Se olj se lukkarj niitä oekeeta kansanlaulajia, joka olj sekä lahjasa
että taetosa soanna ite luonnolta. Ku se poekasena olj kuleksinna
paemenessa taekka pitkin vesijä soutoo viiletellynnä, olj luonto
houkutellunna sitä laulamaa. Kuullessaa sitte laulusa kaekuja se rupes
sen mukkaa, mitenkä korreest kaeku laulun kerto, ommoo eäntää
muuttelemmaa, että sekkii kajahtas kauniilta — ja nii se vähitelle
tulj luonnonlaulajaks, vieläpä semmoeseks, että jo ennen sen männöö
rippikouluu immeiset sano, että:
— Kyllä se tuo poeka vielä lukkarina kuoloo.
Ei ou tietoo siitä, oljko sillä itelläännii samanlaene mielj, mut ei se
mistää muusta niin välittännä ku laulamisesta. Ostettuvvaa erräältä
kuleksivalta viisunkauppijaalta virskantelee ja soatuvaa siltä
alakuopetusta se ryhty ite taetoosa lisseemää. Ja ku sitte rippikouluu
mänj, olj se jo kanteleesa kansa lauloo köllistännä virskirja kaekki
virret. Vanaha lukkarj otti tämä hetj huohmioosa ja panj nuore miehe
toesia laulattammaa. Samalla se tarjos sille korttieri koessaa, opetti
kirjutus- ja rätinktaetoo sekä sitte ripiile peästyvä otti viereesä
lukkarinpenkissä veisoomaa. Ja vanaha lukkari huolenpito jatku niin
pitkälle, että yksissä tuummin rovastin kansa poeka laetettii Kuopijoo
tirehtyör Enkelin (Enckell) lukkariks koulittavaks. Ja tottapa sillä
poejjalla lie ollunna mussiikkihujumenttiä, koska viijje viiko peästä
tulj takasi kotjpuolelle täyvvelliset lukkarjekyptit taskussaa. Ku
siltä koulunkäynnin vaekeutta tiijusteltii, se sano, että:
— Mitteepäs vaekeutta siinä olj, ku minä voan veisata köllistin ja se
tirehtyör Enkel polok jalakoo ja nyökäytti peätää.
Ja niin se ennustus, että se poeka lukkarina kuoloo, alako ruveta
totteutumistaa koht käymää. Jo hetj ensaluks vanaha lukkarj otti sen
apulaeseksee — ja voehaa toas apulaesesta vakinaenennii tulla, etennii
semmoesesta, jolla on haluva. Sitä haluva ei tältä poejjalta puuttunna,
eikä se yksistää lukkarj-intoo ollunna, voan lisäks se vielä käv
suorittamassa rokkoherran ja jonniimoese välskärin kurssit, siihe aekaa
ku ei leäkäriä ollunna ku pitkii matkae peässä. Sitte se vielä
rovastin kouluherrae kansa luk ruotinkieltä ja varmentel kirjutus- ja
rätink-taetoosa, niin että se muutaman vuen kulluissa kohos iha tieto-
ja taetoniekaks — melekei jo ajo vanaha lukkarin eille. Ja semmoesiks
seikat vähitelle setviinty, että tuski mittää kauppakirjoo ja
asjapaperia pittäässä tehtii, joita tekemässä ei oes nuorj lukkarj
ollunna, saepa riijjuu- eli kosimakirjojakkii valamistoo, ku
kirjutustaetosia olj hyvin harvassa. Näen se kaekkii pitopaekkoe
kututtii, ja ku se olj hauskaluontone ja vippaskonstiloehe taepuva, olj
se aenakii heäpaekoessa ja ratulissa eli kuuliaesissa iha välttämätön
vieras. Ja lysti se pist pystyy, tuljpa sitte vieraaks tae asjalle.
Niinipä se hetj sissää astuttuvvaa usseinnii arvuutti, että:
— Mikäs se on, joka talavella on selässä ja kesällä mahassa?
Ja ku sitä ei osattu arvata, se ite selitti, että:
— Se on lukkarin — turkki, se ku kesällä on viinan panttina ja
talavella toas piettävänä.
Mut vaekkei arvuutusta arvattu, ymmärrettii kuetennii, että nyt on
tarjottava ryyppy — ja se tarjottiinnii. Ku kylä olj oekee mieluene,
otettii ryyppyjä usseempijjae, ja vällii sattu niin, että nuorj lukkarj
rupes rahille selällee, panj silimäsä kiin ja sano, että:
— Immeiset hoastaa, että kukko laulaissaa pittää silimäsä kiin, ku se
ossoo virtesä ulukoo. Kukon täytyy kuetennii seista laulaissaa. Mut
minä pojotan olla selällän ja vaekka onnii silimän kiin, niin ossoon
sitä veisata minnäe.
Ja ku se veisata köllist, niin heikommat sae tuketa korvasa.
Rehellisyys voatii kuetennii sanomaa, että tätä tapahtu aeka harvon.
Mittee toas sekä virka- että muehe toemituste täyttämissee tulloo, niin
ne kaekki tapahtu reilust ja potillee. Jos sitte niihe vippaskonstii
vuoks oes moettimista ollunna, niin ku miehestä muuten tykättii,
ummistettii niille silimät. Ite rovastikkii, vaekka olj jo ikämies,
soatto nuore lukkari kepposille nauroo iha mahasa täyvveltä, niinku tek
sillonnii, ku ite joutu vippaskonstin allaeseks.
Se tapahtu muutamana kesäpäevänä, jollonka rovast olj tullunna kottii
ripitysmatkaltaa. Samalla sattu nuorj lukkarj tulemaa Pappilaa. Tälle
rupes rovast hetj kertomaa, että:
— Tällä matkalla minä saen nähä merkillise luonnon oekun eli ihimee.
— No, minkälaese —?
— Minä näe miehe, jolla olj kaks peukalota.
— Mikäs ihme taekka luonnon oekku tuo on? Onhaa tuolla teijjä
renk-Matillae, joka tuolla pellolla kyntää, kaks peukalota.
— No, mitenkäs se voe olla mahollista, etten minä ou sitä huohmanna,
vaekka Matti on meillä ollunna monta vuotta? Ei, kyllä se on nyt hetj
soatava seleville.
Ja rovast aukas ikkuna ja hoehki Mattija tulemaa sissää. Mut se Matti
olj huonokuulone, eikä sattunna kartanolle päe kahtomaa, että oes
viittiloemise älynnä. Rovast olj nii kovast asjaan innostunna, että
peätti lähtee kynnöspellolle kahtomaa ja tahto nuore lukkari tulemaa
matkassaa. Siinä ku kaksissa miehi mäntii Matin luo, tuns rovast
olovasa väsyksissä matkastaa. Mut ku kerra tulj lähetyks, niin — akka
tieltä keäntyköö.
Matti käskettii sitte pyssäyttämmää hevosesa ja rovast sano, että:
— Tuo nuorj lukkarj ties kertoo, että Matilla on kaks peukalota. Onkos
se totta?
Ja Matti kahto vakavast rovastii, nost ensin toese ja sitte toese
kätesä ja vastas, että:
— Tottahaa se on. Tässä käessä on yks ja tässä toesessa toene peukalo.
Rovast roapas korvallistaa ja tuummas, että:
— Kas ku multa unohtu sanomata, että minä näe miehe, jolla olj kaks
peukalota yhessä ja samassa käessä. Mut mitteepäs tuosta. Saehaa siinä
toas nuorj lukkarj viisauttaa näyttee...
Ja hörönauruva nauramalla läks rovast pihhaa nuore lukkari kansa
astumaa ja Matti alako kyntämistää jatkoo.