Varjot nurmikolla yhä pitenivät.
Kotiin palajavat varikset kiertelivät ja vaakkuivat suurten jalavien
ympärillä.
Tiimapatsas osoitti kuutta.
Myra Ingleby nousi ja seisoi kädet ojennettuina pään yli vinojen
auringonsäteiden sattuessa suoraan silmiin. Taiteilija tarkasti hänen
norjan vartalonsa pehmeitä piirteitä.
"Ooh!" huudahti Myra. "Täällä ulkona on niin ihanaa ja minun täytyy
mennä sisälle kamarineitsyeni luo. Jane, minä varoitan aikanaan.
Älä milloinkaan rupea ottamaan kasvojenhierontaa. Ihminen tulee sen
orjaksi, ja se vie tuntikausia päivästä. Katsokaa minua!"
He katselivat jo ilmankin. Myra oli katselemisen arvoinen.
"Tavallista pukeutumista varten minun olisi tarvinnut mennä sisään
vasta seitsemältä, mutta nyt minun täytyy menettää tämä viimeinen ihana
hetki."
"Mimmoista se sitten on?" kysyi Jane. "Minä en tiedä koko puuhasta
mitään."
"En minä voi yksityisseikkoja myöten selittää", vastasi lady
Ingleby, "mutta olethan nähnyt, kuinka kukkealta olen näyttänyt koko
päivän? No niin, ellen nyt menisi neitsyeni luo, näyttäisin vähemmän
kukkealta päivällisen päättyessä ja myöhemmin illalla kymmentä vuotta
vanhemmalta."
"Soma sinä olet aina", sanoi Jane vilpittömästi, "ja mitä se haittaa,
vaikka on ikänsä näköinen?"
"Kultaseni, mies tuntee ikänsä, nainen näyttää ikänsä", lainasi Myra
jonkun sanoja.
"_Tunnen_ itseni nyt juuri seitsenvuotiaaksi", sanoi Garth.
"Ja _näytätte_ seitsentoistavuotiaalta", nauroi Myra.
"Ja _olen_ seitsemänkolmatta", selitti Garth, "niin ettei herttuattaren
pitäisi sanoa minua 'poikaviikariksi'. Ja jos tämän salaperäisen
toimituksen lyhentäminen vähentää rahtusenkaan teidän tämäniltaista
sulouttanne, niin minä rukoilen teitä: kiirehtikää kamarineitsyenne
luo, tai muuten te pilaatte koko iltani. Minä purskahdan itkemään
päivällisellä, ja herttuatar vihaa kaikkia kohtauksia, kuten hyvin
tiedätte!"
Lady Ingleby huitaisi häntä hatullaan ohimennessään.
"Olkaa vaiti, senkin poikaviikari", sanoi hän. "Ei teidän tarvinnut
lainkaan kuunnella, mitä minulla oli sanomista Janelle. Tänä syksynä te
maalaatte minut. Ja sen jälkeen minä jätän kasvojenhieronnan, matkustan
ulkomaille ja palaan oikein vanhentuneena."
Hän sinkautti tämän viimeisen uhkauksen olkansa yli ja asteli hitaasti
nurmikon poikki.
"Kuinka suloinen hän on!" lausui Garth katsellen hänen jälkeensä.
"Kuinka paljon te luulette kaikessa tuossa olleen totta, neiti
Champion?"
"Ei minulla ole aavistustakaan", vastasi Jane. "Kasvojenhieronta on
minulle tuiki tuntematon asia."
"Ei paljonkaan, minä luulisin", jatkoi Garth, "muuten hän ei olisi
siitä kertonut meille."
"Ei, siinä erehdytte", vastasi Jane nopeasti. "Myra on harvinaisen
rehellinen ja aina altis avoimesti puhumaan itsestään ja
heikkouksistaan. Hänen kasvatuksensa oli hiukan erikoinen. Heitä oli
suuri sisarusparvi, ja häntä pitivät muut aina syntipukkina, eivät
tosin veljet ja sisaret niinkään kuin äiti. Miten hän oli, mitä
sanoi tai teki, kaikki oli pahasti. Kun lordi Ingleby näki hänet ja
luullakseni huomasi hänen orastavat mahdollisuutensa, hän oli pitkä,
kömpelö tyttö, kaunissilmäinen, suu suloinen ja tunteikas ja kasvoilla
ihmettelevän kysyvä ilme. Lordi oli kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi
ja rakastui auttamattomasti häneen, ja vaikka äiti tyrkytti kaikkia
muita tyttäriään vuoron perään, tämä tahtoi Myran tai ei ketään. Kun
lordi puhui asiasta Myralle, oli hänen aluksi mahdoton saada tätä
ymmärtämään, mitä hän tarkoitti. Lopulta tarkoitus kuitenkin valkeni
hänelle, eikä lordin tarvinnut kauan odottaa vastausta. Minä olen hänen
usein kuullut kiusoittelevan Myraa. Tämä oli suloisesti hymyillen
katsonut häneen silmät kyynelissä ja sanonut: 'Tietysti. Kiitollisena
tulen teille, ja minusta te olette kovin herttainen, kun pidätte
minusta. Mutta mikä kolaus tämä on äidille!' He menivät naimisiin niin
pian kuin oli mahdollista, ja lordi vei nuorikkonsa Pariisiin, Italiaan
ja Egyptiin, piti kuusi kuukautta ulkomailla ja toi takaisin --
tällaisena. Olin kerran heidän luonaan, ja Myran äiti oli myös siellä.
Istuimme arkihuoneessa -- ei ollut ketään herroja, vain viisi, kuusi
naista -- ja hänen äitinsä moitti jotakin, sanoen: 'Eikö lordi Ingleby
ole usein huomauttanut sinulle siitä?' Myra katsoi häneen herttaisesti,
verkkaiseen tapaansa ja vastasi: 'Äiti kulta, teistä mahtaa tuntua
oudolta, mutta, tiedättekö, minun miehestäni kaikki on erinomaista,
mitä minä teen.' 'Sinun miehesi on typerä!' sähähti äiti. 'Teidän
kannaltanne katsoen, äiti kulta', sanoi Myra herttaisesti."
"Vanha noita!" sanoi Garth. "Miksi moisten ihmisten sallitaan omistaa
itsellensä äidin nimi? Meidän, joilla on ollut hellät, erinomaiset
äidit, tekisi mieli säätää laki, että heitä on sanottava vain
kantajiksi tai annettava heille jokin muu kuvaava nimitys, eikä
halvennettava pyhää _äidin_ nimeä." Jane oli vaiti. Hän tunsi kauniin
tarinan Garthin poikavuosista, jotka tämä oli viettänyt leskeksi
jääneen äitinsä kanssa. Hän tiesi, miten palavasti tämä jumaloi äidin
siunattua muistoa. Hän piti Garthista eniten silloin, kun sai kurkistaa
pinnan alle, eikä tahtonut laimentaa hänen lämpöänsä muistuttamalla,
ettei itse ollut koskaan saanut kuiskata tätä nimeä.
Garth nousi tuoliltaan ja oikaisi sorjaa vartaloansa laskevan auringon
hohteessa, melkein niinkuin Myrakin oli tehnyt. Jane katseli häntä.
Ruumiillinen kauneus vaikutti voimakkaasti häneen, kuten useimmiten
rumiin ihmisiin. Mutta hän ei antanut sen liiallisesti vaikuttaa
ystäväinsä arvioimiseen. Ei Garth Dalmain suinkaan ollut ylimmäinen
hänen erikoisista ystävistään. Hän oli vanhempi kuin useimmat
heistä, mutta eräissä suhteissa taas nuorempi kuin kukaan, ja hänen
huomattavasti nuorekkaan käytöstapansa ja pursuavan hilpeytensä vuoksi
Jane piti häntä toisinaan poikamaisena, sillä hänen oman luonteensa
leikillinen puoli oli paljon sävyisämpää laatua. Mutta hänen ulkonainen
kauneutensa oli niin eittämätön, ettei siitä ollut mitään sanomista, ja
Jane katseli häntä ystävällisissä silmissään vilpitön ihailu, niinkuin
varmaankin oma äiti olisi häntä katsellut.
Garth oli vallan tietämätön omasta ulkomuodostaan, vaikka olikin
valinnut ylleen vaalean sinipunervan paidan ja sitonut kaulaansa
orvokinvärisen kaulanauhan, ja kun kultainen auringonvalo häikäisi
silmiä, ei hän liioin huomannut Janen katsetta.
"Kuulkaa, neiti Champion!" huudahti hän poikamaisesti. "Eikö olekin
mukavaa, että he kaikki ovat menneet sisään? Olen oikein toivonut
saavani hetkisen pakista teidän kanssanne. Tottakin, kun olemme kaikki
yhdessä, usein vain lörpöttelemme, jotta juttu olisi käynnissä. Se
on samanlaista kuin pienten leikkipallojen lentoon laskeminen. Usein
ne halkeavat ja paljosta puhelusta ei jää enempää jäljelle kuin
leikkipallostakaan: pieni, tyhjä ja kurttuinen kelmunpalanen."
"Ostitteko te koskaan Brightonissa leikki-ilmapalloja? Muistatteko
sitä rajua ihastusta, kun nähtiin myyjän tulevan pitkin suurta
kävelykatua suunnaton kimppu niitä kädessään -- sinisiä, viheriäisiä,
punaisia, valkoisia ja keltaisia, kaikki välkkyen päiväsessä,? Ja
usein minun täytyi ihmetellä, mitenkä tämä saattoi nyppiä niitä
erilleen -- enkä vieläkään sitä tajua -- ja miten olisi käynyt, jos
hän olisi laskenut ne kaikki maahan. Itse minä aina täsmälleen tiesin,
minkä niistä tahdoin, ja se oli tavallisesti sisimmässä nauhassa ja
sen irroittaminen kesti kauan. Ja kuinka saattoikaan harmittaa, jos
aikaihmiset väsyivät odotukseen ja lähtivät tiehensä penneineen. Vaikka
en minäkään olisi huolinut mistään, ellen olisi saanut juuri sitä,
johon olin iskenyt silmäni. Olisitteko te?"
"Minä en milloinkaan ostanut leikkipalloja Brightonissa", vastasi Jane
innottomasti. Garth tunsi olevansa taas seitsenvuotias, ja Jane tunsi
olevansa kiusaantunut.
Garth näytti huomaavan sen. Hän otti takkinsa tuolin selkämykseltä,
jolle sen oli heittänyt, ja puki ylleen.
"Tulkaa, neiti Champion", sanoi hän, "minä olen väsynyt työn
puutteesta. Mennään joelle ja otetaan pieni, kahdenistuttava vene.
Päivällinen on vasta kahdeksalta, ja minä olen varma, että te ennätätte
pukeutua -- vaikkapa Velman sijaiseksikin -- puolessa tunnissa. Minä
tiedän teidän hätätilassa tehneen sen kymmenessä minuutissa. Aikaa
on kyllin minun soutaa teidät niin pitkälle, että näemme kirkon, ja
saamme samalla puhella. Ajatelkaa, vanha, harmaa kirkko, taustana tämä
auringonlasku ja edustalla keto täynnänsä esikoita!"
Mutta Jane ei noussut.
"Hyvä Dal", sanoi hän, "ei teillä olisi paljon innostusta jäljellä, ei
kirkkoon eikä auringonlaskuun, kun olisitte kiskonut minun runsasta
kahdeksaakymmentä kiloani vasten virtaa. Vaipuisitte uupuneena sinne
esikkojen keskelle. Pitäisihän teidän nyt jo tietää, etten minä ole
niitä ihmisiä, joita käsketään pikkuruisen veneen perään istumaan ja
pitämään perää. Jos minä olen veneessä, minä tahdon soutaa, ja jos
minä soudan, niin soudan mieluimmin peränpuoleisella tuhdolla. Mutta
nyt en halua soutaa, sillä olen pelannut golfia koko iltapäivän. Ja
tiedätte varsin hyvin, mitä nautintoa teille tuottaisi katsella minua
koko matkan, mennen tullen, tuntien koko ajan, että minä itsekseni
arvostelisin teidän huolimatonta soutamistanne."
Garth istuutui jälleen, heittäytyi takakenoon tuoliinsa, kädet ristissä
kiiltäväntumman pään takana, ja katseli Janea ystävällisin, kirkkain
silmin, aivan samoin kuin oli katsellut herttuatartakin.
"Tepä, veikkonen, nyreä olette", sanoi hän suopeasti. "Mikä teidän
oikein on?"
Jane naurahti ja ojensi kätensä. "Voi teitä, te hyvä poika! Minä
luulen, että teillä on maailman herttaisin luonne. En minä enää ole
nyreä. Ihan todella, minä vihaan herttuattaren konsertteja, eikä
minusta ole lainkaan hauskaa olla hänen 'yllätyksenään'."
"Minä ymmärrän", sanoi Garth myötätuntoisesti. "Mutta miksi siis
tarjouduitte laulamaan?"
"Ah, minun täytyi", sanoi Jane. "Vanha täti kulta. Harvoin hän minulta
mitään pyytää, ja hänen silmänsä olivat niin rukoilevat. Ettekö te
tunne, miten ihminen kaipaa saada tehdä jotakin sille, joka on läheinen
hänelle? Minä kiilloittaisin hänen kenkänsä, jos hän toivoisi. Mutta
on raskasta olla täällä viikkokausia ja aina sentään määrätyn matkan
päässä. Tämä on ainoa, mitä hän on pyytänyt minua tekemään, ja hänen
ylpeät vanhat silmänsä olivat liikuttavat. Saatoinko kieltää?"
Garth oli pelkkää ymmärtämystä. "Ette, hyvä ystävä", sanoi hän
miettiväisenä, "ette todellakaan. Mutta älkää hautoko mielessänne
meidän typerää pilaamme tuosta 'yllätyksestä'. Ymmärrättehän, ettei
teistä ole semmoiseen. Uskon, että te laulatte paljon paremmin kuin
useimmat heistä, mutta eivät he sitä huomaa. Tarvitaan todellakin joku
Velma, jotta moiset kuulijat havahtuisivat. He pitävät 'Rukousnauhaa'
sievänä lauluna ja taputtavat teille hieman käsiään, ja siinä koko
juttu. Niin että älkää pahastelko!"
Jane istui ja mietti hänen sanojaan. Sitten hän sanoi: "Dal, minua
inhoittaa laulaa sellaiselle kuulijakunnalle. On aivan kuin asettaisin
sieluni heidän katseltavaksensa, enkä soisi, että he sen näkevät. Se
tuntuu raiskaukselta. Minun mielestäni laulu ja soitto paremmin kuin
mikään muu kykenevät tuomaan ilmi kaiken. Minä värisen, kun ajattelen
tuota laulua, enkä sentään rohkene olla panematta parastani. Sen
hetken tullen minä eläydyn lauluun ja unohdan kuulijat. Minä kerron
teille eräästä tunnista rouva Blanchen luona. Lauloin Bembergin 'Chant
Hindou'a, hindulaisen naisen rukousta Brahmalle. Aloin: 'Brahma, Dieu
des croyants' [Brahma, uskovaistesi Jumala], ja lauloin niinkuin olisin
do, re, mi'ta laulanut. Brahma ei ollut mikään minulle. 'Seis!' huusi
rouva Blanche käskevästi. 'Voi teitä englantilaisia! Ah, vous Anglais!
Mitä te laulatte? Brahma, c'est un Dieu! [Brahma on jumala!] Hän ei
tosin ole teidän Jumalanne. Hän ei tosin ole minun Jumalani. Mutta hän
on jonkun Jumala. Hän on laulun Jumala. Écoutez!' [Kuunnelkaa!] Ja
hän kohotti päätään ja lauloi: 'Brahma! Dieu des croyants! Maitre des
cites saintes!' [Taivasten valtias!] kauniit kasvonsa kirkastuneina ja
sellaisella pyhällä uskonnollisella hartaudella, joka tunki sydämeen.
Sitä tuntia en koskaan unohda. Ja, totta puhuen, sen jälkeen en ole
laulanut ainoatakaan laulua laimeasti."
"Hyvä!" sanoi Garth Dalmain. "Pidän haltioitumisesta kaikessa
taiteessa. Minä en välitä maalatakaan muotokuvaa, ellen ihaile naista,
jota maalaan."
Jane hymyili. Keskustelu oli kääntymäisillään juuri siihen suuntaan,
mihin hän oli toivonut mahdollisesti voivansa johtaa sen.
"Dal hyvä", sanoi hän, "te ihailette niin useita, toista toisensa
jälkeen, että me, teidän vanhat ystävänne, jotka todella tarkoitamme
teidän parastanne, pelkäämme, että te ette milloinkaan ihaile
ratkaisevasti."
Garth nauroi. "Helkkarissa!" sanoi hän. "Oletteko te samanlainen kuin
kaikki muutkin? Ajatteletteko tekin, että ihaileminen ja jumaloiminen
välttämättä merkitsee naimisiinmenoa? Minä olisin odottanut teiltä
järjellisempää ja miehisempää näkökantaa."
"Poika kulta", sanoi Jane, "ystävänne ovat päättäneet, että te
tarvitsisitte vaimon. Te olette yksin maailmassa. Teillä on kaunis
koti. Kaikki mielettömät naiset teitä liehakoivat, pilaavat teidät.
Alku on jo hyvä. Me oivallamme tietysti varsin hyvin, että teidän
vaimossanne täytyy maailman verrattomimman kauneuden yhtyä hienoon
persoonallisuuteen. Mutta jokainen uusi jumalatar, jonka te näette ja
jota maalaatte, vastaa sillä hetkellä teidän erinomaista ihannettanne,
ja kukaties, jos te jonkun heistä naisitte sen sijaan, että maalaatte,
hän pysyväisestikin täyttäisi vaatimuksenne."
Garth kuunteli miettiväisenä, säännölliset kulmakarvansa koholla.
Vihdoin hän sanoi: "Kauneus on jotakin pinnalla olevaa. Näen sen,
ihailen sitä. Minä haluan sitä ja maalaan sen. Kun olen sen maalannut,
on se minun, enkä piittaa siitä sen enempää. Kun maalaan jotakuta
naista, etsin koko ajan hänen sieluansa. Tahtoisin ilmentää sen
kankaalleni. Mutta tiedättekö, neiti Champion, minä huomaan, ettei
kauniilla naisella aina ole kaunista sielua."
Jane oli vaiti. Hänestä oli viho viimeistä puhua toisten naisten
sieluista.
"Tällä haavaa sentään eräs tuntuu minusta täydelliseltä", jatkoi Garth.
"Minä maalaan hänet syksyllä. Uskon, että silloin havaitsen hänen
sielunsa hänen ihanan ulkomuotonsa veroiseksi."
"Ja kuka hän on?" uteli Jane.
"Lady Brand."
"Flower!" huudahti Jane. "Oletteko _te_ niin ihastunut Floweriin?"
"Oh, hän on suloinen", sanoi Garth kunnioittavan innokkaasti. "On ihan
väärin, että kukaan on niin perinpohjin suloinen, virheetön. Se tekee
minut sairaaksi. Oletteko te koskaan tuntenut, että täydellinen kauneus
tekee sairaaksi, neiti Champion?"
"En", sanoi Jane lyhyesti. "Eikä minusta muitten ihmisten vaimojen niin
pitäisi vaikuttaa teihinkään."
"Hyvä veikkonen", huudahti Garth hämmästyneenä, "eihän tällä asialla
ole mitään tekemistä vaimojen taikka ei-vaimojen kanssa. Sinikelloketo
aamuisessa auringonpaisteessa vaikuttaisi aivan samoin. Minä aivan
sairaalloisesti haluan maalata hänet. Kun olen maalannut hänet ja
todellakin päästänyt oikeuksiinsa hänen verrattoman kauneutensa
sellaisena kuin minä sen näen, olen taas vallan ennallani. Toistaiseksi
minä olen maalannut hänet vain muistista, mutta lokakuussa hän istuu
minulle mallina."
"Muististako?" kysyi Jane.
"Niin, maalaan aika paljon muistista. Jos minä saan nähdä tietyn ilmeen
jonkun kasvoilla hetkellä, jolloin voi tunkeutua pintaa syvemmälle,
minä voin sen maalata muistista viikkokausia jälkeenpäin. Monet
parhaista harjoitelmistani ovat siten syntyneet. Oi, mikä nautinto!
Kauneus -- kauneudenpalvelus on minulle jumalanpalvelusta."
"Mutta jumalatonta jumalanpalvelusta."
"Ei niinkään", vastusti Garth totisena. "Kaikki todellinen kauneus
tulee Jumalasta ja johtaa takaisin Jumalaan. Kaikkinainen hyvä anti
ja täydellinen lahja tulee ylhäältä valkeuden isältä. Tapasin kerran
erään vanhan, omituisen olion, joka sanoi, että kaikki sairaudet ovat
perkeleestä lähtöisin. En milloinkaan voinut uskoa sitä, sillä äitini
oli elämänsä loppuvuodet työhön kykenemätön, ja voin vakuuttaa, että
hänen sairautensa oli siunaukseksi monelle, ja Jumalan kunniaksi
hän sen kärsi. Vakaumukseni on, että kaikki todellinen kauneus on
Jumalan lahja, ja siksi kauneudenpalvelus on minulle eräänlaista
jumalanpalvelusta. Ei mikään paha ole koskaan todellisesti kaunista; ei
mikään hyvä ole koskaan oikeastaan rumaa."
Jane hymyili katsellessaan Garthia, joka loikoessaan tuolissaan
kultaisessa päivänpaisteessa oli oikea miehisen kauneuden perikuva.
Tämä täydellinen välittömyys sekä omaan itseensä että Janeen
nähden, mikä salli hänen näin puhua ulkonaisesti arkipäiväisimmälle
naistuttavalleen, sisälsi pisaran huumoria, mikä huvitti ystävätärtä.
Se ilmaisi hänelle enemmän kuin moniväristen ilmapallojen ostaminen ja
herttuattaren 'tattihatun' päivitteleminen.
"Ovatko rumat ihmiset sitten vallan osattomia jumaluudesta, Dal?" kysyi
hän.
"Ei kaikki rumuus ole rumuutta", vastasi Garth Dalmain vilpittömästi.
"Sen minä opin jo pienenä poikana. Äitini otti minut mukaansa
kuulemaan erästä kuuluisaa saarnaajaa. Istuessaan alkutoimitusten
aikana korokkeella hän näytti minusta jolsimmalta mieheltä, minkä
ikinä olin nähnyt. Hän muistutti jotakin eriskummallista gorillaa, ja
minä pelkäsin hetkeä, jolloin hän nousisi ja aloittaisi selityksensä.
Tuntui ihan siltä, kuin hänen olisi pitänyt olla rautaristikon takana
ja kuin meidän olisi saattanut yht'äkkiä tehdä mieli heittää hänelle
pähkinöitä ja appelsiinejä. Mutta kun hän nousi puhumaan, hänen
kasvonsa muuttuivat. Hyvyys ja innostus loisti niistä, muuttaen ne
enkelimäisiksi. En pitänyt häntä enää koskaan rumana. Hänen sielunsa
kauneus loisti läpi ruumiin, kirkastaen sen. Vaikka olinkin lapsi,
erotin sittemmin aina ruman rumasta. Kun hän mainion saarnansa loputtua
istuutui, en enää pitänyt häntä minään simpanssinmuunnoksena. Muistin
hänen taivaallisen hymynsä kirkkauden. Tietysti olivat hänen rumat
piirteensä ennallaan. Eivätkä ne kasvot olleet sellaiset, joiden
olisi aina suonut olevan lähellä tai päivä päivältä vastapäätä
pöydässä. Mutta ei ihmiselle ollut toki pantu moista koetusta; minulle
se olisikin ollut sulaa kärsimystä. Sittemmin hän on aina pysynyt
mielessäni vahvistamassa totuutta, ettei hyvyys koskaan ole ruma ja
että taivaallisen rakkauden ikävöimisen loisteesta mitä rumimmat kasvot
muuttuvat hetkellisesti kauniiksi ja synnyttävät jotakin sellaista,
jota ainian onneksensa muistelee."
"Minä ymmärrän", sanoi Jane. "Se on varmaan usein auttanut teitä
oikeaan käsitykseen, kun niin varhain saitte sen selville. Mutta
palatkaamme tärkeään keskusteluumme kasvoista, jotka kerran _ovat_ joka
päivä teitä vastapäätä pöydässä. Eivät ne voi olla lady Brandin, eivät
liioin Myran; mutta, kuten hyvin tiedätte, Dal, eräitä sangen kauniita
kasvoja ajatellaan sille paikalle."
"Ei mitään nimiä, pyydän", sanoi Garth nopeasti. "Minusta on
vastenmielistä, että nuorten naisten nimiä mainitaan tällaisissa
keskusteluissa."
"Aivan oikein, hyvä ystävä. Minä ymmärrän vastenmielisyytenne
ja kunnioitan sitä. Olette tehnyt hänet jo kuuluisaksi hänestä
maalaamallanne impressionistisella muotokuvalla, ja kuulin, että aiotte
maalata toisen, vielä viimeistellymmän. Niin, niin, Dal, kyllä itsekin
tiedätte, miten äärettömästi ihailette häntä. Hän on kaunis, hän on
rakastettava, kotoisin maasta, jonka naiset, jos ovat kauniita, ovat
samalla myös luonnonraittiita ja pirteitä, vertaisiaan vailla. Te
olette monessa suhteessa niin ainutlaatuinen, että teidän vaimonnekin
pitää olla joltisessakin määrin erikoinen. No niin, minä en lainkaan
tiedä, kuinka paljon te annatte ystäväinne mielipiteen vaikuttaa
tämäntapaisissa asioissa, mutta lienee teistä mieluista kuulla, miten
täydellisesti he hyväksyvät aikeenne, jos vannotte uskollisuutta --
sanotaan nyt vaikka -- kauniille 'Tähtilipulle'."
Garth Dalmain otti taskustaan savukekotelonsa, valikoi huolellisesti
savukkeen ja pitäen sitä sormiensa välissä istui ajatuksiinsa
vaipuneena.
"Polttakaa vain", sanoi Jane.
"Kiitoksia", sanoi Garth. Hän raapaisi tulitikulla valkean ja sytytti
hyvin mietteissään savukkeensa. Kun hän heitti tikun pois, lennätti
tuuli sitä ja se putosi nurmikolle, missä leimahti iloisesti. Garth
hypähti pystyyn ja sammutti sen, veti tuolinsa vielä paremmin Janea
vastapäätä ja nojasi taaksepäin, polttaen aatteissaan ja katsellen,
miten pienet siniset savurenkaat, joita hän puhalteli, nousivat setrin
oksille, laajenivat, ohenivat ja hävisivät.
Jane katseli häntä. Erilaiset ja kuvaavat tavat, miten hänen ystävänsä
sytyttivät ja polttivat savukkeensa, olivat aina huvittaneet Janea.
Hän olisi voinut mainita ainakin kymmenkunnan nuoren miehen nimen,
jos hänelle olisi kuvailtu heidän polttamistapansa. Hän oli sitä
paitsi Deryck Brandilta oppinut vaikenemisen tärkeyden tähdellisessä
keskustelussa ja myös, ettei jälkilisäyksillä saa sanottua laimentaa.
Vihdoin Garth puhui.
"Ihmettelen, miksi savu on kauniin vaaleansinistä, kun se renkailee
savukkeesta, mutta harmaanvalkoista, jos sitä suusta puhaltaa."
Jane tiesi niin olevan sen vuoksi, että siihen oli imeytynyt
kosteutta, mutta hän ei sanonut sitä, sillä hänelle ei ollut lainkaan
mieluisaa tämä ilmapallon liidätys eikä Garthin puheen suuntaaminen
turhanpäiväisiin asioihin. Hän odotti tyynesti, minkä vastauksen
antaisi Garthin syvempi luonne, johon hän oli vedonnut ja jonka hän
tunsi varmasti pääsevän vallalle. Pian se pääsikin.
"On sanomattoman ystävällistä, neiti Champion, että viitsitte ajatella
kaikkea tätä ja puhua siitä minulle. Saanko osoittaa kiitollisuuttani
selittämällä teille kerran, mikä tuottaa vaikeutta? Tuskin olen siitä
itsekään selvillä, mutta luulen silti voivani antaa teille jonkinlaisen
käsityksen siitä."
Jälleen pitkä vaitiolo. Garth poltti ja mietti. Jane odotti. Vaitiolo
oli täynnä ymmärtämystä. Garth huomasi hyräilevänsä erään vanhan
kuudennentoista-sataluvun laulun säkeitä:
Mua taivas vielä jos armahtais:
moisen tupakan, tuolin ja ystävän sois.
Joko savuke, tuoli tai Jane, tai kaikki kolme yhdessä kukaties,
herätti hänessä ylevän rauhan ja levon ja hyvänolon tunteen, sellaisen
mielialan kohoamisen, että kaikki hyvä näytti entistä paremmalta,
kaikki vaikeudet helpoilta ja kaikki ihanteet saavutettavilta.
Hiljaisuus oli kultainen kuin auringonlasku; mutta lopulta hän sen
keskeytti.
"Kaksi naista -- ainoat naiset, jotka ovat todella jotakin elämääni
vaikuttaneet -- ovat minulle mittapuuna, josta en voi tinkiä --
toinen äitini, kallis, siunattu muisto; toinen vanha Margery Graem,
lapsuusaikainen ystäväni ja hoitajani, nyt emännöitsijäni ja yleensä
hellijäni ja hoivaajani. Hänen uskollinen sydämensä ja alituinen
huolenpitonsa auttavat minua pysymään uskollisena sen suloisen olennon
juurruttamille ihanteille, joka viereltäni kuihtui pois, kun olin
miehuuteni kynnyksellä. Kotiin palatessani näen ensimmäiseksi, kun
eteisen ovi avautuu, vanhan Margeryn, musta satiiniesiliina vyöllä,
päässä härmemyssy lavendelinvärisine nauhoineen. Tunnen silloin aina
uudestaan olevani seitsenvuotias ja syleilen häntä joka kerta. Te,
neiti Champion, ette pidä minusta seitsenvuotisena, mutta Margery
pitää. No niin, mutta muutahan minun piti saada teidät tajuamaan.
Kun minä vien morsiamen Gleneeshiin ja esitän hänet Margerylle, niin
hänen vanhat, ystävälliset silmänsä koettavat nähdä pelkkää hyvää.
Hänen vanha, uskollinen sydämensä haluaa palavasti vain rakastaa ja
palvella. Ja kuitenkin tiedän, että hän tietää yhtä hyvin kuin minäkin,
mikä on mittapuu. Tiedän, että hänen mieleensä muistuu hyvän, hellän,
kristityn naisen ihanteellinen kuva, juuri semmoisena kuin minäkin sen
muistan; enkä minä saa, en uskalla tuottaa hänelle pettymystä. Uskokaa
minua, neiti Champion, monta kertaa, kun fyysillinen vetovoima on ollut
valtava ja ulkonaista kauneutta palvoessani olen ollut unohtamaisillani
pääasian -- näkymättömän, mutta iäisen, silloin, niin, vallan
otaksumatta mitään vaikuttavansa, vanha Margery on ollut kirkkaasti
katsovinaan minua silmiin, vanhan Margeryn käsi on ollut arasti
tarttuvinaan minun takinhihaani ja ääni, joka lapsuudesta pitäen on
minua opastanut, on ollut hieman kummastellen sanovinaan: 'Hänetkö siis
olette valinnut rakkaan rouva-vainajani paikalle, Garth herra?' Teistä
mahtanee tuntua perin hullunkuriselta, neiti Champion, kun te meidän
seurapiirimme ja tunteittemme ja yleensä pinnallisen elämäntapamme
kannalta ajattelette, kuinka minä istun täällä herttuattaren nurmikolla
ja tunnustan, että minua on pidättänyt kosimasta naisia, joita suuresti
olen ihaillut, vain pelko siitä, mitä minun vanha hoitajani olisi
heistä ajatellut! Mutta ottakaa huomioon, että hänen mielipiteensä
perustuu muistoon ja että tämä muisto on minun äiti vainajani muisto.
Sitä paitsi, Margery puhuu minun paremman minuuteni puolesta ja
ilmituo minun oman arvosteluni sellaisena kuin se on, kun sitä eivät
sokaise intohimot eikä vie väärään minun kauneudenihailuni. Ei Margery
silti kauneutta hyljeksi. Tosiasiassa hän minun vuokseni pitäisi sitä
aivan välttämättömänä, siitä olen varma. Mutta hänen katseensa tunkee
niin pian pinnan alle. Aivan niinkuin Paavali sanoo eräässä ylevässä
lausumassa, hän ei näkyväisiä katso, vaan näkymättömiä. Tuntuu oudolta,
että voin kertoa teille kaikesta tästä, ja todellakin, neiti Champion,
ensi kerran minä tämän nyt näin itsellenikin selvitin. Mutta te olitte
minusta niin kovin ystävällinen, kun viitsitte antaa minulle hyviä
neuvoja tässä asiassa."
Garth Dalmain lakkasi puhumasta ja hiljaisuus, joka seurasi, kesti
kiusallisen kauan; se tuntui Janesta aidalta, jonka ylitse hän turhaan
yritti kiivetä. Hän oli ryntäävinään edestakaisin etsien veräjää
tai muuta poispääsyneuvoa. Hänen oli mahdotonta sopivasti vastata
tähän vallan odottamattomaan puheeseen. Hänen mykkää hämminkiänsä
lisäsi vielä sekin, että Garthin tunnustus oli sanomattomasti häntä
liikuttanut, ja kun Jane oli syvästi liikutettu, kävi puhe aina
kankeasti. Tämä nuori mies, jota kaikki naiset ihailivat hänen kauniin
ulkomuotonsa ja miellyttävän käytöksensä vuoksi, jota hänen erinomainen
naimakuntoisuutensa pani äidit ja naittajat kärkkymään, joka oli jo
kuuluisa taiteen maailmassa ja jota imarreltiin, liehiteltiin ja
seurapiireissä suosittiin, hän oli muitta mutkitta tunnustanut, että
ainoa elossaoleva, hänen elämäänsä jotakin vaikuttava nainen oli hänen
vanha hoitajansa ja että tämän mielipiteet ja toiveet pidättivät häntä
maailmanmielisestä, erehdyksellisestä naimiskaupasta. Tämä kaikki
liikutti syvästi Janea, vaikkakin hänen sydämessänsä täytyi nauraa
ajatellessaan, mitä heidän seurapiirinsä sanoisikaan, jos huomaisi
tilanteen. Garth joutui uuteen valoon, ja äkkiä Jane ymmärsi hänet
aivan toisin kuin milloinkaan ennen.
Mutta hän ei kyennyt vastaukseksi lausumaan muuta kuin: "Minä
toivoisin, että tuntisin vanhan Margeryn."
Garthin ruskeat silmät välähtivät mielihyvästä.
"Voi, sitä minäkin toivoisin", sanoi hän. "Minä toivoisin, että
te kerran näkisitte Gleneeshin linnan. Te nauttisitte pengermän
näköalasta. Se kantaa jyrkkiin rotkoihin, ja loitompana se vie
purppuraisten kukkulain yli. Luulen, että te pitäisitte sen
havumetsistä ja kanervakankaista. Todellakin, neiti Champion,
miks'en minä voisi kutsua 'hienoa seuraa' luokseni syyskuussa, ja
kun oikein pyytäisin, niin herttuatar varmaan suostuisi ottamaan sen
siipiensä suojaan? Ja niin tekin voisitte tulla ja kuka hyvänsä, jota
haluaisitte kutsuttavan. Ja -- ja, ehkä -- me voisimme kutsua kauniin
'Tähtilipunkin' ja hänen tätinsä, rouva Parker Bangsin. Ja sitten
saisimme nähdä, mitä Margery tuumisi hänestä!"
"Mainiota!" sanoi Jane. "Minä tulen mielelläni. Ja, hyvä Dal, minä
luulen tosiaankin, että tuolla tytöllä on herttainen luonne. Voisitteko
löytää parempaa? Ulkomuotoon ei moite pysty, ja ihan varmaan on hän
sielukaskin. Niin, kutsukaa vain meidät kaikki, niin nähdään kuinka
käy."
"Niin minä teenkin", huudahti Garth iloisena. "Mutta mitä mahtanee
Margery tuumia rouva Parker Bangsista?"
"Vähät siitä", sanoi Jane päättävästi. "Kun te menette naimisiin tytön
kanssa, lähtee täti takaisin Chicagoon."
"Minä toivoisin, ettei hän olisi pohattaperheestä."
"Ei sitä voi auttaa", sanoi Jane. "Amerikkalaisethan ovat niin
rakastettavia, ettemme saa ensinkään muistaa heidän rahojaan."
"Toivoisin heidän olevan täällä, neiti Listerin ja hänen tätinsä",
huomautti Garth. "Mutta he tulevat lady Inglebyn luo, jonne minäkin
menen tiistaina. Tuletteko te sinne, neiti Champion?"
"Tulen", vastasi Jane. "Minä lähden tiistaina Brandeille muutamaksi
päiväksi, mutta lupasin Myralle palata Shenstoneen loppuviikolla.
Minusta on hauska olla siellä. He ovat niin sopusointuinen pari."
"Niin ovatkin", sanoi Garth, "mutta eihän kukaan voisi aina olla
olematta sopusointuinen pari, joka kerran on naimisissa lady Inglebyn
kanssa."
"Voi sitä kielioppia!" nauroi Jane. "Mutta kyllä minä ymmärrän, mitä
te tarkoitatte, ja olen iloinen, että asetatte Myran niin korkealle
jalustalle. Hän on kultainen! Teidän pitää vain kiirehtiä hänen
maalaamistaan ja heittää hänet mielestänne, jotta olette vapaa Pauline
Listerille."
Tiimapatsas osoitti seitsemää. Varikset olivat lakanneet kiertämästä
jalavia ja lentäneet tyytyväisinä pesiinsä.
"Menkäämme sisään", sanoi Jane ja nousi. "Olen oikein iloinen tästä
keskustelusta", lisäsi hän, kun he rinnatusten kulkivat nurmikon poikki.
"Niin", sanoi Garth. "Eikä liidäteltykään ilmapalloja! Meillä olikin
oikea potkupallo tällä kertaa -- hyvää, kestävää nahkaa. Ja kerran
potkimme rajan yli sekä toinen että toinen -- voitto kummallakin. Sillä
teidän neuvonne minä otin varteen, ja luulenpa, että minun selitykseni
taas paljasti teille asian oikean laidan. Eikö niin, neiti Champion?"
Hänestä tuntui taas kuin olisi hän ollut seitsenvuotias, mutta
Jane katseli häntä nyt vanhan Margeryn silmin eikä tämä häntä siis
ikävystyttänyt enää.
"Niin kai", sanoi hän hymyillen hänelle ystävällisillä, uskollisilla
silmillään, "pitäkäämme sitä ystävyytemme voittona, Dal. Minä kiitän
teitä kaikesta, mitä olette minulle kertonut."
Päästyään huoneeseensa Jane huomasi olevan vielä puolituntia aikaa,
ennen kuin tarvitsi ryhtyä pukeutumaan. Hän otti päiväkirjansa. Heidän
keskustelunsa Garth Dalmainin kanssa kannatti säilyttää muistissa,
varsinkin hänen kertomuksensa saarnaajasta, jonka sielu hälvensi
ruumiin rumuutta. Hän kirjoitti sen melkein sanasta sanaan.
Sitten hän soitti kamarineitsyttä ja pukeutui sekä päivälliselle että
konserttiin, joka oli heti sen jälkeen.
Kuudes luku.