"Neiti Champion! Kas, siinähän te olettekin! Teidän vuoronne, seuraava.
Paikkakuntalaisten ohjelman viimeinen numero on menossa, ja sen jälkeen
herttuatar ilmoittaa Velman laryngitiksen -- toivokaamme, ettei hän
puhu appendicitiksesta -- ja sitten minä saatan teidät lavalle!
Oletteko valmis?"
Illan juhlamenojen ohjaaja, Garth Dalmain, oli etsinyt Jane Championia
pengermältä ja seisoi nyt hänen edessänsä, riippuvien kiinalaisten
lyhtyjen miedossa valossa. Punainen ruusu napinreiässä ja samanväriset
silkkisukat antoivat rahtusen taiteellista värikkyyttä hänen
juhlapukunsa tavanmukaiselle mustalle ja valkealle.
Jane katsahti ylöspäin mukavasta korituolistaan, naurahti sitten hänen
huolestuneelle ilmeelleen.
"Kyllä minä valmis olen", sanoi hän, nousi ja lähti Garthin kanssa.
"Hyvinkö on käynyt?" kysyi hän. "Onko paljon väkeä?"
"Huone täpösen täynnä", vastasi Garth, "ja herttuatar on nauttinut. On
ollutkin tavallista hullunkurisempaa. Mutta vastahan illan 'yllätys'
tulee. Entä, missä teidän nuottinne ovat?"
"Kiitos", sanoi Jane. "Minä soitan ulkomuistista. Niin ei tarvitse
kääntää lehtiä."
He tulivat konserttisaliin ja seisoivat verhon takana lavalle johtavien
portaitten vieressä.
"Sh, kuulkaahan herttuatarta!" kuiskasi Garth. _"'Sisarentyttäreni,
Jane Champion, on ystävällisesti suostunut suorittamaan --!'_ Toisin
sanoen teidän on puolen minuutin kuluttua noustava lavalle. Olisi
totisesti kohteliaampaa teitä kohtaan, jos hän puhuisi vähän vähemmän
Velmasta. Mutta yhtä kaikki, he pitävät mistä tahansa. Kas niin!
Siinä sitä ollaan! _Appendicitis!_ Sanoinhan minä. Rouva Velma parka!
Toivotaan, ettei se tule paikkakunnan lehtiin! Voi taivas! Hän rupeaa
vielä pitkiin puheisiin kaikenlaisista uudenaikaisista taudeista. Sama
se, jäähän meille siten hetkinen hengähdysaikaa -- -- -- Kuulkaa, neiti
Champion, minä puhuin hulluja tänään ylennyksistä ja alennuksista.
Kyllä minä osaan soittaa sen säestyksen, jos haluatte. Ette? No niin,
kuinka vain tahdotte. Mutta muistakaa, että tarvitaan paljon ääntä,
jotta se joltakin vaikuttaisi tässä salissa, ja huone on täpötäynnä.
Nyt -- herttuatar lopetti. Tulkaa! Varokaa aliaskelta. Hiidessä! Kuinka
täällä verhon takana on pimeä."
Garth ojensi kätensä, ja Jane nousi portaita myöten ja astui Overdenen
konserttisaliin kokoontuneen kuulijakunnan näkyviin. Hänen kookas
vartalonsa näytti tavallista kookkaammalta, kun hän kulki melko
korkean lavan poikki. Hänen pukunsa oli musta, jotakin pehmeätä
kangasta, povella hienoa vanhaa pitsiä ja helminauha kaulassa. Kun
hän tuli esiin, tuijottivat kuulijat häneen ja taputtivat epäröiden
käsiään. Velman nimi ohjelmassa oli herättänyt suuria toiveita, ja
lavalla olikin neiti Champion, joka tosin soitti aika sievästi, mutta
jonka ei otaksuttu laulavan, ei niin ainakaan, että se mitenkään
korvaisi Velmaa. Suopeamielisempi kuulijakunta olisi osoittanut
hänelle suosiotaan, niin että sali kajahteli, ilmaistakseen siten
pitävänsä arvossa hänen valmiuttaan ja kerkeätä onnistumisen toivoansa.
Tämä kuulijakunta osoitti hämmästystään empivällä ja laimealla
kättentaputuksella.
Jane hymyili hyväntahtoisesti, istuutui suuren Bechstein-pianon
eteen ja katsahti valkoisiin ruusuköynnöksiin ja punaiseen
riipparuusu-ristiin. Sitten hän, ilman muita alkuvalmisteluja soitti
alkusoinnun ja rupesi laulamaan.
Syvä, ihana ääni kaikui kautta salin. Kuulijat valtasi syvä hiljaisuus.
Joka tavu tunkeutui hiljaisuuteen niin sydämellisin ja ihmeellisen
suloisin sävelin, että penseitten sydän lakkasi lyömästä ja he
ihmettelivät omaa liikutustansa; niiden sydämessä taas, jotka muutenkin
syvästi tunsivat, tämän laulun tenho kosketti salaisimpia kieliä.
Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
ne talletan helminauhanain,
ja helmi helmeltä tarkasti
niitä lasken rukousnauhassain.
Hiljaisena, aateksivana, hellänä kuiskauksena kuuluivat viimeiset
sanat, tulkiten kokonaista muistojen maailmaa -- jalosydämisen naisen
uskollisesti säilyttämiä menneen ajan onnellisten hetkien muisteloita.
Kuulijakunta pidätti henkeänsä. Tämä ei ollut laulua. Tämä oli sydämen
sykintää; ja se sykki niin suloisin sävelin, että kyynelet vierivät
väkisin.
Sitten ääni, joka niin rauhallisena oli tulkinnut alkusäkeet, kohosi
paisuen sydäntä herkyttävään tuskaan.
Joka helmi on rukoushetkinen
ja sydämen polttoa lievittää,
mutt' alta helmisen seppeleen
yks' _risti_ eteeni välkähtää.
Viimeiseen neljään sanaan tuli sellainen voima ja väristys, että
läsnäolijat sähköttyivät. Lyhyen tauon aikana, joka seurasi, saattoi
kuulla tunteiden jännityksen. Mutta seuraavassa tuokiossa tyyntynyt
ääni kaikui vienona, ilmaisten sellaista uhrautuvaisuuden voimaa,
jota eivät mitkään vastoinkäymiset lannistaneet, eivät vaikeimmatkaan
kärsimykset peloittaneet, ja luontuen samalla tenhoavaan suloisuuteen,
jota vain kärsimyksen aarteista ammennetaan.
Oi siunatut polttavat muistoni
ilon niukan, kohtalon katkeran,
joka helmeä suudellen, viimeksi
myös ristiin huuleni kurkotan.
Ne vain, jotka ovat kuulleet Janen laulavan "Rukousnauhan", voivat
ymmärtää, miten hän lauloi _'joka helmeä suudellen'_. Joka sanasta
henki niin naisellinen, kaunis ja hellä rakkaus, että hänet itsensä
unohdettiin hänen laulunsa taikavoiman vuoksi -- nekin unohtivat, jotka
hänet parhaiten tunsivat.
Säestys, joka alkaa yhdellä ainoalla soinnulla, loppuu yhteen ainoaan
säveleeseen.
Jane soitti sen hiljaa, arasti. Sitten hän nousi, kääntyi ja oli
lähdössä lavalta, kun kuulijakunta äkkiä puhkesi myrskyisiin
suosionosoituksiin. Jane empi, pysähtyi, katsahti tätinsä vieraisiin
ikään kuin ihmeissään siitä, että näki heidät siellä. Sitten vieno
hymy pilkisti silmästä ja siirtyi huulille. Hetkisen hän seisoi
ymmällä keskellä lavaa, melkein ujona; astui sitten edelleen, kun
herrat alkoivat huutaa: "Uudestaan, uudestaan!", ja laskeutui lavalta
sivuportaita myöten.
Mutta verhon takana, puolipimeässä odotti Janea uusi yllätys, paljoa
hämmästyttävämpi kuin hänen kuulijakuntansa meluisa haltioissaolo.
Portaitten juurella seisoi Garth Dalmain. Hänen kasvonsa olivat
aivan kalpeat, mutta hänen silmänsä paloivat tähtinä. Hän seisoi
hievahtamatta, kunnes Jane astui viimeiseltä portaalta ja tuli aivan
hänen likelleen. Sitten hän äkkiä tarttui häntä olkapäihin ja käänsi
hänet ympäri.
"Takaisin!" sanoi hän äänessä vastustamaton käskyn väre, niin että
Janen silmät, täynnä äänetöntä kummastusta, jäivät tuijottamaan
häneen. "Menkää heti takaisin ja laulakaa se kokonaan uudestaan, sävel
säveleltä, sana sanalta, aivan niinkuin äskenkin. Oh, älkää seisoko ja
odottako! Menkää nyt takaisin! Menkää heti! Ettekö te ymmärrä, että
teidän _täytyy_!"
Jane katsoi noihin säihkyviin silmiin. Hän näki niissä jotakin, joka
sovitti äänen häikäilemättömän käskyn. Sanaakaan sanomatta hän nousi
levollisesti portaita ja astui lavan poikki pianon ääreen. Kuulijat
taputtivat yhä ja kiihtyivät osoittamaan mieltymystään, kun hän
ilmaantui, mutta Jane istuutui tuolille pianon ääreen omistamatta
heille ainuttakaan ajatusta.
Hän oli omituisen ja oudon tunteen vallassa. Ei hän vielä koskaan
eläessään ollut totellut häikäilemätöntä käskyä. Jo hänen lapsena
ollessaan olivat "Fräulein" ja miss Jebb huomanneet, että he pääsivät
toiveittensa perille vain ystävällisesti pyytämällä ja liikuttavasti
vetoamalla hänen tunteisiinsa ja oikeudentuntoonsa. Järjettömään
käskyyn ja järjelliseenkin, ellei sitä perusteltu, hän teki heti jyrkän
tenän. Ja tämä luonteenominaisuus oli yhä olemassa, vaikkakin ajan
tasoittamana. Herttuatarkin sanoi tavallisesti Janea puhutellessaan
"ole hyvä".
Mutta nyt oli kalpeakasvoinen, palavasilmäinen nuori mies ilman muuta
kääntänyt hänet ympäri, pakottanut nousemaan portaita ja käskenyt hänen
laulaa uudestaan laulun, sävel säveleltä, sana sanalta, ja hän oli
kiltisti totellut.
Istuutuessaan Jane äkkiä päätti, ettei hän laukkaan "Rukousnauhaa"
uudestaan. Hänellä oli varastossa monta hienompaa laulua.
Kuulijakuntakin odotti jotakin muuta. Miksi hän pettäisi sen odotuksen
moisen, aikalailla kiihtyneen nuorukaisen mahtipontisen käskyn vuoksi.
Hän aloitti Händelin "Minne tiesi käynee"-sävellyksen mahtavan
alkusoiton, mutta vähitellen hänen totuuden- ja oikeudentuntonsa
tulivat välittäjiksi. Ei hän ollut palannut takaisin laulamaan
kiihtyneen nuorukaisen, vaan syvästi liikutetun miehen käskystä, eikä
tämän liikutus ollut tavallista. Se seikka, että Garth Dalmain oli
niin liikutettu, että unohti, vaikkakin vain hetkeksi, ylen hienon
käytöstapansa, se oli hänen taiteensa ja laulunsa parhain ylistys.
Soittaessaan Händelin aihetta -- ja hän soitti niinkuin koskettimisto
olisi ollut kokonainen orkesteri, joka totteli hänen voimakkaita, lujia
sormiansa -- hänelle äkkiä selvisi, vaikkei hän sitä täydellisesti
ymmärtänyt, Garthin lausuma _täytyy_, ja hän päätti alistua. Kun
siis alkusävelet loppuivat, hän pysähtyi hetkeksi; sen sijaan, että
olisi laulanut suurenmoisen "Semele"-aarian, soitti hän vielä kerran
"Rukousnauhan" alkusoinnun ja teki kuten Garth oli käskenyt.
Nuo hetket, vietetyt kanssasi,
ne talletan helminauhanain,
ja helmi helmeltä tarkasti
niitä lasken rukousnauhassain.
Joka helmi on rukoushetkinen
ja sydämen polttoa lievittää,
mutt' alta helmisen seppeleen
yks' _risti_ eteeni välkähtää.
Oi siunatut, polttavat muistoni
ilon niukan, kohtalon katkeran,
joka helmeä suudellen, viimeksi
myös ristiin huuleni kurkotan.
Kun Jane palasi lavalta, seisoi Garth yhä liikkumatonna portaitten
juurella. Hänen kasvonsa olivat yhtä kalpeat kuin äskenkin, mutta
silmistä oli kadonnut pidätettyjen kyynelten peloittava kiilto,
joka oli pakottanut Janen hänen käskystänsä menemään takaisin
sanaakaan kysymättä tai vastaanpanematta. Ihmeellinen kirkkaus
loisti niistä nyt, ihailun välke, joka koski Janen sydämeen, sillä
hän ei milloinkaan ennen ollut moista nähnyt. Hän hymyili astuessaan
hitaasti alas portaita ja ojensi Garthille molemmat kätensä, tehden
sen aivan välittömästi, viehättävällä sydämellisyydellä. Garth astui
ihan portaitten eteen ja tarttui niihin, Janen yhä seisoessa askelta
ylempänä.
Tuokioon ei Garth puhunut mitään. Sitten hän sanoi hiljaa,
liikutuksesta väräjävällä äänellä: "Jumalani! oi, hyvä Jumalani!"
"Sh, vaiti!" sanoi Jane, "minä en pidä siitä, että sitä nimeä mainitaan
kevytmielisesti, Dal."
"Kevytmielisesti!" huudahti Garth. "En voisi mistään puhua tänä iltana
kevytmielisesti. 'Kaikkinainen hyvä anti tulee ylhäältä'. Kun minulta
puuttuu sanoja puhuakseni annista, ihmettelettekö, että mainitsen
Antajan?"
Jane katsoi vakavana suoraan hänen välkkyviin silmiinsä, ja iloinen
hymy kirkasti hänen omiaan. "Te piditte siis minun laulustani?" sanoi
hän.
"Pidinkö -- pidinkö teidän laulustanne?" kertasi Garth hämmennyksen
kuvastuessa kasvoilla. "En minä tiedä, pidinkö teidän laulustanne."
"Mistä syystä sitten tämä mairitteleva mielenosoitus?" kysyi Jane
nauraen.
"Siitä syystä", sanoi Garth aivan hiljaa, "että te nostitte verhoa ja
minä -- minä astuin sisälle."
Hän piteli yhä Janen käsiä, ja lausuessaan viimeisiä sanoja hän
kumartui suutelemaan kumpaistakin kättä kuvaamattoman hellästi ja
kunnioittavasti. Sitten hän päästi ne, astui hiukan syrjään, ja Jane
meni yksin pengermälle.
Seitsemäs luku.