Puustellivuokrooja Ville Väkköne olj joutunna rahapullaa ja tavallisest
sillä olj rahapulloo kaks kertoo vuoessa, toesella kerralla kuus
kuukautta ja toesella kerralla — kuus kuukautta. Omassa pittäässä olj
jo tullunna kaekki paekat niin tarkkaa kokkeelluks, että siellä olj
turhoo onkeesa soalii toevossa vettee viskata. Sen tähe se olj ryhtynnä
järkeilemmää, eikö pitäne pyynt-aloja loajentoo, sekä sattu sillon
muestamaa kaemasa Ville Pohatan — tää jäläkimäene nim olj annettu sen
johosta, että se olj tukkimetällää soanna satojatuhansia markkoja iha
riihkuevia rahoja — ja sillä tavalla tuulten tuuvvittamana noussunna
pohataks. Ku kaekissa meissä kuolovissa immeisissä on heikkoja kohtia,
niin ei Villekään ollunna niitä ilima jeännä. Ja Ville Pohatan heikkous
olj siinä, että rikastumine tek siitä pöyhkeilijän ja narrattavan
miehe, jos voan osas oekeesta nauhasta vettee. Enstöeksee se jätti
lautamiehe vira — ja erotessaa sae herrastuomari arvonime —, se ku
arvel, että juoskaat köyhemmät immeiste jäläkiä nuuskimassa niitä
tämmätäksee ja manataksee käräjii. Toeseks työksee se rakens niin
kommee ja yökee kartanon, että vertoo sae kaukoo ehtiä, oljpa sanonna,
että sen seinistäe pittää kultoo kiiltee. Ja kolomanneks se rupes
herkullisest elämää, niinku Kemin herrat.
Ku Ville Väkköne tämän kaemasa muest, pist se hetj hevoskoaki reen
ettee ja läks noapurpittääsee ajjoo karittammaa. Perille peästyvää se
sito hevosesa tallirakennukse lähistölle sitä varte asetettuu
rengaspuuhu sekä alako sitte ihmettelemällä katella ympärillee. Ja ku
se siinä kahtel ja toelail, eikä liikkunna minnekkää, mäntii Pohatalle
sanomaa, että:
— Onkoo hullu vae viisas se mies, joka jäe tuonne keskelle pihhoo
seista tollottammaa, niinku Lotin vaemo suolapahtaana?
Pohatta läks rappusille. Se tuns tollottajan hetj sekä puhel itellee:
— Kas peijjakas! Siellähää seisoo Puustelli isäntä. Myöhää on juotu
veljesmaljat ja kyllä on ussei yhessä oltu. Mut mikäs sillä on, ettei
se tule sissää. Vae mahtanooko ujostella?
Ja Ville Pohatta, se herrastuomar, joka niin tykkäs arvonimestää, että
käv sen oekee kirkonkirjaan merkityttämässä, korotti eänesä ja huus,
että:
— Mittees siellä seisot, etkä tule sissää?
— Kas, hyvvee päevee! Eipä tässä ymmärrä minnekkä päe tässä pitäes
lähtee, ku talo jo ulukoopäe on näe kommee. Kuka arkkiteht on riitingit
ja piirustukset tehnä?
— Juutastako siinä on arkkitehtiä taekka muuta iisnyöriä tarvittu! Ite
min oun ollunna arkkiteht ja mestärj. Mut tule sissää.
— Kiitoksia voan. Mut ensin minä tahon peästä seleville, kuenka hyväst
tää talo on ulukopuolelta laitettu, minä, näet, en ossoo tässä ollenkaa
hämmästyksestänj selevitä...
— No, katotaa ensin ulukoo ja sitte sisältä. Minä tulen selittämmää.
Ja herrastuomar alako harpata vieraa luo, eikä ies lakkia peähäsä
malttanna käyvvä ottamassa, vaekka olj paukkuva pakkane ja herrastuomar
olj kaljupäene. Ku sitte tuntu peätä kylymävä, keäräs se karjakyökistä
pyyheliinarutalee peähäsä. Kulukemalla kaekki ulukorakennukset läp olj
herastuomarj niin innostuksissaa, että sylyk suusta pursus, ku se
navetan ylisiltä huus kyökkii, että:
— Viekee, akkaväk, mun kammariin valamiiks kahvia, konjoakkia,
likkyöriä ja punssia.
Vieras toas puolestaa osas olla niin haltijoissaa, ettei muuta kyvennä
sanomaa, ku:
— No, paljo oun kuullunna sinuva maenittava, mut en uskonna, että sinä
out täminöene ihmemies.
Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova
kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj
hoastamisvirreessää.
— Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane
retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12
markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5
markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on
putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!
Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että
se kyken sanomaa, että:
— Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja
nää kaekki laetokset?
— Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin
tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja.
Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?
— No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva
tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä
ihmemies sinä out.
Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä
lissee ja sano, että:
— Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä
sulle annan.
Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks,
että:
— No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.
— Tuossa se on ja maksa sitte ku jaksat.
Lähtiissää Ville Väkköne kyllä lupas maksoo, mut maksamata se unehtu.
Ku herrastuomar makas kuolintauvvissaa ja jokkuu varatuomar olj
tekemässä testamenttia sekä huohmas muestkirjaa kirjuttoo töherretyks,
että "Puustelli-isäntä Ville Väkköne on soanna laennaks neljätuhatta
markkoo", sano se, että:
— Ompaa tuo Väkköne vetännä nenästä herrastuomarijjae. Se on nyt
konkurssitilassa, eikä pesästä kyvetä ies penninkuutamota soamamiehille
jakamaa.
— Vetj se peijakas nenästä. Mut jos se ryökäle tässä oes, niin
puestasin sitä korvista, että peä tärisis.
Herrastuomar olj kuetennii niin heikko, ettei nostamata voenna ies
kättää liikuttoo... Mut sillon se olj terve ja riski, ku sitä nenästä
veittii...