Tässä ei puhuta Roaskasta, niinku kukaties jokkuu voes arvella, voan
toesesta savolaesesta soettajasta eli viulumiehestä, jonka aekanaa tuns
ukko ku ukko tae akka ku akka. Varmaannii sen syntymävellillä olj
ollunna kaekki mussiikkitaejjon hyvät henget, koskapa sille niihe
lahjoja olj annettu oekee ropsakaupalla. Jo pahaesena paetaressuna se
soettel kammalla, ku muuta pelvärkkiä ei ollunna. Vahvistuttuvaa sitte
sekä koossa että ijässä ja soatuvaa viulun hankituks tulj soettoo
niinku vanahalta mestarilta. Ja kaeketi se poeka oes moankuuluks
kohonna, jos tielle ei oes ohakkeita kasvanna. Ensinnäe puuttu
varallissuutta ja toeseksee, miten lie sattunna kulukku niin
hataratekone ja kueva, että sitä pitj aena kostutella. Ja niin ne
toeveet, joeta olj toevottu, ei peässynnä alakutilloosa pitemmälle,
joskohta hänestä kehitty viulunsoettaja, joka olj paljon korkeemmalla
tusinasoettajija. Retustellessaa millon milläe alalla se ei kuetenkaan
soettotaetoosa unneuttanna, voan se siitä pahimpinnae päevinää hak
lohutuksesa ja lystisä sekä anto illoo muellennii. Ja ku hätä uhkas
tulla, sillon se panj toemee soettajaesija, kierrelle niillä matkoella
viikkokausija, eikä ne ollunna leiville lyömätä.
Semmoeselta kiertomatkaltaa se olj toas kerrannii tullunna takas
Kuopijoo, jossa peäkorttier olj. Hyvillä mieli se katuja astuksija
ropsuttel, sillä lumpukassa olj suhahtavia aekamoene pinkka ja
kukkarossa helis hoppeet ja vasket. Siinä sammoillessa jysäht peähä,
että nyt oes terveyvveks hyvä ottoo totkuur onnistunnee matkasa johosta
ja sen kunniaks. Lähimmäks sattu Tolovane ja sinne mies pistääty
sissää. Vaekka olj kiirei hein'aeka, olj siellä moalaesia viinamäe
työssä, niinku kaupuntilaesijae. Oekee suurella ilolla otettiinnii
soettaja vastaa seurakuntoo lisseemää. Ja siltä jo ens topakassa
näytti, että soettaja tarttu yhteistyöhö hartaalla halulla. Ku
huohmattii, että sillä olj sekä suhahtavia että helähtäviä, tuppaatu
yks ja toene ystävyyttä hieromaa, ne ku ties, ettei se soettaja ou
suhahtavvae ja helähtävväe sujeluspyhimys. Mielellää se ystävijä ja
kylänmiehijä seuraasa ottikii, jotta ne toas kuevana aekana puolestaa
märkyyttä tarjoes. Sitä mukkoo ku uusija liemijä ettee kannettii, sitä
mukkoo miel'ala kohos ja soettaja jo, ku viulu ei ollunna matkassa,
kommeella paasopartnonillaa lauloo porrautti, että tuolit oekee tutis.
Mut puhvettiryökkynät ryykäs aena kieltämää ja ne sano, että:
— Ku roastuvassa tuolla vastapeätä istutaa oekeutta. ei nyt passoo
lauloo.
Ja sen kiellon perustuksella olj laulu jokkaese yritykse perästä
lopetettava. Mut ku ryyppeemine olj sallittuva, niin kuppi kupin
perästä kannallee kallistettii, juttu seuras juttuva ja nauru nauruva.
Ulukona olj tavattoma lämmi ilima ja lämpimätä virtas avonaesista
akkunoesta sissää. Tuul olj siinä kuumuuvessa nukkuva tussahtanna, niin
ettei ies sekkää ollunna viileyttä löyhyttelemässä. Taes siinä
olla lämmin muellae, mut sen soettajan elämä näytti kerrassaa
sietämättömältä: suuret hik'karpalot nous ohtanahasta ja vettä näytti
tukastae valuva. Ja mitä enemmä kuppiloesta löylyvä lyötii, sitä enemmä
lämmi lissääty, ikääku suomalaesessa saunassa. Olloosa korjataksee
soettaja otti ens aluks jo likomäräks kastunee simpseti kaulastaa ja
tunk taskuusa. Sen perästä se auko paetasa rintanapit ja sitte
vähitelle vähentel voatteita peältää, niin että kohta oes jo
viikunalehtiä peitteeks tarvittu. Ku puhvettiryökkynät tämän huohmas,
tulj ne sanomaa, että:
— Elekee tok Oatami voatteisii ast ihteenne riisuva. Kohta tulloo
tuolla roastuvassa kahvitunt ja sieltä voe herroja tulla tänne
kahville. Mittee ne sannoo, kun näkköö, että teällä annetaa olla Oatami
puvussa? Kuulkoo, pankoo äkkijä voatteet peällenne, niinku on muellae
vieraella.
Mut kuumuus ahist soettajoo. niin että se kiels löylyvä
enemmä lyömästä, se ku taes luulla olovasa kylypemässä. Ja ku
puhvettiryökkynät yhä kehotti pukkeutummaa ja ne jo pelottel isännä ja
polliissi hakemisella, muuttu soettaja hoamu semmoeseks ku se on
välistä häne parraeta säveliä viulusta riipoissaa: silimät kahto
kauvvaks, ikkääku toesee moalimaa. Kätesä se asetti paetasa
rintapielii, nous seisomaa, niin että kookas ruummis näytti
ylenluonnolliselta olennolta, ja ei muuta ku rajulla nykkäyksellä
kiskas paetasa pieniks riekaleiks, niinku juutalaeset ennen vanahaa
pyhässä kiivauvessaa, sekä kovalla ja mahtavalla eänellää sannoo
pammautti, että:
"Sun kukoestukses kuorestaa
kerrannii puhkejaa"...
Sillon läht puhvettiryökkynät juoksemaa isäntee hakemaa, toeset
"työtoverit" olj niinku puusta puonneita, ja samassa astu sissää
kaupunniviskoal roastuvalta. Se kyllä soettajan tuns, mänj puhuttelemaa
ja kehottel panemaa voatteita peällee. Soettajalta olj hurmahetk
loppunna — se tottel käskyvä, eikä kauvvan kestännäkkää, ku sillä olj
puku peällää, paetoo lukkuuottamata, jonka palaset se viskas pöyvvä
ala. Kommeesti, vaekka jonnii verran horjahelle se läks ulos astumaa,
vihels vossika ja käsk korttieriisa ajamaa. Panjko se hetj siellä toese
paejja peällee vae eikö sitä lie ollunnakkaa taekka antoko se
"kukoestuksesa kuoreta" olla, sitä voe käyvvä sen korttierista
kysymässä, jos niitä immeisiä vielä on elossa ja jos ne sattuu
tappaukse muestamaa...