Kuuloo vällii jutustettava, että on ollunna kaksosia, jotka on ollunna
niin yhennäköesiä, että on pitännä pittee erjvärisiä voatteita niine
pukimina, jotta ossoes ne toesestaa erottoo. Mut herrat Rikkine ja
Nikkine ei ollunna kaksosia, voan siitä huolimata ne olj ku samassa
kauhassa valetueta ikkää, niin että Rikkine, katellessaa Nikkistä
soatto arvella, että:
— Onkoo tuo Nikkine vae ounkoo siinä minä ite?
Ja varmaa se Nikkine monta kertoo arvel samalla laella.
Ku ne kumpanennii olj nuorija miehijä ja veitikkamaesia, nii sattu
monenmoesia kommelluksia. Mut niistä useimmite selevittii sillä laella,
ettei voetu peästä perille, kumpanenko syylline on — ja nii aena asjat
unehtu. Muun yhennäkösyyvve lisäks olj sekkii merkillistä, että niin
toesella ku toesellakkii olj tukka paksu ku katajapensas ja parta pitkä
sekä levvee, niinku hyvä kylypyvasta. Näestä koristuksistaa ne tykkäs
niin paljo, ettei ne hinnalla millää oes sallinna, että hivuskarva oes
peästä puonna taekka haeven parrasta.
Sattu sitte kaupuntii tulemaa uus parturj. Katuva astuissaa pist herra
Rikkise peähä konnankoukku. Se mänj sisälle ja kysy parturilta, että:
— Onko teillä tapana tehä vueskauppoja ja mitä ajelemine ja
tukanleikkuu maksaa vuelta?
Parturj kahtel tuuheeta tukkoo ja runsasta partoo sekä sano, että:
— Yhtä kernaast tien vueskauppoja ku ajelen ja leikkoon
kertakäynniltäe. Ku teillä, arvosa herra, on voemaperräene tukka ja
parta, rohkenen arvella, etten voajji liikoo, jos pyyvvän 75 markkoo
vuelta.
— Mutta tahon huohmauttoo, että minun täytyy käyvvä ussei parturilla.
— Suvatkoo tulla, mite ussei voan haluvatte.
Sillon anto herra Rikkine nimkorttisa, jonka parturj pist seinällä
olevaa roamii eli puetteisii. Ja herra Rikkine istu tuolille ja sano,
että:
— Leikatkoo tukka lyhyveks ja parta ajetaa kokonaa poes.
Hikpäesenä siinä sae parturj liepsuva, ennenku puhas tulj. Ku tehtävä
olj suoritettu, poestu herra Rikkine ja mänj suoroo peätä herra Nikkise
luo, jolle sano, että:
— Minä tein vueskaupan parturin kansa ja suoritin jo maksun puolelta
vuelta. Mäneppäs sinä päevvällä minuna uuvvestaa, istu tuolille ja
käske laettamaa samanlaeseks ku oamulla laetettii.
Se olj mieleine tehtävä herra Nikkiselle. Tuossa nue kello kahe aekaa
se astuva porskuttel parturii, riisu palttoosa, istuutu tuolille ja
sano, että:
— Samalla tavalla ku tässä oamullae.
Parturj keähkäil, kiertel ja tarkastel. Olj terottavinaa veistää ja
silimäil joka hollilta. Mut ei peässynnä muuhu, ku voan vahvistu siinä
uskossa, että siinä on sama herra, jonka oamusella puhist iha
karvattomaks kasvoeltaa sekä lyhens tukan mahollise lyhkäseks. Ja nyt
on toas tavaton pösylä leuvvassa ja karho peässä! Ku ei sitä osanna
kumniituksenakkaa pittee, olj ruvettava työhö.
Ja puhistettuna läht herrasmies mänemää. Ovella se kuetenni seisaht
sekä kysäes, että:
— Minnekkä ast työ iltasella piette liikkeenne auk?
— Kello kaheksaa ast.
— Hyvä. Minä tulen kello seihtemä aekaa toassiisa tänne, ku aekomuksen
on kello kaheksa männä tijjaatterrii. Varatkoo sillon minulle
tillaesuus, jotta soan asjanmukkaese puhistukse ja siivoukse.
Mut vapisovalla eänellä rupes parturj puhumaa, että:
— Kuulkoo, hyvä herra. Kyllä minun täytyy perruuttoo tämänoamune
kauppa. Minulla on vaemo ja 5 lasta. Työ varmaannii ymmärrättä, että
minun pittää soaha muehennii leukoja koaputtoo ja päetä siivota, eikä
voan teijjä, jos tässä ruppee leivissä pysymää. Minun voatimuksen on
se, että työ maksatte joka kerra, ku käytte.
Kovast naurae mänj herra Nikkine poes. Mittee sitte tapahtu, sitä en
tiijjä. Voan luultavast parturikkii nauro, ku sae kuulla asjan oekee
laejja.
"LIIKEMIEHE" SOTAMUISTELMIJA.
"Liikemieheks" ne sitä kaekki nimitti sillä perustuksella, että se aina
olj liikekannalla taekka oekeemmi liikkuvalla kannalla. Mittää
vakinaesta kotija ei sillä ollunna, voan oleks päevän siellä, toese
teällä. Missä toas kolome vuorokautta olj, sitä se jo kolinaa pitj,
niinku koerrae tekköö. Ku sitte se suur moalimansota alako, läks sottoo
käymää, soahaksee kerrannii tapella iliman että siitä sakotettaa.
Ilimestyvesaää kotjpuolelle toassiisa olj sillä jonniimoene
sinellirutale, sotilassoappaat ja sotilaslakki. Mut oljko se
sotatantereella käynnä, sitä ei kukkaa tiennä, eikä taejjeta tulla
tietämäänkää. Mut aenakii sillä olj kerrottavanaa oekee ihmeellisiä
sotamuestelmija, joeta iltakauvvet ja oamupuhteet jutella lohko ja
joeta se käytti maksuvälineenää yökorttierista ja ruuvvasta.
— No, mut outkos sinä ollunna iha oekeessa tappelussa?
— Minähä sitä olinnii, ku tappelin sekä viholliste että ryssäe kansa.
— Mittees sinä niihe ryssäe kansa tappelit?
— Ku minä en ymmärtännä niihe polittamista, niin jos ne voan mulle
rupes liijjaks lurpaelemmaa, sillon minä aion tapella ja lyyvvä, niinku
halonhakkooja.
— Jopa nyt tulloo sekä lievee että kieree. Jos sinä niin oesit tehnä,
kyllä sinusta vällee oes nirri otettu.
— Ei lie uskaltanna, minut ku huohmattii pelekeemättömäks ja
urhoolliseks. Lisäks olin tehnä maenioeta keksintöjä, minkä tähe minuva
ruvettii suojelemmaa, niinku ihteesä keisarija.
— Sinäkö keksintöjä — ja minkälaesija?
— No, esmerkiks tämmöese. Itärintamalla olj meitä viistuhatta miestä
etupostissa jonnii virran rannalla tihheessä pajukossa vahtimassa,
ettei viholline peäse ylj tulemaa. Minun ehotuksestan yhtenä iltana
haettii suuresta tehtaasta tappuroeta, niistä tehtii tulloja, joehenka
sissää pantii palavija hiilijä. Ku sitte viholline läks lautoella ja
venneillä virra ylj tulemaa ja peäs synkässä pimmeyvessä lik rantoo,
sillon joka mies tunk tullo suuhusa ja alako puhaltoo henkeesä ulospäe.
Hetj rupes hiilet tappuroessa hehkumaa, avonaene suu näytti paholaese
kulukulta ja ku peällepeätteeks ryssäe noamat olj likaesija
partajetsikoeta, näytti se niin hirmueselta, että viholliset luul
joutuneesa ihtesä pahanpaekan portille. Ja se se vasta kiirettä olj,
mikä niille tulj lauttojesa ja venneihesä keäntämisessä sekä pakkoo
pyrkimisessä. Hyvi paljo niitä siinä rytäkässä putos jokkee ja hukku.
Ne niistä, jotka toeselle rannalle peäs, pötk pakkoo, niinku
ampiaespesältä. Huommisoamuna myö soatii paljo niihe asseita ja
evväetä. Siitä keksinnöstä anto ite keisarj mulle yrjönristin.
— Vae ite keisarj anto. Mut teitkö muetae keksintöjä?
— Tottapa niitä lie tullunna tehyks, koskapa keisarilta saen vielä
toesennii yrjönristi. Se tapahtu sillon, ku minä tihheessä kuusikossa
komensin tuhansija miehijä nousemaa puehe. Vihollise lähestyissä ne
miehet minun neuvvostan räjäht yhtäkkijä kovvaa nauruu ja nauroo
rätkätti mikä kulukusta suennii läks. Mut sitäkös viholliset säekäht!
Ne pyöräht hetj ympärj, niinku tuulmyllyn siivet, ja pakkoo
kapristaissaa ne puottel evväetää ja asseitaa koko metä täytee. Siitä
se keisarj anto mulle toese yrjönristi. Mut jos kellä on kaks
yrjönristijä, niin sitä jo sillon nousoo semmoeseka herrayötöks, ettei
ennee tarvii tapella, voan peäsöö muehi toemii, etupeässä
neuvvonantajaks keisarille.
— No, osasitkos antoo neuvvoja keisarille?
— Osasimpa tok montae. Niimpä kerrannii, ku vihollismoan keisarj
laetto meijjä keisarille haukkumakirjan, neuvvon minä lähettämmää sille
viis kulija kauroja sekä ilimottammaa, että keisarilla on matkassaa
niin monta sotamiestä, ku on kauranjyvijä niissä kuhiloessa. Mut se
vihollismoan keisarj laetto toese haukkumakirjan ja pyys tulemaa niin
lähelle, että sen Hintenpur-nimine ori soa ne makkeina paloenaa
syyvväksee.
Toese kerra annoen neuvvo keisarille sillon, ku loppu rahat, eikä
tiijjetty, mitenkä kyvetää sottoo jatkamaa. Minä käskin pyytämään
laennoo Ameriikan restentiltä. Ja hetj läks ite keisarj matkalle. Mut
vihollismoan keisarj olj siellä eiltäpäe samanlaesella asjalla. Vaekka
ne kaks keisarija olj kyllä toesesa tuntenna, ei ne ies ollunna
toesiisa kahtonna, voan vihaesina porstuvassa istuva murjottanna. Se
vihollismoan keisarj peäs ensiks restenti puhheille, ku se olj ensiks
tullunnakkii. Mut se restentti olj ollunna pahalla peällä — liekkö tuo
sinä oamuna noussunna takaperi yllää —, eikä ollunna luvanna laennoo
antoo millää eholla. Ku meijjä keisarj huohmas, että se toene keisarj
tulj nörpällä neni ja häntä koepii välissä restenti huoneesta poes,
arvas se paekalla, että sen laennayritys on männä musukoppaa. Se alako
itekkii lähtee niine niminee takas. Mut arvel sitte, että parasta on
kuetennii tiijjustoo. Ku restentti olj soanna kuulla, että keisarilla
on pienistä puute, olj se naurusuesena sanonna, että:
— Kyllä teille voejjaa rahalaenna antoo.
Työ outte semmoene mies, että jos työ tappelussa voetatte
linnoetuksennii, työ kohta luovuttoo lörräytätte sen takas. Ja semmoene
mies maksaa velekasakkii. Voan jos tuo toene keisarj minkä soa, se ei
ennee tässä moalimassa toese kättä lämmitä, eikä se sillon maksa
velekoosakkaa.
Ja keisarj sae pyytämäsä laennan, niin että sottoo voetii jatkoo. Mut
minu tehtäväksen tulj kahtoo perrää, ettei sotamiehijä soanna karata.
Ku sotamiehijä olj miljuonittae, sae siinä pittee silimäsä auk,
Muutamannii kerra jouvvun kahta karkulaesta apulaesten kansa jälestä
ajamaa lähes kaks viikkoo. Ensimäene myö tavattii pari päevä kuluttuva
ja minä tuomihi sen suomaa sata ruploo sakkoo taekka ottamaa
selekäsauna. Se valiht selekäsauna, ku muka rahhoo on vaekee soaha, mut
nahka kasvaa selekää itestää. Minä komensin apulaesijan kilijumalla,
että:
— Karasinkkaa, karasinkkaa...
Se merkihtöö sitä, että lyökee pinta pehmeeks. Ja kyllä se karkurj sae
niin hyvä löyly, että kuukausia on kulunna, ennenku uus nahka on
selekää kasvanna — olokoompa, että se on tullunna iliman eistä.
Ku se toene karkurj sitte kottoosa tavattii, olj se miesparka ihtesä
niin nihk uuvuttanna, että se kuolta kurnaht. Meille takkooajajille oes
ollunna paremp tavottoo se elävänä, niin mahollisest ei oes tarvittu
kuulla sen akan suunsiivoo, se akka ku olj semmoene mestärj haukkumaa,
että turhoo tuhlausta on siinä huushollissa ollunna koerroo elättöö,
jos lie koskaa elätettykää... Kaeke muu hyvän lisäks se syytti meitä
siitä, että myö on varastettu mieheltä lankapaeta, joka sillä kottoo
lähtiissää olj peällää. Voan ku siinä ruummista pestä hoskattii
hiekalla ja huosiaimella, ku saeppoota ja suopoo ei ollunna, alako
ihosta kuumottoo jottae punaesta. Ja kolttoomista jatkettaessa ilimesty
— likakerrokse alta punaene lankapaeta! Mieljhyillää akka sen kisko
kässiisä ja vähä sitä huljuteltavaa asetti sen kuevamaa orrelle.
Mut sillon rupes minuva niin kovast kutkuttammaa, että peäti lähtee
tänne kotjpuolelle kylypemää, siellä ku ei saunoja ollunna — ja sillä
tiellän minä oun vieläe.
— No, missees ne on sun yrjönristis?
— Niin, — kahtokeepas ku Pietarissa katuva kulukiissan sattu keisarj
tulemaa vastaan. Se tiijjust, että mihinkä minä oun mänössä. Ku
ilimoetin lähteneen kotjpuolelle kylypemää kovan kutkan tähe, sano se
minulle, että:
— Anna nuo kunniamerkkis mun talteen, niin ne on varmassa säelössä ja
sinä tulet paremmi takas, ku sinuva tarvitaa.
Ja minä vastasin, että:
— Kyllä vissii ne teillä tallessa pyssyy, koskapa Ameriiki
restenttikii teihi luotti. Ja takas minä kyllä tulen, millon miestä
tarvitaa...
Samalla minä pistin kunnijamerkit keisarin kättee. Se läks mämemää
omalle suunnallee ja minä omallen. Mut sitte tulj se vallankummous ja
kaekki mänj sekas, niinku Haminan kaupunt. Ja siihe sotkuu sotkeetu
minun yrjönristinnii...