Melekei tikate täynnä olj laetakaupunni kapakka "viinamäe työmiehijä"
— mikä heistä sitte lie milläe liemellä peätää ja mahhoosa täyttännä.
Kapaka emäntä, vanahanpuoleine naesimmeine lihava tyttäresä kansa olj
hyvällä peällä ku vieraeta olj runsaast ja niihe lystijä lisätäksee äet
ja tytär vuorosa perrää pyöritti posetiivirämän kampija, jonka
ittaalijalaene posetiivisoettaja olj huonouve tähe myönnä. Se jo ollii
niin loppulahtee kulunna, ettei sen soettokappaleista soanna paljo
selevee. Mut se puute korjattii sillä tavalla, että emäntä ja tytär
lauloo uelotti peljvärki soejjessa ja ku arvosa ylleesö ussei hoelotti
mukana, soatii kapakkavieraehe mussiikkitarvis tyyvvytetyks. Ja niimpä
tännäe iltana näytti sekä emäntä tyttäresä kansa että vieraattii olova
lystissää.
Poekkeuksena olj kuetennii muuvva nikkarjmies, joka kärsivä näköesenä,
ku hammastautine, tappail tuppaatuva usseempaa pöytää, peäste muutamae
eäree istumaa — mittää suuhusa soamata. Ja ku lintukaa ei kauva istu
urvottomassa puussa, muuttel nikkarikkii pöyvvästä pöytää sekä sen
lisäke sopotti kaekkii maholliste tuttaviisa korvii. Vastauksiks voan
päetä puesteltii. Viimme se mänj emännä ja tyttäre luo sopattammaa. Mut
emäntä ei ruvenna peätää puestelemmaa, voan sannoo mäeskäs kovalla
eänellä, eitä:
— Tiijjäthää sen ennestäännii, ettei multa liikene rahhoo velaks
panttija vastaa ja juomatavaroeta minä en velaks anna.
Se mäeskäys sattu nikkarjmiehe sapelle. Se astu kesklattijalle, kaevo
taskustaa kello, jota pyöritti ilimassa ja sano, että:
— Eikö kukkaa taho ostoo kelloo? Tämä käy neljällä ruppiinilla ja
yhellä vetämisellä kaks vuorokautta sekä...
— Elä, miesparka, myö kelloos. Sitte et tiijjä aekoo, millonka kapakka
auvvastaa, huus hevosmies Turune nikkarjmielle puhhee keskeyttäe.
Mut nikkarjmies kiljas, että:
— Sulla ei tässä asjassa ou puhevaltoo, eikä muullonkaa, ku kello
kahentoesta aekaa yöllä lutikoelle, mut sillonnii voan akkas luvan
perästä.
— Elä puhu nue kommeest taekka mänetät kellonostajan. Minä nimittäe
tarvihe ostoo kellon. Mut käypkös tuo kello?
— Se käy ja kukkuukii. Jos et usko, pistä korvaas ja kuuntele.
Ja hevosmies Turune tarkastel kelloo ja ku sillä olj pöytätoverinnaa
kellosepä sälli, anto se kellon tämännii tarkastettavaks. Se kahtel
sitä aekasa ja sano, että:
— Kelloks tää on tehty ja kellona tää männöö.
Sitte rupea nikkarjmies ja hevosmies keskenää supattelemaa ja supatukse
loputtuva sae nikkarjmies käypäset kätteesä ja hevosmies pistj kello
taskuusa. Sitte nikkarjmies istu pöyvvä eäree ja komentavalla äenellä
huus, että:
— Tuokoopas lientä pöytää ja pankoo lusikat laejjalle.
Ku siinä "lientä" nikkarjmiehelle tuotti, astu uluko-ovesta sissää
muuvva suutarjmestärj, joka hujutuulella ollessaa kuhtu ihteesä herra
Kellekseks ja jota kaekkii muehennii pitj sillä nimellä puhutella,
vaekkei sen nim Kelles ollunnakkaa. Hetj sen sissää tultuva selevää
huohmas, että suutarjmestärj olj hujutuulella. Mut vaste tavallissuutta
se näytti ärtyneeltä, kävel eistakas, kohhauttel olokapäetää ja sano,
että:
— Äsh, äsh!
— Mikäs herra Kellekse — sano jokkuu tuttava — sisuksija kaevaa, ku
tuolla laella ähkät ja äliiset. Syökö mato hammasta vae onko anoppis
haukkunna?
— Hampaat on terveet, niinku koerralla, eikä herra Kellestä uskalla
anoppi taekka muutkaa (tässä se mies sivumenne sannoissa laskettel
lievee) akat haukkuva. Ja sitä varteha meillä koerra pietää, että se
haukkuu. Minä oun ärryksissä, niinku entine pappi, joka äsäht, että
"voe ku nuo immeiset kuoloo ja retustelloo ja jättää rippirahasa
maksamata". Mun toas pittää sannoo, että ne kuoloo ja retustelloo ja
jättää soappaasa maksamata. Äsh! Kahtokeepas, ku se postiljuonvainoo
tilas multa oekee erikoissoappaat, joelle varrettii ylettyy
reijjejuuree ast ja varsie suessa on sisäpuolella punaene ja
ulukopuolla kiiltonahka, ja muutennii ne tehtii parraasta nahasta sekä
sarkasella vuervoatteella vanistettii, niin että ei niissä oes koepia
kolottanna eikä varpaeta vilu viileksinnä. Mut se postiljuon kuolla
kutjaht, eikä sen perilliset huoli soappaesta. Mihi hitoelle minä ne
soappaat soan mänemää, tässä kaupunnissa ei neät ymmärretä niin hyviä
jalakineita ostoo. Ja siitä syystä minä oun ärryksissä ja otin kotona
muutamija ryyppyjä sekä tulin tänne makuja muuttamaa.
— Ja oekeesee paekkaa se herra Kelles osas tullakkii, kyllä teällä
surut keränä kulukusta alas männöö, sano se hevosmies. Mut ei passoo
koko kaupuntia niin säkissä olleina pittee, ettei osattas hyviä kenkiä
ymmärtee. Tässä esmerkiks on mies, joka ymmärtää hyvät ja huonot kengät
ja joka myös hyvät kengät tarvihtoo, sillä minähää sitä hangessakkii
toaroon ihko hoaranpohojia myöte. Ja joa ne soappaat voan minun
jalakaan passoo, niin myöhää tehhää kauppa kahtee sannaa. Mitähä jos
kengät vaehetaa tähä kelloo?
Suutarjmestärj otti kello kätteesä, kuulost sen käyntijä ja tarkastel
sitä kaeki puoli sekä sano, että:
— Kyllä pittää rahhooki liikutella välistäissä. Ja sen minä toas
varmaa tiijjä, että soappaat passoo sulle, niinku valetut, minä ku
tunne jalakas suuruuve.
— No, ruvetaampas istumaa vierekkäe kauppoo hieromaa, eikä kennenkää
tarvihe hinnasta tietee. Kahe kauppa ja kolomannelle korvapuust, sannoo
sananlasku.
Ja sitte herra Kelles ja hevosmies alako supatella ja taes ne rahhookii
liikutella. Mut se tulj loppusummaks, että suutarjmestärj pist
hevosmiehe vastikkää ostama kello housuisa taskuu. Kauppalangokset
tilas harjakaesjuomat etteesä. Hetkise kuluttuva ei suutarjmestärj
ähkännä ja ähissynnä, voan rupes laulamaa sitä lauluva, jota se herra
Kelleksenä olessaa tavallisest laulo, ja joka olj tämmöene:
"Tule meille voan,
meillä leivotaa.
Soat lämmintä leipee,
jos — annetaa."
Toesettii kapakkavieraat tarttu virtee kiin ja sillä tavalla viinamäe
työtä jatkettii yömyöhää asti.
Seuroovana oamuna mänj hevosmies soappaeta suutarjmestäristä hakemaa.
Se mestärj olj kyykkysissjää suure kenkäkoapi eissä ja niin touhussaa,
ettei tulemista huohmanna, ennenku tulija karkeella eänellä lausu
hyvvee huommenta. Mut sillo se mestärj säekäht, kavaht seisomaa ja
näytti oekee vapisova. Hevosmies tuummas hyvi rauhallisest, että:
— Enhää minä mikkää kummitus ou, enkä niin ventovieraskaa, että minuva
tarvihtoo pelätä. Ja oltiiha tuota illallae yksissä.
Mänj aekoo jonnii verra, ennenku suutarjmestärj — se herra Kelles —
kyken puhumaa:
— En tiijjä mitenkä tuossa kumarruksissa ollessan lie peä sekas
sotkeutunna ja miten muutennii lienen koko oamun ollunna niinku
puoljumissan. Mut mittee se noapur nyt asjoe?
— Niitähää minä tulin hakemaan soappaetan, jotka eilisiltana kellolla
vaehon.
— Soappaeta hakemaa... kellolla vaehetuita... No, nyt mulle kaekki
seleviöö... Voe siunattu mies, minkä ilosanoman toetkaa! Katohaa! Ku
tässä oamusella heräsin ja vein housut koepiin, huohmasin, että niihe
taskussa olj taskukello. Sillon äjäht peähän, että sen on jokkuu ilikiö
sinne pistännä ja kohta tulloo polliissie ja viskoali kansa tänne
minuva syyneemää ja varkaaks tekemää, semmoesia vippaskonstia ku kuuluu
suuressa moalimassa tapahtuva. Minä rupesin tuummailemmaa, että niin
oun viisas, ku vanahakii, ja mänin kelloo kätkemää pytinkin alle
multaa. Mut paha henk lähätti sinne palavelustytö ottamaa hiekkoo
pöytäveihtii kirkastamisee. Sillon peätin, että minä puotan kellon
kaevoo, että niuklahtaa. Peästyvän kaevo kannelle tulj sinne kirvesmies
Tiilikaese akkahomelo vettä nostamaa. Minä kirosin iteksen, että
Tiilikaese hevone ounastelloo taevaa merkkijä, mut Tiilikaese akka
tulloo kaevoo kurkistelemaa. Äkäpäessän tulin tänne sissää ja olin
kelloo piikkoomassa lapsenkengän kärkee, ku sinä yhtäkkiä eänsit
takanan. Minä säekäe, ku luulin, että siellä on jo viskoal ja
polliissit syynemää tulossa... Mut vaekka ne oes tulleettii, oes niille
ollunna vaekee kelloo löytee...
Sen sanottuvvaa suutarjmestärj kyykisty koappisa ettee ja sen
perimäesestä nurkasta vetj piene kengän, jonka kärestä kaevo kellon ja
sano, että:
— Nyt putos hartioeltan ku suur kuorma ikkää ja raskas kiv
syvämmeltän. Ja tuossa on soappaas ja ne vasta onnii soappaat. Ne
kestää sinun ikäs ja vielä niitä soa poekas pittee ja poekas poekakii.
Hevosmies vatmemmaks vakkuuveks peäst toesesta jalastaa kengän ja
koettel soapasta jalakaasa. Ja se passas, niinku oes ollunna valettu.
Ku kello ei ollunna ostaissa kallis, eikä väljrahhookaa tarvinna paljon
maksoo, olj hevosmies kauppaasa tyytyväene. Mut tyytyväene se olj
suutarjmestärii, ku ei joutunna varkaaks, vaekka pelekäs — varkaaks
tulovasa.