Ku se rovastvaenoo jumnasistinä ja yl'oppilaesena ollessaa isäsä eistä
soarnas, sano immeiset, että:
— Kyllä tuon nuore maesteri isä on moankuulu soarnooja, mut vielä
kuulusamp tulloo poejjasta.
Ja vaekka immeiste ennustukset usseimmite männöö hongikkoo, niin tässä
kuetennii totteutu iha tillillee, ku, neät, poeka akatemiasta kaekista
parraemmat paperit taskussaa peäs ja sitte papiks vihittii, rupes maene
häne soarnostaa kiertelemmää ympärj moata. Loajemmat ekssalamit
suoritettuvaa olj meininkinnää tulla vanahalle isällee apulaeseks, mut
pyyvvettii hänet neljänneks voalsoarnoojaks ja valittii papiks hyvi
suuree seurakuntaa. Eikä siinä auttanna jäpästelemine, voan olj
kuultava kansan kuhtumusta. Ja siitä lähtii häne maeneesa ja arvosa
alako vuesvuelta nousta, niinku hyväst happanova taekina, niin että se
enne pitkee, nuoresta ijästää huolimatta, olla röhötti rovastina koko
Savonmoan suurimmassa seurakunnassa.
Siinä rovastina olla röhöttäessää se sae alituesee terveisiä
syntymäpittäästää, jonne sitä kututtii vieraesille. Ja ku itekkii tuns
sisällistä ikävöemistä, niin se kirjutti jollennii tuttavallee, että
"sinä ja sinä sunnuntaena on aekomukseni, jos se minulle sallitaa,
tulla soarnoomaa syntymäseurakunnan kirkossa, johonka oun jo kauvvan
halunna tulla ja johon nyt sitä kernaammi tulen, ku minuva on
erityisest kututtu, koska hyvä on kuhtui kulukee".
Sen kuka tahhaasa arvoo, että tämä tieto levis, niinku kulovalakee
kuevassa metässä. Ja kyllä sitte sinä sunnuntaena olj kirkkoo
kokkoontunna rikkaat ja köyhät, vanahat ja nuoret, ruhot ja rammat —
sanalla sannoe kaekki, jotka voan kynnelle kyken. Ku olj korree
kesäpäevä, niin ne, jotka kirkkoo ei aijjoosa soanna, olj ulukona
kirkon seinustalla, jonne rovasti eän kuulu iha solokenaa. Miten hyväst
se rovastvaenoo lie millonnii soarnanna, mut tänä sunnuntaena siinä olj
aevan Herran henk, soarnaspa se sitte synnistä taekka autuuvesta. Ei
ollunnakkaa ihmettä, että kirkossa ja ulukosallae monj niska nytkäht,
monet sieramet tohaht ja niiskutti ja monj immeine pyyhk silimiää,
Usseita vuoskymmeniä siitä soarnasta pittäässä hoastettii...
Ku kirkonmeiningit alako loppuva, juosta kutas Rytkös-Risto atteikkii,
soahaksee asjasa toemitetuks, ennenku immeisiä kovi paljo ennättää
tuppautuva ja joutuvaksee siihe venneesee, jossa rovast viijjää
Kuirivee toiselle puolelle hartaushetkee pitämää. Ja vaekka
atteikkiherra, se loastarinlaksuttaja Ristoo viivyttikkii, olj sillä
kuetennii niin hyvä onni, että peäs venneessä samalle tuhtolauvvalle
rovasti kansa — tottapa se lie siihe koettanna peästäkkii...
Se rovastvaenoo ku olj oekee kansaommaene mies, nii rupes rannasta
lähettyvä puhheisille kaekkii kansa kahtomata voatepartee taekka
immeise muotoo. Ja niimpä se alako Ristoltae kysellä minkä mittäe.
Risto toas puolestaa tulj hyvi rovellee ja sano, että:
— Kyllä työ, rovast, outta iha valittu ase Herran käissä ja minulla on
taskussan esnierkki siitä, että teijjä soarnassa on semmoene voema,
että sitä kuullessaa pahan paeka ite peäruhtinassii pakkoo lähtöö. Jos
ette loukkaannu ja pane pahaksenne, niin minä hoastan tämänpäeväse
soarnanne kautta tapahtunnee ihmee sekä voen siliminnähtäväst vielä
totteennii näyttee.
— Mittees kummoo mulla on syytä loukkaantuva, vaekka tosin en
liijjallisesta kehumisesta tykkeekkää. Hoastakee voan tietonne
pelekeemätä — ollaaha myö ristityt immeiset sisaria ja veljiä.
Ja hurskaassa tottuuvessa alako Risto sitte kertoo, että:
— Ku kirkonmeiningit alako loppuva, läksin minä atteikkii ostammaa —
tässä se Risto käytti kansanommaesta nimmee, vaekka sen voemakkuutta
nyt lievennettää — sielun vihollise pillausta, ku talavella
unneutettii harjukasryssältä sitä hankkija. Se atteikkiherra, joka
muuten on aeka rasavilli, sano mulle, että satunj tulemaa hyvvää aekaa,
sillä nyt soan sitä iha verskiä eli tuoresta, melekeimpä lämmintä. Ku
tievustin, että mistee sitä variltaa on soatuna, nii se atteikkiherra
selitti, että rovastin parastaekoo kirkossa jyristessä ja pauhatessa
tulj kirkonkylän sielun viholliselle hätä kättee ja se läht pakkoo
potkimaa. Kiireessä se ei ollunna älynnä, mistee parraete peäsis, voan
olj ruvenna ajjautummaa tuosta aettarakennukse ja halakopino välite ja
tullunna nivusistaa niin ahtaalle, että siinä siltä olj sutkahtanna.
Hetj olj atteikkiherra juossunna sinne kapustasa ja astiasa kansa
kerreemää sielun vihollise pillaukse. Sitä sitte mulle antaessaan se
puhel, että sielun viholline olj niin ahtaalla, että karvoja jäe siitä
halakoehi ja nurkkii sekä näyttää verta tipahtannee pillaukse sekkaa.
Sitte se vielä sano, että jos en niin verskiä taho, on heillä
vanahempookii. Mut minä tuummasin, että anna voan sitä verskiä, se,
neät, voe olla tehokkaampoo. Lähtiissän kävin kahtomassa, oesko vielä
rippeitä jälelle jeännä, voan niin tarkkaa olj se apteikkiherra
koaputellunna, etten mittää löytännä — karvoja kyllä huohmasin, mut
niitä en uskaltanna ruveta ottamaa... Ja nyt minä rovastille näytän,
minkälaesta sielun vihollise pillaus on tuoreena — eikös siinä ou
versuonijakkii, ku sen kehnon nivuset tulj niin ahtaalle?...
Siinä puhhuissaa kaevo Risto taskustaa atteikista soamasa piene keäree,
avas sen ja tarjos rovastvaenoo kättee. Lähistöllä istuvat immeiset
näytti iha säekähtynneiltä. Mut rovastvaenoo otti hyvin rauhallisest
keäree kätteesä ja olj sitä tarkastelovinnaa, vaekka kahtel Ristoo iha
ytimii ast. Huohmatessaa Riston olovan hurskaassa tottuuvvessa, ei se
tahtonna toese hurskasta yksinkertaesuutta rikkoo, voan anto keäree
takas ja rupes puhumaa, että:
— Kyllä oes siunattu asja, ku voan mistä löytys immeine, joka saes
sielun vihollise pakkoo ajetuks, ettei siitä karvojakkaa jälelle jäes.
Mut ei sen ajamista pie ruveta sen taekka tämän tehtäväks jättämää,
voan jokkaene sen omasta syvämmestää karkottakkoo...
Ja ku rovastvaenoo siitä tekstin sae, puhu se rantaa männessä niin
voemakkaast ja syvämmellisest, että toas monj niska nytkäht, mone
sieramet tohis ja niiskutti sekä monj syvän raskaast huokas. Eikä se
jeännä Riston silimäkää kuevaks...
Mut ku rovastvaenoo tämän tappaukse ystävillee juttel, niin sen omakii
niska nytkähtel... naurusta...