Tässä elämän "elokuvvoo" tarkastellessa juolaht mielee värssy muutama
runnoelijakokelaa käskirjutuksesta, jossa runoniekka, oavistukse
kiikarilla viimmestä tiljpäevee tirkistellessää, laulaa tällä laella:
"Luoksein soapuu konttopiru
käissä konttokirjat kummat:
Hyvveitä voan pien on siru,
pahheita on suuret summat."
ja ku sitä värssyvä miettiissä muestluusta tappauksia tulla marnii
esille, niinku moamykriä koloestaa, saen huohmata, että minnäe
miesparka, muusta puhumatakkaa, oun muun muvassa — varastannae.
Immeiset sannoo, että rehelline tunnustus on sama ku anteekssoamine, ja
sentähe minä nyt vilipittömäst varkauten tunnustan, samalla ku mulla on
lieventävänä asjahoarana olovinnaa se, että en ou tehnä muuta ku
kotjvarkauve, enkä vieraalta ou mittää anastanna. Ja tällä laella se
kotjvarkaus tapahtu:
Olin jo mustalaespoekoo suuremp taekka toesi sannoessa siinä ijässä,
että moalima kaekenmoeset houkutukset ja tuulet riipo matkaasa. Mut jos
mänj suuntaa taekka toesee, rahhoo voan joka paekassa tarvittii.
Kukkaropahasesta irvist kuetennii tyhjä pohja ja jos kassakirja oes
ollunna ja sitä oes katellunna, ei siinä oes ollunna muuta ku yks leht,
jossa olj mänöjä, eikä — tuloja ollenkaa. Mut ninku luonto vettää
tikanpoekoo puuhu, samate luonto vetj minuva muehe matkassa kulukemaa
ja joukossa olemaa. Sitä varte pitj tuloja hankkija harjottamalla —
kotjvarkautta. Ollessan vanahempaen lapsista pahnanpohjimmaene eli
nuorin, en minä soanna isännöejjä, voan toeset pitj jöötä. Mittee sitä
sitte millonnii lie soanna kähvelletyks ja rahhaa vaehetuks, ei
tälläkertoo juohu mielee. Mut luultavast tämä ruessäki varastamine on
ollunna kaekista suuri, koska se nyt peäkopasta tulla marni esille. Ja
niinku jo sanoen, minä tahon sen avomielisest ja vilipittömäst kertoo
ja tunnustoo.
Muestamattomuuvve taekka muehe kiireihe tähe olj myllyy lähtö unehtunna
iltapimmeesee, eikä se niin voarallista ollunnakkaa, ku meijjä mylly
olj lähellä, voan kilovirsta peässä. Ku jyviä lähettii säkkilöehe
panemaa, jouvvuttaavvunj minä matkaa, niinku harakka sijantappajaesii.
Siinä kiireest liepsuessa onnistun soamaa yhe jyväsäki puotetuks aeta
rappusilta moaha ja sieltä vierytetyks rappuehe ala. Eikä sitä
keppoesta kukkaa huohmanna.
Niinku muuttii mänin minnäe yöpuulle ja tuummasin, että toeste
nukuttuva käyn säki kelekalla viemässä riihlao tlakse, jossa sen lummee
peittelen piiloo. Mut minä nukkuva horrae syvvää unnee itekkii ja vasta
oamuyöllä havvae. Mulle tulj kiire. Käpsin männä tuppaa, otin sieltä
kelsturkkirutmeijja peällen ja suure karvareuhka peähän. Pusasin sitte
nostoo säki kelekkaa ja läksin vettee junnoomaa. Riihtie olj kappee, ja
ku talav olj lumine, olj kinoksi ja kahepuole tietä. Peästyvän puolväli
paekkeille huohmasin, että jokkuu tulj vastaan. Kukas se mahtaa olla?
Ja voe lapikasta ja lapikasnahkoo! Se olj mun vanahin veljen, joka olj
sattumalta herättyvvää lähtennä tarkastammaa, onko ahe riihessä niin
kueva, että jo tänä oamuna passoes puejja. Mikäs minut perrii? Takas
keäntymine olj kerrassaa mahoto ja jos toas juoksen pakkoo, jeä
jyväsäkki suve suuhu. Mut hätä keinon keksii ja hättäene tarttuu,
vaekka — olenkortee. Ja niimpä minnäe paenon reuhkan syvälle peähän,
nostin turkkirutmeijjan kaulusta pystyy ja rupesin liikata lynkkeemää,
niinku meijjä mökissä asuva loesmies, Jussi, tekköö. Totta varmaannii
liikkoomine lienöö hyvi onnistunna, koskapa veljmies alako tieltä
kavuta nietokse selekää, antooksee vaevaesmiehelle tietä. Ku siinä
veljmiehe sivute männä lynkkäsin, kysäes veljmies:
— Mistees se Jussi näe varrae tulloo?
— Tuolta minä tule Kiijjasta kesäpalakkojan hakemasta, vastasin minä
ja parraa kykyn mukkaa koetin hoastoo Jussin eänellä ja hyvi
pehmeekielisest, niinku sekkii latustaa. Ja vaekka lauluopettaja ennen
olj haukkunna, ettei mulla ou mussiikikorvoo, osasin minä kuetennii
Jussija niin hyväst jamata, että veljmies petty...
Ku saen jyväsäki varmaa taltee lume alle, kipasin tulla kelekkonen
kartanolle takasi. Luultavast ei riih vielä kuevalta ollunna tuntunna.
koska veljmies ei ollunna perettä herättännä, voan olj männä vielä
kammariisa. Se olj etuva mulle, soaton, neät, turkkirutmeijja ja
reuhkan viijjä tuppaa ja hiipijä sitte makkuukseen. Ku veljmies olj
sitte tullunna jonkuu aejja peästä tuppaa, olj se sanonna, että:
— Alakoopa konkoilla pystyy, ettei sivu päevän moata, ku Jussikii on
jo ehtinnä tulla Kiijjasta ast.
Pitkii aekoje perästä satuttii sitte kerra juttelemmaa minkä mittäe ja
muun muvassa ihmeteltii koerrae ihmeellistä ja tarkkoo vaenuva, ku ne
tuntoo kotisa immeiste ja elläente jälet, vaekka miten paljo oes
kulukovia ollunna niihe perästä tietä myöte. sillon sano veljmies,
että:
— Ihmeellistä ja kummallista se on. Mut on niitä immeisissäe
semmoesia, jotka on hyvi tarkkoja tuntemaa. Tahtomata ruveta ihteen
kehumaa, tahon kuetennii maenita, etten minäkää ou iha huono tuntemaa.
— No, kaekkee sitä pittää kuullakkii, siuähää et tunne kettää, sanon
minä.
— Mite niin? Sanoppas esmerkki, millonka en ou tuntenna.
— Esmerkiks siilon, ku minuva luulit Jussiks tuossa riihe välillä,
etkä tiennä sitäkää, että olin kähveltännä jyväsäki, jota olin piiloo
viemässä.
— Sinäkös lyöppärj siinä olittii, tuummas veljmies ja tulj vähä niiku
nolosiisa sekä keäns puhhee muehe asjoehe.