läheiseksi. Letty tunsi itsessään aivan uudenlaista kiintymystä
häneen. Hän ei ollut milloinkaan ennen aprikoinut suhteitaan muiden
kuin Teddyn ja itsensä välillä. Nyt hän äkkiä tuntui avautuvan koko
maailman myötätunnolle. Tuo uusi ajatus, että on olemassa lempeä
Jumala, joka taistelee omaa taisteluansa ja jonka sukulaiseksi mr
Britlingin ja Teddyn voi ajatella -- se oli vaikuttanut voimakkaasti
hänen mielikuvitukseensa. Hän piili syksyisessä auringonpaisteessa.
Hän oli pienessä linnussa, joka oli näyttänyt niin luottavalta ja
ystävälliseltä. Kaikessa, mikä oli ystävällistä ja hyvää, kaikessa,
mikä oli hellää, oli Jumala. Tuhannet vanhat lauselmat, joita hän
oli lukenut tai kuullut, niistä paljoakaan välittämättä, lauselmia,
jotka olivat levänneet lahoavina luina hänen muistissaan, tulivat
äkkiä lihaksi ja heräsivät eloon. Tämä Jumala -- jos tämä oli Jumala,
niin ei todellakaan ollut järjetöntä sanoa että Jumala on rakkaus,
että hän on ystävä ja seuralainen... Hänen seurassaan saattoi olla
mahdollista kestää elämää, jossa Teddy ja hän eivät enää milloinkaan
vaeltaisi vierekkäin eivätkä enää suunnittelisi tulevaista onnea.
Olihan hän oikeastaan ollut hyvin onnellinen; hänen onnensa oli
ollut ihmeellinen. Hän oli kokenut paljon enemmän onnea, paljon
enemmän rakkautta yhtenä lyhyenä vuotena kuin useimmat ihmiset koko
elämänsä aikana. Ja niin olivat Lettyn tunteet nyt vaihtuneet,
että hän lähdettyään ulos pää täynnä murhan ja koston ajatuksia,
palasi takaisin auringon laskiessa ajatellen sääliä, ajatellen niitä
tuhansia Teddyn hyvyyden ja hellyyden ilmauksia, jotka kenties
lopultakin olivat vain viittaus Jumalan rajattomaan hyvyyteen ja
hellyyteen... Mitä oikeutta hänellä oli kalpeaan ja katkeraan
murheeseen, itsekkääseen ja kostonhimoiseen, kun vanha Britling yhä
voi suunnitella laupeuden aikakautta maan päälle ja yli koko maailman
lepäsi punerva kultainen auringonpaiste lämpöisenä kuin Teddyn hymy...
Hänen täytyi mennä tupaan, suudella Cissie'ä ja asettaa paketti
pois näkyvistä, kunnes voisi keksiä jonkin sotilasparan, jolle sen
lähettäisi. Surunsa vallassa hän oli ollut Cissie'lle armoton. Hän
oli itsekkäässä surussaan kohdellut Cissie'ä niinkuin olisi voinut
kohdella jotakin tuolia tai pöytää, ollenkaan ajattelematta, että
Cissie saattoi olla väsynyt, että hän saattoi uneksia tulevaa onnea.
Cissie'llä oli rakkauden leikki vielä leikkimättä, ja hänen miehensä
oli jo khakipuvussa. Heillä ei tulisi olemaan sellaista vuotta
kuin Lettyllä oli ollut ennenkuin sota pimensi maailman. Ennenkuin
Cissie voi mennä naimisiin, täytyi rauhan palata, ja rauha oli vielä
kaukana. Ja Direck tulisi joutumaan vaaranalaiseksi hänkin...
Letty kulki pienen metsikön läpi ja yli jalkaportaan, josta tupa
näkyi. Siellä se lepäsi suurten pähkinäpuitten keskellä, ja
ikkunoissa hehkui laskeva aurinko. Tummanpunaiset köynnösruusut,
jotka hän ja Teddy olivat istuttaneet, kukkivat yhä oviaukon
yläpuolella. Ovi oli auki ja ihmisiä näkyi liikkuvan eteisessä.
Tuosta tuli ulos joku, joku vieras puettuna outoon sotilaspukuun, ja
hänen takanaan näkyi khakipukuinen mies -- sehän oli mr Direck. Ja
hänen takanaan tuli Cissie.
Mutta tuo vieras!
Hän laskeutui alas ovelta ja kulki kohti puutarhan veräjää...
Kuka -- kuka oli tuo vieras? Hän oli puettuna kummallisiin
ulkomaalaisiin vaatteisiin, jonkinlaisesta sinisestä kankaasta
tehtyihin ylhäältä väljiin housuihin ja puseroon, ja hänen vasenta
käsivarttaan kannatti valkoinen side. Hänen hattunsa oli työnnetty
takaraivolle ja hänellä oli täysiparta...
Hän oli aivan outo, muukalainen. Letty ei tiennyt, oliko hän
menettämässä järkensä. Tietysti tuo oli muukalainen!
Sitten vieras astui askeleen, omituisen askeleen sivulle päin, hän
ikäänkuin hypähti polkua astellessaan ja samassa silmänräpäyksessä
hän lakkasi olemasta outo ja muukalainen. Hän muuttui hämmästyttävän,
uskomattoman tutuksi astuessaan tuon askeleen...
_Ei!_
Lettyn hengitys taukosi. Koko hänen olentonsa tuntui lakkaavan
olemasta. Ja kun tuo muukalainen, joka oli hänelle samalla niin
uskomattoman tuttu, oli hetkisen tuijottanut hänen liikkumatonta
hahmoansa, niin hän heilutti hattuaan -- tehden liikkeen, joka
lopullisesti kruunasi ja vahvisti tuttuusvaikutelman. Letty ei
antanut merkkiäkään vastaukseksi.
Ei, tuo tuttuus oli vain olosuhteiden mieletöntä oikuttelua.
Tuo vieras tuli kenties Belgiasta kertomaan jotakin Teddystä...
Sitten Letty itsekin hämmästyi omaa ääntänsä, järjetöntä,
hullunkurista äännähdystä -- se oli aivan samanlainen kuin se ääni,
jota käytetään jäljiteltäessä lapsille lehmän ammumista. Hän sanoi:
"Muu-uu."
Sitten hän alkoi juosta eteenpäin, vaikka jalat eivät tuntuneetkaan
omilta; hän heilutti käsiään ja juostessaan hän näki yhä varmemmin,
että tuo outopukuinen haavoittunut oli Teddy. Hän juoksi yhä
nopeammin, kompastuen ja melkein kaatuen. Hänestä tuntui, että
maailma menisi pirstoiksi, ellei hän kyllin pian ehtisi hänen
luokseen.
Kunpa pääsisi, kunpa pääsisi aivan hänen luokseen!...
"Letty! Letty! Vain toinen käsi..."
Hän tarrautui mieheensä, joka kiersi käsivartensa hänen ympärilleen...
Kaikki oli hyvin. Hän oli aina tiennyt, että kaikki oli hyvin. (Piti
pysytellä aivan likellä.) Paitsi eräänä lyhyenä hetkenä. Mutta se oli
ollut hulluutta. Olihan hän tiennyt koko ajan, että Teddy oli elossa.
Ja tässähän hän nyt oli ilmielävänä. (Piti pysytellä aivan likellä.)
Mutta tuntui erittäin hyvältä, kun oli varma -- kaiken tuskan jälkeen
-- sai koskea häneen, painautua häntä vasten, tuntea ilmielävän
miehensä, joka itkien suuteli häntä, itkien hänkin, itkien yhdessä
hänen kanssaan. "Teddy, rakkaani!"
12.
Letty oli tuvassa yrittäen kuunnella ja ymmärtää asioita, jotka
olivat liian monimutkaisia hänen tunteita-tulvivalle mielelleen.
Mr Direck siinä koetti selittää jotakin -- se koski myöhästynyttä
sähkösanomaa, joka oli saapunut kohta Lettyn lähdettyä. Mr Direck
koetti selittää paljoa muutakin. Mutta mitä oikeastaan merkitsivät
minkäänlaiset selitykset, kun hänellä oli Teddy eikä heidän välillään
ollut muuta kuin outo parta ja siteissä oleva käsi? Aluksi hän,
mieletöntä kyllä, oli aivan varma, että nuo kaksi vierasta seikkaa
nekin kohta katoavat ja Teddy tulee ihan entiselleen.
Teddyä oli ammuttu käsivarteen...
"Käteni on mennyttä, rakas pikku Letty! Onneksi se on vasen käteni.
Minä saan kantaa koukkua niinkuin joku vanha merirosvo..."
Puhuttiin jotakin hänen vangiksijoutumisestaan. "Se toinen upseeri"
-- nimittäin mr Direckin upseeri -- "oli maannut siellä monta
vuorokautta". Teddyä oli ammuttu käsivarteen ja putoava palkki oli
iskenyt hänet tainnoksiin. Tullessaan jälleen tajuihinsa hän oli
aseeton ja eräs saksalainen seisoi hänen edessään...
Sittemmin hän oli päässyt pakenemaan. Aivan pian oli hänen onnistunut
paeta. Hän oli ollut eräällä rautatieasemalla jossakin päin
Belgiassa suljettuna odotushuoneeseen kolmen neljän ranskalaisen
vangin seurassa. Brittiläiset ja ranskalaiset lentokoneet olivat
pommittaneet asemaa; heidän vartiansa ja pari vankia oli saanut
surmansa. Hälinän aikana olivat muut paenneet kaupungille.
Heinävarastot paloivat ja eräs paloöljyvarasto oli vaarassa. "Sen
jälkeen oli koetettava päästä pakoon. Jos minut olisi löydetty
vapaana kävelemässä, olisin tullut ammutuksi."
Pommi oli singonnut muutamia lasin ja raudan sirpaleita Teddyn
ranteeseen. Se näytti ensin vähäpätöiseltä asialta eikä vaivannut
häntä viikkokausiin. Mutta sitten tuli haavaan jotakin likaa.
Kapealla mukulakivin lasketulla kadulla rautatieaseman takana hän oli
tavannut erään naishenkilön, joka ei osannut englantia, mutta joka
vei hänet erään papin luo, ja pappi oli hänet piilottanut.
Letty ei aluksi saanut selkoa kertomuksen kokonaispiirteistä eikä
hän niistä kovin paljoa välittänytkään; hän tahtoi kuulla kättä ja
käsivartta koskevista seikoista.
Kun tarina kerrottiin kokonaisuudessaan, ilmeni siinä omituisia
asioita. Eräs vanha talonpoika oli pakottanut Teddyn työhön
pellolleen, ollenkaan välittämättä käsivarren vioittumisesta ja
kivusta, olipa hän vielä viitannut ohikulkevaan saksalaiseen, kun
Teddy oli esittänyt vastaväitteitä. Sitten esiintyivät kertomuksessa
niin sanotut "ne", s.o. henkilöt, jotka olivat ottaneet toimekseen
pakolaisten siirtämisen Hollantiin. Oli puhe yövalvonnasta, noista
pitkistä, toisiaan seuraavista öistä ennen vapauteen pääsemistä.
Mutta Lettyn mieltä kiinnitti ainoastaan käsi. Siteen sisäpuolella
oli jotakin mielikuvitusta kiduttavaa, jotakin sidottua, siellä
oli tynkä. Hän ei voinut sitä ajatella eikä voinut olla sitä
ajattelematta.
"Mutta miksi sinulta käsi meni?"
Se oli ollut vähäpätöinen asia aluksi, mutta sitten se oli tullut
kipeäksi...
"Minä en mennyt sairaalaan, koska pelkäsin, että minut
pidätettäisiin, joten en pääsisi kotiin. Minä näet ikävöin
kuollakseni kotia, sairastin vaikeata koti-ikävää. Ei kukaan liene
ollut pahemmin sen taudin vallassa. Muistelin tupaa ja puutarhaa ja
miten täällä katsellaan ikkunasta ohikulkijoita -- muistin tuhannet
kerrat. Ne olivat aina ikäänkuin silmäini edessä. Vanha Dimple
hyväntahtoisine hymyineen, mrs Wolker tuolla kylän laidassa ja miten
hän tapasi hakea itselleen olutta iskien meille vain silmää, kun
huomasi, että häntä katselimme, ja pikku Charlie tuhrus, jonka nenä
tuhisi, kun hän kulki sikojensa luo, ja kaikki tyynni. Ja sinä Letty.
Varsinkin sinä. Ja se, kuinka me tapasimme nojata ikkunanpieleen,
olkapää olkapäätä vasten ja sinun poskesi aivan silmäini edessä...
Eikä minulla ollut mitään kipua ruumiissani...
"Kuinka minä tuota ajattelinkaan ja ikävöinkään!...
"Siksi, näetkös, minä en mennyt sairaalaan. Toivoin aina pääseväni
Englantiin sitä ennen. Ja niin se jäi liian kauaksi..."
"Elämä on palannut sinun mukanasi!" sanoi Letty. "Aina tähän
päivään asti minä uskoin, että sinä palaisit. Tänään -- tänään minä
epäilin... Luulin kaiken olevan ohi -- koko todellisen elämän,
rakkauden ja ilon, luulin, ettei minulla ollut enää mitään tehtävää,
ei muuta kuin koettaa kestää -- ja säilyttää sinun muistoasi...
Käsivarsi parka. Käsivarsi parka. Olla ystävällinen ihmisille. Ja
kuvitella sinun elävän jossakin... En minä käsivarresta välitä.
Piankin... Olen iloinen, että olet ollut mukana, mutta olen vielä
iloisempi, että olet tullut takaisin etkä voi enää milloinkaan
lähteä... Minä koetan olla sinun oikeana kätenäsi, rakas, ja
vasempana kätenäsi ja molempina käsinäsi. Molemmat käteni sinun
rakkaan menetetyn vasemman kätesi sijaan. Saat kolme kättä kahden
sijaan..."
13.
Letty seisoi ikkunan ääressä niin lähellä Teddyä kuin voi,
maailmassa, joka näytti olevan täynnä yllätyksiä. Hän ei voinut
ollenkaan kiinnittää huomiotaan muihin, ainoastaan kun Teddy puhui
heille tai he Teddylle, hän yleensä huomasi heidän olemassaolonsa.
Nyt esimerkiksi Teddy puhui mr Direckille.
He olivat puhelleet kanadalaisista, jotka olivat tulleet
essexiläisten sijaan sen taistelun jälkeen missä Teddy oli
joutunut vangiksi. Silloin kävi ilmi, että mr Direck puhui omasta
rykmentistään. "Minä en ole ainoa amerikkalainen, joka on muuttunut
kanadalaiseksi -- siksi aikaa kuin sotaa kestää."
Vihdoinkin hän oli saanut tilaisuuden asiansa selittämiseen.
"Minä olen valehdellut", sanoi hän riemastuneena. "Olen siirtänyt
syntymäpaikkaani kuusisataa mailia.
"Mutta huomatkaa, etten hyväksy ainoatakaan niistä Amerikkaa
koskevista väitteistä, joita Cissie on lausunut -- en ainoatakaan.
Te ette ymmärrä, millaisessa asemassa Amerikka on. Amerikka on
uusi maailma, jossa ei enää ole rotuja eikä kansallisuuksia; se
on valinkauha, josta me valamme paremman olotilan. Olen aina niin
uskonut -- ja huolimatta tuhansista pikkuasioista uskon niin
nytkin. En ota takaisin yhtään väitettäni. Enkä minä taistele
amerikkalaisena. Taistelen vain omana itsenäni... En lähde
taistelemaan Englannin puolesta, huomatkaa se! Älkää erehtykö
luulemaan sellaista! En ole riittävässä määrin ihastunut moneenkaan
englantilaiseen olosuhteeseen, voidakseni sen tehdä. En voi
käsittää, kuinka kukaan saattaa olla ihastunut teidän valtakuntaanne
valekuolleine saksalaisine hoveineen, kavaline poliitikkoineen,
lordeineen ja ladyineen ja keikareineen, siihen tapaan, millä
Irlantia ja Intiaa kohdellaan, siihen, että jokainen siirtää
vastuunalaisuuden toisen kannettavaksi ja kertoo valheita teidän
varsinaisesta kansastanne. Minä en aio taistella Englannin puolesta.
Aion taistella Cissie'n puolesta -- ja oikeuden ja Belgian ja muun
sellaisen puolesta -- mutta erikoisesti Cissie'n puolesta. Ja olipa
miten hyvänsä, pappa Britlingiä en voi katsella enää silmästä
silmään... Haluan nähdä juoksuhaudat -- läheltä. Otaksun, että ne
ovat sen arvoisia, että tulee olemaan mielenkiintoista jutella niistä
joskus... Sen vuoksi minä lähden", sanoi mr Direck. "Mutta varsinkin
-- Cissie'n tähden. Ymmärrättekö?"
Cissie oli tullut hänen viereensä seisomaan.
Hänen katseensa siirtyi raajarikkoisesta Teddy parasta mr Direckiin
ja jälleen takaisin.
"Aina tähän saakka", sanoi hän, "olen halunnut, että te lähtisitte..."
Kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
"Minun kai täytyy antaa teidän mennä", sanoi hän. "Minun olisi paha,
ellette menisi..."
14.
"Hyvä Jumala, kuinka vanhalta isäntä näyttää!" huudahti Teddy äkkiä.
Hän seisoi ikkunan pielessä ja mr Direckin tullessa kysyvän näköisenä
luo hän osoitti mr Britlingiä, joka kulki pitkin tietä Dower
House'iin päin.
"Hän näyttää tosiaankin vanhalta. En ole sitä ennen huomannut", sanoi
mr Direck.
"Hänhän on harmaantunut!" huudahti Teddy kurkistaen katsomaan. "Hän
ei ollut harmaa minun lähtiessäni."
He silmäilivät mr Britlingiä, joka polvihousuissaan kiipesi ylämäkeä
kartasto ja paperit käsissään selän takana.
"Minun täytyy mennä häntä tapaamaan", sanoi Teddy irroittaen Lettyn
kädet itsestään.
"Ei", virkkoi Letty pysähdyttäen hänet.
"Mutta hän tulee iloiseksi --"
Letty seisoi miehensä tiellä. Hän oli näkevinään, kuinka mr Britling
äkkiä heräisi unestaan, jossa hän kuvitteli Jumalan hallitsevan
Maailman Yhdysvaltoja -- heräisi ottamaan osaa Teddyn onnellisen
palaamisen synnyttämään iloon...
"Ei", sanoi hän, "se saisi hänet vain ajattelemaan jälleen
Hugh'ta, -- ja hänen kuolemaansa. Älä mene nyt Teddy. Mitäpä hän
_sinusta_?... Anna hänen olla rauhassa sellaiselta... Anna hänen
uneksia kartastonsa ääressä... Hän ei ole niinkään lohduton -- jos
tietäisit... Minä kerron sinulle, Teddy -- kun voin...
"Mutta juuri nyt -- Ei, hän ajattelisi taas Hugh'ta... Anna hänen
mennä... Hänellä on Jumalansa ja kartastonsa mukanaan... Ne
merkitsevät enemmän kuin luuletkaan."
TOINEN LUKU.
Mr Britling kirjoittaa aamunkoittoon asti.
1.
Muutamia viikkoja oli kulunut. Nyt oltiin marraskuun keskivaiheilla,
ja mr Britling istui paksuun, lämpöiseen yönuttuunsa ja
laamapyjamaansa kääriytyneenä työpöytänsä ääressä tavantakaa
kirjoittaen erästä tutkielmaa, tutkielmaa, joka ilmaisi suunnattoman
korkealle tähtääviä tarkoitusperiä, sillä sen nimenä oli "Kuinka
maailmaa paremmin hallittaisiin".
Viime aikoina oli onnettomuus häntä kovin rasittanut. Päivisin elämä
oli siedettävää, mutta öisin -- ellei hän puolustautunut tekemällä
työtä -- tulivat sodan hävitykset ja julmuudet sietämättömään
tapaan hänelle irvistelemään. Milloin häntä ahdistivat pitkät
pakolaisjonot, milloin hän ajatteli kaatuneita, jotka makasivat
jäykkinä ja vääntyneinä lukemattomissa kauhistuttavissa asennoissa.
Toisinaan hän taas vajosi kokonaan pelottavana uhkaavan taloudellisen
ja yhteiskunnallisen hajaannuksen aavisteluihin... Toisella kertaa
hän ajatteli haavoja sekä sodassa saatujen vammojen ruumiillisesti
ja henkisesti runtelevaa vaikutusta. Joskus hän ajatteli pahuuden
riemuvoittoa. Typerät ja riemuitsevat henkilöt rehentelivät
maailmassa, jonka typeryys oli hävittänyt, kopein elein, lisääntyneen
merkityksen tyytyväinen hymy mielessään, kaiken harkinnan,
maltillisuuden ja hyväntahtoisuuden viha muuttuneena pilkalliseksi
halveksimiseksi. Ja heidän tallaamaansa tantereeseen sekoittuen
makasi Hugh'n ruumis, kasvot maata vasten. Pojan takaraivossa oli
hyytyneeseen vereen tahraantuneiden hiusten reunustama -- hiusten,
jotka olivat aikoinaan olleet "pehmeät kuin untuvat linnun rinnassa"
-- suuri, punainen reikä. Tuon reijän hän aina näki armottoman
selvästi. Ne astelivat hänen ylitsensä -- ollenkaan välittämättä. Ne
polkivat saveen hänen hienojen aivojensa hajalleen singonneita osia...
Kaikista tuollaisista kaameista mielialoista voi mr Britling paeta
ainoastaan työlamppunsa valopiiriin. Hänen työnsä voi loihtia esiin
näkyjä, kuin opiumi-unia, järjestyksen ja oikeuden maailmasta.
Keskellä maailmanvararikon synkkää aikaa hän ryhtyi suunnittelemaan
entistäkin rohkeampaa yritystä -- välittämättä siitä, oliko toiveita
saada kannattajia...
2.
Mutta tänä yönä ei edes lampun valopiiri voinut pitää hänen
ajatuksiaan koossa. Epäilys oli hiipinyt tähän viimeiseenkin
turvapaikkaan. Hän veti paperit lähemmäksi itseään ja selaili jo
suunnittelemaansa osaa.
Kirjassa, jota hän nyt alkoi kirjoittaa, oli hänen aikomuksensa
selvitellä niitä hallitusmenetelmiä, jotka voisivat tehdä maailman
olojen valvonnan varmemmaksi ja oikeamielisemmäksi. Hän uskoi yhä
kansanvaltaan, mutta tajusi yhä selvemmin, ettei kansanvalta ollut
löytänyt vielä omaa menetelmäänsä. Sen oli päästävä käsiksi ihmisten
omiintuntoihin, sen oli varustauduttava elimillä, joita ei vielä
ollut muodostunut. Lukemattomia uutteran kokeilun ja väittelyn
vuosia oli ihmiskunnan vielä elettävä, ennenkuin tämä suuri aate voi
muuttua todellisuudeksi ja oikeus, toteennäytetty oikeus, voi päästä
vallitsemaan maailmaa.
Sitä ennen täytyi maailman yhä olla verisen melodraaman,
korviasärkevän metelin, tarttuvan hulluuden ja rajattoman,
järjettömän hävityksen näyttämönä. Toinen hieno yksilö toisensa
jälkeen temmattiin opinnoistaan, yliopistosta ja laboratoriosta
surmattavaksi ja vaiennettavaksi...
Voiko ajatella, että tämä mielettömänä hirviönä riehuva ihmiskunta
olisi koskaan ajatuksen hienoon verkkoon vangittavissa ja siinä
säilytettävissä?
Eikö ollut pelkkää vaateliaisuutta ja mielettömyyttä, jos yksityinen
mies ryhtyi suunnittelemaan maailman parempaa hallitsemista?
Ihminen on pyristellen, kärsimystä tuottaen ja itse kärsien
sukeltanut esiin luovan Ajan pimeydestä, joka kohta on hänet jälleen
musertava ja nielevä. Eikö olisi parempi pyristellä toisten mukana,
eikö olisi parempi syödä, juoda, tapella, kirkua, itkeä ja rukoilla,
unohtaa Hugh, lakata häntä muistelemasta, poistaa mielestään kaikki
nuo itserakkaat "paremman maailmanhallituksen" ajatukset ja kääntyä
sodan valoisampiin puoliin, katselemaan tapahtumia pilalehtien
näkökannalta? Eihän ruoka ja juoma lopu, vaikka poikamme ovatkin
kuolleet. Ihmiskunta, joka on hoiperrellut liejuun ja vereen,
koettakoon parhaansa mukaan hoiperrella takaisin säännöllisiin
oloihin...
Säilyttäkäämme joka tapauksessa kallisarvoinen huumorinvaistomme...
Hän veti käsikirjoituksen luokseen. Hetkisen hän istui koristellen
sen otsaketta "Kuinka maailmaa paremmin hallittaisiin" pienillä,
irvistelevillä paholaisen päillä ja häilyvillä hännillä...
3.
Mr Britlingin kirjoituspöydällä lepäsi kellon vieressä kömpelöllä
englanninkielellä kirjoitettu kirje, jonka kuoreen kiinnitetty lappu
ilmaisi, että se oli _sensuurin avaama_.
Norjassa oleva ystävällinen välittäjä oli kirjeellisesti ilmoittanut
mr Britlingille, että hra Heinrichkin oli kuollut; hän oli kuollut
haavoittuneena vankina Venäjällä muutamia kuukausia sitten. Hän
oli haavoittunut ja joutunut vangiksi kärsittyään sitä ennen
mitä suurimpia vaivoja Karpat-vuorten soliin suuntautuvan suuren
venäläisen hyökkäyksen aikana varhain keväällä, ja hänen haavansa oli
kääntynyt kuolettavaksi. Hän oli ajaksi hiukan toipunut, mutta sitten
hän oli jälleen saanut vammoja eräässä saksalaisten ja kroatialaisten
sotilaitten välisessä tappelussa, oli sairastunut ja kuollut. Ennen
kuolemaansa hän oli kirjoittanut vanhemmilleen ja pyytänyt, että se
viulu, jonka hän oli jättänyt mr Britlingin haltuun, jos mahdollista
hankittaisiin takaisin. Selvää oli, että viulu sekä hänelle että
heille nyt oli muuttunut vertauskuvaksi, johon liittyi monia muistoja.
Tämän kirjeen sisällys täytti lampun kellervän valopiirin; siihen
oli vastattava, ja erilaiset vastausmahdollisuudet risteilivät mr
Britlingin aivoissa karkoittaen kaikki aatteellisten kirjoitelmain
suunnittelut. Hän ajatteli tuolla kaukana Pommerissa eläviä vanhoja
vanhempia -- hän luuli, mutta ei ollut aivan varma, että Heinrich
oli ollut heidän ainoa poikansa -- ja tuota iloisennäköistä,
silmälaseilla varustettua nuorukaista, joka nyt lahosi ja maatui
matalassa haudassaan Venäjällä...
Taaskin eräs poika menetetty -- koko maailma menetti poikiaan...
Hän huomasi ajattelevansa Heinrichiä aivan samalla tavalla, joskaan
ei yhtä kiinteästi, kuin omaa poikaansa, nimittäin järjettömästi
särjettyjen toiveiden esineenä. Hänen mielessään ei päässyt ollenkaan
vaikuttamaan se tosiasia, että Heinrich oli vihollinen ja että hänen
kuolemansa "uuvutussodan" kannalta oli Hugh'n kuoleman vastapaino ja
korvaus. Hän johtui suoraa päätä siihen perustavaan tosiasiaan, että
molemmat olivat olleet kunnollisia ja hyviä nuorukaisia ja että sama
asia oli ollut syynä kummankin kuolemaan...
Minkäänlaisen ajatustempun avulla hän ei voinut nähdä noita kahta
nuorukaista toistensa vastustajina. Heidän välilleen ei voinut
ajatella minkäänlaista kiistakysymystä. Molemmissa esiintyi
jokseenkin samanlainen tieteellinen taipumus: Hugh'ssa kenties
enemmän mielikuvituksen rohkeutta ja innostusta, Heinrichissä enemmän
oppivaisuutta ja menetelmällisyyttä. Ja nyt oli sota murskannut
heidät toisiaan vastaan...
Hän muisti, kuinka oli ensi kerran nähnyt Heinrichin asemalla ja
miten nuorukaisen ylenpalttinen saksalaisuus oli häntä huvittanut.
Lyhyttukkainen, heleän vaalea pää, jota peitti kellervänvalkoinen
ylioppilaslakki, pisti esiin väkijoukosta ja liikuskeli sinne tänne
nähtävästi tiedustelutarkoituksissa. Kasvot olivat vieraan kielen
aiheuttaman ponnistelun vaikutuksesta tulipunaiset. Nuori mies oli
puettu valkoiseen flanellipukuun, jota punaiset reunukset koristivat,
hänen kenkänsä olivat valmistetut vihertävänkeltaisesta nahasta, joka
ainoastaan saksalaisesta ylioppilaasta voi tuntua olevan _chic_,
hänellä oli reppu selässään ja toisessa kädessään hän kantoi hyvin
varovaisesti kallista viuluansa, tätä samaa viuluvainajaa. Toisessa
kädessä oli puustaleikatulla kahvalla ja terävällä kenkäimellä
varustettu keppi. Hän oli uskomattomassa määrin saksalainen. "Herr
Heinrich!" sanoi mr Britling, ja samassa kantapäät jo iskivät yhteen
kumarrusta varten, kumarrusta, johon otti osaa koko yläruumis ja jota
eräs valtavaa vihanneskantamusta kuljettava eukko suuressa määrin
häiritsi. Alusta loppuun asti säilytti hra Heinrich luontevassa
englantilaisessa ympäristössään oman kumarruksensa -- ja aina hän
häiriintyi sitä suorittaessaan.
Saman vaikutuksen hän oli tehnyt aina: hieman jäykkä, hieman
hullunkurinen, aina siisti, punakka ja menetelmällinen. Pojat pitivät
hänestä ehdottomasti, samoin mrs Britling; kaikkien mielestä hän
oli olento, josta sopii pitää. Hän ei moittinut koskaan mitään,
luonnonhelmassa vietettyjä yhteiskekkereitä lukuunottamatta. Niitä
hän ei hyväksynyt, hän ei ymmärtänyt, miksi koko perhe yht'äkkiä
lähti johonkin villiin seutuun nauttiakseen ilman haarukkain ja
veisten apua kylmiä ruokia vakavain puolipäivähetkien aikana. Hän
esitti vastalauseensa mr Britlingille, kunnioittavasti, mutta hyvin
varmasti. Hänen mielestään sisältyi heidän sopimukseensa, että hänen
oli saatava ateria keitettyä ruokaa keskipäivällä. Muuten joutui
hänen _Magen_ hämmingin ja sekasorron tilaan. Iltaisin hän ei voinut
nauttia ruokaa vakavasti ja menestyksellä...