hienon hienon tuntehikkuuden puute olivat ainoat hra Heinrichin
englantilaisissa toteamat puutokset. Epäilemättä hän piti
englantilaisia tunteettomina. Hänen sydämensä tuli vielä huonommin
tyydytetyksi kuin _der Magen_. Hän oli olento, jonka tunteet
pyrkivät ilmautumaan; hän kaipasi suurta ystävyyttä, romanttisia
suhteita, rakkautta. Hän teki urheita yrityksiä kunnioittaakseen
ja ymmärtääkseen mr Britlingiä ja saadakseen hänet kaikessa
hiljaisuudessa ymmärtämään itseänsä. Hän koetti päästä pitkille
kävelyille ja syvällisiin keskusteluihin Hugh'n kanssa, hän koki
täyttää sydämensä tyhjyyttä Cissie'llä ja vihdoin hän keksi
Hicksonin tytössä ihmeellistä viattomuutta ja suloa. Tytön hiukset
olivat palmikolla hra Heinrichin ensi kerran hänet nähdessä, ja
tuo seikka teki hänestä melkein Margaretan. Tuo nuori mies oli
vaatinut rakkautta, lämmintä ja täyttävää, aivan samoin kuin
sopimukseen sisältyvää _Mittagsessen'iään_. Mutta näistä Essexin
ihmisistä ei yksikään voinut häntä tyydyttää: he olivat hiljaisia,
käsittämättömiä, he liukuivat hänen sydämensä pehmeiden ja ahnaiden
sormien lomitse, niin että hänen lopulta täytyi turvautua omaan
itseensä, kirjeitä kirjoitteleviin ystäviinsä Saksassa, Maud
Hicksonin ihannoimiseen ja Billyn moraaliseen kasvatukseen. Billyn.
Mr Britlingin muistiin palautui vihdoin tuo kuva: nuori Heinrich
orava olkapäällään, joka niin usein oli häntä estänyt ehdottomasti
tuomitsemasta Saksaa. Sellainen oli läheltä nähden eräs noista
raakamaisista preussilaisista. Mitä kaunaa meillä ja hänellä oli
ollut?...
Muitakin Heinrichiä koskevia muisteloja liihoitteli mr Britlingin
haavelmissa. Heinrich hockeypelissä -- hän juoksi erinomaisen
nopeasti ja verraten taitamattomasti, joutui Lettyn petoksen ja
ilkunnan esineeksi, juoksi päätä pahkaa eteenpäin ja taas taaksepäin
heittäytyäkseen sitten pitkäkseen maahan, aivan uupuneena... Tai
Heinrich vakavana ja tulipunaisena tuijottelemassa silmälasien läpi
kortteihinsa "skatia" pelattaessa... Tai Heinrich venheessä isolla
lammikolla, tai Heinrich uimassa, tai Heinrich mitä ihmeellisimmissä
asennoissa päästäkseen lähelle Claveringsin puiston hirviä. Yhteen
aikaan oli hänen kunnianhimonsa suurena päämääränä päästä aivan
lähelle jotakin hirveä, niin että voisi _koskea_ siihen... Tai
Heinrich tekemässä luetteloita. Hänellä oli intohimoinen halu
merkitä luetteloihin kirjoja, nuotteja ja mitä irrallisia esineitä
hyvänsä, joita suinkin sopi ryhmitellä. Hänen rakkaampana huvinaan
oli sommitella sanakirjojen leikattuihin reunoihin liitettäviä
merkkejä, joiden avulla voi heti paikalla löytää hakemansa sanan.
Hän oli ostanut kolme sanakirjaa ja leikannut niitten reunat
päästen kerta kerralta yhä parempiin tuloksiin; hän toivoi varmaan
ansaitsevansa suuren omaisuuden hankkimalla keksinnölleen patentin...
Hänen huoneistaan kuului omituisia ääniä hänen etsiessään musiikkia
viulustaan. Paikkakunnalle saapuessaan hän oli toivonut pääsevänsä
"jonkin jouhikvartetin" jäseneksi. Mutta Matching's Easyssä ei
ollut mitään jouhikvartettia. Hänen täytyi turvautua pianolaan,
jonka kanssa hän yritti soittaa duettoja. Mutta pianola soittikin
koko dueton yksin ja sillä oli nuoren Britlingin käsissä taipumusta
kiusalliseen oikullisuuteen: äärimäinen nopeus vaihtui yht'äkkiä
äärimäiseksi hitaudeksi...
Sitten muistui mieleen Heinrich vakavasti juttelemassa. Hänen
silmälasinsa saivat hänen pyöreät, siniset silmänsä näyttämään
suuremmilta kuin olivatkaan. Hän puhui elämänkäsityksestään,
mitä uskoi ja mitä ei uskonut, tulevaisuudenunelmistaan ja
-mahdollisuuksistaan.
Hän oli asettanut itselleen kaksi päätehtävää. Absoluuttiselta
laajuudeltaan ne kenties olivat erilaiset, mutta niillä oli sama
merkitys hänen sielunelämälleen. Ensimäinen niistä oli se, että hän
kohta kun oli saanut tohtorinarvon kielitieteellisissä aineissa
aikoi antautua kansainvälisen kielen kehittelijäksi: tarkoituksena
oli yhdistää kaikki esperanton ja idon edut. "Sitten", sanoi hra
Heinrich, "en luule enää milloinkaan syntyvän sotia". Toinen tehtävä,
joka oli tärkeä ensinnäkin siitä syystä, että hra Heinrich niin
mielellään työskenteli sen palveluksessa, mutta myöskin siksi,
että hän uskoi sen tuottavan itselleen suuren omaisuuden ja siten
mahdollisuutta ajaa täydellisen kielen asiaa, oli järjestelmän
suunnitteleminen sanakirjojen reunaleikkauksia ja kaikenlaisia
aakkosellisia hakukirjoja varten. Siitä piti tulla niin täydellinen,
että tarvitsi vain kuljettaa kättänsä ja katsettansa pitkin sen
kirjan reunaa, josta halusi tietoja noutaa, ja avata se "täsmälleen
oikeasta kohdasta". Hänen aikomuksenaan oli kehitellä tätä keksintöä
täysin saksalaisella perinpohjaisuudella. "Nyt", sanoi hän, "on
minun ryhdyttävä tutkimaan niitä koneita, joita kirjanreunojen
leikkaamisessa käytetään. Mahdollista on, että minun täytyy keksiä
nekin." Siinä oli hra Heinrichin kaksipiippuinen elämänsuunnitelma.
Noita suuntaviivoja hän oli noudattava ja siinä ohessa kehittelevä
suurta, epämääräistä tunne-elämäänsä, joka näissä oloissa tuli niin
huonosti tyydytetyksi...
Sellainen oli hra Heinrichin lyhyt tarina.
Tarina oli lopussa -- aivan samoin kuin Hugh'n tarina oli lopussa.
Ensimäistä nidosta ei koskaan tulisi seuraamaan toinen ja kolmas. Se
päättyi ennenaikaiseen hautaan Venäjänmaalla. Reunaluettelon suuri
aate ei tulisi koskaan saamaan patenttia, pianoladuettoja ei koskaan
enää soitettaisi.
Mielikuvitus havaitsi vilahdukselta pienen hahmon, joka miehekkäästi
ponnisteli Karpatien liejussa ja lumessa, näki sen horjahtelevan
joutuessaan ensi kerran kokemaan granaattitulta, sijoitti sen
keskelle hyökkäystä, pakoa, väsymystä ja nälkää ja kenties öistä
väkirynnäkköä ja oli arvaavinaan milloin haavoittava luoti lensi.
Sitten seurasi surkea vaellus vankeuteen, hävitettyyn, köyhtyneeseen
ja katkeroituneeseen maahan. Likaisiin riepuihin käärittyjä
haavoja, kipuja, toiminnan puutetta ja pieni, köyrtynyt ja murtunut
Heinrich istumassa itsekseen hälisevässä joukossa, kuolettava haava
ruumiissaan...
Hänellä oli tapana istua omituisessa asennossaan käsivarret ristissä
päällekkäin olevain polvien varassa ja silmälasiensa lomitse
syrjäsilmällä katsahdellen...
Niin hän varmaan oli istunut, ja pian sen jälkeen hän lepäsi kovalla
vuoteella kärsien, hoidon puutteessa, ilman pienintäkään mukavuutta,
makasi liikkumatta, kenties toisinaan ajatellen Matching's Easyä
ja aprikoiden mitä Hugh ja Teddy mahtoivat toimia. Sitten hän
joutui kuumeeseen, ja hänen maailmansa muuttui räikeäväriseksi,
fantastiseksi ja rumaksi. Kunnes eräänä päivänä häneen valautui
sanomaton uupumus, kivut vähenivät ja kaikki ajatukset ja muistot
himmenivät himmenemistään...
Viulu oli tänään iltapäivällä tuotu mr Britlingin työhuoneeseen
ja lepäsi nyt tuolilla ulomman ikkunan luona. Pieni, murtunut
siru parka, ryöstetyn elämän pienoinen, surkea jäännös! Se lepäsi
laatikossaan kuin pieni lapsi arkussaan.
"Minun täytyy kirjoittaa kirje hänen vanhalle isälleen ja äidilleen",
mietti mr Britling. "Enhän voi ilman muuta lähettää tuota pientä
viulu parkaa -- sanaa sanomatta. Tässä surkuteltavassa mielettömän
vihan myrskyssä sopinee lähettää ainakin ystävällinen tervehdys --
ilman vihamielisyyttä.
"Minun synkeydestäni teidän synkeyteenne", sanoi mr Britling.
Hänen täytyi kirjoittaa kirje englanninkielellä. Mutta vaikka he
eivät osaisikaan englantia, löytyisi varmaan sellainen henkilö, joka
sen heille kääntäisi. Hänen täytyi kirjoittaa niin selvästi kuin
suinkin mahdollista.
4.
Hän työnsi syrjään käsikirjoituksensa "Kuinka maailmaa paremmin
hallittaisiin" ja alkoi kirjoittaa jokseenkin hitaasti pyörein ja
selvin kirjaimin:
Hyvä herra,
_Kirjoitan teille tämän kirjeen ilmoittaakseni, että lähetän
takaisin ne muutamat pikku esineet, joita poikanne pyynnöstä olen
säilyttänyt sodan puhkeamisesta saakka. Lähetän ne_ --
Mr Britling jätti tähän kohtaan toistaiseksi aukon täyttääkseen
sen sitten, kun saisi selville, miten lähetys tulisi tapahtumaan
norjalaisen välittäjän avulla.
_Erityisesti on kysymyksessä hänen viulunsa, jota hän on kolmeen
kertaan pyytänyt teille lähettämään. Se lienee joko teiltä saatu
lahja tai käsitti hän sen monien kotiin ja teihin liittyvien
seikkain symboliksi. Minä pidän silmällä, että se tulee erikoisen
huolellisesti päällystetyksi, ja teen kaikkeni saadakseni sen
saapumaan vahingoittumattomana perille_.
_Tahdon lausua teille, ettei tämän sodan paino ja kiihtymys ole
saanut meitä täällä Matching's Easyssä unohtamaan ystäväämme,
teidän poikaanne. Hän oli yksi meistä, me pidimme hänestä,
hänellä oli täällä ystäviä, jotka yhä edelleenkin ovat hänen
ystäviänsä. Me pidimme häntä kelpo toverina, ja teidän
menetyksenne merkitsee meillekin tappiota. Olen koonnut teitä
varten muutamia pikavalokuvia, joita minulla sattui olemaan ja
joissa voitte nähdä hänet auringonpaisteessa; ne kenties tekevät
teille helpommaksi kuvailla mieleenne hiukan elävämmin kuin
muuten olisi mahdollista, millaisissa oloissa hän täällä eli.
Erääseen näistä kuvista haluan erikoisesti viitata. Siinä näkyy
perheemme aterioimassa ulkona, ja kuten näette, istuu lähinnä
poikaanne eräs nuorukainen, vuotta tai paria nuorempi kuin hän,
kilistellen lasia hänen kanssaan. Olen piirtänyt ristin hänen
päänsä yläpuolelle. Hän oli vanhin poikani, hän oli minulle
hyvin rakas ja hänkin on kaatunut tässä sodassa. Kuten näette,
hymyilevät he toisilleen hyvin hilpeästi_.
Tuota kirjoittaessaan oli mr Britling tullut lähemmin ajatelleeksi
valokuvia ja oli ottanut ne esiin pienestä laatikosta, jonne
hän tapasi ne pistää. Hän haki esiin ne kortit, joissa nuori
saksalainen oli mukana, mutta huomasi joukossa olevan toisiakin
auringonpaisteisia kuvia, joilla oli hänelle nyt aivan toinen
merkitys kuin ennen. Siellä oli kaksi, joissa nähtiin pikkupojat,
Teddy, Hugh, Cissie ja Letty hanhenmarssissa, eräs kortti, joka
esitti mr Van der Pantia hymyillen seisomassa valtaovella hra
Heinrichin jättämät tohvelit jalassa. Siellä oli lukemattomia
Teddynkin kuvia. Kodakilla on onnellinen vaisto kieltäytyä toimimasta
pilvisinä päivinä, joten valokuvien säilyttämät elämän muistot
muodostavat sarjan valoisimpia hetkiä. Näiden pikavalokuvien
yläpuolella olevassa laatikossa lepäsivät Hugh'n kirjeet ja
sekalainen kokoelma hänen elämäänsä koskevia asiapapereita.
Mr Britling taukosi kirjoittamasta, selaili noita papereita ja
mietiskeli. Heinrichin kirjeet ja postikortit olivat joutuneet niiden
joukkoon, samoin eräs Teddyn kirje...
Kirjeet vahvistivat valokuvien tekemää vaikutelmaa, joka muistutti
mieleen, kuinka ystävällisiä ja miellyttäviä ihmiset voivat
toisilleen olla. Ja nyt olivat kansalliskiihkon villiaasit tulleet
potkimaan ja surmaamaan, epäluuloisuus, häikäilemätön ahneus
ja pahuus olivat myrkyttäneet heidän mielensä, räjähdysaineita
käyttelevät mielipuolet olivat muuttaneet tämän alkuperäisen hyvyyden
vihan huudoiksi ja veren pärskeeksi. Kuinka hyviä ihmiset ovatkaan
-- kunnes rupeavat julmiksi! Hänen ajatuksissaan vilisi äkkiä
pieniä juttuja ja kertomuksia ihmisten hyväntahtoisuudesta, joka
oli murtautunut sodan pahantahtoisuuden läpi, molemminpuolisesta
avusta, jota pahoin haavoittuneet saksalaiset ja englantilaiset
olivat antaneet toisilleen maatessaan vierekkäin loassa ja
pimeässä juoksuhautojen välillä, vankien ja heidän voittajainsa
välisestä toveruudesta, saksalaisista ja englantilaisista, jotka
veljeilivät joulun aikaan... Tuosta hän oli nähnyt valokuvia eräässä
jokapäiväisessä sanomalehdessä...
Näiltä vaelluksiltaan hänen ajatuksensa palasi edessä olevaan
tehtävään.
Hän koetti kuvata mieleensä Heinrichin vanhemmat. Hän otaksui heidät
sivistyneiksi, kelpo ihmisiksi. Oli ilmeistä, että nuorukainen oli
tullut hyvästä kodista, jossa ystävällinen henki vallitsi. Mutta hän
kuvitteli heidät -- itsekään tietämättä miksi -- paljoa vanhemmiksi
kuin itsensä. Kenties oli nuori Heinrich jossakin tilaisuudessa
maininnut, että he olivat vanhoja -- hän ei voinut muistaa.
Hänellä oli omituinen halu kirjoittaa heille lohduttavaan sävyyn,
ikäänkuin heidän menetyksensä olisi ollut surkuteltavampi kuin hänen
omansa. Hän epäili, oliko heillä hänen valoisan mielenlaatunsa
suomaa lohdutusta, voivatko he yhtä helposti kuin hän turvautua
hänen omaksumaansa uskoon, oliko Pommerissa samaa lohduttavaa
mahdollisuutta kirjoittaa tutkielmaa siitä, miten maailmaa paremmin
hallittaisiin. Hän ei ajatellut tuota aivan selvästi, mutta se oli
hänen tajuntansa pohjalla. Hän kirjoitti edelleen:
_Jos ajattelette, ettei kumpikaan näistä pojista ole kaatunut
yhteisen, jalon asian puolesta, vaan taistelussa toisiansa vastaan
hallitsijahuoneiden, rajojen, kauppateiden ja sortavan ylivallan
puolesta, niin minusta näyttää, että teidän täytyy tuntea tämä sota
traagillisimmaksi ja kauheimmaksi tapaukseksi, mikä milloinkaan on
ihmiskuntaa kohdannut_.
Hän istui tuon kirjoitettuaan muutamia minuutteja miettien, ja kun
hän jälleen ryhtyi kirjoittamaan, tuli jo ensimäisessä lauseessa
näkyviin uusi ajatusura.
_Jos lasketaan kuolleet ja haavoittuneet, niin tämä on historian
kauhein sota; teille kuten minullekin on se ollut melkein äärimäistä
henkilökohtaista tragiikkaa... Mustaa murhetta_...
_Mutta onko se kauhein sota?_
_En usko sitä. Voin kirjoittaa teille ja sanoa, etten todellakaan
usko poikaimme kuolleen aivan suotta. Tuskamme ja ahdistuksemme eivät
liene menneet hukkaan -- kenties ne ovat välttämättömät. Ne voivat
todellakin olla välttämättömät. Tässä minä nyt olen, ryöstettynä ja
kurjana -- mutta minussa elää toivo. Ei milloinkaan ennen ole sodan
kude ollut niin tumma, minä myönnän sen. Mutta sodan tumma kude ei
ole myöskään ollut koskaan niin hiukikulunut. Tuhansista kohdista
paistaa valo sen läpi_.
Mr Britlingin kynä pysähtyi.
Hänen huoneessaan vallitsi täydellinen hiljaisuus.
"Halpahintaista kaunopuheisuutta", virkkoi mr Britling vihdoin,
äänessä erinomaisen katkera sävy.
Hän joutui epätoivoiseen riitaan tyylinsä kanssa. Tuskitellessaan
omaa kykenemättömyyttään ajatusten ilmaisemiseen, puuttuvaa valtaansa
noihin kapinallisiin sanoihin ja lauseparsiin nähden, jotka kaikki
toivat mukanaan omia mielikuvayhtymiään ja virikkeitään siten
eksyttäen hänet varsinaisen tehtävänsä ladulta, hän kokonaan unohti
pommerilaiset vanhemmat. Hän luki uudelleen tuon epätyydyttävän
lauseen.
"Se on kuin onkin totta", kuiskasi hän. "Se ilmaisee täsmälleen mitä
tahdon sanoa..."
Täsmälleen?...
Hänen ajatuksensa kiintyivät tuohon sanaan... Kun on paljon
sanottavaa, niin tyyli käy hankalaksi. Aivan kuin pitäisi liikaa
lukua univormustaan taistelun alkaessa... Mutta toisaalta juuri
siitä on pidettävä lukua taistelun alkaessa... Kaikki pitää olla
järjestyksessä...
Hän otti uuden arkin ja yritti alkaa kolmeen kertaan.
_"Sota on kuin tumma kude..."_
_"Sota on tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu polkumme poikki."_
_"Sota on tiheä, tummakuteinen esirippu, joka laskeutuu ihmiskunnan
kaiken toivon ja hyvyyden eteen. Mutta aina se on laskenut läpitseen
joitakin valon pilkahduksia, ja nyt -- minä en näe unta -- nyt se käy
hiukikuluneeksi ja sieltä täältä, tuhansista kohdista valo murtautuu
läpi. Siitä meidän on kiittäminen näitä rakkaita poikiamme --"_
Hänen kynänsä pysähtyi taas.
"Minun täytyy tehdä jonkinlainen luonnos", sanoi mr Britling.
5.
Kolme tuntia myöhemmin mr Britling kirjoitti päivänvalossa, vaikka
hänen työlamppunsa vielä paloi, ja hänen kirjeensä vanhalle
Heinrichille oli tuskin vieläkään muuta kuin kirjettä varten kerätty
aineskokoelma. Mutta aines alkoi järjestyä suurin piirtein ja mr
Britlingin tarkoitukset alkoivat pukeutua vastaaviin muotoihinsa.
Hänestä oli nyt selvää, ettei hän enää kirjoittanut yksilöllisesti
rajoitettuna henkilönä noille kahdelle yksilölle, jotka surren
elivät männikön keskellä sijaitsevassa vanhassa, suuressa,
korkeaseinäisessä, jyrkkäkattoisessa kodissa, jonka kuvaa Heinrich
oli kerran hänelle näyttänyt. Hän tunsi heitä liian vähän voidakseen
niin henkilökohtaisesti heidän puoleensa kääntyä. Hän tajusi, ettei
hän kirjoittanut mr Britlinginä, vaan englantilaisena -- muuta hän
ei voinut heille merkitä -- ja hän kirjoitti heille saksalaisina;
hän ei voinut heitä toisin käsittää. Hän oli ryöstetty Englanti
kirjoittamassa ryöstetylle Saksalle...
Hän ei enää kirjoittanut erityisen pojan erityisille vanhemmille,
vaan koko sille kärsimyksen, tuskan, katkeruuden ja uupumuksen
valtavalle määrälle, mikä lepäsi "rintaman" esiripun takana.
Hitaasti, mutta varmasti oli Saksan miespuolinen väestö
katoamassa. Siinä yön hiljaisuudessa istuessaan hän ajatteli, että
keskusvalloilta oli kaatunut vähintään kaksi miljonaa miestä ja
että yhtä suuri määrä oli raajarikkoja ja työkyvyttömiä. Siihen
verrattuina olivat meidän brittiläisten häviöt vähäiset, vaikka ne
aikaisempien kokemustemme mittakaavaa käyttäen olivatkin suunnattomat
ja kaikkialle ulottuvat. Suuremmat armeijamme saivat vielä kärsiä,
ja me olimme auttamattomasti menettäneet hiukan enemmän kuin
neljännesmiljonan. Mutta murhenäytelmän uhka alkoi kasaantua meidän
kohdallemme. Me tiesimme jo nyt riittävästi ymmärtääksemme miltä
todellisuuden täytyi tuntua niissä Saksan kodeissa, joihin nuo
kaatuneet miehet eivät milloinkaan palaa...
Jos Englannilla vielä oli suurin osa laskuansa maksamatta, olivat
ranskalaiset jo maksaneet lähes viimeistä ropoa myöten. He olivat
varmaan menettäneet jo melkoista enemmän kuin miljonan miehiään ja
yhä he vuotivat verta. Idässä oli Venäjä kadottanut paljoa enemmän
kuin miehen miehestä tässä elämän joukkohävityksessä. Vähän ajan
kuluttua ei enää mikään sensuuri kykenisi tukahduttamaan kansojen
ääntä. Ei tulisi enää olemaan puhe kunniasta ja valloituksista,
hegemonioista ja kauppateistä; olisi vain vainajiansa itkevä
Eurooppa...
Sen Saksan, jolle hän kirjoitti, tulisivat muodostamaan lesket ja
lapset, nälistyneet pojat ja tytöt, raajarikkoiset miehet, vanhat
miehet, miehet, jotka olivat menettäneet veljensä, sukulaisensa,
ystävänsä ja toiminnanhalunsa. Ei mikään maalla tai merellä
saavutettu loistava voitto voinut pelastaa Saksaa tuosta kohtalosta.
Samoin kävisi Ranskan, Venäjän ja vihdoin Englannin, suuremmassa
tai pienemmässä määrässä. Ennen sotaa ei ollut olemassa mitään
sellaista Saksaa, johon englantilainen olisi voinut vedota. Saksa
oli ollut uhka, vaara, marssivain, aseistettujen miesten aikaansaama
kauhistuttava tanteren töminä. Silloin oli ollut yhtä mahdotonta
puhua Saksalle kuin pysähdyttää Kaiserin toitottava auto Unter
den Lindenillä ja pyytää saada hiukan rauhassa keskustella hänen
kanssaan. Mutta Saksalla, joka oli katsellut kaikkia tehtyjä
hyökkäyksiä hieman epäilyksensekaisella ylpeydellä, oli nyt silmät
täynnä kyyneleitä ja verta. He olivat uskoneet, he olivat totelleet,
mutta mitään todellista voittoa ei ollut tullut. Se taisteli yhä
edelleen, verta vuotaen ja tuskissaan hävitti voimiaan ja koko
maailman voimia ilman muuta huomattavissa olevaa tulosta kuin
uupumus; niin tarmokas se oli, niin uskollinen, niin ylpeä ja niin
äärimäisen typerä. Ja ajattelevan Saksan, millainen se ennen sotaa
lieneekään ollut, täytyi nyt olla jotakin jäännösmäistä, jotakin
työlampun ääreen jätettyä, joka samoinkuin hänkin mietiskeli, suri ja
laski häviöitä, tuijotellen synkkään tulevaisuuteen...
Sille hän kirjoitti, tuolle epämääräisesti aistimalleen olennolle
hänen omaa valopiiriään muistuttavan valoläikän ulkopuolella --
olennolle, joka oli Heinrichin isä, joka oli suuri Saksa, Saksa, joka
on ollut aikaisemmin olemassa, ja joka tulee elämään senkin jälkeen,
kun kotkat ovat lakanneet räpyttelemästä...
_Poikamme_, kirjoitti hän, _ovat kaatuneet taistellen toisiaan
vastaan. He ovat taistelleet niin hämäristä syistä, että Saksan
sanomalehdistö yhä vielä vilkkaasti väittelee siitä, mitkä nuo
syyt olivat. Meille oli aiheena se, että Belgiaan hyökättiin ja
että Ranska oli joutumassa perikatoon. Mikään muu ei olisi saanut
Englantia ryhtymään taisteluun teitä vastaan. Mutta minkätähden te
hyökkäsitte Belgiaan ja olisiko sitä jotenkin voitu estää, sitä emme
tiedä vielä nytkään. Ja tätä sotaa jatkuu yhä, yhä kuolee lisää
nuorukaisia, ja nuo miehet, jotka eivät ole mukana taistelussa,
nuo sanomalehtien toimituksissa ja ministeriöissä istuvat miehet,
ne suunnittelevat sotaretkiä, iskuja ja vastaiskuja, jotka eivät
muodosta mitään ajateltavissa-olevaa suunnitelmaa. Mutta nyt heitä on
odottamassa eräs asia, joka on sotaa kauheampi. Se on tilinteon päivä
oman kansansa edessä_.
_Minkä puolesta me olemme taistelleet? Minkä puolesta me taistelemme?
Tiedättekö te? Tietääkö kukaan? Miksi minä uhraan viimeiset voimani
ja te kaikki mitä teillä on jäljellä käydäksemme tätä sotaa toisiamme
vastaan? Mitä voittoa meillä on siitä, että tuotamme toisillemme
vieläkin enemmän kärsimystä? Miksi liikkuisimme yhä edelleen kuin
lankanuket kruunattujen vähämielisten ja järjettömäin diplomaattien
käsissä? Jos me olisimmekin olleet mykkiä ja taipuvaisia aikaisemmin,
eikö poikiemme veri nyt huuda meille, että tämä mielettömyys on
lopetettava? Me olemme sallineet noiden ihmisten lähettää poikamme
kuolemaan_.
_Teidän ja minun on lopetettava tällaiset sodat, tällaiset
nuorukaisia kohtaavat verilöylyt_.
_Nuorukaisia kohtaavat verilöylyt! Siinä on todellakin
nykyaikaisen sodan olemus. Nuorten surmaamisessa. Inhimillisen
perinnön hävittämisessä, tulevaisuuden koko elämän ja varojen
tuhlaamisessa nykyhetken vihaan ja ahneuteen. Mielipuolet ja
konnat, poliitikot, keinottelijat ja ne henkilöt, jotka ansaitsevat
ihmisten epäluuloisuuden ja ajatuksettoman, rehellisen vihan
nojalla, ne aiheuttavat sotia; suurten joukkojen tylsätunteisuus
ja hyvänsävyisyys tekevät ne mahdollisiksi. Onko teidän ja
minun kärsittävä sellaista, kunnes sivistyksemme koko rakennus,
joka on niin hitaasti ja vaivalloisesti saatu kohoamaan, joutuu
perinpohjaisen hävityksen uhriksi?_
_Kun istuuduin teille kirjoittamaan, oli aikomukseni kirjoittaa
teidän pojastanne ja omastani. Mutta minusta tuntuu, että se, mitä
voisi sanoa erikoisesti meidän menetyksestämme, voidaan jättää
sanomatta: se voidaan ymmärtää, vaikka sitä ei pueta sanoiksi. Mutta
sanottava ja kirjoitettava on, että sota pitää lopettaa ja ettei sitä
voi tehdä kukaan muu kuin te, minä ja me kaikki. Meidän on se tehtävä
rakkaudesta poikiimme, rotuumme ja kaikkeen inhimilliseen. Sota ei
ole enää inhimillistä, kemistit ja keksijät ovat saaneet aikaan
muutoksen. Poikaani ammuttiin silmään; hänen aivonsa murskasi joku,
joka ei edes saanut koskaan tietää, mitä oli tehnyt. Ajatelkaahan,
mitä tuo merkitsee!... Minun mielestäni on selvää ja varmaan on
se selvää teidän ja koko maailman mielestä, että sota nykyään on
tuohuksen lähentämistä räjähdysaineihin, jotka leimahtavat koko
maailmaa hävittäväksi paloksi. Tervejärkinen ihminen ei näinä aikoina
voi kirjoittaa toiselle mistään muusta kuin siitä, miten ihmiskunta
pelastettaisiin sodasta_.