Ainoa herttuattaren sukulaisista, joka todella oleili kotonansa
hänen luonaan, oli hänen veljentyttärensä ja entinen holhokkinsa,
jalosukuinen Jane Champion; tämä tarkoitti jotakuinkin sitä, että
jalosukuinen Jane oli ainoa, joka saattoi itse kutsua itsensä
vieraaksi Overdeneen tai Portland Placeen, viipyä niin kauan kuin
viihtyi, ja lähteä, kun hänestä oli sopivinta. Isänsä kuoltua, kun
hänen yksinäinen kasvinaikansa kotona Norfolkissa päättyi, hän olisi
mielellään asettunut tyttären asemaan herttuattaren luo. Mutta
herttuatar ei kaivannut tytärtä. Ja tytär, jolla oli varmat mielipiteet
ja melkoisesti omaa selkärankaa ja joka oli kaunisvartaloinen, mutta
kasvoiltaan arkipäiväinen, ei tuntunut Meldrumin armosta erityisen
toivottavalta. Niin sai Jane hienon vihjauksen, että saattoi tulla
milloin halutti, viipyä niin kauan kuin halutti, mutta samoin oikeuksin
kuin muutkin. Hänellä ei liioin ollut mitään velvollisuuksia tädin
vieraita kohtaan. Herttuatar piti parhaana hoitaa omat kutsunsa omalla
tavallaan.
Jane Champion oli nyt kolmannellakymmentä. Hänet oli kerran joku, joka
näki pintaa syvemmälle, kuvaillut täydellisen kauniiksi naiseksi, --
kuori vain oli mitä arkipäiväisin. Eikä kukaan mies siihen saakka ollut
katsonut kuoren läpi eikä nähnyt naista täydellisyydessään. Hän olisi
muuttanut maan taivaaksi sokealle rakastajalle, joka, huomaamatta
hänen kasvojensa rumuutta tai vartalonsa rotevuutta, olisi lähentynyt
ja tajunnut, millainen naisellisuuden ihme hän oli, kokenut, mihin
hellyyden yltäkylläisyyteen hän kykeni, mikä siunattu lohtu oli
hänen rakkautensa hoivissa, miten laaja ja täydellinen oli hänen
ymmärtämyksensä, ja kuinka ihmeellinen ilo olisi hänen voittamisestaan
ja puolisoksi ottamisestaan. Mutta siihen asti ei kukaan sokea,
sisäisesti kaukonäköinen mies ollut osunut hänen tielleen, ja sen
vuoksi näytti hänen osansa olevan, että hän sai olla toisena siellä,
missä hän erinomaisesti olisi ollut paikallaan ensimmäisenä.
Hän oli ollut morsiustyttönä häissä, joissa suloiset morsiamet, vaikka
olivatkin näöltään viehättäviä, omasivat vain harvoja vaimon avuja,
joita hänelle oli niin runsaasti suotu.
Hän oli ystävättäriensä pienokaisten kummi, hän, jonka äidillisyys
olisi herättänyt ihmetystä ja ihailua.
Hänellä oli ihana ääni, mutta kasvot kun eivät olleet sen veroiset,
niin harva sen kauneutta edes aavisti; ja kun hän soitti erinomaisesti,
pyydettiin häntä tavallisesti säestämään muiden laulua.
Lyhyesti, koko ikänsä Jane oli ollut toisella sijalla, ja vallan
tyytyväisenä. Hän ei ollut koskaan tuntenut, mitä merkitsi olla
ehdottomasti ensi sijalla jonkun sydämessä. Hänen äitinsä oli kuollut
hänen aivan pienenä ollessaan, niin että hänellä ei ollut hämärintäkään
muistoa äidinrakkaudesta eikä hellyydestä, joita hän toisinaan yritti
kuvailla mielessään, vaikkei ollutkaan koskaan saanut niitä kokea.
Hänen äitinsä kamarineitsyt, uskollinen ja altis nainen, oli muuttanut
pian emäntänsä kuoleman jälkeen. Mutta tultuaan kaksitoista vuotta
myöhemmin sattumalta paikkakunnalle hän pistäytyi kartanoon, toivoen
tapaavansa talossa jonkun, joka hänet muisti.
Teen jälkeen, kun "Fräulein" ja miss Jebb olivat tieltä poissa,
rohkaisi hän mielensä ja meni kouluhuoneeseen katsomaan Jane neitiä,
sydän täynnä muistoja "pikku murusesta", jolle hän ja hänen rakas
emäntänsä olivat tuhlanneet niin paljon rakkautta ja huolta.
Häntä vastassa oli pitkä, ruma tyttö, ujostelematon ja poikamainen,
joka perin typerryttävällä tavalla "mittasi katseellaan toista
kiireestä kantapäähän", ehkäisten alkuunsa Sarah'n muistelotulvan,
joka niin kerkeänä oli vuotanut alhaalla emännöitsijän huoneessa.
Kyynelsilmin tämä vain katseli ympäri huonetta huomauttaen, miten
hän vielä muisti, kuinka he rouva-vainajan kanssa olivat valikoineet
seinäpapereita ja miten tämän ilo oli ollut suuri, kun lapsonen ensi
kerran huomasi ruusut ja kurotti kätensä niitä kohti. "Ja jos haluatte,
minä voin teille näyttää, neiti, mikä kimppukin se oli."
Mutta Sarah'n käynnin aikana Jane kuuli asioita, joita ei ollut edes
uneksinut; muun muassa, että hänen äidillään oli tapana suudella hänen
pikku käsiään, "voi, kuinka usein hän niin teki, neiti, sanoi niitä
pieniksi ruusunlehdiksi ja peitti ne suudelmin."
Hellyyden osoituksiin perin tottumaton lapsi katseli hontelolta,
ruskettuneita käsiään ja hymyili, aivan yksinkertaisesti siksi, että
hävetti, kun kurkkua kuristi niin oudosti ja luomien alla kirvelivät
kyynelet. Sarah lähti ja oli sitä mieltä, että neidistä oli varttunut
jotensakin kalseasydäminen nuori neito. Mutta "Fräuleinille" ja
Jebbille ei koskaan selvinnyt, miksi kädet, joista heillä oli
ollut usein kiusaa, siitä päivin olivat huolehditun siistit.
Syntymäpäivänään, yön hiljaisuudessa kehdaten, tyttönen suuteli peiton
alla omia käsiään koettaen siten saada tuntemusta äiti-vainajan huulten
hellyydestä.
Ja vuosien kuluttua, kun hänestä tuli oma herransa, hän kuulusteli ensi
töikseen Sarah Mathew'ta ja pestasi hänet kamarineitsyekseen luvaten
sellaisen palkan, että tämä kelpo nainen saattoi ostaa itselleen
kunnollisen elinkoron.
Jane näki harvoin isäänsä, jonka oli ollut vaikea antaa anteeksi
ensinnäkin, että lapsi oli tyttö, vaikka isä oli toivonut poikaa,
toiseksi että tämä, kun kerran oli tyttö, oli perinyt hänen
arkipäiväisen muotonsa eikä äitinsä kauneutta.
Vanhemmat eivät usein näe mitään vääryyttä siinä, että he kantavat
kaunaa jälkeläisilleen niiden henkisten tai ruumiillisten
ominaisuuksien vuoksi, joita itse ovat heille perinnöksi jättäneet.
Janen lapsuusajan sankari, kehitysajan kisatoveri ja varttuneen iän
uskottu ystävä oli Deryck Brand, seurakunnan kirkkoherran ainoa poika,
lähes kymmentä vuotta häntä vanhempi. Mutta heidän ystävyydessänsä,
niin kiinteä kuin se olikin, ei Jane ollut milloinkaan tuntenut
olevansa Deryckille kaikki kaikessa. Kun tämä lääketieteen ylioppilaana
vietti loma-aikoja kotonaan, ei tuo yksinäinen lapsi, jonka ystävyys
miellytti häntä ja jonka luja luonne ja itsenäinen henkinen kehitys
kiinnittivät hänen mieltään, saattanut sentään anastaa hänen
huomaavaisuuttaan enemmän kuin äiti ja lukutehtävät. Sittemmin hän nai
herttaisen tytön, niin Janen vastakohdan kuin toinen nainen suinkin
voi toiselle olla. Mutta heidän ystävyytensä kesti ja syveni; ja nyt,
kun hän oli nopeasti kohoamassa ammattikuntansa ensi riviin, tämän
ystävättären arvonanto hänen töilleen ja hänen ponnistustensa ja
tarkoitusperiensä herkkä ymmärtäminen olivat hänelle suuriarvoisemmat
kuin huomattavat kuninkaalliset suosionosoitukset, joita hän viime
aikoina oli saanut vastaanottaa.
Jane Championilla ei ollut ketään uskottua naisystävää vertaistensa
parissa. Yksinäinen kasvinaika oli kehittänyt hänet ehdottoman
suoraksi itselleen ja muille, niin että hänen oli vaikea ymmärtää
tai sietää seuraelämän teennäisyyksiä tai oman sukupuolensa
pikkumaisia heikkouksia. Naiset, joille hän oli osoittanut erikoista
ystävällisyyttä -- ja niitä oli paljon -- olivat hänen läsnäollessaan
raukkamaisen vaiteliaita, kun puhe sattui häneen.
Mutta miesystäviä hänellä oli paljon, etenkin juuri lukiosta päässeitä
nuorukaisia, jotka hän otti oikein tosiystävikseen. Hauskoja poikia,
jotka kirjoittelivat hänelle yliopisto- ja pöytäkuntajuttuja, jommoisia
heidän ei olisi koskaan pälkähtänyt päähänsä kirjoittaa äidilleen.
Hän tiesi varsin hyvin, että he keskenään nimittivät häntä "vanhaksi
Janeksi", "kauniiksi Janeksi" ja "Jane kullaksi", mutta hän luotti
leikinlaskun hyvänsuopuuteen ja heidän ystävyytensä vilpittömyyteen ja
maksoi runsain mitoin takaisin.
Jane Champion oli juuri nyt eräällä pitkistä vierailuistaan
Overdenessä, ja tänä kesäpäivänä, herttuattaren mennessä puutarhaansa
ruusuja leikkaamaan, hän parhaillaan pelasi golfia erään nuorukaisen
kanssa, jota hän mieli vähän entisistä höyhentää. Mutta kuten Jane
huomasi, ei ole niinkään helppo läksyttää toista, jos itse on
innostunut golfpeliin ja jos tuo toinen on siihen yhtä innostunut ja
vielä lisäksi tarkkaan selittää, miksi hän on pelannut niin ja niin,
sekä jäljestäpäin aivan yksityiskohtaisesti, kuinka kummankin olisi
ollut pelattava.
Sen vuoksi katsoi Jane, tarkemmin miettiessään, iltapäivänsä menneen
piloille. Mutta nuori Cathwart selitti tupakkahuoneessa samana iltana
muutamille valituille uudelleen koko pelin ja huomautti: "Vanha Jane
oli verraton! Löi niin että soi! Ja vaikka hän pelasi suunnattoman
paljon paremmin kuin minä, ei hän sitten nimeksikään rehennellyt
taidollaan. -- Nyt olen vakavasti päättänyt, etten enää lähetä
kukkia Tou-Toulle. Tiedättekö, pojat! Ei voi ajatellakaan istuvansa
samppanjaillallisella tanssijattaren seurassa tällaisena kauniina
päivänä, kun on pelannut golfia jalosukuisen Janen kanssa. Kuulkaa,
pojat! Kyllä vain tuntee, että omantunnon tulee olla koko puhdas, kun
tarttuu hänen käteensä."
Kolmas luku.
"YLLÄTYS."
Tiimapatsas osoitti puolta viittä. Hiljaisuus tuntui olevan mennyttä.
Linnut alkoivat visertää, ja läheisessä metsässä kukahteli tuon
tuostakin käki.
Talokin virkosi äkkiä eloon. Ovia auottiin ja suljettiin. Kaksi
livreepukuista palvelijaa, Meldrumien väreissä, tummansinisessä ja
hopeassa, kiirehti pengermää alas kantaen saranallista teepöytää
jykevien tammipöytien sijalle, jotka muulloin olivat setrin alla.
Toinen palasi heti rakennukseen, toinen jäi levittämään hohtavan
valkoisia liinoja pöydille.
Papukaija heräsi, levitti siipensä ja räpytti niitä pari kertaa,
liukuili sitten edestakaisin orrellansa tarkaten palvelijaa.
"Katsohan!" huusi se yhtäkkiä hovimestaria matkien, kun huolimattomasti
heitetty pöytäliina liukui ruoholle.
"Suus kiinni!" sanoi nuori palvelija ärtyneenä huiskaisten lintua
pöytäliinallaan ja vilkaisten salaa ruusutarhaan päin.
"Tommy tahtoo karviaisen!" huusi papukaija väistäen pöytäliinaa ja
riippuen pää alaspäin orrellaan.
"Hanki, jos haluttaa!" sanoi palvelija virnaillen.
"No, eikö sitä kukaan voi antaa!" huomautti Tommy herttuattaren äänellä.
Palvelija säpsähti ja katsoi olkansa yli taakseen, antoi Tommyn
sitten nopeasti kuulla, mitä hän siitä ajatteli ja minne sen toivoi,
lyödä livahutti sitä ja palasi rakennukseen suuttuneen linnun vuoroin
nauraessa, vuoroin varoitellessa ja sadatellessa sekä keikkuessa
edestakaisin orrella, kunnes kiusanhenki katosi näkyvistä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin oli pöydällä mitä runsaimmin ja mitä
moninaisinta englantilaiseen iltapäiväteehen kuuluvaa syötävää.
Raskas hopeinen teekeittiö ja hopeiset teekannut kiilsivät
tarjoilupöydällä, jonka takaa vanha hovimestari ohjaili. Monenmoisia
leivoksia ja voileipä valmisteita oli tarjolla, ja vastikään poimitut
mansikkaröykkiöt antoivat väriä tälle taiteelliselle katteelle,
jonka pohjavärinä hohtivat hopea ja valkoinen. Kun kaikki oli
kunnossa, kohotti hovimestari kättään ja kumahutti vanhaa kiinalaista
ruokarumpua, joka riippui setripuussa. Ennen kuin kumahduksen kaiku oli
haipunut, kuului joka suunnalta etäisiä ääniä.
Joen rannalta, tenniskentältä, asuinrakennuksesta ja puutarhasta
tuli herttuattaren vieraita, hyvillään virkistävän teen toiveista ja
rientäen setrin tervetulleeseen varjoon; viehättäviä valkopukuisia
naisia, jotka huolellisesti suojasivat ihoansa leveälierisillä hatuilla
ja kuviollisilla päivänvarjoilla; miellyttäviä nuoria tyttöjä, jotka
aikoja sitten olivat uhranneet ihonsa mukavuudelle ja kulkivat nyt
avopäin pitkin nurmikkoa heilutellen mailojaan ja väitellen viimeisestä
jännittävästä ottelusta; flanellipukuisia, ruskettuneita, muhkeita
herroja yhtyi puheeseen ja nauruun; he kehuivat tovereitaan näiden
ollessa vaatimattomasti vaiti heidän omista saavutuksistaan puhuttaessa.
Kaikin kokoonnuttuaan he muodostivat hauskankirjavan ryhmän puun alle
ja painuivat perin tyytyväisinä mataliin korituoleihin tai pehmeälle
nurmikolle ottaen pöydältä, mitä kutakin halutti. Kun kaikki olivat
saaneet teetä, kahvia tai jäähdytettyjä juomia valintansa mukaan, sai
keskustelu uutta vauhtia.
"Herttuattaren konsertti on siis tänä iltana", lausui joku. "Minä
toivoisin, että ripustettaisiin tähän puuhun kiinalaisia lyhtyjä ja
pidettäisiin se täällä ulkona. On liian kuuma tungoksessa sisällä."
"Aivan oikein", sanoi Garth Dalmain. "Minä olen ohjaaja, kuten
tiedätte, ja voin luvata, että kaikki pengermänpuoleiset ikkunaovet
pidetään auki. Niin ettei kenenkään, joka mieluummin on ulkona,
tarvitse olla konserttisalissa. Asetetaan rivi lepotuoleja pengermälle
ikkunain viereen. Eihän sieltä paljon näe, mutta kuulee mainiosti."
"Niin, mutta puolet hupia on näkemisessä", huudahti eräs
tennistytöistä. "Ne, jotka jäävät pengermälle, menettävät parhaan, kun
herttuatar jälkeenpäin matkii, kuinka kukin esiintyi. Minä en välitä
kuumuudesta. Varatkaa minulle paikka ensi rivillä."
"Kuka on illan 'yllätys'?" kysyi lady Ingleby, joka oli saapunut vasta
aamiaisen jälkeen.
"Velma", sanoi Mary Strathern. "Hän tulee tänne loppuviikoksi, ja
hauskaa on saada hänet tänne. Vain herttuatar saattoi taivuttaa
hänet, ja vain Overdene voi häntä houkutella. Hän laulaa ainoastaan
yhden laulun konsertissa, mutta ihan varmaan hän myöhemmällä ratkeaa
ja antaa auliistikin. Meidän täytyy saada Jane menemään, ikään kuin
sattumalta, pianon ääreen ja soittamaan jonkin Velman parhaan kappaleen
alkusäveltä, niin varmasti saamme kuulla hänen hurmaavan äänensä. Hän
ei voi milloinkaan vastustaa oikein hyvää säestystä."
"Miksi te nimitätte rouva Velmaa 'yllätykseksi'?" kysyi eräs neitonen,
jolle Overdenen "hienot seurat" olivat ihkasen uutta. "Hyvä ystävä",
vastasi lady Ingleby, "se on herttuattaren pilaa. Tämä konsertti
on järjestetty hänen vieraittensa ratoksi ja myös paikkakunnan
kuuluisuuksien huviksi ja hyväksi. Kaikki ympäristöltä on kutsuttu.
Ei ketään meistä pyydetä esiintymään, mutta kyllä kaikkia paikallisia
kuuluisuuksia. He suorittavatkin todella koko ohjelman omaksi
nautinnokseen, ystäväinsä ja omaistensa tyydytykseksi ja meidän
huviksemme, varsinkin jälkeenpäin, kun herttuatar kertaa jokaisen
esityksen tehden omia huomautuksiaan, selityksiään ja oikaisujaan. Voi,
Dal! Muistatteko, kuinka hän valkoisesta kirjoituspaperista kyhäsi
papinkauluksen ja matki korkeakirkollista apulaispappia hermostuneena
laulamassa erästä hullunkurista laulua? Sitten vallan lopuksi -- ja
oikeastaan taiteenharrastajien parhaaksi -- hän tuo kuultavaksi Velman
tai jonkun muun yhtä erinomaisen taiteilijan näyttämään, miten jonkin
kappaleen todellakin _voi_ esittää; tuossa tuokiossa sali on tulvillaan
musiikkia, syvä hiljaisuus valtaa kuulijat, ja hyväntahtoiset
taiteenharrastajat huomaavat, että se, mitä he esittivät, ei _lainkaan
ollut musiikkia_; he lähtevät noloina kotiin. Mutta seuraavaan
vuoteen mennessä he jo taas unohtavat kaiken; tai veres joukko
esiintymishaluisia astuu rintamaan. Herttuattaren pikku kepposet
onnistuvat aina."
"Jalosukuinen Jane ei hyväksy niitä", sanoi nuori Ronald Ingram, "siksi
hän tavallisesti hankkiutuu matkalle ja lähtee toiseen vierailupaikkaan
ennen sellaista tilaisuutta. Mutta kukaan ei osa säestää Velmaa niin
erinomaisesti, niin että tällä kertaa hänen on käsketty jäädä tänne. Ja
minä epäilen, tokkopa 'yllätys' tehneekään samanlaista vaikutusta kuin
tavallisesti, ja olen varma, ettei pila jälkeenpäin onnistu yhtä hyvin
kuin ennen. Onhan tunnettua, että jalosukuinen Jane niissä asioissa
pitää herttuatarta aisoissa. Kyllä hän saa olla valmis vaikka mihin
sillä erää, mutta sittenpähän herttuatar pysyykin kurissa jälkeenpäin."
"Minusta Jane neiti on vallan oikeassa", sanoi eräs vaalea amerikatar
rohkeasti pitäen tuokion kultaista lusikkaa mansikkajäätelön yllä, jota
Garth Dalmain oli hänelle ojentanut. "Minun kotimaassani pidettäisiin
perin jokapäiväisenä pilana niiden ihmisten pilkkaamista, jotka ovat
olleet vierainamme ja esiintyneet meidän kodissamme."
"Teidän maassanne, hyvä ystävä", sanoi Myra Ingleby, "ei olekaan
herttuattaria."
"Ei olekaan, mutta hankimme niitä teille aina jonkun", vastasi
amerikatar maltillisesti ja jatkoi jäätelön syömistä.
Seurasi yleinen nauru, ja puhe kääntyi viimeiseen
englantilais-amerikkalaiseen kihlaukseen.
"Missä on jalosukuinen Jane?" kysyi joku heti sen jälkeen.
"Pelaamassa golfia Billyn kanssa", sanoi Ronald Ingram. "Kas tuolla he
tulevat."
Janen kookas vartalo ilmestyi näkyviin, kun hän tuli pitkin pengermää
Billy Cathcartin kanssa tämän innokkaasti puhellessa. He heittivät
mailansa alahalliin, sitten he tulivat yhdessä pitkin nurmikkoa
teepöytiä kohden.
Janella oli yllään sileä, harmaa tweedhame, valkoinen, siniraitainen
kamritsipusero, kovikekaulus ja kalvosimet, silkkinen kaulahuivi ja
pehmeä huopahattu, koristeena muutama musta sulka. Hänen luonteva
ryhtinsä ja liikuntansa ilmaisivat hyvää terveyttä ja hallituita
liikkeitä. Hänen olentonsa erosi tavattomasti setripuun alle
ryhmittyneistä somista ja rakastettavista naisista. Eikä se sentään
missään suhteessa ollut miehekäs -- tai, käyttääksemme sopivampaa
sanaa, miesmäinen, sillä kaikki voimakas on tosin miehekästä, mutta
nainen, joka teeskentelee voimakkuutta, jota ei omista, on miesmäinen;
-- pikemminkin se oli niin perinpohjin naisellinen, että hän voi
käyttää ylen yksinkertaista pukeutumistapaa, mikä soveltui mainiosti
hänen ehdottomasti arkipäiväisiin kasvonpiirteisiinsä ja melkein
rotevaan vartaloonsa.
Hän liittyi setrin alla olevaan seurueeseen ja istahti eräälle
tuolille, joita herrat heti nousivat luovuttamaan hänelle puolisen
tusinaa, ja teki sen hänelle perin ominaisella itsetiedottomalla
varmuudella.
"Missä täti on? Simmons rukka äsken, kun kävimme sisällä viemässä
mailojamme, tallusteli hakemassa häntä joka paikasta. Hänellä oli
sähkösanoma."
"Miks'ette te sitä avannut?" kysyi Myra.
"Sen tähden, ettei täti koskaan salli avattavan sähkösanomiaan. Hän
pitää yllätyksistä. Ja ainahan on mahdollista, että sähkösanomassa on
kuohuttavia uutisia. Hän sanoo, että asia menettää vallan makunsa, jos
joku muu saa sen ensin tietää ja sitten varovaisesti ilmoittaa hänelle."
"Tuolla tulee herttuatar", sanoi Garth Dalmain, joka istui niin, että
näki ruusutarhan veräjälle.
"Älkää mainitko sähkösanomasta mitään", varoitti Jane. "Häntä
harmittaisi, että minä tiedän sen tulleenkaan. Olisihan ihan
synnillistä riistää Jutuistakaan odottamattoman sähkösanoman
tuottamasta ilosta näin kuumana päivänä, jolloin ei liene muutakaan
merkillistä tapahtumassa."
He kääntyivät katsomaan herttuatarta, joka asteli nurmikon poikki,
tuota omituista vanhaa olentoa, joka heidät oli kutsunut tänne, joka
omisti sen kauniin paikan, missä he viettivät näin hauskoja päiviä, ja
jonka omituisuuksista he aivan kaihtelematta puhuivat, kun äsken joivat
hänen teetään ja herkuttelivat hänen mansikoillaan.
Herrat nousivat, kun hän läheni, mutta eivät niin nopeasti kuin
hänen veljentyttärellensä. Herttuatar kantoi isoa vasua, joka oli
täynnä valikoituja ruusuja. Joka kukka oli hurmaava ja poimittu juuri
parhaalla hetkellä.
Neljäs luku.