Herttuatar työnsi vasunsa keskelle pöytää, jolla mansikat olivat.
"Kas niin, hyvät ihmiset", sanoi hän hengästyneenä. "Ottakaa omanne,
ja toivon näkeväni teidät kaikki ruusut rinnassa tänä iltana.
Konserttisali muutetaan ruusutarhaksi. Sanomme viettävämme _La fête
des Roses'ia_ [Ruusujuhla]... Ei, kiitoksia, Ronny. Tee on ollut
valmiina ainakin puolisen tuntia, ja tottahan niin paljon minusta
välität, ettet sitä väkisin minulle tyrkytä. Muutoin, enhän minä
juo milloinkaan teetä. Kun lounaalta herään, juon viskyä ja soodaa,
ja sillä pysyn pystyssä päivälliseen saakka. Niin kyllä, Myra hyvä,
olinhan minä teidän mielenkiintoisessa kokouksessanne ja panin
nimeni siihen mainioon sitoumussarakkeeseen: _pour encourager les
autres_ [muiden innostamiseksi]; mutta sitten ajoin sinun luotasi
suoraapäätä lääkärin luo, ja hän antoi todistuksen, että minun _täytyy_
ottaa jotakin, kun tarve vaatii, ja tarve vaatii aina, kun herään
lounaalta... Mutta Dal, on kerrassaan sopimatonta, että teatteriin
kuulumaton mies näyttää noin korealta kuin sinä nyt tuossa vaaleassa
sinipunervassa paidassasi, tummassa orvokinsinisessä kaulanauhassasi
ja valkoisissa flanellihousuissasi. Jos olisin isoäitisi, lähettäisin
sinut paikalla sisälle muuttamaan vaatteita. Kun panet minunlaisteni
vanhojen eläkeleskien päät pyörälle, miten sitten enää kaikkien noitten
pikku kanasien... Hiljaa, Tommy! Se oli kovasti rumaa puhetta! Ei sinun
tarvitse olla mustasukkainen Dalille. Minä ihailen sinua vielä enemmän.
Dal, tahdotko maalata minun punaisen papukaijani?"
Nuori taiteilija, jonka muotokuvat Akatemian senvuotisessa näyttelyssä
olivat herättäneet taiteilijamaailman suurta huomiota ja jonka
sinipunerva paita juuri oli saanut niin ankaran arvostelun, istui
takakenossa korituolissa, kädet ristissä pään takana ja ruskeissa
silmissä veitikkamainen ilme.
"En, jalo herttuatar", sanoi hän. "Pyydän nöyrimmästi päästä tästä
tehtävästä. Tommy vaatisi jotakuta Landseeria, jotta työ tulisi sen
asentojen ja ilmeiden veroista. Sitä paitsi, olisihan pahennukseksi
viattomalle ja hyvin kasvatetulle nuorukaiselle, jommoiseksi minut
tiedätte, viettää tuntikausia Tommyn seurassa ja kuunnella kaikkia
huomautuksia, joita armas lintu tekee minun maalatessani. Mutta minäpä
sanon, mitä teen. Minä maalaan _teidät_, jalo herttuatar, vaikka en,
jos päässänne on _tuo_ hattu! Jo pienestä poikapahasesta saakka on
mustilla nauhoilla koristettu, leuan alle solmittu olkihattu saanut
minut voimaan pahoin. Jos nyt heittäytyisin luontaisen vaistoni
valtaan, kätkisin kasvoni neiti Championin helmaan, potkisin ja
parkuisin, kunnes te ottaisitte sen pois päästänne. Minä tahdon maalata
teidät siinä mustassa samettipuvussa, joka teillä oli eilisiltana
ja jossa on mediciläinen kauluri, sekä päässänne se pitseistä ja
jalokivistä tehty kaunis laite. Ja kädessänne teidän tulee pitää
vanhanaikaista, hopeaan uutettua kristallikuvastinta."
Taiteilija ummisti puoleksi silmänsä, ja kun hän soinnukkaalla,
salaperäisellä äänellään kuvaili taulua, kävi ympärillä oleva iloinen
seura tarkkaavaisen äänettömäksi. Kun Garth Dalmain kuvaili taulujaan,
näkivät kuuntelijat ne. Kun he seuraavana vuonna menivät Akatemiaan
tai Uuteen Galleriaan, saattoivat he sanoa: "Ahaa, tuossa se on!
Ihan semmoisena kuin sen silloin näimme, ennen kuin piirtoakaan oli
kankaalla."
"Vasemmassa kädessänne pidätte kuvastinta, mutta ettei saa katsoa
siihen, sillä ettehän te, jalo herttuatar, koskaan katso kuvastimeen,
paitsi ripittäessänne takananne seisovaa kamarineitsyttänne, jotta
näkisitte, nousevatko kyynelet hänen silmiinsä ja senkö vuoksi hän niin
kömpelösti pitelee hiusneuloja ja muita vehkeitä. Jos niin on laita,
saa tyttö heti päivän lomaa mennäkseen vanhaa äitiään tervehtimään, ja
te maksatte matkan edestakaisin. Ellei niin ole, te ripitätte vähän
lisää vielä. Olisinpa minä tytön sijassa, niin itkisin aina, suuria
kyyneleitä, jotka varmasti kuvastimessa näkyisivät. Mutta minä en
nyyhkyttäisi, sillä nyyhkyttäminen on liiaksi sydämelle käypää, ja
minä olisin hirmuisen varovainen, etteivät kyyneleni vuotaisi teidän
niskaanne."
"Dal, senkin poikaviikari!" sanoi herttuatar. "Ole puhumatta minun
tytöistäni ja niskoistani ja sinun omista teeskentely-kyyneleistäsi ja
kerro loppuun kuvasta. Mitä minä kuvastimella teen?"
"Te ette katso siihen", jatkoi Garth. Dalmain syvämietteisesti,
"sillä me tiedämme, ettette niin koskaan tee. Ette edes pannessanne
päähänne tuon hatun ja sitoessanne nauhat -- neiti Champion, ottakaa
ystävällisesti kädestäni kiinni -- ruususolmukkeelle leukanne alle,
ette silloinkaan kysy kuvastimelta neuvoa. Mutta te istutte ja
pidätte sitä vasemmassa kädessänne, kyynärpää itämaisella, helmiäisin
koristellulla ebenholtsipöydällä. Käännätte sen poispäin itsestänne,
niin että se kuvastaa jotakin kuviteltua, aivan vastapäätänne
olevaa esinettä. Te katselette tuota näkymätöntä esinettä ylevän
mieltymyksen ilmein. Ja kuvastimeen minä maalaan elävän, helakanvärisen
kokokuvan orrella istuvasta punaisesta papukaijastanne, hyvin
tarkan ja erinomaisen yksityiskohtia myöten. Antakaamme sille
nimeksi _Mietelmiä_, sillä tauluille täytyy aina antaa jokin
mieletön, nykyaikainen nimi, ja nykyään juuri ovat käsittämättömät
sanat muodissa, ellei joku pidä välttämättömänä yleisön huomiota
herättääkseen ristiä tauluansa luetteloon parillakymmenellä Tennysonin
säkeellä. Mutta kun taulu kuuluisana teoksena jää jälkimaailmalle,
tunnetaan se Kansallisgallerian luetteloissa, 'Herttuatar, kuvastin ja
papukaija' nimisenä."
"Mainiota", sanoi herttuatar huvittuneena. "Sinun täytyy maalata se
tarpeeksi aikaisin ennen ensi näyttelyä, Dal, ja me menemme kaikki sitä
katsomaan."
-- Ja hän maalasi. Ja kaikki menivät katsomaan. Ja kun he sen näkivät,
sanoivat he: "Kas, tosiaan! Tuossa se on, ihan sellaisena kuin me sen
näimme Overdenessa setrin alla." --
"Tuolla tulee Simmons ja hänellä on jotakin tarjottimella", huudahti
herttuatar. "Kuinka se mies kaakertaa! Miks'ei kukaan opeta häntä
kävelemään! Jane! Sinähän marssit nurmikon poikki kuin mikäkin
sotamies. Etkö voisi Simmonsille selittää, kuinka on käveltävä... No?
Mikä nyt on? Soo, sähkösanoma. Mitä kauheata nyt on voinut tapahtua?
Ketä haluttaa arvata? Minä toivon, ettei kukaan hölmöläinen ole
myöhästynyt junasta."
Ei kuulunut hiiren hiiskaustakaan, niin täysin tyydyttävä äänettömyys
vallitsi, kun herttuatar avasi punakellervän kuoren.
Yllätys oli nähtävästi perinpohjainen, vaikk'ei tosin iloista laatua,
sillä herttuatar, joka tavallisestikin oli punakka, kävi tulipunaiseksi
lukiessaan ja vallan sanattomaksi suuttumuksesta. Jane nousi tyynesti,
kurkisti tätinsä olan yli, luki pitkän sanoman ja palasi paikoilleen.
"Hävytön!" huudahti viimein herttuatar. "Senkin hävytön! Sellaista saa,
kun pitää heitä ystävinään. Ja minulla kun oli niin kaunis helminauha
häntä varten, paljon arvokkaampi kuin hänelle tavallisesti tarjotaan
yhdestä ainoasta laulusta. Ja peruuttaa viime tingassa! Äh, hävytön!"
"Hyvä rakas täti", sanoi Jane, "jos rouva Velma parka on äkkiä saanut
laryngitiksen [kurkunpääntulehdus], voihan olla mahdollista, ettei hän
saata laulaa ainoatakaan säveltä, vaikkapa kuningatar käskisi. Hänhän
sähkösanomassa kovin pahoittelee."
"Älä viisastele, Jane!" huudahti herttuatar äreästi. "Äläkä tähän
kuningatarta sekoita, jolle ei kuulu minun konserttini eikä Velman
kurkku niin vähääkään. Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta,
tiedäthän! _Miksi_ hänen piti saada se -- mikä se nyt taas olikaan --
juuri kun hänen piti tulla laulamaan tänne? Minun nuoruudessani ei
ihmisillä ollut tämmöisiä uudenaikaisia kipuja. Minä en siedä kaikkia
noita appendicitiksia [umpilisäkkeentulehdus] ja muita -- suututtaa
ihmisen selvillä tekosyillä. Minun nuoruudessani se oli selvää
vanhanaikaista vatsuria ja se parannettiin raparperilla."
Myra Ingleby piilotti kasvonsa suuren hattunsa alle, ja Garth Dalmain
kuiskasi Janelle: "Minä inhoan kaikkea asiaankuulumatonta, tiedäthän!"
Mutta Jane ravisti päätään eikä edes hymähtänyt.
"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija, joka kaiketi oli äkännyt,
että raparperia mainittiin.
"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" sanoi herttuatar vihaisena.
"Täti hyvä", sanoi Jane, "ei ole karviaismarjoja."
"Älä viisastele, tyttö!" huusi herttuatar raivoissaan, ja Garth,
joka oli kovasti huvittunut, ravisti Janelle päätään. "Kun se sanoo
'karviainen', tarkoittaa se jotakin kasvista yleensä, kuten varsin
hyvin tiedät."
Puolikymmentä henkeä riensi tarjoamaan Tommylle salaattia, nousuruohoja
ja kurkkuvoileipiä. Garth nyhtäisi ruohon ja ojensi sen Janelle hyvin
huolestuneen näköisenä, mutta Jane ei ollut huomaavinaan.
"Ei mitään vastausta, Simmons", sanoi herttuatar. "Miks'ette mene?...
Voi, kuinka tuo mies tuupertaa! Eikö nyt kukaan voi opettaa häntä
kävelemään! Mutta nyt: mitä pitää tehdä? Puoli maakuntaa tulee tänne
kuulemaan Velmaa minun kutsustani, ja Velma on Lontoossa sairastaen
appendicitista muka -- ei, minä tarkoitan sitä toista. Oih, hiiteen
koko nainen, kuten tuo viisas lintu sanoo."
"Suus kiinni!" kirkui Tommy. Herttuatar hymähti ja talttui istumaan.
"Mutta, hyvä herttuatar", huomautti Garth mitä lauhkeimmalla äänellä,
"eihän maakunnassa tiedetä, että rouva Velman piti laulaa. Sehän oli
suuri salaisuus. Hänellähän teidän piti lopuksi yllättää. Lady Ingleby
sanoi häntä teidän 'yllätykseksenne'."
Myra kurkisti hattunsa alta ja herttuatar noikkasi hänelle hyväksyen.
"Aivan niin", sanoi hän. "Siinähän koko hauskuus olikin. Hävytön!"
"Mutta hyvä herttuatar", jatkoi Garth vakuutellen, "ellei maakunta
tiennyt, ei maakunta petykään. He tulevat kuuntelemaan toisiaan ja
itseään ja nauttimaan teidän punaviineistänne ja jäätelöistänne.
Nauttivat kaikesta siitä ja lähtevät pois tyytyväisinä, puhellen, miten
taitavasti hyvä herttuatar keksii ja saattaa huomatuiksi paikalliset
kyvyt."
"Niin, niin!" sanoi herttuatar, pieni välke terävissä silmissään
ja nostaen käyrää nenäänsä -- jota rouva Parker Bang Chicagosta,
joka oli tavannut herttuattaren kerran tai pari, kuvasi 'oikeaksi
plantagenetlaiseksi -- "mutta he lähtevät vakuuttuneina taidoistaan ja
tyytyväisinä omiin keskinkertaisiin esityksiinsä. _Minun_ tarkoitukseni
oli antaa heidän esittää ja sitten näyttää heille, kuinka olisi pitänyt
esittää."
"Mutta, Gina täti", sanoi Jane sävyisesti, "te unohdatte varmaan,
että useimmat näistä ihmisistä ovat olleet Lontoossa ja kuulleet
paljonkin hyvää musiikkia, luultavasti Velman ja muitten suurten
laulajien esityksiä. Kyllä he tietävät, etteivät voi laulaa kuin joku
näyttämövalio; mutta he koettavat parastansa, kun te heitä pyydätte. En
minä ymmärrä, että he kaipaavat mitään havainto-opetusta."
"Jane", sanoi herttuatar, "jo kolmannen kerran tänä iltapäivänä minun
täytyy pyytää sinua olemaan viisastelematta."
"Neiti Champion", sanoi Garth Dalmain, "jos minä olisin teidän
isoäitinne, lähettäisin teidät nukkumaan."
"Mitä on tehtävä?" jatkoi herttuatar. "Hänen piti laulaa 'Rukousnauha'.
Siihen minä olen perustanut kaiken. Huoneen koko koristelukin on
suunniteltu laulun mukaiseksi -- köynnöksiä valkeista ruusuista
ja suuri, pelkästään punaisista riipparuusuista tehty risti lavan
taustalla. Jane!"
"Mitä, täti?"
"Äh, älä sano niin värittömästi 'mitä tätiäsi'! Etkö voi ehdottaa
jotakin?"
"Hiiteen koko nainen!" kirkaisi Tommy yhtäkkiä.
"Kuulkaahan lintu kultaa", huudahti herttuatar, ja hyvä tuuli palasi
täydellisesti. "Antakoon joku sille mansikan. No, Jane, mitä sinä
ehdotat?"
Jane Champion istui leveä selkä puoleksi tätiin päin, toinen polvi
toisella ja isot, voimakkaat kädet ristissä niiden ympärillä. Hän
irroitti kätensä, kääntyi hitaasti ympäri ja katsoi suoraan teräviin
silmiin, jotka tattihatun alta tutkistelivat häntä. Kun hän luki
niistä osaksi katuvan, osaksi vetoavan pyynnön, pilkisti vieno
hymy hänen omistaankin. Hän odotti hetkisen tullakseen varmaksi
herttuattaren tarkoituksesta, ja sanoi sitten: "Kyllä minä laulan
teille 'Rukousnauhan' Velman sijasta tänä iltana, jos te todella niin
haluatte, täti."
Jos puun alle kokoontuneet olisivat olleet "mukiinmeneviä", olisivat
he vetäneet henkeänsä. Jos he olisivat olleet "kirjavia", he olisivat
äänekkäästi ilmaisseet hämmästystänsä. Ollen "hienoja" he eivät
antaneet minkäänlaista ulkonaista merkkiä; mutta ilmassa tuntui
perinpohjaista hämmästystä. Herttuatar oli ainoa läsnäolijoista, joka
oli kuullut Jane Championin laulavan.
"Onko sinulla se laulu?" kysyi Meldrumin armo ja nousi, ottaen
sähkösanomansa ja tyhjän vasun.
"On", sanoi Jane. "Kun viime kuussa olin kaupungissa, olin muutamalla
tunnilla rouva Blanchen luona; ja hän, joka harvoin ihailee
uudenaikaisia lauluja, oli kovin ihastunut siihen. Hän lauloi ja
salli minun säestää. Kulutimme siihen melkein kokonaisen tunnin. Sain
sittemmin nuotit."
"Hyvä", sanoi herttuatar. "Minä luotan siis sinuun. Nyt minun täytyy
lähettää osaaottava sähkösanoma herttaiselle Velma paralle, jota
varmasti kirvelee, kun täytyi olla tulematta. Niin että au revoir
[näkemiin!], hyvät ihmiset. Muistakaa, me syömme päivällistä täsmälleen
kahdeksalta. Musiikkipuoli alkanee yhdeksältä. Ronnie, ole kiltti poika
ja kanna Tommy halliin. Se kirkuu niin hirmuisesti, jos se näkee minun
menevän ja jättävän sen. Se on niin helläsydäminen, lintu kulta!"
Äänettömyyttä setrin alla.
Useimmat katselivat nuorta Ronaldia, joka kantoi telinettä käsi niin
suorana kuin mahdollista, Tommyn hiipiessä aivan hänen lähelleen
pysyen ihmeteltävästi tasapainossa ja ilmeisesti tehden kahdenkeskisiä
huomautuksia Ronnien pelokkaaseen korvaan. Herttuatar meni edellä,
sangen tyytyväisenä asiain käänteeseen.
Pari vieraista tarkasteli Janea.
"Teit uljaasti", sanoi Myra Ingleby viimein. "Minä tarjoutuisin
säestämään, mutta minä osaan vain laulut 'Illan kuutamolla' ja 'Kolme
sokeaa rottaa' yhdellä sormella."
"Ja minä tarjoutuisin mielelläni säestämään," sanoi Garth Dalmain, "jos
te laulaisitte Lassenin 'Pyhäinpäivän', sillä minä soitan sen vallan
mainiosti kymmenellä sormella. On sangen opettavaista kuulla, millä
tavoin minä soitan hautakappelin kelloja koko laulun ajan. Mahtavan
crescendo-appassionato-fortissimon jälkeenkin, kun he huomaavat: 'Kas,
tänään kylmät haudat kukkii, loistaa: on juhlapäivä, pyhäinpäivä tää',
minun kelloillani ei ole lainkaan pyhäpäivää. Enhän minä tiedä, mitä
tapahtui 'kerran kevätkuussa'. Minun säestäessäni kellot soivat koko
ajan vimmatun itsepintaisesti. Mutta minä olen nähnyt 'Rukousnauhan'
nuotit enkä tahtoisi edes yrittää moisia sointuja. Heti aloitettava
kaikki mahdolliset alennukset mielessä ja ennen kuin on pitkällekään
päästy, on kourat täynnä tuttuja ja tuntemattomia ristejä, joihin
takertuu uskaltamatta päästää niitä käsistään, kun kukaties ovat
hyvinkin tarpeen seuraavassa silmänräpäyksessä. Kuinka ikävää! Mutta
kun on puhe 'Rukousnauhan' säestyksestä, minun täytyy sanoa, kuten se
vanha lampuoti tuonoin alustalaispäivällisillä sanoi herttuattarelle,
kun tämä tyrkytti hänelle vanukasta kolmatta kertaa: 'Teidän armonne,
minä _en jaksa_.'"
"Älkää olko ilkeä, Dal", sanoi Jane. "Te osaisitte säestää
'Rukousnauhan' mainiosti, jos minä vain tahtoisin. Mutta näin ollen
pidän parempana säestää itse."
"Voi, sen minä ymmärrän vallan hyvin", sanoi lady Ingleby
myötätuntoisesti. "Onhan koko ajan turvallista tietää, että jos
rupeaisi menemään väärin, voisi lopettaa toisen käden soiton ja ottaa
oikean äänen itselleen."
Nuo kaksi ainoata todella soitannollista läsnäolijaa vaihtoivat
melkoista huvittuneisuutta ilmaisevan silmäyksen. "Kai se olisi hyvä,
jos tarve tulisi", sanoi Jane. "Minä kyllä 'lopettaisin toisen käden'
ja 'antaisin teille äänen'", sanoi Garth vakavasti.
"Sen uskon", sanoi Jane. "Te olette aina niin kovin ystävällinen. Mutta
minusta on parempi tulla toimeen omin neuvoin."
"Oletteko ottanut huomioon, kuinka vaikeata on saada ääntä kuulumaan
niin suuressa huoneessa, ellette voi seisoa päin yleisöä?" Garth
Dalmain puhui huolestuneesti. Jane oli hänen erikoisen hyvä ystävänsä,
ja kuten miehistä ainakin, hänestä oli vastenmielistä ajatellakin, että
hänen ystävänsä julkinen esiintyminen jollakin tavoin epäonnistuisi.
Sama rauhallinen hymy väikähti Janen silmissä ja siirtyi huulille
kuin silloinkin, kun hän huomasi tätinsä todella tarkoittavan häntä
Velman sijaiseksi. Hän katsoi ympärilleen. Useimmat seurueesta
olivat poistuneet kaksittain ja kolmittain, toiset päärakennukseen,
toiset takaisin joelle. Hän, Dal ja Myra olivat siis kolmisin. Hänen
rauhalliset silmänsä olivat täynnä salaista veitikkaa, kun hän
epäröimättä katsoi Garthia silmiin ja vastasi hänen kysymykseensä.
"On kyllä, tiedän sen. Mutta kaiku huoneessa on vallan mainio ja minä
olen oppinut sovittamaan ääntäni. Kenties te ette tiedäkään -- ja
mitenkä te sen oikeastaan tietäisittekään -- että minulla on ollut
erikoinen onni saada opiskella rouva Marches'n johdolla Pariisissa ja
jälkeenpäin verestää entistä oppiani satunnaisilla, mutta hauskoilla
tunneilla Lontoossa hänen tyttärensä luona, joka ei suinkaan ole
äitiänsä lahjattomampi. Niin että kyllä minun joltisestikin pitäisi
osata käytellä ääntäni, jos lainkaan olen osannut käyttää hyväkseni
moisia kultaisia tilaisuuksia."
Nämä sanat olivat Myralle hepreaa ja merkitsivät aivan samaa kuin
jos Jane olisi sanonut: olen opetellut äänentapaamista. Eivätkä
todenteolla niinkään paljon, koskapa lady Ingleby oli itse kerran
yrittänyt opiskella äänentapaamista johtaakseen palvelijainsa ja
palvelijattariensa kuorolaulua. Tämä tapahtui siihen aikaan, jolloin
hänellä oli erikoisen soitannollinen palvelijakunta. Toisella
lakeijalla oli kaunis barytoni. Hovimestari osasi 'hiukkasen vetää
bassoa', toisin sanoen, kun muut kohosivat korkeihin alueihin,
hän pysyi alimmassa äänessä ja piti sitä, jos käskettiin. Sisäkkö
lauloi, kuten itse sanoi, 'toista ääntä'. Toisin sanoen hän oli aina
tahdissa hiukan sopraanoa jäljessä ja terssiä alempana korkeudessa.
Emännöitsijä, suuri tummaverinen ihminen, jolla oli haivenia
ylähuulessa, tehosi vallan merkillisesti arkailemattomana laulaessaan
säveltä oktaavia alempaa sopraanoa.
Pahaksi onneksi lady Ingleby ei aina erottanut hänen ääntänsä
hovimestarin äänestä. Myra itse ensimmäisenä myönsi, ettei hänellä
ollut 'paljon korvaa'. Mutta oli ehdottomasti kärsivällisyyttä
koettelevaa huutaa juuri, kun ei mitenkään olisi tohtinut nostaa
silmiään 'Hyvän kuningas Wenceslauksen' säestyksestä: "Pysähtykää
siihen, Jenkins!" ja sitten huomata, että rouva Jarmis se olikin
korkeuksiin menossa. Mutta kun uudella lakeijalla, jonka lordi
Ingleby, kiinnittämättä minkäänlaista huomiota hänen soitannollisiin
lahjoihinsa, pestasi, sattui olemaan oikein hieno kurkkutenori, niin
Myralla mielestään oli ainesta vaikka kuinka suuriin aikaansaannoksiin,
ja hän päätti itse opetella äänentapaamista. Hän oppi helposti mi,
re, do ja sol, fa, fa, mi äänet, sillä ne olivat 'Kolme sokeata
rottaa' laulun alkusävelet, mutta siihen se Myran taito loppuikin. Kun
päästiin 'Talon vaimoa he kaikin seurasivat' aiheen monimutkaisiin
juoksutuksiin, lady Ingleby oli hukassa, kun ei ollut sanoja, mihin
turvata, ja niin hän epätoivoisena herkesi koko äänentapaamisesta.
Niinpä siis nykyajan kuuluisimman laulunopettajan nimikään ei paljoa
ilmaissut Myralle. Mutta Garth Dalmain kohottautui.
"Vai niin! Ihmekö, että olette niin kylmäverinen. Velmahan on itsekin
ollut kuuluisan rouvan oppilas."
"Sen vuoksihan minäkin tunnen hänet jokseenkin hyvin", sanoi Jane.
"Minä olen tänään täällä, sillä minun piti säestää häntä."
"Minä ymmärrän", sanoi Garth. "Ja nyt teidän on tehtävä molemmat.
'Varjelkoon!' sanoo rouva Parker Bangs, kun hänelle Marlborough
Housen puutarhajuhlissa selitetään, kuka kukin on. Mutta teistä on
mieluisampaa säestää muita kuin itse laulaa, niinkö?"
Janen sävyisä hymy pilkisti jälleen.
"Laulaminen on hauskempaa, mutta säestäminen on hyödyllisempää", sanoi
hän.
"Tietysti", virkkoi Garth. "Lukemattomat voivat laulaa hiukkasen, mutta
varsin harvat säestää kunnollisesti."
"Jane", sanoi Myra katsellen raukein silmin pitkien tummien ripsiensä
alta, "kun sinä kerran olet ottanut laulutunteja ja osaat joitakuita
lauluja, miksi ei herttuatar ole ennen pyytänyt sinua laulamaan meille?"
"Surullisesta syystä", vastasi Jane. "Tiedättehän, että hänen
ainoa poikansa kuoli kahdeksan vuotta sitten? Hän oli kaunis,
lahjakas nuorukainen. Hän ja minä perimme rakkautemme lauluun
meidän isoisältämme. Serkkuni antautui musiikkialalle yliopistossa,
harjoitti innokkaasti opintoja ja aikoi ammattimusiikkimieheksi.
Kerran joululomalla hän oli luvannut laulaa eräässä
hyväntekeväisyyskonsertissa Lontoossa, ja täyttääkseen lupauksensa hän
lähti ulos, vaikka oli vasta toipumassa nuhakuumeesta. Tauti uudistui,
kääntyi keuhkokuumeeksi, ja siihen hän muutaman vuorokauden kuluttua
kuoli. Täti parka oli mieletönnä surusta, ja siitä pitäen minun
musiikinrakkauteni mainitseminenkin katkeroittaa häntä. Minä myöskin
aioin tykkänään antautua musiikkialalle, mutta hän esti sen lujasti.
Tuskin uskallan laulaa tai soittaa täällä."
"Mutta miksette muualla?" kysyi Garth Dalmain. "Me olemme usein olleet
samoissa perheissä, eikä minulla ole ollut hämärintä aavistusta, että
te laulatte."
"En tiedä", sanoi Jane hitaasti. "Mutta -- musiikki on minulle niin
kallis asia. Se on jonkinlainen kaikkeinpyhin minun sisimmässä
olennossani. Eikä ole helppoa nostaa verhoa."
"Verho nostetaan tänä iltana", sanoi Myra Ingleby. "Niin", myönsi Jane
hymyillen hieman surunvoittoisesti. "Niin taidetaan tehdä."
"Ja me astumme kaikkein pyhimpään", sanoi Garth Dalmain.
Viides luku.