Kepakkala Rietu täytti miehe paeka, vaekka oes pantu naurista
sylykemää. Mut niinku kukkaa muukaa immeine ei ou täyvvelline, olj
sillä Rietullae heikko kohtasa. Ja sen Rietun vajavaesuus olj siinä,
että se tapas sannoosa taekka toesi sannoissa se änkytti eli sammals.
Kaeke muun lisäks se vika olj vielä niin kiusalline, että se vällii —
ja usseinnii — tek puhelusta topin tykkänää, niinku Konkolan laeva
moalle ryyvvättyvvää. On luonnostaa lankiivoo, että sanasa tappoomine
olj suureks harmiks miehelle, jolla olj savolaene puheluhalu niinku
Rietulla olj, ja äkkinäenennii huohmas, että se miesparka etennii
väkjoukossa kärsi nii sitä, ettei soanna mielesä mukkaa hoastella, ku
sittäe, että pelekäs iteltää jottae kysäestävä, eikä sitte kykenis
kunnolla vastoomaa, jos sattus se toppi tulemaa. Ja ku immeiset on niin
kummallisija, että ne nauroo vornottaa rikalle lähimäesesä silimässä,
eikä ne neä malakoo omassa silimässää...
Monta kommellusta olj Rietulle elämäsä varella sattunna sanasa
tappoomise tähe. Mut tuskimpa millonkaa olj sen pernoo niin
kaevellunna, ku kerra muutamalla rautatieasemalla kaupuntii männessää.
Miten se lie hononna, että sormie kynnet on peässynnä virumaa liijja
pitkiks ja että kynsie ala on kerräätynnä likkoo, että näytti,
niinku niihi oes laetettu mustat reunukset. Tupekset ei ollunna
kaupuntmatkalla vyöllä, eikä linkkuveistäkää taskussa ollunna. Ku juna
olj pysähtynnä kymmenkunna minnuutin aejjaks ja kauppapuot olj lähellä,
vikitti Rietu ostamaa veistä. Hyvvee päevee se sano, niinku muuttii
immeiset ja alako jatkoo, että:
— Voeskohaa soaha ostoo pän.. pän... pän...
— Soap tok. Hyvi kernaast... Pyyvvän anteeks, en sattunna kuulemaa,
Mittee sitä saes luva olla?
Rietu noamataulu olj surkee, niinku mies oes niellynnä elävän sammakon.
Ohta olj kurussa ja silimät kiils, ku viha vimmassa ikkää, russauttipa
purra hampaetaannii yhtee hokkiissaa, että:
— Pän... pän... pän...
Sillon kauppijas tek kumartava liikkee ja sano, että:
— Ahnaa! Työ tarviitta pännän. Soapko luvan olla läkki- vae
lyijjypännä?
Kietu kaevo taskustaa lyijjypännän, pyöritti kieltäväst peätää ja oes
sanomallae sanonna: ei, ei, voan ei soanna sanotuks.
Kauppijas hoksas toese vaekeuve ja rupea rauhassa outtamaa karilta
peäsyvä. Ja ku Rietu veäntel peätää, oeko kauloosa ja auko suutaa, luul
se jo sulun auvvennee ja sano, että:
— Pyytäisin soaha ostoo pän... pän... pän... pän...
Ja siihe se sanomine toassiisa juuttu, niinku suur pottaatti lehmän
kulukkuu, eikä tullunna apuva, vaekka mite oes peätää ja koko
ruummistaa veännellynnä. Kauppijas koetti terästee huohmiokykyvää ja
lopuks sano, että:
— Työ varmaannii tahotte ostoo pännärit. Niitähää meillä on oekee
hyvijä ja silimänräppäyksessä tuon niitä nähtäväks.
Mut sillon Rietu polokas vihasta jalakoosa ja läks rynteemää puojjista
ulos. Kulettuvvaa muutamija askeleita se männessää rupes yksinpuheluu
ja soatto iha seleväst sannoo, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pännäveite, pännäveite, pännäveite.
Ja ku sanomine kolome erj kertoo nue hyväst luonnist, pyöräht Rietu
takas puotii ja kauppijaa ettee astuttuvvaa sano, että:
— Pyytäsin soaha ostoo pän... pän... pän...
Kauppijas otti kätteesä tiskille tuomasa pännärit, näytti niitä ja
ilimotti hinnan.
Rietu puest vihasest peätää, mulistel silimijää ja pur hammasta ja
polokas jalakooea lattijaa.
Kauppijas arvel, että mies on koerranleuka, joka on tullunna häntä
pilikkoomaa. Vihastunneena se nost pännärit ilimaa ja karjas, että:
— Ellette hetj loettone, niin soatte näestä pännäristä, niin että
toenperästä päkätätte pän... pän... pän...
Sillon puojjisaa seisova väkjoukko räjäht nauramaa, niinku
torvsoettokunta oes ruvenna puhaltammaa marssija. Ja se nauru ollii
lähtömarssi Rietulle, joka läks juosta vohkasemmaa junnaa. Suuttuneena
ytimii ja munaskuehe ast matkust Rietu pitkäkyntisenä kaupuntii, jossa
enstöeksee ost pännäveite.