— Lörökki se tuo Risto on, eikä mikkää mies sen sanan suuntäyteisessä
merkityksessä.
— Eikös jokkaene ou mies, joka housuja kantaa? Ja sanotaaha Ristolla
olova välistä kolomettii housut jalassaa...
— Olokoo vaekka neljät, mut lörökki se kuetennii on. Otappas voan
silimällä pitteekses, niin neät, että sen sekä työssä että joute
olemisessa on lorottamista. Ja jos se voan ei onistunna suomaa akaksee
niin tomerata ja ymmärtäväestä immeistä, ku Riikka on, tuntuu minusta
yhtä varmalta, ku uskontunnustus, että se lörökki oes mänettöö
lörräyttännä talosakkii. Mut ku Riikalla on nyörit käsissää, ei Riston
tarvihe muuta ku löröttää.
Tässä keskustelussa maenittu lörökkisana on sattunna iha naulanpeähä,
niinku taetava sepä isku vasarallaa, se Risto neät olj lörökki. Se
kyllä osas miettijä lötjöttöö ja harkita, mut jos jottae pitj panna
toemee, niin sillo se löräht, eikä mittää syntynnä. Ku sitä
muestutettii — ja akotuttuvaa sitä ussei muestutettii —, viittiloe se
voan kättää ja sano, että:
— No, tottapaha, tottapaha...
Mut sillä tavalla ei Riikka-emäntä millonkaa sanonna, joka olj niin
pirree immeine, ku hyvä palonauris, sekä hyvin vällee kyken
hoksantieroomaa, millonka asja on tehtävä ja mitenkä se on tehtävä.
Siinä olj noapuruksina kolome talloo yksillä pelloella ja ominaesuutena
on maenittava, että Riston ja Riikan talloo sanottii "akkavallaks" sekä
noapurloeta "ukkovallaks" ja "tasavallaks" — tämä kaekki sitä mukkoo,
kuka talossa jöötä pitj. Mut jos taloja ruvetaa toesiisa vertailemmaa,
niin kyllä Riston ja Riikan talo olj parraassa kunnossa, vaekka se olj
"akkavalta". Mut vaikka talo vuos vuelta nous, niinku hyvä taekina,
immeiset ivvail Ristoo nimittämällä sitä emännäks ja Riikkoo isännäks.
Ja toella asja sillä laella ollii, Riikka ku olj napana, jonka
ympärillä koko huusholli pyörj. Ku Risto vällii sattu mietteitää
ilimasemmaa ja ku pahakuriset immeiset alako virnuilla, että mittee se
Riikka tästä virkkaa, tahto sen mielj myrtyvä, niin että se yksinää
tuummail, että:
— Enköhää minä nosta harjaksian pystyy?
Mut samassa se toas löräht lörökiks ja tuummael sillä viisii, että
mitteepä minä ruppeen reistailemmaa, ku tälläe tavalla kaekki hyvi
männöö sekä ku näe on helepomp mun hengellen, eikä ruumiinkaan liijjaks
rasitu...
Ja niin voan elämä samassa tahissa jatku kokonaesta viiskolomatta
vuotta.
Siinä viijjenkolomatta heäpäevän lähestyissä sano Riikka, että:
— Kyllä meijjä on vietettävä hoppeeheät, koskapa niitä monet muuttii
viettää.
— Mikäs sun on viettäissäs, ku sinä out sekä isäntä että emäntä. Vietä
voan oekeet rytkäheät — minä mänen saunaa makkoomaa...
— Mittee se tuo mies nyt hoastaa? Yhtähyvi ne on sun heäs, niinku
minunnii. Ja millonka sinuva on saunaa ajettu? Kyllä out soanna sanas
saunoo ja puhhees puhuva, joskohta on ollunna tarpeellista, että mun
sanan on aena ollunna viimmene... Mut näessä hoppeehäessä soat sinä
olla isäntä ja meärätä sekä käskee oman tahtos mukkaa...
— No, jos tuulj siltä hollilta puhaltaa, niin vietetää voan
hoppeeheät, vietetää voan.
Ja siitä hetkestä alakae ryhyttii valamistuksii, otettiin erityene
laettajakkii ja lähetettiin kuhtumuksia sukulaesille ja tuttaville.
Sitte hoppeeheäpäevänä soatii nähä, että jos olj paljo heävieraeta,
niin olj talossa vieraene varrookii. Herkkuje hyvvyyttä ihmetellessä
ihmeteltii kuetennii kaekista enimmä sitä, että koko homma käv ihtesä
Riston meäräykse ja käsky mukkaa, tuljpa emäntä tuontuostae kysymää,
että mitenkä mikkii kohta laitetaa. Ja näky se Risto ossoova
neuvvookkii.
Sinä aekana ei pijot ollunna mitkää pijot, jos ei viinilöetä sekä mueta
kalliita ulukomoan juomia ihan liemenää juossunna. Ku se hetk joutu,
että pappi ilimoetti pitäväsä puhhee, kannettii pöytä kukkuroellee
täysinäesiä viinpikarija eli ryyppylasija. Pappi asettu juhla-asentoo,
rykästel ensi ja sitte alako puhuva paukutella, niinku pappi
paukuttelloo hoastamalla rakkauvesta, avijo-onnesta, aviomiehe ja
aviovaemo keskinäesestä sovusta ja yhteistyöstä sekä tasa-arvosuuvvesta
yhteistä talloutta pittäissä. Ku pappi tätä kohtoo hoasto, vilikas
Risto kulumiisa alta ja huohmas mone nauroo virnottava ja sillo Risto
miettijä lötjötti, että etteköhä työ kohta naura toesta nauruva. Ku
pappi hartaesii onnittelluehe ja siunauksii peätti puhheesa, sano
Risto, että:
— Annappas, Riikka, mulle koapi avvaemet.
Vähä kummastuksissaa Riikka ne taskustaa kaevo ja lähätti Riston
kouraa. Sillon Risto nost kätesä ylös, helläytti avvaemia, suorist
ihtesä, niinku sotamies rintamassa, ja sano, että:
— Sinä out, Riikka, tässä talossa pitännä viiskolomatta vuotta
avvaemia ja hallintovaltoo, niin että meijjä huushollija on sanottu
"akkavallaks". Mut nyt otan minä viijjekskolomatta vueks avvaemet ja
vallan ommaa huostaa. Kuulkoo nyt, hyvät vieraat, että minä, Risto, oun
tästä hetkestä alakae isäntä talossan. (Ja sitä sannoissaa polokas
Risto oekee jalakoosa lattijaa.) Olokoo hyvijä ja tarttukoo lassii kiin
ja ottakoo ryypyt — kyllä lasit uuvvellee täytetää, niin että on
ryypättävä pohjaa ast. Olokoo hyvijä!
Vaekka Risto puhu tosissaa, luultii sitä leikiks ja naurussa sui siinä
lasiloehe tartuttii. Emäntä Riikkakii viisaana immeisenä honos, ettei
heäilloo passoo sotkee ja nauramalla, jotta peä tutis ja maha hytki,
otti lasin pöyvvältä ja mänj Riston kansa ensin papin kansa lasija
helläyttämmää ja sitte muehe vieraehe. Ja niin lystiks siitä lähtii
heäilo muuttu, että ussei ei niin hauskoo oukkaa, vaekka hoppeehäestä
tulj — vallankummous.
Mut pitki iltoo astuksija roekkail Risto peä pystyssä vieraehe keskessä
ja uskottel kasvaneesa puolta pitemmäks entistää. Ja vieraat kahtel
Ristoo hyvi ihmeissää, joka silimänräppäyksessä olj noussunna iha
suurmieheks — vallankummouksellaa.