun
hän asioita mielessänsä seuraavaan tapaan sovitteli: tämä Garthin
herkkä liikutus, joka oli niin oudosti vastakkaista hänen omalle
perinpohjaiselle rauhallisuudellensa, ei koskenut lainkaan häntä
itseänsä, ainoastaan hänen ääntänsä ja hänen soitannollisia lahjojansa.
Niinkuin silmin havaittava kauneus hullaannutti Garthin, niin että
tämä oli suunniltaan milloin toivosta, milloin epätoivosta, kunnes
pääsi toiveittensa perille, s.o., sai mielensä mukaan eteensä asennella
haluamansa mallin ja järjestää maalausvehkeensä, samoin oli nyt hänen
kauneudenhurmionsa herännyt, tällä kertaa ei tosin näön välityksellä,
vaan kuulon. Kun Garth saisi laulua kyllikseen ja vielä muutaman kerran
säestääkin, olisi hän tyytyväinen, ja tuskainen ihailun ilme katoaisi
kauniista, ruskeista silmistä. Sillä välin Janen ajatukset liitivät
iloisina huomispäivään, vaikka hänen alati oli muistettava, ettei tämä
ihailu lainkaan koskenut häntä itseänsä, vaan hänen taitolahjaansa.
Vielä enemmän olisi Garth ihastunut esimerkiksi rouva Blancheen, jolla
oli sama äänensävy ja laulutapa, mutta jonka kauneus myös ihastutti
silmää, samalla kun ääni hyväili korvaa. Garthin täytyi välttämättä
nähdä hänet ja kuulla hänen laulavan, koska kerran soitto ja laulu
olivat hänelle noin suuriarvoiset. Jane suunnitteli, miten he voisivat
tavata toisensa, ja sitten hänen ajatuksensa siirtyivät Pauline
Listeriin, kauniiseen amerikattareen, jonka nimeä sillä huvikaudella
aina oli mainittu Garth Dalmainin nimen yhteydessä. Janen mielestä
hänestä juuri tulisikin sellainen puoliso, jota Garth tarvitsi. Hänen
kauneutensa viehättäisi ja tyydyttäisi Garthia, hänen älykkäisyytensä,
suorasukaisuutensa ja käytännöllisyytensä olisivat vastapainona Garthin
jonkin verran epävakaiselle luonteelle, ja hänen mukautumiskykynsä taas
olisi hänelle itselleen suureksi helpotukseksi, niin että hän piankin
eläytyisi Garthin olosuhteisiin, mieltyisi hänen kotiinsa pohjoisessa,
liittyisi hänen lukuisiin ystäviinsä etelässä. Kun Garth puolestaan
olisi kunnolla naimisissa, lakkaisi hän hourimasta sekä Flowerista että
Myrasta ja suutelemasta ihmisten käsiä noin -- "järjettömällä tavalla"
oli Jane sanomaisillaan, mutta yksinpä ajatuksissaankin tinkimättömän
rehellisenä hän vaihtoi sijalle "merkillisellä"-sanan, jota piti
vastaavampana -- noin merkillisellä tavalla.
Hän istui etukumarassa, kyynärpäät polvilla, ja piti käsiään edessään
kämmenet ylöspäin, kokien jälleen selvittää tuon hetken tunnelmia.
Sitten hän karkaisi mieltänsä, nuhdellen: "Jane Champion, älä
ole hullu! Tekisit enemmän vääryyttä tuolle kiltille, kauneutta
rakastavalle pojalle kuin itsellesi, jos hetkeäkään uskoisit hänen
tarkoittaneen täyttä totta. Hän ei tämäniltaisella ihastuksellaan
tarkoittanut sinua yhtään sen enempää kuin tarkoitti Georgina-tädin
keittäjääkään kiittäessänsä päivällistä erinomaiseksi. Ihaillessaan
aikaansaannoksia hän ihaili myös aikaansaajaa, siinä kaikki. Ole
kiitollinen taiteesi menestyksestä äläkä pilaa sitä typerällä
hentomielisyydellä. Pese nyt suuret, hontelot kätesi ja mene
vuoteeseen!" Niin puhui Jane itselleen.
* * * * *
Tammien alla, pehmeällä nurmikolla seisoi Garth Dalmain. Arkoja
metsäkauriita nukkui hänen ympärillänsä, ylhäältä taivaan tummasta
sinestä tähdet lamppuina valaisivat. Hänkin haasteli itsekseen.
"Löysin hänet", puhui hän hiljaa, ihastuneena, "ihannenaisen, koko
sukupuolensa koristeen, joka sieluineen ja ruumiineen on täydellisesti
oleva rinnan sen miehen kanssa, joka kerran hänet omakseen voittaa.
-- Jane! Jane! Voi, kuinka sokea minä olen ollut! Tuntenut hänet
vuosikausia ja nyt vasta tämän huomaan! Mutta hän nosti verhoa ja
minä astuin sisälle! Mikä hieno, jalo sielu! Hän ei enää koskaan saa
vetää verhoa oman sielunsa ja minun sieluni välille. Eikä hänellä ole
rukousnauhaa. Minä kiitän Jumalaa siitä. Toinen mies ei omista eikä ole
koskaan omistanut sitä, mitä kaipaan enemmän kuin olen mitään konsanaan
toivonut maailmassa, Janen rakkautta, Janen hellyyttä. Mitä se
tarkoittaa? 'helmi helmeltä lasken tarkasti' -- Hänen täytyy kerran ne
laskea, omat helmensä ja minun. Jumala, päästä meitä rististä. Täytyykö
jokaisessa oikeassa rukousnauhassa olla risti? Hyvä Jumala, suo silloin
minulle raskaampi osa ja anna yhteisen taakan liittää meitä toisiimme.
Oi, noita rakkaita käsiä! Noita rehellisiä, uskollisia silmiä! -- -- --
Jane! -- Jane! Janehan se on aina ollut, vaikken ole tiennyt sitä,
hullu, sokea, mikä lienen ollutkin! Mutta totisesti, vaikka ennen olin
sokea, näen nyt. Ja vastedes on se aina oleva Jane, tästä illasta
elämäni loppuun ja -- suokoon Jumala -- iankaikkisuudessakin vielä."
Yötuuli häilytti hänen tiheätä, tummaa tukkaansa, ja kun hän kohotti
katseensa, loistivat hänen silmänsä tähtien valossa.
* * * * *
Jane, joka oli nukkumaisillaan, heräsi, kun sälekaihtimet löivät
ikkunaan, ja hän mumisi: "Sanokaa, Garth, mitä te tahdotte minun
tekevän, niin minä teen sen." Mutta kun hän sitten täysin valveutui
ja käsitti, mitä oli sanonut, nousi hän pimeässä ja antoi itsellensä
aika torat: "Puolivanha höperö! Aasi! Pidät itseäsi vakavana ja
järkevänä, ja sinua miellyttävän nuoren miehen mitätön imartelu panee
pääsi pyörälle. Tule järkiisi heti paikalla tai lähde Overdenesta
ensimmäisessä aamujunassa."
Kahdeksas luku.