On sanottu, että immeiset luotii kahelaesiks: miehiks ja naesiks. Mut
luonnonloatuja siihe sijjaa on annettu niin kirjava meärä, ettei niistä
oekee tarkkoo luvettelloo taetas osata tehä parrae rätinkmieskää. Ja
niimpä sitte onnii yks kiipperä ku huonost tehty vene, toene pehmee
lupsake, niinku iso villatukko, kolomas taepumato, ku paksu rautakank
ja nelejääs taepusa, niinku uunissa hauvvottu koevuvihta taekka vetelä
taekina. Jos kellä on aekoo ja haluva vertaeluja tehä, niin kylläpä
kaeketi luonnonloatuje erjlaesuuvet nousoo tuhansii ja iha miljuonii
ast. Tästä monipuolisesta kirjavuuvesta on seurauksena, että immeiset
keskinäesessä elämässää nauskaa, niinku porsaslauma taekka näykkii
toesiaa, niinku kukot, pistävätpä ne pystyy tappelurytäköetä ja
kokonaesia sotijakkii.
Voan entäs jos immeisille ei oes annettu ku kaks luonnonloatuva niinku
niitä ei ou ku kahelaesia: miehiä ja naesia. Mahtaeskoha naeset pvsyvä
naesina ja miehet miehinä? Tuskimpa voan, koska jo asjoehe nykkyesillä
kannoella ollessakkii naeset tunkeutuu mieste sakkii, peästäksee
akoeks, ja miehet aetuuttelloo naesia, peästäksee ukoeks, niin että
elämä oes yhtäläesessä sekasotkussa ku rullavakka, niinku se on
nykyjäännii...
Mut nytpä huohmoon joutuneen selittämättömiä arvotuksija koskettelemaa,
mikä ei alunpittäe ies tarkotuksena ollunna. Minä nimittäe olin
aekeessa kertoo, mihinkä soattaa johtuva, ku immeisellä on nousuluonto.
Ja jos kellä, niin Aeraksela ukolla se olj nousuluonto sen sanan
korkeimmassa merkityksessä. Se olj se ukko huohmattu henkilö — ja hyvä
hyvviisä sekä paha pahhoesa. Tällä hetkellä se soatto naureksija ja
silimäillä niin suloesest, ku herreimmillää ja houkuttelovana olova
silimä ruespuurossa. Mut annappas olla, että jokkii poekkitellaene sana
taekka mikä muu vastakäläkkisyys sattu ilimestymmää, niin sillon hetj
alako silimät vihasta kiiluva ja suu männä suuttumukse irvee.
Usseimmite se ryöpsäys ei kestännä kauvva, voan jos ukon syvän eattu
oekee syrjällee mänemää, olj parasta muuttoo moata, s.o.: siirtyvä
lähheisyyvestä poes. Etennii nuoremmalla ijällää sen luonto olj ollunna
niin kiipperä, että se olj ryyvvännä käsiks ja myrsyytellynnä niin
pahast, että olj soanna muutamia kertoja sakkojakkii maksoo. Mut ei sen
vanahempanakaa tarvinna suuttumusta kylästä hakkee. Ku se olj hyvi
huohmattu mies ja ku monj tarviht siltä avustae soaha, olj sitä pakko
kärsiä niin sen hyvinä ku pahonae hetkinää.
Ukko olj nuoruutesa ja miehuutesa päevinä ollunna ahkera kalastaja ja
sama vintiö siinä pysyy vielä vanhanae. Ja ku ei ennee pitemmille
pyyntmatkoelle lähtennä, nii pitj mertoja lähheisessä lammissa, jossa
olj aeka tavalla särkijä. Vähäese matka peässä lammista olj
reservikasarmi, jossa joka kesä opetettii poekia sotamiehiks.
Kerran sattu ukko olemaa mertojaa nostelemassa nähäksee, onko niihe
soalista männynnä. Kotjväk ei oes särkkaloesta välittännä ja ne
valittel, että säret tekköö suolet 8-rihlaesiks, niinku pyssyn, eikä
särkhumut ja piimävellilueru taho mahassa pysyvä. Mut ku ukolla olj
halu kalastoo, niin se kanto särkiä kottii pitki kessee. Siinä nyt
mertoja kohotellessa olj muuvva reservimies tullunna rannalle kahtoo
tollottammaa, eikä malttanna olla eäneti voan kysäes, että:
— Onkos männynnä särlrkiä merlrtaa?
— Mittee sinä pirlrunpoeka sanoet? kivaht ukko.
— En muuta, ku kysäsin, että onko mennä särlrkiä merlrtaa?
— Ootko sinä kasarlrmin koerlra, joka on pantu rlrannalle haukkumaa?
— En oo koerlra, voan reserlrvisotamies.
— Koerlra sinä out! Mut kyllä minä opetan sinut...
Ja sillä kertoo puotti ukko merran järvee sekä läht reserviläestä koht
melomaa niin kovalla kyyjjillä, että ves posis. Mut reservimies otti
jalat allee ja juosta livaht kasarmille. Ukko paeno perästä sitä mukkoo
ku vanahat käpälät keänty sekä harppas suoroopeätä komppaniijja
peällikö asumuksee. Tuski huohmas lakkisa ottoo peästää ja hyvänpäevä
sannoo, ku jo alako pauhata, että:
— Eikö herlra katteinilla ou koerlroo, ku teällä reserlrvimiehet
pannaa immeisiä haukkumaa ja niille irlrvislelemää? Minä oun luullunna,
että teällä kasvatettaa nuorlrukaesista sotamiehiä, mut niistä
taejjetaannii tehä koirlrria...
— No, mittee nyt sitte on tapahtunna?
— Mittees muuta, ku rlreserlrvimies tulloo rlrannalle koirlrana
haukkumaa. Se on hävitöntä. Eikös ou tarlrkotus, että valamistettaa
isämmoan puollustajija, jotka ampuva puksauttas tinamarlrja vihollise
silimää? Minkästähe niitä sitte koerlriks teällä neuvvotaa?
— Tyyntykeepäs nyt, hyvä noapur, ja kertokee mittee on tapahtunna,
niin että ymmärrettää.
— No, ku olin tuolla lammissa merlrtojan kahtomassa, tulj jokkii
sotamieskutjana ja rlrupes koerlrrana minuva haukkumaa...
— Kukas se sotilas olj?
— Mistee minä ne tunnen. Mut ku läksin koerlroo kurlrittamaa, juoks se
kasarlrmille pakkoo. Nyt minä voajjin, että kattein ottaa selevä ja
kurlrittaa koerlra...
— Se tapahtuu hetj, sano kattein sekä läks ulos.
Ukko seuras jälestä. Kattein komens panemaa hälytykse toemee ja
silimäräppäyksessä alako miehiä purkautuva kasarmi ettee, niinku
kusiaesia pesästää. Ne komennettii rivvii seisomaa ja ku se olj
tapahtunna, tievust kattein, kuka mies olj koerrana ollunna. Ukko
tirkisttel ja sano lopuks, että:
— Tuo mies tuossa.
Kattein huus reserviläese rivistä etteesä ja kysäes, että:
— Mitenkä työ outte tätä ukkoo haukkunna?
— En mitenkää muute, ku voan kysäsin, että onko männynnä särlrkiä
merlrtaa?
— No mut eihää tuo ou haukkumista, eikä koerrana olemista, jos siivost
kysäsöö, sano kattein.
— Minkätähe se ei ou! Sehä jätkyttel minua, ku sorlrautti kieltää,
mikä minussa on Luoja antamana vikana. Mittee varlrte se sorlrautti?
— No, ku se sama vika on täännii reserviläese kielessä ja tietyst se
hänessäe on Luojan antama vika, selitti kattein.
— Rlryökäleenkös tähe se sama vika on justiisa tuon miehe kielee
annettu! Tämmöestä siitä sitte tulloo... Ja parlrasta se oes ollunna ku
se oes pitännä leipälinkkusa kiin...
Samassa läks ukko rantoo kohi paenamaa. Sitte se keräs mertasa lammista
poes ja vei kottiisa. Myöhemmällä niitä aettarakennukse ylisille
kantaissaa olj ukko puhellunna yksinää ja sanonna, että:
— Olokoo kalastamiset siltää sinä aekana, ku kasarlrmilla on
rlreserlrviläesiä. Jos minä, neät, sinne mänen, on ne kaekki
sorlrakielisiä ja sitte on koerlria enemmä ku yks. Sillon sitä
suuttumuksesta halakiis, niinku itikka mahasa täytee verlrtä
imettyvvää. Ja minä en kuitenkaa ossoes olla suuttumata. Mut minkäs
immeine sille mahtaa, ku on nousuluonto...