Soahaksen pittee rehtmieh kunniallise maenee minä ilimoetan tässä
kynnettävä toese vasikalla: tämä tappaus ei ou syntynnä omssa peässän,
voan on se laennatavaroo. On, neät, omalletunnolle helepompoo, ku
tekköö rehellise tunnustukse, joskohta lienöö sormilla luvettavissa ne,
jotka koko moaliassa ei toese vasikalla kynnä — olokootpa sitte
kynämiehiä taekka mueta mestärijä. Ja ku kerta lähin rehellissyyvve
kappeeta polokuva kulukemaa, oes mun sanottava tapahtumapaekka ja -aeka
sekä syntymäjuuret ja nimettii. Mut nyt on asjanlaeta sellaene, että ne
on mulle yhtä tuntemattomija, ku kapalolapselle aapuustaemet. En minä
myöskää muesta, ounko tappaukse kirjasta lukenna vae ounko sen
kuullunna kerrottava joko uluko- taekka kotjmoassa tapahtunneeks. Ja
kukapa sen ossoo sannoo, vaekka tämä oes tapahtunna teällä meijjä
omassa Savossa. Mut olokoo se seikka kuenka tahhaasa — nyt minä sen
esitän Savonmoan oekeehe immeiste kuultavaks "selevällä savolla".
Mistee lienöökkää peässynnä sielu vihollise pillausta emännä ja isännä
vällii, kun ne lakkoomata jauho jurnuva toesillee. Jos ei isännällä
ollunna muuta koukuttelemista, emännä sille kiukutellessa, sano se
tavallisest, että:
— Kyllähää sun passoo suutas kuolata, ku soat teällä kotona oleksia,
syyvvä mittee parasta löyvvät ja moata lotkottoo sitä mukkoo, ku
laeskuusmatos unta voatii. Toesta on mun laetan, joka...
— Joko toas alat vettee sitä vanahoo virttäs! kivaht emäntä. Mut siitä
virrestä pittää tehä kerrannii loppu! Ja jos ei muu auta, niin vaehetaa
virkoja: minä mään oamulla väin kansa niitylle ja sinä jeät tänne
kotjtyöt tekemää, niin opit näkemää, soako teällä moata lotkottoo ja
mahhoosa palavella.
— Lukossa on, sano isäntä.
Samalla alako laskeuva aurinko ruskosätteillä paestoo kammarii ja
ikkääku hajoetti epävakkaese seä, joka yritti tehä tulloosa.
Öylösiltana tehy sopimukse mukkaa kavaht emäntä oamusella pystyy
yhtaekoo auringon kansa ja mänj heinäväe longottelemaa liikkeelle. Sinä
aekana ei vielä ies isännät ja emännätkää kahvia juonna ku pyhinä ja
työväille sitä annettii voan santtipäeväe kunniaks. Ku sitte emäntä
väkinee läks mänemää, jäe isäntä vielä sänkyy. Lähtiissä sano emäntä,
että:
— Ku soat puuron keitetyks, nouse tuonne katolle ja kolome kertoo
huutoo vonkase oekee pitkää, niin osataa tulla syömää.
Isäntä vetäs peitettä korvillee ja jäe sänkyy unen kansa herkuttelemaa.
Ku sitte viimmennii nous vuoteltaa, rupes miettimää tehtävijjää. No,
ensinnäe olj makkuusijat korjattavat ja huoneita siivottava. Jollae
tavalla sänkyvoatteita kokkoo mytisteltyvää niin kammarissa ku tuvassae
otti varsluuvva, jolla pitkillä esillä hujjauttel rikkoja ovensuuta
koht. Rikat ja roskat keikku ilimassa, niinku suvenkorennot häetä
viettäissää, eikä varmaa akkaväk soa niin vällee lakaesuva toemitetuks,
ku isäntä sen tek. Ja nyt olj kirnu otettava esille, jotta tuoresta
voeta on panna silimäks ruespuuroo, jota peätti keittee oamiaeseks.
Mittää suurta kirnuusta ei laettanna soahaksee voen välemmi valamiiks.
Siinä kirnuta hölökötellessää tuntu suuta kuevoova ja ku hyvvee kaljoo
olj tynnörissä tuva lattian alla, otti tuopi kätteesä, nost lattialuuku
auk ja kömpi tynnöri luo. Auvvastuvvaa tapi ja kaljan ruvettuva
riemuposinalla tuoppii rynteemää kuul isäntä tuvasta kova kollaukse. Se
läht hetj nousemaa kuopasta yllää, nähäksee, mikä siellä tuvassa
kolaht. Ja suureks suuttumukseksee sae huohmata, että sikaörnikäs olj
peässynnä tuppaa, koatoo rommauttanna kirnun ja lattialta hyvällä
ruokahalulla lotki viiliä suuhusa, pyöritelle saparottaa ku osas
hankkia niin makkee oamueinnee sekä kehu sitä röhkimällä, niinku ryssä
riuhnanviinassa: vot, vot, vot! Hetj ku isäntä olj lattijalla
karjumassa, läks tuvasta kaks olentoo ulos puskemaa: sika pingers eiltä
ja isäntä koepes perästä. Peräpellolla tulj aeta vastaa. Siinä sika
pyöräht kahtomaa, mittee se mies meinoo. Mies puolestaa tapas moasta
jottae kapulata, jolla oes sikkoo heittännä suuttumuksesa kostoks — ja
sillon huohmas, että kaljatynnöri tappi olj jeännä häne kouraasa. Se
huohmio ei suuttumusta lauhuttanna, voan päenvasto sokas miehe siinä
meäri, että se koppas suure kive, jolla paeskas sikkoo kärsää niin
kovalla iskulla, että sika hetj kuol, niinku oes pyssyllä ammuttu.
Vihapäessää isäntä otti sen takakäpälistä kiin, pyöräytti sitä muutamia
kertoja ympärj ja sano, että:
— Kiitä lykkyväs, mokomakkii kirnunkoataja, ettei sulle pahemmi
käynnä.
Juostuvaa tuppaasa ja lattianaluskuoppaa peästyvää sae isäntä harmiksee
huohmata, että kalja olj valunna moaha, niin että voan muutamia tippoja
tynnöristä nolokahtel. ikkääku valituskyyneleitä.
Mut aurinko olj taevaalla kavunna jo niin korkeelle, että oamiaesaeka
olj sivvuutettu. Ku isäntä sattu vilikasemmaa seinällä naksuttavvaa
kelloo, tulj sille tavattoma kiire. Hölökkäravissa se lippas hakkee
muutamia viilpyttyjä, kuor ne äkkiä, ruvetaksee uuvvestaa kirnuvammaa.
Sillon kuetennii muest, että oes haittava vettä kiehumaa sekä puuroo
että kirnuva varte. Varjellaksee tämän kirnuukse koatumista sukas se
kirnunkorva ympärille nuoranpätkän, nost kirnu selekääsä ja solomiht
kaulaasa kiin. Kirnu selässä ja soavi kumpasessae käessä mänj kaevolle,
josta ves otettii pitkävartisella kapalla. Ku ottaessa olj köyryy
kumarruttava, höläht kirnuus kaevoo, että loksaus voan kuulu, ja tyhjä
kirnu pyöräht häne etupuolellee, niinku suur kello oes kaulaa pantu.
Ankaroeta ärräkkäetä sanoja peästel isäntä vivutessaa viilsekaesta
vettä soaviloehisa, jotka hölökkäjuoksussa juoksetti tuppaa, niin että
ves pärsky kahepuole moaha. Onneks olj vielä muutamija viilpyttyjä
jälellä. Aekoessaa männä niitä hakemaa kolomanteen kirnuuksee juolaht
häne mieleesä, että navetassa on kytkyvessä kippeejalakane lehmä, jolle
oes käytävä heiniä niittee kutasemassa. Pientarelle kulukiissa sattu
vilikassemmaa tuparakennuksee, jossa olj turvekatto. Sillä katolla
kasvo kyinäränkorkuesta heinee. Ku rakennus olj jyrkän penkeree
reunalla, niin että toene puol katosta olj melekei moassa kiin, pist
isännä peähä hilata lehmä katolle. Vanahasta aettamöksästä se käv
peästämässä ove irt, asetti sen kattoo vaste penkereeltä katolle
sillaks, talutti navetasta lehmän, joka vaevasest kyken kävellä
könttämää, ja sae sen riehutuks katolle. Näläkäne lehmä alako pitkällä
kielellää riipoo heiniä suuhusa, niinku monisee vuotee ei oes ruokoo
soanna. Ku olj kuetennii pelättävissä, että kompuroeva lehmä soattaes
katolta puota rumahtoo, solomiht isäntä sen kaulaa köyvve, jonka toese
peä puotti uunin savupiipusta tuppaa. Tuvassa sitte tehä sukas tule
uunii, koato viilistä vettä pattaa, tuummaille, että siitä makkee puuro
syntyy, viilpyttye sisukset heilautti kirnuu, jonka nost lähelle
uunija. Ku ves alako paassa kuumeta, survas se siihe ruesjauhoja,
ruvete hierimellä hämmentämmää. Samalla kertoo se toesella käellää
kirnuta rutkitti. Sen katolta tulova nuora se olj sitonna vyötäesiisä
ympärille. Tällä lailla se tek kolomee työtä yhtaekoo: keitti puuroo,
kirnua voeta ja paemens lehmee. Eikös semmoesta työntekijöö passoo jo
iha mestäriks kuhtuva?
Ja hyväst tuntu kaekki mänövännii, kunnes ykskaks mies tulj kiskastuks
savupiippuu ja oes kaeketi kiskastu katollennii, jos voan oes mahtunna
mänemää. Mut piippu olj ahas, ja lehmäparka jäe riippumaa, niinku se
riippu isäntäkkii. Eikä niillä ollunna lyst kumpasellakaa: isäntee
ahist nivusista ja lehmee kulukusta. Sen lisäks tahto isäntä tukehtuva
savvuu... Olj siinä hättee muellennii antoo...
Kaekeks onneks kuetennii joutu apukii. Ku heinäväe suolija olj näläkä
ruvenna kurnimaa, eikä kottoo kuhtumahuutoo kuullunna, läht ne omi päe
kottii tulemaa. Penkereeltä alas peästyvää ne huohmas lehmän
riippumassa. Yhellä miehellä sattu olemaa viitake olallaa. Se juoks
lyyvvä hivvauttammaa nuoran poekki. sillon lehmä puota könäht —
kuolleena moaha...
Ku tuppaa tultii, tavattii isäntä siellä tekemässä lattialla niin
kummallisia hyppyjä, ettei niitä joka mies ossoo hypätäkkää. Se olj,
näet, lehmän puotessa kuolleena moaha ite puonna — puuropattaa ja ku
voan virsut olj jalassa, niinku ennen hein'aekana piettii, poltti
kiehuva puuro kinttuja niin hirveest, että siinä täyty oppia hyppyjä
tekemää. Ei tarvinne maenitakkaa, että hyvi sukkelast se isäntä olj
puuropaasta hypännäkkii lattijalle. Mut samalla se olj koatanna sen
kolomannennii kirnuukse. Ovesta tullessa olj emäntä huuvvahtanna, että:
— Voe Herra nimessä! Mittee teällä on tapahtunna?
— Minun rupes koepian niin kovast kolottammaa, että tuskissan tungin
niihi kiehuvata puuroo... Mut elekee nyt kysellä mittää, jos tahotte
henkenne säelyttöö...
Ku heinäväk olj jo yhe kuollee nähnä, pitj niistä jokkaene suusa
tukossa. Ja emäntä rupes palavelustyttöe kansa oamiaespuuhii.
Heinämiehet toas vutkaht lattialle heinille pitkäksee ja ennätti
vetäestä pitkät unet, ennenku oamiaene joutu. Mut ite isäntä voetel
tervalla polttavia ja vihavoevia kinttujaa. Sitte päevällä se nylyk
lehmän ja sano olovasa hyvillää, että soa hyviä pieksunahkoja.
Iltasella uskals emäntä kysyvä, että:
— Vaehetaanko myö toas virkoja?
— Vaehetaa voan, sano isäntä hyvi lyhkösest.
Ja sillä tavalla tapahtu, ku emäntä ja isäntä virkoja vaehto.
"LASSILLINE ARVO".
Rantanieme Jussi Rytköne poekkes noapuriisa lautamies Junni Hietasee.
Lautamies kysäes, että:
— Mistees se mies pistelöö?
— Sieltähää minä tulen sen Helsingin herran estelmee kuulemasta. En
malttanna olla tänne pistäetemätä, kuullaksen, minkätähe et sinä
tullunna kuuntelemmaa, vaekka tapanas on aena kuuntelemassa käyvvä.
— En ymmärrä itekkää, mitenkä tuo lie lähtö hällääntynnä — mittees
muuta ku suureks vahingoksen. Siellä taes olla paljo kuulemista ja
oppimista?
— Kuulemista olj kaks pitkee tuntija. Mut en ossoo sannoo, liekkö
ollunna oppimista. Minä aenakaa en tullunna hulluva hurskaammaks.
— No, jopas nyt kummia puhelet! Ja se herra on viisaempia miehiä koko
moassamme.
— Soattaa sitte olla liijja viisas. Mut tuhma ei ymmärrä pöyköse
pölähtävvöö sen puhheista. Kun mies tuntkaupalla puhuva paukuttaa
vanahasta ja uuvvesta kulttuurista sekä siitä, mitenkä syviä vakoja ne
on kyntännä immeiskunna peltoo, niin minä meinasin jo kiljasta, että
ite min oun pelton kyntännä ja kynnän, eikä siinä työssä apurina
tarvita Kulttuuria, olokoompa se vanahoo taekka uutta. Minä nostelin
jalakojan ja keäntelin ihteen. Mut sillon rupes immeiset minnuu
kahtomaa, niinku Tossavaene akkaasa, niin että katoen parraaks olla
tuppisuuna. Voan ku se sitte rupes puhuva poasoomaa lassillisuuvvesta
ja jostae Lassillisesta Arvosta, niin peä tahto pyörälle männä. Lopetti
se tok viimennii sekä kehotti puhheesa lopussa keskustelluu, jos kellä
oes jottae sanottavvoo. sillon minä tuummin, että nyt on mun aekan
tullunna ja kysäsin, että:
— Kuka se Arvo Lassillinen taekka Lassillinen Arvo on? Työ kyllä
sanoja, että se on semmoene otus, että se pyssyy ijankaekkisesta
ijankaekkisee ja ettei sen korkeempata Arvoo oukkaa. No, jos niin on,
niin eikös restenttiä sopis ja passoos ruveta kuhtumaa joko
Lassilliseks Arvoks taekka Arvo Lassilliseks? Se restenti-arvonim ei
oekee taho keäntyvä suomalaesessa suussa, ku...
Mut enhä minä soannu sen enempee puhutuks, ku kaekki rähäht kulukkusa
täyvveltä nauroo hohottammaa. Minä otin kiireest jalat allen ja läksin
koko rähinästä poes...
— Vae niin otrasest siellä sinulle käv. No, jos minä koettasin sulle
selittöö mittee se lassilline arvo oekee meinoo. Se on latinoo ja
meinoo sitä, että jos jollae on kattoomato arvo, sillon se on
lassilline. Mut ehkä tämä parraete selvijöö pienellä esmerkillä. Kute
mahtanet muestoo, käv ennen Ruhtinashovin poeka kouluva yl'oppilaaks
ast ja teräväpäene se ollii. Mut sitte yl'opistossa ei tahtonna tulla
mittää valamista, vaekka se olj monta erj urroo kokkeillunna. Ku sen
toverilta kysyttii, minkätähe se ei jo peäse virkamieheks, niin ne
vastaa, että se konjukieroo. Ja vasta vuosii kuluttuva soatii tietee,
että se voan ryypiskel konjoakkia, jota työtä toverit kuhtu
konjukieroomiseks. Kymmenkunna vuen kuluttuva rahalähteet kuevettu,
eikä auttanna muu, ku pitj ruveta kirjuttelemaa tuomarille rotokollija
ja ajelemmaa asjoeta sekä tekemää kaekenmoesia pieniä pännätöetä
henkeesä nahkassaa säelyttööksee. Ku sitte sattu kentroal Jeärnevältti
tulemaa kupernyöriks, niin se olj ilimottanna, että voan yl'oppilaeta
otetaa häne kansseliisa ja jos niillä on joetae ekssalamia eli
tutkinnoeta suoritettuna, tehhää niistä rnununvoutia ja vallesmannia,
että sutkahtaa. Sillon se Ruhtinashovin yl'oppilaspoeka havaht unestaa,
sae ku saekii rahhoo kokkoo sekä läht yl'oppilaesuutta uuvvistammaa ja
tutkinnoeta suorittammaa. Muun muvassa se olj männynnä kuulusan
rohvessyör Palameeni puhheille, joka olj ollunna hyvi kerkeekieiine
mies, niin että pikakirjuttaja ei tahtonna ennättee paperille niin
paljo sanoja pistee, ku se rohvessyör niitä syyt tulemaa.
Asjanmukkaeset esittelyt tehtyvää se vanaha yl'oppilas olj kysynnä,
että:
— Tarvihtooko mun uus historjatutkinto vielä suorittoo, ku minä oun
sen jo kerran suorittanna?
Rohvessyör Palameen, joka olj kymmeniä vuosia ollunna virassaa, kysäs
ihmetelle:
— Koskas se on tapahtunna?
— Vuotena 1868 sen ja sen rohvessyöri aekana.
Ja kerkeekieline rohvessyör Palameen olj kumartamalla vastanna, että:
— Ei tarvihe, ei missää nimessä! Teijjä tutkinnollanne on lassillinen
arvo...
Nyt sinä ymmärtänet, että...
— Kyllä ymmärrän — vanahan yl'oppilaese vanaha ekssalami on
lassillinen ja se yl'oppilaene ite Lassilline Arvo, vaekkei sen nim ies
Arvo oeskaa...
Mut tätä puhhuessaa sattu se Jussi Rytköne vilikasemmaa lautamiehee ja
huohmoomaa, että sen suupielet olj virnistyksessä. Sillon Jussi
suuttuva tohaht, läks poes ja sano männessää, että:
— Ku sinnäe out liijjallise viisautes tähe peässynnä lautamieheks,
niin soat itekkii olla "Lassillinen Arvo"...