Ne olj kokkoontunna syksyiltoosa viettämää kauppijaa kottii ja aekasa
kuluks ne pelas korttija. Ku niistä ei ykskää ollunna korttihuejjarija,
niin ne pelas voan lysti peälle "Mustoo-Pekkoo", "Mylly-Mattija" ja
"Viimmestä tikkijä" sekä mueta "vijattomia pelijä". Neljä miestä niitä
olj, nimittäe: kauppijas, opettaja, joka olj ottanna eron virastaa ja
ruvenna moanviljelijäks, moanmittarinapulaene ja jahtvout eli
huutsusriivalj. Hyvi ne toesesa tuns ja osas pittee silimällä, ettei
kukkaa soanna venaruutta tehä. Ja ku semmoesta kuetennii tapahtu,
annettii siinä pistoksia ja monen monta verratonta sanasutkausta
peästettii — hyvässä yetävyyvvessä ja sovussa, joskohta lie vällii
sisuksia kaevellunnae.
Pelj kuetennii keskeyty, ku postista tuotii sanomalehet, joehe jokkaene
tarraatu kiin, nähhäksee, mittee moalimassa on tapahtunna. Vähä aejja
perästä kauppijas ojens opettajalle lehe ja sano, että:
— Luveppas sinä tuosta, mittee "Uuvve Suomettare Matti" toas
kirjuttaa.
Ja toesta pyyntöö outtamata opettaja otti lehe, alakae eäneesä
posmittoo "Matin Helsingin kirjettä", jossa "Matti" oekee isä vitalla
ruosk "Helesingvors Taaklaatia" ja antoe semmoesia lävväyksiä, että
voan "Matti" niitä kyken antamaa. Höröllä korvi lukemista kuunneltii ja
ku se loppu, sano jokkuu että:
— On se tuo "Matti" mieste mies, Mut kuka juutas se oekestaa mahtaa
olla, ku sitä ei ilimoteta kysymälläkää.
— Olokoompa kuka tahhaasa, mut mies se voan on, sano huutsusriivalj.
Ja kauppijas tuummas, että:
— Mies se on ja oekee meijjä mies.
Samalla kauppijas nous eistakas kävellä ropsimaa ja melekei
kiivastunneena puhel, että:
— On kirottu ja kirottava kappale se ruohtkiihkoeste Taklatti!
Suomalaeste kyntämee leipee syö ja suomalaesia haukkuu, mokomakkii
hunsvotti. Jos minä oesi oekee rikas, ostasi minä sen "Taklatin" ja
sitte minä sen rovijolla polttasi ja polttasi vielä sen porottii.
Moanmittarinapulaene, suur veljkulta mieheksee ja aekamoene veitikka,
otti puhheevuoro ja sano, että:
— Sillä tavallahaa sinä puhelet, ku et ossoo ruotinkieltä. Mut jos
ossoosit ruohtia, oesit ensimäene mies sitä lehtee tilloomaa ja
lukemaa. Annahaa olla, jos minä sen vaeva peällen otan, että ruppee
sinut opettammaa ruohtia puhumaa ja lukemaa, niin soahaa nähä, miltee
hollilta sillon tuul ruppee puhaltammaa.
— No, mut se sinun pittää tehhä, sano opettaja. — Sillon soahaa
koulu, jossa opettaja ei ossoo mittää opettoo, eikä oppilas mittää opi,
molemmat ku kerrassaa on mahottomia. Entäs sitte?
— Niin, entäkös sitte? Ei mittää muuta, ka tien sinun tavallas: ku
huohmoon, etten kykene opettammaa, otan eron virastan.
Kolome miestä höräht sillon nauramaa. Mut kukkaa ei huohmanna kahtoo,
nauroko se neljääs mies, se opettaja nimittäe.
Keskellä naurunporrausta tulj kahvintuoja ja asetti vehkeet pöyvvälle.
Kauppijas vetäs piironkisa lahvin auk, nost sieltä karahviinin
pöyvvälle ja sano, että:
— Nythää meijjä soppii uuvve koulu vihkijäesiks ottoo pikkune morjens
kahvin kansa...
— Otetaa voan — sano moanmittarinapulaene, — niin kirput ei pureksi
yöllä moatessa.
— Eikä pureksi kukkaa toesetkaa, tunmmas jahtvout eli huutsusriival.
Ja sitte morjensta pantii kahvin sekkaa.