Englantilaisen kesäiltapäivän tyyni hiljaisuus vallitsi Overdenen
puistossa ja puutarhassa. Liikehtelevät valolaikat ja yhä pitenevät
varjot risteilivät nurmikolla, ja raitistuttavan vilpoisuuden toive sai
haluamaan suuren setripuun varjoon.
Vanha kivirakennus, jykevä ja koristeeton, ilmaisi sisältävänsä
rajatonta tilavuutta ja kaikenlaista mukavuutta. Sen ulkonaista
eittämätöntä rumuutta hälvensivät hienolehtinen muratti, magnoliapuut
ja vuosia vanha vistaria, joka kiipeili sen sileätä julkipuolta,
peittäen sen suurin valkokukin ja punaisin kukkarykelmin koristellulla
vihreällä verholla.
Pengermä ulottui koko rakennuksen pituudelle, päättyen toisessa päässä
kasvihuoneeseen, toisessa lintulaan. Leveät kiviportaat johtivat
muutamista kohdin pengermältä pehmeälle, vilvakkaalle nurmikolle.
Taempana oli avara puisto, vanhoja puuryhmiä, joiden alla oleskelivat
vauhkot saksanhirvet, ja puitten lomitse vilkahteli joki, kapea
hopeavyö, joka sirosti mutkaili pitkässä ruohossa voikukkien ja
päivänkakkaroiden keskitse.
Tiimapatsas osoitti neljää.
Linnuilla oli hiljainen hetkensä. Ei ainoatakaan liverrystä kuulunut
hiljaa liikkuvasta lehvistöstä, ei piipitystä, ei sirkutusta.
Hiljaisuus tuntui melkein ahdistavalta. Maiseman ainoa loistava
värikohta oli iso tulipunainen amerikkalainen papukaija, joka nukkui
orrellansa setripuun alla.
Vihdoin kuului oven avautuminen. Omituinen vanha olento astui
pengermälle, kulki sen päähän vasemmalle ja katosi ruusutarhaan.
Meldrumin herttuatar meni poimimaan ruusujansa.
Hänellä oli vanhanaikainen olkihattu, "tattihattu", Victoria
kuningattaren hallituksen alkuajan kuosia, mustilla silkkinauhoilla
sidottu hänen voimakkaan leukansa alle, väljä hollannin-palttinainen
mekko, lyhyt neliniitinen hame, sveitsiläiset, paksupohjaiset jalkineet
ja käsissä hyvin vanhat ratsastushansikkaat. Hän kantoi lastu vasua ja
suuria oksia.
Joku pilkkakirves oli kerran huomauttanut, että jos kuka hyvänsä
tapaisi Meldrumin armon tämän palatessa puutarhatöistä tai siipikarjan
ruokinnasta, ja sattuisi olemaan armeliaalla tuulella, niin hän
ihan varmaan antaisi hänelle kymmenpennisen. Mutta kun hän näin
olisi kiinnittänyt herttuattaren huomion itseensä ja joutunut hänen
silmäiltäväkseen, niin väkisinkin hänen tekisi mieli sir Walter
Raleigh'n tapaan riisua takkinsa hänen astinlaudakseen. Tai kenties hän
itse heittäytyisi lokaan herttuallisten jalkain tallattavaksi. Vallan
nautinnokseen herttuatar häntä myöten astuisikin, kuuntelisi sitten
suopeasti hänen puolusteluansa ja pitäisi kymmenpennisen, näytelläkseen
sitä, kun juttua sittemmin kertoisi.
Herttuatar asui yksinään; toisin sanoen hän ei halunnut kenenkään
omaisen alituista seuraa eikä liioin palkatun seuralaisen ainaista
hymyilyä ja imartelua. Hänen kalpeahko tyttärensä, jota hän aivan
järjestelmällisesti oli aina nolannut, oli mennyt naimisiin;
hänen kaunis poikansa, jota hän oli ihaillut ja hemmotellut,
oli ennen aikojaan kuollut; se tapahtui muutamia vuosia sitten,
ennen Thomas'n, Meldrumin viidennen herttuan kuolemaa. Tälle tuli
äkkinäinen ja, kuten herttuatar monesti huomautti, aika sopiva loppu,
sillä kuudentenakymmenentenätoisena syntymäpäivänään, kun hän,
pukeutuneena komeaan metsästysasuun: helakanpunaiseen hännystakkiin,
säämiskäkaatioihin ja korkeaan hattuun, säälimättömästi kannusti
tammaansa mahdottoman esteen yli, teki hevonen äkkiä tenän, ja Thomas,
Meldrumin herttua, suistui kuin ammuttu päälleen pystyyn naurismaahan
eikä sen koommin enää virkkanut mitään.
Tämä hänen meluisan ja kiihkeän elämänsä äkillinen päättyminen vaikutti
täydellisen muutoksen herttuattaren ympäristöön. Siihen asti hänen
oli täytynyt kärsiä miehensä mieleisiä vieraita, joita tämä oli aina
halunnut talon täydeltä, tai oli hänen ollut kutsuttava niitä omia
ystäviään, jotka hiukkasen saattoivat ymmärtää Thomas'ta tai jotka joko
hänen ystävyytensä tai ihanan Overdenen huvitusten vuoksi iloisina
sietivät isäntääkin. Mutta ei herttuattarella silloinkaan ollut iloa
seurastaan, sillä niin hiomattomalta jalokiveltä kuinhan saattoi
näyttääkin, virtasi sinistä sinisempi veri hänen suonissaan; ja vaikka
hänen käytöksessään olikin useille vanhanpuoleisille ylhäisönaisille
ominaista ujostelematonta tylyyttä ja ylenkatsetta muiden ihmisten
tunteita kohtaan, oli hän sydämeltään oikea jalosukuinen, joka, siitä
sai olla varma, aina ratkaisevina hetkinä puhui ja teki oikein.
Herttua-vainajan puhetapa oli tullut tulikiveltä ja tavat olivat
olleet hillittömien Yrjö-kuningasten aikaisia, ja kun hänet oli
laskettu sukuholvin lepoon -- "ystävä-paralle niin outoon", huomautti
herttuatar, "että on vallan lohduttavaa tietää, ettei hän todella ole
siellä" -- hänen armonsa alkoi silmäillä ympärilleen, ja Overdenen
kauneudet ja mahdollisuudet alkoivat selvitä hänelle.
Aluksi hän tyytyi puutarhatyöhön, teetti lintulan ja keräsi ympärilleen
kaikenkaltaisia harvinaisia lintuja ja nelijalkaisia eläimiä. Niille
hän tuhlasi kaiken sen hellyyden, jolle ei ollut viime vuosina ollut
inhimillistä purkauspaikkaa.
Mutta jonkin ajan kuluttua hänen luontainen vieraanvaraisuutensa, hänen
mieltymyksensä humoristiseen, muiden heikkouksien aiheuttamaan pilaan
ja omituinen huvinsa paljastaa omat heikkoutensa muille aiheuttivat
oikean herkeämättömän kutsujen sarjan Overdeneen, jota pian mainittiin
kaikenmoisten huvitusten luvattuna maana, missä kukin aina tapasi
henkilöt, joita halusi tavata, kullekin tarjoutui tilaisuus mitä
mieluisimpaan ajanviettoon, missä jokainen ruokittiin ja majoitettiin
parhaan mukaan, ja kaikki viettivät muutamia ihanteellisia päiviä
kesällä ja kodikkaan hauskoja talvella, mutta pitkäveteisiä, tyhjiä
ei milloinkaan, missä kukin oli vapaa tulemaan ja menemään mieltänsä
myöten ja missä kaikkea tätä mausti "sauce piquante", s.o. ei kukaan
koskaan tiennyt, mitä herttuatar kulloinkin seuraavassa tuokiossa
sanoisi tai tekisi.
Mielessään hän luokitteli seuransa kolmeen ryhmään, "kirjaviin",
"mukiinmeneviin" ja "hienoihin".
"Hienoa seuraa" oli talossa juuri sinä kauniina kesäkuun päivänä,
jolloin herttuatar, nautittuaan tavallista pitempään päivällislepoa,
puki ylleen "tarhuritamineet", kuten hänen oli tapana sanoa, ja lähti
ruusuja leikkaamaan.
Hän asteli pitkin pengermää ja oli menossa ruusutarhan pienestä
rautaveräjästä, kun Tommy, äsken mainittu punainen papukaija, avasi
toisen silmänsä ja tarkasteli häntä sekä suudella moiskahutti, kun
emäntä pääsi veräjälle ja katosi näkyvistä, sitten se nauroi itsekseen
ja nukahti uudelleen.
Lukuisista suosikeista oli Tommy ylin, muuten ainoa olento, jolle
herttuatar teki hentomielisiä myönnytyksiä. Herttuan kuoleman jälkeen
oli hänestä tuntunut painostavalta, että jokainen miehinen ääni, jonka
hän kuuli, poikkeuksetta oli niin sulavan alistuvainen. Jos hovimestari
olisi päristellyt tai kirkkoherra päästänyt suustaan epäkohteliaan
laatusanan, olisi herttuatar ilostunut. Asiain näin ollen vaivasi häntä
hellittämätön alakuloisuus, kunnes hän luki erään kauppiaan ilmoituksen
palkinnonsaaneesta papukaijasta, jonka suuri puhetaito, vähän enemmän
kuin viisisataa sanaa, taattiin.
Herttuatar lähti heti kaupunkiin, meni kauppiaan luo, kuuli muutamia
papukaijan sanoja ja sen äänensävyn, millä ne lausuttiin, osti sen
paikalla ja vei mukaansa Overdeneen.
Ensimmäisen illan lintu istui nyreänä uuden, avaran kojunsa orrella,
kieltäytyen lausumasta ainoatakaan viidestäsadasta sanasta,
vaikka herttuatar vietti iltansa eteishuoneessa istuen jokaisella
mahdollisella paikalla, ensin ihan lähellä, sitten perimmäisessä
sopessa, sen jälkeen verhon takana nojatuolissa lukien, selin siihen,
ikään kuin ei olisi ollut sitä huomaavinaankaan, ja lopulta katsellen
sitä suoraan silmiin kiinteän tarkkaavasti. Tommy vain maiskutti
hänelle kieltänsä joka kerta, kun hän ilmestyi piilopaikastaan; tai jos
koko lailla harmistunut hovimestari taikka hermostunut palvelija kulki
kiireesti salin läpi, se lähetti koko suukkoskuuron heidän peräänsä
ja sai sitten mahanaurukohtauksen. Epätoivoissaan koetti herttuatar
sille kuiskaten muistuttaa niitä sutkauksia, joita se oli myymälässä
lasketellut, mutta Tommy vain vilkutti silmää ja nosti varpaat
nokalleen. Herttuatar nautti kumminkin sen koreasta punaisesta asusta
ja vetäytyi toiveikkaana levolle, mitenkään katumatta kauppojaan.
Seuraavana aamuna selvisi heti sisäkölle, joka lakaisi salia, ja
palvelijalle, joka järjesti kirjeitä, sekä hovimestarille, joka
kumahutteli ruokarumpua, että yöllinen lepo oli Tommylle palauttanut
sen koko sanaston käyttökyvyn.
Ja kun herttuatar kymmenisen minuutin kuluttua ruokakumahduksen
kaikumisesta asteli alas portaita ja Tommy kirkui hänelle, kiivaasti
siipiänsä räpyttäen: "Kas niin, piikaseni, käy tänne vain!" meni hän
aamiaiselle parempituulisena kuin moniin kuukausiin.
Toinen luku.