Siinä sitä on sähkössä puhtija ja voemoo, senhää tietää akat ja
lapsettii. Ja jos kuka sähköiskun sattuu soamaa, niin sillon se on
leipä leikattu. Mut puhtija ja voemoo on sähköinnostuksessakkii, ku se
oekee sytyttävänä sattuu. Kaekista vereksimpänä ja tuoreimpana
esmerkkinä siitä on Myyränmäkeläeset, jotka tässä äsköesenä aekana
sattu joutumaa sähköinnostuksee.
Se läht siitä, että Hautolampilaeset olj ruvenna sähköö paekkakunnallee
puuhoomaa — ja nii sähköinnostus sähköesistä Hautolampilaesista tarttu
Myyränmäkeläesii. Ku niille olj voan sivumänne sanottu, että nyt sitä
sähköö saesitta työkii, niin muuta ei tarvittu: koko kyläkunta alako
kilivassa pauhata, että:
— Mikäs pakko meijjä on lampputuettuloehe ja pärevalakee varassa ellee
turjottoo — otetaa sähkö, ku se kerra soahaa.
Ja että tässä olj ylleene miel'ala lausuttuna, siitä ei tarvihe
toestukseks maenita muuta ku sen, että ku isäntä Väkelökkii olj
joutunna sähkökuumeesee, niin sillon se taut olj muehennii tarttunna.
Sen isännä nim ei oekeestaa ollunna Väkelö, voan olj sitä sillä tavalla
ruvettu kuhtumaa — väkelyytesä tähe. Se nimittäe olj olovinnaa innokas
kaekkii yrityksii, nostel housujaa ja lävväyttel rukkasijjaa vastakkae.
Mut siihe sitte pöyhistely kuol nahkaasa. Ja samallaesta sen olj
puhelukkii: se alako niinku hyvä soarnapappi, mut muutamae lauseihe
perästä se rupes väkelöettelemmää ja ussei koko puhelusa keskeytti. Ja
väkelöemistä sen olj liikkuminennii, samate ku talloustoemettii. Kaeke
sen tautta sitä olj ruvettu nimittämmää Väkelöks, eikä sitä takanapäe
muualla nimellä maenittukkaa. Ku Rinneaho isäntä olj tullunna Väkelön
luo keskustelemaa sähkön ottamisesta, niin tämä olj tohahtanna ja
sanonna, että:
— Sitä vehettä minä vihhoon niinku paholaesta sen tappaukse perästä,
mikä mulle sattu asemalla. Mänin siellä käymää iltamyterässä ja ku
outossallii peäsin, soapu asemamies tulija sytyttämmää. Minusta tuntu
ihmeeltä, ku sen ei tarvinna muuta, ku voan seinee napsautti, niin hetj
olj valakeeta ympärj huonetta. Sen asemamiehe mäntyvä en malttanna
olla, voan tassuttelin kahtomaa sitä napsautuskohtoo. Ja ku immeine ei
usko, ennenku koettaa, niin minnäe hellävarroo veänsin semmoesta mustoo
nauloo, joka muestutti housun tikkunappija. Mut sillo tupsaht kaekki
valot sammuksii ja minä hätäpäessän läksin pimmeessä pyrkimää penkille
pakkoo. Miten lienen haerahtunna könähtämmää yhe aka syllii, joka nost
hirvee nuohaka ja rupes rämmentämmää, että:
— Mikä sika sinä out, joka sammutat valakeet ja tulet karvasta turpoos
minun noamaan hankoomaa? Häh? Mikä sinä out ja mittee sinä oekee
meinoot? Tiijjä se, että minä oun kunnijallise miehe kunnijalline
aviovaemo, enkä mikkää...
— En minä mittää pahhoo meinoo... minulle tulj erreys... Enkä minä
Sikasia ou suvultan, minä oun...
Mut sillo tulj asemamies outossallii ja ihmettel valakeihe sammumista
sekä napsautti ne toas palamaa. Ja yhessä oveavvauksessa tulj muetae
immeisiä. Siinä hälinässä sotkeetu sen kunnijallise aviovaemo torumine.
Se Rinneahon isäntä sano, että:
— Mittees syytä sinulla on siitä sähköö ja sähkövalloo suuttuva?
Kaekkihaa siinä tapahtu sinun äkkinäesyyves tähe. Mut jahka soat
sähkövalon ommaa kottiis, niin opit sitä käsittelemää ja näkemää, miten
suur hyöty ja mukavuus siitä on: ei tarvihe lamppuja eikä tuettuloeta,
eikä muuta ku napsauttaa, niin kyllä valloo tulloo.
— No, mut ku minä napsauti, niin pahhuus sammuva tupsaht.
— Oesitpas napsauttanna toese kerra, se oes toas syttynnä. Mut ei sen
sähkön hyöty sovi yksinää valloo, sillä lisäks soahaa voemookii, niin
että sen voemalla puejjaa riihet ja sahataa halot ja vielä monet muut
työt suoritettaa. Kumpa nyt voan kyläkunta ymmärtäs tarttuva asjaa
kiin, niin hyvvyys oes vikana.
— Mittee? Puepko se riihet ja hakkoo halottii? No, johhaa nyt herra
helepotukse antaa...
Ja ku rukkaset sattu Väkelön vieree, löe se niitä yhtee, kapsaht
seisomaa ja housujaa nostelemmaa ja sano että:
— Miks ei ymmärretä, ku oekee selitettää. Ja minä lähe kulukemaa
niinku Jierusalemi suutarj, sekä kujilla ja kylissä huuvvan, että ottoo
sähkö, ku se meille kerta annetaa.
Ja niin läht Rinneaho isäntä yhelle suunnalle ja Väkelö toeselle
suunnalle. Immeiset olj ihmeissää nähhessää Väkelön niin kovalla
kiireellä kulukemassa, että sanottii sen vällii juosseennii, vaekka
jotkut ei sitä pitännä totena, ne ku usko, ettei Väkelö juosta
ossookkaa... Eikä kulunna ku muntamija päevijä, niin koko
Myyränmäkeläeset olj sähkössä, taespa jo olla semmoesijjae, jotka luul
sähkötullii olova palamassa ympärj kyllee...
Sinä sähköinnostukse parraana aekana sattu Jussi Suksine mänemää käymää
Väkelön talossa. Siellä tietyst tulj sähköstä puhe ja Väkelö nostel
housujaa selitellessää, että kohta sähkö pue riihet ja hakko
halottii... Se Jussi Suksine on moalimata liikuskellunna paljonnii ja
tuntoo sähkövalonnii, niinku mone muunnii asjan. Huohmatessaa Väkelön
sähköinnostukse se kysäes että:
— Ettäkö meinoot sähkövalon talloos hankkija?
— No, kukas ei sillon ota, ku semmoene hyvä annetaa!
— Miten monta valopistettä meinoot ottoo?
— En minä ymmärrä pisteistä mittää, minä voan otan niin paljo sähköö,
että se pue riihet, hakkoo halot ja valasoo niin kirkkaast, että näkköö
unessakkii...
— Mittää tuo mahtaa tulla maksamaa?
— Mit... mit... mittee? Maksamaanko? Eipä kaeketi se mittää maksa,
koskapa maksusta ei ou mittää maenittu, sanottu voan, että myö
sähkövalo soahaa, jos tahotaa...
— Mut eihää teällä moalimassa maksuta soaha muuta, ku kynnet sormii ja
varpaesii sekä täetä paetaa. Ei, kaekista maksettava on. Jos kuetennii
pylyväät otat omasta metästäs, toemitat ne paekallee ja laetat
valamiiks, etkä työlles ja vaevalles palakkoo rätnee, niin ne soat
ilimaseks. Mut muusta kaekesta pittää sinun lyyvvä mynttijä pöytää ja
sitte valosta ja voemasta maksoo sen mukkaa, miten paljo kulutat.
— Kukas sen ossoo sannoo, minkä verran niitä kulutettaa?
— Kilovatin mukkaa valamistaja teille valloo ja voemoo antaa sekä
jokkaese käyttäjän luona mittar ilimottaa kulutusmeärä.
— No, joha nyt on riena taekinassa. Tää on varmaannii sen
Rinneaholaese Ametriikissa opittuja metkuja koko sähköhomma, jolla se
meinoo meitä jutkauttoo. Mut eipä meitä nakkii niin narratakkaa, ku
hiirijä sianlihapalasella.
Ja kysymätä, oesko Jussi Suksisella jottae erityestä asjoo ollunna,
Väkelö löi rukkasijjaa yhtee, kapsaht takajaloellee, nost housujaa ja
alako paenoo ovvee koht. Immeiset sae toassiisa ihmettelyaehetta, että
mikä nyt on tullunna, ku Väkelö iha toenperästä juoksoo, ettei ies taho
muestoo nostoo housujaa, jotka uhkoo puota — miten sillä Väkelöllä
lienöö nivuset niinku kissalla, ettei housut pysy ilima alituesta
nostamista... Näestä ihmettelyestä ei se Väkelö mittää tiennä, voan
männä huuhto asumuksesta asumuksee ja jok'ikisessä paekassa sano, että:
— Nyt meille meinataa tehhä oekee Ametriiki jutku! Kahtokeepas, ei
sitä sähkövalloo ja voemoo iliman eistä soahakkaa, voan siitä tulloo
niin suuret maksut, että meiltä männöö rahat, kukkarot ja napit
voatteista. Ja ku vielä pittää kustantoo erityene virkamies, jolla on
niin kummalline nim, ku Kilovatti, sekä sitte lisäks mittar vae liekkö
se iisnyör, joka pittää kottiisa ottoo... Entäs ku on kaekenmoesia
pisteitä ja rikkuja, joesta pittää rahhoo pulittoo... Ei, siihe kirnuu
en aenakaa minä hyppee! Ja hittojakos myö sillä valolla ja voemalla
tehhäänkää? Teällähää korkeella mäillä myö ensiks oamusella aurinko
nähhää ja viimmeks iltasella, ku kesä on korreimmillaa. Eikä toas
talavella ou kiirettä meskuu ja pakkasee: moata pötköttää sängyssää
päevästä päevää sekä omalla voemalla tekköö työtä sitä mukkoo ku
jaksaa. Pitääköö Kilovatti sähkövalosa ja -voemasa, koska siitä maksu
voajitaa. Minun kottiin sitä ei oteta, ku vasta tuhanne vuen peästä.
Ja sen sanottuvvaa se Väkelö alako ponnata toesee paekkaa. Mut sen
jäläkee huus immeiset, että:
— Ei oteta meillenkää!
Ja niin äkkijä ku se sähköinnostus sytty, yhtä äkkiä se sammukii.
Ympärj kyllee sanottii, että:
— Ei oteta sähköö, ei oteta, koska se maksaa...
Mut se Rinneahon isäntä, sähkövalon ja voeman innokas puuhooja, purroo
hampaetaa yhtee ja sannoo, että:
— Kaekenmoeste koltiaeste ja taulapäehe keskee on pitännäe joutuva
olemaa ja elämää, jotka ei ommoo hyvveesä ymmärrä. Mut mitteepä minä
heitä ruppeen herättelemää — moatkoo mokomat, niin että kannikat
hautuu...
Se Jussi Suksine toas tuummaeloo yksinää tällä laella:
— Ku sitä immeine eläs, niin oes lyst nähä, jaksaakko Väkelö ellee
tuhat vuotta... Mut pahon minä pelekee, että eikö siltä tuhannen vuen
eläminennii mänene — väkelöks, niinku kaekki muukii...