— Sekös on vasta ilikiö tuo suutarjpoeka, mokomakkii rehjana. Ja ku se
vielä on olovinnaa, niinku se jo iha mestärj oes, vaekkei se kykene
muuhu, kun vanahae kenkäronttoste korjoomissee. Mut antaaha olla, jahka
sen kyörän Toekkase Alapetti kahe keske tavottaa, niin se suutarjpoejja
peräpakarat pehmittää, niin ettei rasavilli kärsi istuva, voan soa
polovillaa olla ommellessaa...
Tällä laella kiukkuvaa purk piika-Riikka, Heponieme palavelustyttö. Ja
siihe mielenpurkauksee yhty monj muu Ieva tytär, joeta sattukii aeka
katras sunnuntak-iltana koolla olemaa. Ku siinä olj jouko jatkona
kyläkunna poekiakkii, niin hammasta tuntu nekkii purova suutarjpoekoo
kohtaa, uhkaspa niistä muutamat antoo vielä karkeempata kuritusta ku
Toekkase Alapetti, niin että mahto sen suutarjpoejja vase korva soejja
tilliä, ku, neät, sen vase korva soe, josta takanapäe puhutaa...
Mut mittee pahhoo se suutarjpoeka sitte olj tehnä, että sille oekee
naesissa ja miehissä hammasta purtii? Lyhimmittäe sannoessa se tek
yöjalakalaesille kiusoo ja ilikeyttää — se tehtävä siihe olj männynnä
iha henkee ja verree. Ja sen keksimistaeto olj kerrassaa mittoomato.
Millon se laetto oven peälle vespyty semmoeste vehkeihe varraa, että se
yöjalakalaese ulostullessa kallistu ja kastel, niinku paemenet
kevväällä kastetaa, soattopa se pytty puota rumahtoo peähännii, ikkääku
satteevarjoks, vaekkei sitä kojetta ennee tarvinnakkaa, ku kastumine
olj jo tapahtunna. Märkänä ku uetettu koerra sae yöjalakalaene tarsia
kottiisa. Millon se toas, jos "vierustelijat" sattu raskaast nukkuva
tuhnahtammaa, ompel poekamiehe kenkäe varresuut yhteen, niin että pitj
paljae jaloe taekka sukkasillaa lähtee lippaelemmaa ja vasta matkae
peässä purkoo ompelukset varsista. Ku toesen kerra kärsä käsk ja nenä
neuvo, se ompel joko peitevoattee tahikka tytön hammee poejja
voatteisii kiin. Sen jäläkee se nost ruminan, soahaksee yöjalakalaeset
tavallista kiireemmäst lähtemää. Sillon tietyst vieraat voatekappaleet
tulj mukkaa ja jos jonniimoesia kommelluksia synty. Ussei se myös
salapas yöjalakalaese tytön huoneesee, josta ei muehe peästämätä
peässynnä ies ätkähtämmää, ja sitte peästyvää sae häntä koepii välissä
luekkia tiehesä taekka kaeken muun hyvän peälle ottoo potkut
takapuolellee, mikä soapaskengästä annettuna ei ollenkaa sokurille
maestunna... Ja entäs tyttöparka? Sen pitj nörpällä nenin tulla
töehisä, jos ei sitä enne tehtynä käherryksiä hivuksii, ku vanahempae
tae isännän käs kävel karhuna sammalikossa: hattuutti haevenista. Mut
nämä tämmöeset vehkeelyt hankki suutarjpoejjalle vihamiehiä ja niin
paljo olj uhkauksia liikkeellä, ettei se uskaltanna lähtee keskellä
päeveekää ypöyksinää kylläe väliä kulukemaa.
Ku se sitte kasvo sekä pittuuvessa että ijässä ja olj sällismieheks
peässynnä, rupea se ilikevyyttää hillihtemmää. Mut mestäriks
ruvettuvvaa ei se ite paljo koskaan kepposija harjottanna, voan neuvvo
ja yllytti poekauokarija pahhuuve tekkoo, antoepa niille oekee
palakkioetae. Mut "joka toeselle kuoppoo kaevaa, se siihe ite lankioo".
Sattu, neät, sillä laella, että ollessaa suutaroemassa Atkolassa se
miesparka rakastuva rätkäht iha ytimijjää ja munaskuetaa myöte Atkolan
palavelustyttöö. Eikä se ihme ollunnakkaa, tyttö, neät, olj nätti ku
kesällä heinä, ja jo mone muunnii miehen veriä olj heilauttanna. Ku
päevillä ei ollunna tillaesuutta muuta ku jokkuu makkee sana suhahtoo,
arvel mestärj, että nyt pittää hänennii turvaatuva yöjalakaa. Mut se
olj helepomp arvella, ku täyttee. Kyläkunna poejjat rupes, neät,
vahtija pitämää voejjaksee maksoo vanahoja kalavelekojaa, ne ku olj
huohmanna, että mestärillä ja palavelustytöllä olj halu ruveta
siehturia pelloomaa. Eikähää rikkaus ja humala salassa pysykkää. Monta
yötä olj mestärj kissanunta makkoovinnaa, ja ku luul kaekkii muehe
nukkuva, sillon läht hiipimää yöjalakaa. Mut tuskin olj paria askelta
peässynnä kulukemaa, ku jo jokkuu toenennii alako liikkuva ja
tuljtikulla valakeeta roapia. Ei auttanna muu ku sänkyysä
heittäätymine. Siinä vuohkoomisessa mestärj väsy niin nihki, että
päevällä ommellessaa torkku ja unjpäessää olj ompelovinaa, vaekkei ies
piklankoo käsissä ollunna, sekä heräs muehe nauramissee. Sillon se aena
kavaht oekee pitkillä esillä vetelemmää, kunnekka uuvvellee torkku
voetti... Sitte kuetennii poeslähtiissä sae tytölle tok sannoo
sohastuks, että:
— Ou juhannusyönä kokolle mänemätä — minä tulen luokses aettaa.
Ja siitä hetkestä alakae outti sekä mestärj että tyttö juhannusyötä,
niinku hevone kessee. Sinä iltana sitte Atkolasta läht jokkaene
kynsillee kykenövä kokolle, ja olj se palavelustyttökii lähtövinnää,
vaekka väliltä kuetennii keäntyvä luekaht poes makkoomaa aettaasa,
jonka ove jätti salapaa panemata. Mut eihää unta tullunna, ku syvän
leipo sillä laella, ku kämmen päeväleipee leipoessa. Ja kyllä
mestärinnii syvän huputti selä ylj Atkolaan soutaessaa. Ilta olj ihmee
ihana. Kokkovalakeita hulumahtel joka suunnalta ja kuulu lauluva sekä
nauruva. Tyyn järv nukku — jokkii veslintuparj voan tek värreitä sen
pintaa taekka siellä ja teällä pulahtelova kala. Miel'ala tulj herkäks
ja mestärj lauloo hyrritti hiljallee, että:
"Kaekki kalat järvilöessä
rannikolle rientelöö.
Ja ne sitte rannikolla
parituste kiertelöö"...
Sitä loppuva laulaessaa kiinnitti mestärj soutuvaa peästäksee parituste
juhannusyötä viettämää... Ja nyt se hetk olj tullunna! Ov olj auk, ja
mestärj sutkaht sissää. Etusormellaa se hipas valakeeta ohtoo ja
pyöreetä leukoo, ennenku tyttö havaeht. Sitte alako sipinä ja supina.
Mut ei se mestärj taenna suoroopeätä riijjata eli kosija, sillä onhaa
aenae kolomena yönä yöjalassa käytävä ja sitte vasta vakavaa
naemispuuhaa ruvettava. Kaekissa tappauksissa kuetennii tämä jo
ensimäene yritys maesto apilaalta. Mut yhtäkkiä ne pomppos pystyy,
niinku naskalilla oes pistetty, sillä pihamoalta alako kuuluva pelokas
huuto:
— Voe taevaat ja taevaehe salit — teällä on kummitos, kivellä on
kummitos! Voe, voe, voe!
Tyttö hyppäs huutajoo rauhoettammaa, joka olj saunassa asustava
puolhöperö elättimuor. Sinä aekana tirkistel mestärj ovelta ja huohmas,
että häne venneesä olj vettee roahattu keskellä pihamoata olevalle
suurelle kivelle, kalamerta olj asetettu perätiiholle ja sen peälle
pantu miehennuttu ja mela pistetty kaenaloo, niin että se olj niinku
hyväkii peränpitäjä. Ku tyttö olj soanna muori rauhotetuks ja tulj
aettaa, otti mestärj haekeet hyvästit, juosta kavaht kivelle, löe
peränpitäjee "korvalle", niinku mies lyö toesta miestä, jotta se
pylläht puota moaha, sekä sano, että:
— Mittee juutasta sinä out karille laskenna, kelevoto perämies!
Sen jäläkee se tarttu vennee renkaasee, kiskas sen kiveltä allaa ja
paeno rantoo koht, että vennee pohja männessä kolis. Mut sen järvee
survaestuvvaa huohmas, että tappi on hävinnä tahikka hävitetty. Kaekeks
onneksee se olj illalla tullessaa ottanna taskuusa puupalikoeta,
tehäksee niistä naskalinpäetä. Niistä passas jokkuu tapireikää niin
motovast, ku se oes ollunna sitä varte valamistettu. Ja ku mestärj peäs
kesktuholle ja alako soutoo, niin kyllä käv posina kokan eissä.
Monessa talossa se mestärj sitte kesän kulluissa käv sekä näk tyttöjä
tyylii jos sorttiinnii, mut ykskää ei sen mielestä vetännä vertoo
Atkolan palavelustytölle. Yöjalakaa ei passanna lähtee, ku yöt olj
valosija, eikä päevälläkkää ollunna sielläpäe käyntiä. Kerta sattu tok
tappoomaa kirkolla ja sae suhkastuks, että:
— Minä tulen sun luokses mikkosunnuntaeta vaste — ou sillon
kotosalla.
Ja kyllä sitte heistä kumpanennii mikkosunnuntaeta outti!
Petteeksee ja eksyttööksee mueta hoastel mestärj koko kesän, että
mikkolauvvantaena männää kirkolle yökuntii. Ja luppauksesa se täyttikii
alaku-ossaa nähe, mut yökuntii ei jeännä, voan sopivana hetkenä läks
polokemaa Atkolata koht, ku huohmas, että sieltä on kirkolla melekei
koko pere, lukkuuottamata isäntäväkkee. Mut mittees varte usseimmat
ikkunat on valaestu, niinku mestärj näk olova Atkolata lähemmä
tultuvaa? Kaekeks onneks olj koerrae juossunna kirkolle, niin että
mestärj soatto männä pihamoalle kurkistelemaa. Talloo näkkyy tullee
vieraeta ja emännällä ja palavelustytöllä olj kiirettä muellennii antoo
vierasvarroo puuhatessaa. Voe miten ryökäleen korreest ja nätist se
palavelustyttö liikku! Mestärj mänj koettamaa, oesko avvae aetan
ovella. Ei ollunna — sitä ei tyttö ollunna arvanna siihe jättee.
Soahaksee rauhassa katella ja outella moata ruppeemista peätti mestärj
nousta kujarakennukse katolle, jossa oes hyvässä piilossa ja samalla
näkis sen tytön kauniita kasvoja ja sorjoo pyörähtelemistä. Mitenkä
lienöö siellä katolla kompuroenna, ku yhtäkkiä parj kattolautoo katkes
poekki ja mestärj puota rupsaht sikapahnaa. Sen laipio olj korjausta
varte purettu, niin että mestärj rumaht suurte sikaörniköehe selekää.
Ja Atkolassa olj tavattoman suuria sikoja, ei semmoesia surkeita
ristkinttuja ku mökkiläese porsaat, joehenka pien poeka sano sen vuoks
niin onnettoman näköesiä olova, että ku ne on omassa ruuvvassaa, niin
ne ei roahi syyvvä. Mut ne Atkolan siat olj kerrassaa toesta moata! Ja
jos karhu lie pesältää äkäene, niin olj ne siattii: nekös nost semmoese
röhinän, että se vasta röhinä olj. Ylös ja pystyy pomppoillessaa ne
koato mestärin allee, poleks sitä käpälillää ja karju pitkillä
torahampaellaa roasto housuja rikki sekä vetel kinttuloehe verhoavoja.
Mestäriltä peäs hätähuuto ja siat toas pitj hätäröhinätä, niin että
pahnassa olj hirvittävä melu. Sattu siinä tok siat puuloomaa kärsillää
niin voemakkaast ovvee, että linkku lusaht poes paekaltaa ja siat
ryykäs ympärj kujjoo juoksemaa sekä röhis ja vinku, niinku niitä oes
elävältä korvennettu. Mut mestärj ku peäs jaloellee, niin se paeno
pakkoo, minkä käpälistä keänty, eikä joutanna kuuntemmaa, ku elättimuor
toas huus saunan ovelta, että:
— Voe, voe! Juhannuksena olj kummitos ja toas on kummitos! Voe
taevaeta ja taevaehe tekijätä, voe, voe!...
Ku tuvassa olj soatu tulet lyhtyy, tultii kahtomaa, mut mittää selevee
ei soatuna. Palavelustyttö kyllä asjan arvas, vaekkei tiennä, mittee
kaekkia olj tapahtunna. Se olj kuetennii mykkänä. Ja kauvva se sae
sängyssää huokailla, ennenku unj paeno silimäluomet vastakkae, ku sitä
mestäriä ei kuulunnakkaa...
Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka
jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte
kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja
koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta
puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.
— Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta — rupes mestärj koepiaa
parannellessaa miettimää — ja jos minä kolomanne kerra lähen
yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta,
että minä akotun kiireimmä kaupalla.
Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla
mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:
— Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?
— No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— Mittees sinä tuommoesta kysytkää!
Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii.
Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:
— Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht
semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.
Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu
huomentuoppipöyvvä takana — mestärj suupielet naurussa, niinku
onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon
suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii
näytti siihe kahtoissaa nauravalta...