Juna läht asemalta hiljaesta männöösä — eikähää junahurjastelu ou
kaekeks onneks vielä muotii tullunnakkaa, niinku autohurjastelu — niin
juna läks kulukee kolluuttammaa. Hyvi sekalaesta seurakuntoo istu
muutamassa kolomanne luoka vaunussa, enimmäksee naespuolista väkkee,
mut usseita olj miehijäkkii, joesta yks ja toene näytti olova
täysverisijä reissusällijä. Maesemat kahe puole rautatietä olj kolokkoo
vaevasmehtee kasvavia soeta ja ku asutusta ja viljelystä ei ollunna ies
näkyvissäkää, olj matkustajat ikkääku turrillaa ja nörpällä neni.
Viimmeseltä asemalta ei tullunna vaunuu muuta ku yks matkustaja,
konttiselekäene keskikkäene mies, joka muutama penki peähä peästyvää
istumaa alako hammuilla konttija selästää, asettooksee sen joko penki
ala taekka hyllylle. Kontissa näytti olova vöryä runsaast, niin ettei
kielj soanna sen suuta tarkallee suletuks. Ku se kontti olj polovilla
alaspäe, parkas yks naesimmeine, samalla ku se kavaht penkille
seisomaa, kovalla eänellä, ikkääku oes hengenvoarassa ollunna, että:
— Rotta, rotta — voe Herra siunatkoo!
— Missee, missee? kuulu parkasuja jokikiiseltä puolelta.
— Tuolla lattijalla... lattijalla... rotta, rotta — voe Herra
siunatkoo!...
Ja tuolla laella parkuissaa se naesimmeine hulumuuttel helemojaa ja
potki jalakojaa penkkii. Tuski ennätti silimänräppäystä kuluva, ennenku
kaekki naesmatkustajat olj penkillä seisomassa ja samate tek monet
miehettii. Se konttimies pysy yksinää rauhallisena, keännelle konttijaa
sekä oes jottae sanonna, mut kukkaa ei ottanna kuunnellaksee. Ku
melekei jokkaesella naesimmeisellä olj lyhythelemaset hammeet ja ku ne
niitä nostel ja hulmuuttel sekä seärijää sätkittivät, ettei rotta
peäsis helemuuksii, niin oespa siinä viikunalehet ollunna tarpee...
Kaekista pahimmassa villissä olj muuvva tavattoma lihava naene, joka
kuulu ollee kastrullikomentantti eli keittäjätär, ja jonka takapuolet
olj paksut, niinku ruummenkulit, ja rinnat öhötti, niinku
kymmenkilloeset pussit oes ollunna riippumassa. Sennii hammeet olj
eärimäese lyhyvet, varmaannii sen vuoks, että niin paksuje pohkeihe ku
tupakkapölökyt olj vanahaa aekaa, koko voemaperräene ihanuus soattas
olla näkyvissä. Sillä keittäjättärellä olj hirvee römisevä eän, jota
seälimätä käytti, samalla ku se pelemuuttel ja nostel helemojaa sekä
käsillää kouri mahollisia ja mahottomia paekkojaa luekkamalla ja
kiljumalla, että:
— Rotta, rotta — voe Herra nimessä! Onkoo se ajjautunna mun
helemuksiin — kahtokee, kahtokee, näkkyykö sitä...
Ja siinä vastapeätä olj muuvva reissusälli, jonka tajuntapiirissä ei
ujjouskäsitettä lie millonkaa ollunna. Sille miehelle näytti semmoene
kahtomine ja tillistämine olova mieleistä tehtävee ja se sekä kahtel
että koplikii oekee perustuksia myöte, jopa puristel rintojakkii.
Rintapuolestaa se kastrullikomentantti eli keittäjätär olj arka ja
parkas että:
— Ei se rotta ou sinne peässynnä, nauhat ku on kovast kiin... mut
siellä helemoessa, helemoessa...
Keittäjättären rohkeus tarttu toesiinnii naesimmeisii ja hyvi mielellää
ne anto mieste hättyytellä rottoo helemoestaa. Ja ne, jotka ujostel,
hulumuuttel helemoja, niinku lakanoeta tomuja pöllyytellessä ilimassa
liehutettaa, eikä ne välittännä, mitenkä korkeelle helemat kohos.
Samalla ne potki ja sätki jalkojaa penkkii ja lattijaa. Ja yhellaesta
peliä pitj jotkut miehettii, samalla ku ne koplimalla anto
hyväntahtoesta apuvaa, ettei rotta voan peäsis naeste helemuksii... Mut
jalakoe tömistämine, kirkumine ja rotan pelottelemine olj niin
voemakasta, että ku junnaelija eli junaisannoehtijä astu vaunuu, olj
se hämmästyksestä selälleesä lentee. Eikä rauhottamisesta mittää
hyötyvä ollunna, voan päevasto metelj ylty, ku kilipoo huuvettii, että:
— Rotta, rotta... lattijalla, rotta, rotta — voe herra siunatkoo!...
Junaisannoehtijä kiitti kauppojaa, ku peäs mokomasta rottasotaräväkästä
poes.
Mut samassa tultii asemalle ja juna pysähty. Ei tarvinna kettää käskee
vaunusta ulos lähtemää, semmoesella kyejjillä sieltä rynnättii, että
ovet tahto matkaa lähtee. Se konttimies jäe yksinää istumaa, aukas
konttisa suun ja asettel sinne toeste tavaroehesa jonkkoo
kauppapuojjista lapsillee leikkikaluks eli leluks ostamasa —
tekorotan, jossa olj oekee vetokujjeet sisässä, niin että sen voe
avvaemella vettee, niinku taskukello, jotta se sitte jonku matkoo
juosta vikittää, ja joka häne konttisa suulta sattu puttoomaa
lattijalle. Siitä lattijalta sen jokkuu heikkohermoene naesimmeine
huohmas, luul sitä oekeeks rotaks ja rupes huutamaa. Kohta sen jäläkee
huus melkei jokkaene. Ku sitte junan seistessä tulj jarru- ja
asemamiehijä vaunun rottoo karkottelemaa, kerto konttimies niille,
minkälaene rotta olj liikkeellä ollunna. Ja ne miehet sano, että:
— Minkästähe työ ette ilimottanna asjan oekeeta laetoo?
— Kyllä koettelin, mut ei kukkaa minuva kuulostanna. Ja niin minä
luulin, että niihe kaekkii järk on männynnä vinnoo... Jos sitte
semmoesille oes ilimotukse tehnä, oes ne voenna minut repijä pieniks
topaleiks. Ja ku ne sen lisäks matkan alussa valittel ikävyyttää
ja pitkävetteisyyttä, tuummasi minä, että siitäpä nyt soatte
vaehteluva ja olin hiljoo, niinku sirkka seinänravossa...
Ja vaekka rautatieviranominaeset ilimotti, ettei rottoo vaunussa ou,
eikä ou ollunnakkaa, ei kukkaa entine matkustaja männä siihe vaunuu,
voan ne hak kimpsusa ja kampsusa ja sitte ne pakkaatu toesii vaunue. Ja
niissäkii tahto naesimmeiset vielä hulumuutella ja nostella helemojaa,
etennii se lihava kastrullikomentantti eli keittäjätär, ne ku pelekäs,
että jos rotta on kueteimii helemuksii pujahtanna...