Sen sananlasku kuullessaa kyejtmiehesä suusta peäst Pietu Perhone oekee
röhänaura. Se kyejtmies olj kertonna, miten kaks akkoo riitel
kunnialloukkauksesta, ja ku toene sitte sae aekamoese sakkonapsaukse,
sano immeiset, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii.
Ja se kuulu Pietu Perhosesta niin motovalta, että se monnee erj kertaa
nauroo röhötti iha mahasa pohjasta ast. Mut vaekka sananlasku miestä
miellytti, ei se taenna ymmärtee sitä muestluuhusa kätkee, niinku
Maukosvaenoo sano jokkaese hyvän sanan panovasa taskuusa taltee. Muuten
se Pietu olj matkalla Kuopioo moaliskuun markkinoelle ja ajjoo körryyti
kestkievarkyyjjillä sen tähe, että aekomuksena olj ostoo hevone
markkinoelta. Ja ku sillä lisäks vielä olj kihlaatumispuuhat mielessää,
soatto se tuummailla silläe tavalla, että ku kestkievarkyyjjillä
kulukoo oekee omalla reellää ajjae, pannoo se immeiset uskomaa, että
siinä ei oukkaa mikkää illomies, voan ököeläjä.
Se Pietu olj, neät, tammikuun markkinoella peässynnä tutustummaa
Kellarlahe tyttäree, siihe korreesee Susannaa, ja se panj jo hetj ens
topakassa peän pyörälle: Pietu rakastuva rätkäht niin pahoin, että
korvanlehettii alako punottoo, niinku niistä oes ruvenna verta
tippumaa. Ja siltä olj näyttännä, että olj veret heilahtanna
Susannassae. Ku sitte pari vuorokauvve aekana tuontuostae, Kellarlahe
ukko Iisaki, Susanna isän, varjelevvae silimäe ulukopuolelle peästyvä,
millon rahtyörissä, millon karusellissä ja kilipa-ajopaekalla sekä
millon missäe tavattii, joutu asjat niin pitkälle, että Pietu sae luvan
Susannalle kirjuttoo. Ja sillonkos syvän huputti, niinku pajapale, ja
vähällä olj Pietu ruveta laulae tanssimaa, että:
Jopas minä löysin lökkänän,
jota oun kauvva ehtinnä.
Mut osas se kuetenni ihtesä hillitä ja aesoessa pittee. Kottiisa
markkinoelta tultuvaa se kuetennii peäs runo-into irrallee ja siks
ensimäene kirja alako värssyllä:
Ku ensikerra naputin
sun kammaris ikkunapielee,
niin hetj jo enskatannolla
sinä ilahutit miele,
vaekka ei se Pietu millonkaa ollunna naputtanna Susanna ikkunapielee.
Kaekissa tappauksissa olj kirjalla niin hyvä vaekutus, että mitä
vilikkae kirjuttamine alako, ja lopuks sovittii, että Pietu tulloo
moaliskuun markkinamatkallaa Kellarlahtee yöks, ja jos isä soahaa
taepumaa, lähetää yhessä markkinoelle sormukset ostamaa. Mut se isän
taepumine voe olla niin ja näe: se Iisakki nimittäe olj semmoen
karilas, ku vanaha tervaskanto, eikä sitä keännelty, niinku
tuulmyllyvä. Ite asjassa se kyllä olj kerrassaa kunnolline ukko ja
oekee työhullu. Voan jos sen turkki sattu nuri mänemää, s.o.: se sattu
suuttumaa, niin sillon olj parasta pysyvä loetolla. Ja sen leppymine
olj yhtä lujassa, ku tervaskanto moassa. Ku Susanna kaeke tämä tuns ja
ties, jyskytti sen syvän yhtä paljo rakkauvesta ku pelostakkii...
Mut Pietu syvän jyskytti voan rakkauvesta kauniina moaliskuu iltana
Kellarlahe pihhaa ajjoo suhhauttaessaa. Ite Iisakki tulj vastaaottamaa.
Pietu tek tikusta asja: alako tievustella, oesko hevosta myötäväks. Ja
oljhaa hevosia kymmenkunta. Mittees muuta ku mäntii tallii kahtomaa ja
valihtemmaa. Ja ku Pietu olj ottanna selevä Iisaki mielelloavusta, osas
se sanasa satuttoo niin paekallee, että samalla tiellä käytii navetat,
lammaskarsinat ja pahnattii tarkastamassa — ja loppue lopuks pyys
Iisakki vierasta jeämää talloo yöks, niin että Pietu peäs
tarkoetuksessa perille. Sitte hierottii hevoskauppoo ja jos jottae
hoasteltii. Pietuva ihmetytti, ettei Susanna tullunna ollenkaa näkyvii
— jospa tuota lie ujostuttanna... Moata ruppeemise aekana Pietu sae
kuetenni kuulla, että paha kurklintu on Susannaa kulettanna
kulukkutauvvi, niin että sen täytyy pysyvä vuoteessa. Ku Iisakki mänj
kammariisa makkoomaa, läks Susanna sen verra liikkeelle, että käv
tervehtimässä sekä anto ottoo sormestaa mitan, ku se Pietu lupas ostoo
siihe sormukse.
Oamulla jatko Pietu matkoosa, luvate tullessaa käyvvä hevoskaupa
peättämässä ja sae kyejtmieheksee kestkievarii ast vanaha
verkonkorjooja. Pietu olj puhelias ja mielellää lask leikkijä.
Kellarlahe pellopeässä olj asumato mökkiruja, joka uhkas jok'ikkiine
silimäräppäys koatuva lusahtoo. Pietu kysäs, että:
— Assuukko tuossa kukkaa?
— Ei asu.
— Mut enssyksynä siinä assuu. Minä meinoon naejja tuo Kellarlahe
tyttäre ja tulen ite talloo asumaa sekä muutan vanaha isännä tuohon
mökkitöllii.
— Vae niin... No, onhaa se ukko jo kauvva talossae asunna, niin että
saeshaa tuo koettoo, miltee töllissä olo tuntuu.
Pietu alako mueta pilojaa puhella ja olj siinä uskossa, ettei kyetjmies
vielä niin vanaha ou, ettei se leikkijä ymmärrä...
Mut ku verkonkorjooja tulj takas, mänj se hetj ukko Iisaki luo ja sano,
että:
— Jos ei omakaa elämän ou kovi metistä, niin kyllä vielä tulloo
surkeet päevät isännällennii, kuhhaa tuoho mökkitöllii jouvvutte
asumaa.
— Miten niin?
Ja nyt verkonkorjooja kerto ukko Iisakille yövieraa uhkaukset. Mut
sillompa Iisaki turkki keänty hetj nuri: se suuttu niin silimittömäst,
että tuskin millonkaa lie niin kovast vihatullee syttynnä, iha, neät,
taes talo perustukset täristä häne himmastaissaa. Mut saeraa tyttäresä
luo mäntyvää se pysyttellii rauhallisena ja kysäs, että:
— Onko sulla ollunna minkäänlaisia riittaeluja sen yövieraan kansa?
Vastoo suoraa isälles.
Susanna olj tottunna isseesä tottelemmaa ja puhel kaekki rehellisest.
— Vae niin. No sitte sinut on vietävä leäkärii, että suluhasmiehe
takas tullessa out terve, sano ukko Iisakki sekä läks kammarista ulos.
Olj öylöspäevänä ollunna puhetta viijjä Susanna kirkolle, jossa
piirleäkär asu, ja asettoo sukulaestalloo niin kauvvaks ku paranoo. Mut
ku Susanna ties Pietun tulon, sae se homman estetyks. Mut ku ite ukko
nyt toemee tarttu, tulj lähtö siunooma-aejja kulluissa valamiiks.
Näestä tappauksista tietämätä peuhas Pietu markkinoella, niinku
markkinoella peuhataa. Ost se mieleisesä hevosennii sekä peättel, että
jos niiks tulloo, ostetaa Kellarlahesta toene hevone, eihää neät
Pietukaa "Köyhälästä" kotosi ollunna. Lisäks se Pietu ost sormuksettii,
kiiltävät ja korreet, sekä muutamia muetae kalleuksija Susannalle ja
tuomisija ukko Iisakille.
Moaliskuun aurinko paestoo hellitti pilivettömältä sintaevaalta, ku
Pietu hiljollee ajjoo karittel markkinoelta. Se olj ostanna kommee
karhunnaha ja ku se lämmitti alta, ryijy peältäpäe ja aurinko ylläältä,
rupes Pietuva niin paenostammaa, että se vetj ryijjy peitteeksee ja
kaevaatu umpsokkeloo nukkuvaksee vähä aekoo. Mut hevone kuluk kulukuvaa
vällii hölökkäjuoksuva pistämällä ja vällii kävelemällä. Ja mikä kumma
sen peähä lie pistännä, niin se osas keäntyvä Kellarlahe pihhaa, jossa
talli lähelle seisaht ja rupes heinänrippeitä suuhusa hammuilemmaa.
Muutamia miehiä mänj sitä kahtomaa ja lopuks tulj ite isäntäkkii. Se
tuns, kennenkä rek on, sekä nost peiteryijjyvä. Ja siellä Pietu olj
vetelemässä makkeinta untaa. Se sattu havahtammaa, tapas kavahtoo
reestä ylös ja rupes sanomaa, että:
— Terveesijä markkinoelta...
— Pysy voan yksissä lämpösissäs ja vie sinne terveises, josta itekkii
out. Ja paena se mielees, että ennen sinä ite out tuolla mökissä, ku
minä, ouppa niin suuresta talosta ku outtii. Eläkä kirjuttele meijjä
Susannalle, jos tahot selekänahkas ehjänä säelyttöö.
Samalla tarttu Iisakki ratastimmee, pyöräytti hevose ympärj, otti
moasta pitkän karangan, jolla lyyvvä lävväytti hevosta selekää. Se läht
mänemää moantielle semmoesta kyetiä, ku ajakka.
— Ei tuommoese reissumiehe perrää ansaehe kahtoo, sano Iisakki sekä
läht mänemää tuppaa, jonne toesettii miehet häne jälessää tulj.
Ku Susanna tulj takas kottii, pitj sen hetj kirjuttoo Pietulle erokirja
ja pyytee, ettei sekkää ennee kirjoellae vaevoes.
Mut männessää Pietu muest sen kyejimieheltää kuulemasa sananlasku,
jonka syvän tottuuve nyt vasta peäs käsittämmää, sekä huohmas, että
es'issäe paenamattomassa "viisauve kirjassa" oes paljo oppimista. Ja ku
sitte vuoskausia outti Kellarlahe Iisaki kuolemata, voejjaksee
naemapuuhat uuvvellee alakoo, mut joka ei kiusallakkaa kuollunna, niin
toeste kyssyissä, miks Pietn ei mää naemisii, vastas se, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpä nakkii.
Asjootuntemattomat ei sitä ymmärtännä, voan Pietu ite ymmärs. Mut
myöhäene ymmärtämine on huono ymmärtämine.