Tämän sodan alkupuolella oli sellainen kausi, jolloin oli vaikea olla
kärsivällinen, koska menetysten ja onnettomuuksien pelko oli alinomaa
uhkaamassa. Nyt meidän ei tarvitse enää pelätä. Se, mitä pelkäsimme,
on tapahtunut. Kun ajatuksissamme istumme poikavainajiemme
murskattujen ruumiiden ääressä, voimme varmaan olla kärsivällisiä
kuin kallio_.
_Minä tahdon sanoa teille aivan suoraan ja koristelematta, että
minun käsittääkseni Saksa, joka on tämän sodan johtavana ja
keskeisenä voimana, on suurin syyllinen. Kun kirjoitan teille
niinkuin englantilainen saksalaiselle sodan vielä kestäessä, tahdon
tässä kohden välttää kaikkea väärinkäsitystä. Olen vakuutettu
siitä, että Saksa tuona vuosikymmenenä, joka päättyi 1871 Ranskan
häviöön, käänsi kasvonsa päin pahaa ja että sen kieltäytyminen
kohtelemasta jalomielisesti Ranskaa ja rupeamasta minkään muun
suurvallan ystäväksi on tämän sodan oleellisin aihe. Saksa riemuitsi
voitostaan -- ja polki hävinneen jalkoihinsa. Se antoi voitetun
kokea sietämättömiä nöyryytyksiä. Se suunnitteli uusia hyökkäyksiä.
Jo kauan ennen tämän verilöylyn alkamista Saksa varustautui sotaan
maalla ja merellä, laskemalla vesille sotalaivoja, rakentamalla
strategisia ratoja, kasaamalla valtavia sotatarvevarastoja,
uhkaamalla ja pakottamalla koko maailmaa pysymään sen uhkausten
tasalla... Lopulta ei millään Euroopan kansalla ollut muuta valinnan
mahdollisuutta kuin joko alistua Saksan tahtoon tai ryhtyä sotaan.
Saksan tahto taas ei ollut sellainen, että oikeamieliset miehet
olisivat voineet siihen alistua. Se osoittautui ahdasmieliseksi ja
armottomaksi tahdoksi. Se oli Zabern-tahtoa. Te ette näyttäneet
haluavanne maailmaa hallitsevaksi kansaksi, maailman kokoajiksi ja
yhdistäjiksi. Te ette tahtoneet yhdistää maailmaa. Te tahdoitte,
että ylenmäärin kansallistuntoinen Saksa, hentomielinen ja
ahdasmielinen Saksa, Saksa, joka palvoi naurettavan Kaiserinne
ja hänen poikasarjansa valokuvia, univormupukuinen Saksa, joka
halveksi kaikkea muuta kulttuuria paitsi omaansa, saisi painaa
jalkansa hajoitetun ja nöyryytetyn ihmiskunnan niskaan. Nuo olivat
sietämättömiä tulevaisuuden näköaloja. Minä olisin mieluummin nähnyt
koko ihmiskunnan kuolevan_.
_Suokaa anteeksi, että puhun "teistä". Te ette ole vastuussa tuon
Saksan teoista enempää kuin minä -- sir Edward Greyn. Mutta tämä
tapahtui teidän maassanne, ettekä te tehnyt kaikkea voitavaanne
estääksenne sitä -- ja samoin olen minä sallinut yhtä ja toista
tapahtua täällä Englannissa_...
"Tuo on niin kuivaa, niin ylimalkaista", kuiskasi mr Britling. "Ja
sittenkin -- juuri tuo on surmannut meidän poikamme."
Hän istui hetkisen hiljaa. Sitten hän luki uuden lehden
käsikirjoitustaan.
_Kun sinkoan nuo syytökset Saksaa vastaan, ei minulla juuri ole
halua väittää Englantia oikeamieliseksi. Tämä sota ei ole tuottanut
kunnian hohdetta Saksalle enempää kuin Englannille tai Venäjällekään.
Me kolme olemme sattuneet olemaan taistelijoista voimakkaimmat,
mutta kunnia kuuluu voittamattomalle Ranskalle. Ranska, Belgia ja
Serbia, ne loistavat sankarimaina. Ne ovat taistellen puolustaneet
rakastettua maata ja vapautta, ja ovat taistelleet urhoollisemmin
kuin saattoi toivoakaan. Tässä sodassa on noilla mailla ollut
yksinkertaiset, selvät tarkoitusperät, joihin he ovat pyrkineet
ehdottoman jalolla tavalla. Englantilaiset kuten saksalaisetkin
voivat syystä kyllä kadehtia tuota yksinkertaista selvyyttä. Toivon,
että te kunniallisena miehenä ja tämän sodan katkeroin opetusten
kouluttamana yhdytte palavaan haluuni saada nähdä Ranskan, Belgian ja
Serbian kohoavan entiselleen kaikesta tästä verestä ja taistelusta,
saavan kansallisuuksiensa määräämät rajat, suojan ja varmuuden.
Venäjästä en tahdo tässä kirjoittaa, vaan siirryn kohta puhumaan
omasta maastani; sen vain haluan huomauttaa, että Englanti ja
Venäjä tarjoavat lukemattomia vertauskohtia. Meillä on samanlaisia
selkkauksia, samanlaisia vaikeuksia. Meillä on esimerkiksi ulkomaalta
tuotu hallitsijahuone, meillä on sieluasurmaava valtiokirkko, joka
tukahduttaa ja myrkyttää hallitsevan luokkamme kasvatusta, meillä
on kansa, joka ei ole missään yhteydessä salaperäisen hallituksen
kanssa, ja meissä ilmenee sama perinnäinen tieteen halveksiminen.
Meillä on Irlantimme ja Puolamme. Meidän kuninkaammekin ovat
omituisesti toistensa näköisiä_...
Tässä kohdassa oli kirjoitus keskeytynyt, ja mr Britling aloitti
ikäänkuin uudelleen alusta.
_Poliittisessa suhteessa on brittiläinen valtakunta omituisten
sattumain kömpelö kokoelma. Se on ilmiö, josta sopii ylpeillä
yhtä vähän kuin piikiven reunaviivoista tai perunan muodosta.
Suurimmalle osalle Englannin kansaa Intia ja Egypti ja koko tuo puoli
järjestelmäämme eivät merkitse yhtään mitään; kauppamme on asia, jota
he eivät ymmärrä, ja valtiomme rikkauteen heillä ei ole mitään osaa.
Iso-Britannia on ollut neljän kansanvallan muodostama ryhmä, joka
on kiedottu valtavaan, mutta sattumalta syntyneeseen imperialismin
verkkoon. Tavallinen kansalainen elää täällä poliittisen avuttomuuden
tunnossa kehdosta hautaan. Siitä huolimatta elää täällä suuri kansa
samoinkuin Venäjälläkin, kansa, jolla on oma sielu ja luonne, kansa,
joka on auttamattomasti hyväsydämistä ja varustettu omintakeisella
lahjakkuudella, jolta vielä puuttuu täysin vastaavaa tahtoa ja
ilmausta. Me olemme aloitelleet samaa suurta koetta, jota Ranska,
Amerikka, Sveitsi ja Kiina parhaillaan suorittavat, nimittäin
kansanvaltaisuuden koetta. Se on inhimillisen yhteenliitynnän uusin
muoto, ja me olemme vasta puolittain alkaneet tajuta sen vaatimuksia
ja välttämättömiä edellytyksiä. On näet joutavaa väittää, että
muinaisajan pienet kaupunkikansanvallat olisivat verrattavissa
niihin suuriin, käytännöllisen tasavaltaisuuden kokeisiin, joita
ihmiskunta nykyään suorittaa. Tämä kansanvaltaisten tasavaltain
aikakausi, joka nyt on alkamassa, on uusi aikakausi. Sitä ei ote
vielä kestänyt vuosisataakaan, ei mitätöntä sadan vuoden aikaakaan...
Kaikki uusi on heikkoa; rotta voi helposti tappaa pienen ihmislapsen,
ja välitön itsepuolustus voi olla sitä heikompaa, mitä suurempi
tulevaisuus on. Ja minusta näyttää, että teidän täydellinen ja täysin
kehitelty imperialisminne, jota saksalaiset hoitavat saksalaisia
varten, on tarkoituksiltaan ja näköaloiltaan paljoa vanhettuneempaa,
mitättömämpää ja vähemmän jaloa kuin nämä Lännen uniset, kasvuiässä
olevat jättiläiskansanvallat, jotka niin suunnitelmattomasti
taistelevat sitä vastaan_...
_Myönnän mielelläni, että me taistelemme ilman suunnitelmaa,
surkeiden päällikköjen johdolla, määrättömästi tuhlaten sekä
varoja että aikaa. Että sodan jatkumisesta voidaan syyttää meidän
puutteellista kuriamme ja sitä epärehellisyyttä ja temppuilua, joka
on tehottomuutemme seurauksena. Kun tämä sota alkoi, toivoin näkeväni
militarismin kukistuvan vuoden kuluessa_...
6.
Tästä kohdasta lähtien mr Britlingin muistiinpanot muuttuivat
katkonaisemmiksi. Niissä ilmeni kyllä ajatuksenyhteyttä, mutta
ne eivät punoutuneet kiinteästi toisiinsa. Hänen ajatuksensa
oli hypähdellessään jättänyt aukkoja, joita kynä ei ollut
ehtinyt täyttämään. Hän oli alkanut tajuta että hänen kirjeensä
pommerilaisille vanhemmille oli muuttumassa mahdottomaksi. Se oli
alkanut saada tieteellisen tutkimuksen luonnetta.
"Mutta tutkimuksiakin tarvitaan", sanoi hän. "Elleivät meidänlaisemme
miehet puutu näihin asioihin, hallitaan meitä yhä edelleenkin
huonosti ja yhä edelleenkin joutuvat poikamme surman suuhun..."
7.
_En luule, että te saksalaiset täysin tajuatte, kuinka
vastustamattomasti te olitte valloittamassa maailmaa, ennenkuin
tämä sota alkoi. Jos olisitte uhranneet edes toisen puolen tähän
sotaan tuhlaamaanne tarmoa ja älyä ihmisten sielujen ja henkien
valloittamiseen, niin uskon, että olisitte saaneet maailman johdon
käsiinne kenenkään panematta vastalausetta. Teidän tieteenne oli
viisi vuotta, yhteiskunnallinen ja taloudellinen järjestelmänne
neljännesvuosisadan meitä edempänä... Ei milloinkaan ole suurella
kansalla ollut niin suuria mahdollisuuksia johtaa ja ohjata
ihmiskuntaa maailmantasavaltaa ja yleistä rauhaa kohti. Siihen
vaadittiin vain eräänlaista mielikuvituksen ylevyyttä_...
_Mutta teidän junkkarinne, teidän keisarillinen hovinne, teidän
typerät, turmeltuneet prinssinne -- mitä he välittivät sellaisista
unelmista? Kateellista mielihyvää tuntien he syöksivät kaiken, mitä
Saksa oli saanut aikaan, sodan liekkeihin_...
8.
_Kuten epäilemättä tiedätte, uneksi poikanne aina sellaista
maailmanrauhaa, johon tässä olen viittaillut; hän oli ylevämielisempi
kuin hänen maansa. Hän ei voinut pitää sotaa ja vihamielisyyttä
muuna kuin väärinkäsityksenä. Hän uskoi, että maailma, jossa ihmiset
voisivat lausua selvästi ajatuksensa, välttämättä eläisi rauhassa.
Senvuoksi hän alinomaa suunnitteli esperanton tai idon tai jonkin
muun yleisen yhdysvälineen täydellistämistä ja levittämistä. Minun
poikani mielen täytti samansukuinen ja vieläkin laajakantoisempi
haave, inhimillisen tieteen unelma, joka ei välitä kuninkaista, ei
maista eikä roduista_...
_Nämä pojat, nämä toiveet, sota on surmannut_...
Se katkelma loppui tuohon. Mr Britling keskeytti lukunsa hetkiseksi.
"Mutta onko se ne surmannut?" kuiskasi hän...
"Jos sinä olisit elänyt, rakas poikani, niin sinä ja sinun Englantisi
olisitte puhuneet nuoremmalle Saksalle -- paremmin kuin milloinkaan
minä..."
Hän selaili taaksepäin, luki sieltä täältä, ja hänen
tyytymättömyytensä kasvoi.
9.
"Tutkielma", virkahti mr Britling.
Milloinkaan ei mr Britling ollut tuntenut niin selvästi olevansa
heikko, yksinkertainen, tietämätön ja ajattelematon kirjoittelija
eikä hän ollut milloinkaan tuntenut niin vuorenvarmaa vakaumusta,
että Jumalan henki puhui hänessä ja että hänen tehtävänään oli ottaa
jollakin tavoin osaa uuden elämänjärjestyksen luomiseen maan päällä.
Se oli kenties häviävän mitätön osa tehtävän suuruuteen verrattuna,
mutta hänelle se oli nyt tuleva ylimmäksi tarkoitusperäksi. Hänelle
tuotti sietämätöntä tuskaa, että hänen palveluksensa kaikista
hänen innokkaista toivomuksistaan huolimatta osoittautuivat niin
ala-arvoisiksi laadultaan ja niin heikoiksi suunnittelultaan.
Aina hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi saamaisillaan selvästi
ja kauniisti lausutuksi mitä tarkoitti, ja aina hän havaitsi,
ettei kirjoittamansa osunutkaan ytimeen, että se antoi arvottoman
väärennyksen sydämen elävän tunnon asemesta, aina hän huomasi
yrityksensä heikoiksi ja riittämättömiksi. Tässä tapauksessa hän
oli aluksi luullut kultaisen kirkkaasti näkevänsä veljeyden,
anteeksiannon, yhteisen kutsumuksen hyvän sanoman. Kenelle sopisikaan
paremmin lähettää sellainen sanoma kuin noille sureville vanhemmille?
Keneltä tullen se voisi tehokkaammin vaikuttaa kuin häneltä
itseltään? Nyt hän oli lukenut kirjoittamansa esityksen. Hänen
väsyneestä mielestään se tuntui surkuteltavan haalealta yritykseltä.
Siinä ei ollut valoa, siinä ei ollut syvyyttä. Se oli kuin jossakin
keskusteluseurassa annettu lausunto.
Häntä vaivasi mieleen kuvautuva vanha saksalainen pariskunta
hämmästyneenä tarkistelemassa silmälasiensa läpi hänen kirjeeseensä.
Kenties hänen ällistyttävät yleistyksensä loukkasivat heitä salaa.
Miksi tuo englantilainen meille saarnaa? saattoivat he kysyä.
Hän nojasi väsyneesti tuolinsa selustimeen, leuka rintaa vasten
vaipuneena. Hetkisen hän oli ajattelematta mitään ja luki sitten sen
rivin, johon katse osui:
_"Nämä pojat, nämä toiveet on sota surmannut."_
Nuo sanat viipyivät hetken hänen mielessään.
"Ei!" sanoi mr Britling pontevasti. "He elävät."
Ja äkkiä syntyi hänen mielessään aatos, ettei hän ollutkaan yksin.
Oli olemassa tuhansia ja kymmeniä tuhansia hänenlaisiaan miehiä ja
naisia, jotka halusivat samoinkuin hän lausua sovinnon sanan. Esteitä
ei ollut yksin hänen kätensä tiellä... Ranskalaisia ja venäläisiä
istui samassa hiljaisuudessa samoja vaikeuksia aprikoiden. Oli
saksalaisia, jotka hakivat hänen luokseen johtavaa tietä. Nytkin,
hänen istuessaan kirjoittamassa. Ja nyt hän tunsi ensi kerran
selvästi erään läsnäolon, jota hän viimeksi kuluneina viikkoina
oli usein ajatellut, läsnäolon niin läheisen, että se oli hänen
silmäinsä sisäpuolella, hänen aivoissaan ja käsissään. Se ei ollut
mikään harha-aistimus; se oli välitön ja todellinen tunne. Siinä
oli Hugh, Hugh, jota hän oli luullut kuolleeksi, siinä oli nuori
Heinrich, elävänä hänkin, siinä oli hän itse, siinä olivat nuo
toiset, jotka etsivät, siinä olivat nuo kaikki, mutta vielä jotakin
enemmän, siinä oli Mestari, ihmissuvun johtaja, siinä oli Jumala,
läsnä hänessä, ja hän tiesi, että siinä oli Jumala. Koko ajan hän
oli hapuillut pimeässä, luullut olevansa yksin louhikoiden, rotkojen
ja armottomuuden keskellä, ja äkkiä olikin käsi, varma, luja käsi
koskettanut hänen kättänsä. Ja ääni hänen sisässään kehoitti häntä
olemaan rohkealla mielellä. Tuona hetkenä ei tapahtunut mitään
taikatemppua; hän oli yhä heikko ja oli väsynyt, alakuloinen
kaunopuhuja, hyvä aie varustettuna huonoilla edellytyksillä. Mutta
hän ei ollut enää yksin eikä onneton, hän ja epätoivo eivät enää
kuuluneet samaan maailmaan. Jumala oli hänen vierellään, oli hänessä
ja hänen ympärillään... Tämä oli mr Britlingin elämän ratkaiseva
käännekohta. Se oli niin kepeätä kuin huhtikuinen aamupilvi; se oli
niin suurta kuin luomisen ensimäinen päivä. Muutaman hetken hän vielä
istui hiljaa, leuka rintaa vasten ja kädet riippuen. Sitten hän nousi
ja veti syvään henkeään...
Tuo oli tullut melkein kuin itsestään selvänä asiana.
Viikkokausia oli hänen mielensä askarrellut tuossa aatoksessa. Hän
oli puhunut Lettylle tästä rajallisesta Jumalasta, joka johtaa
ihmisen vaellusretkeä ajan ja paikan piirissä. Mutta tähän asti
oli Jumala merkinnyt hänelle vain älyn avulla käsitettävää asiaa,
teoriaa, väitettä, sellaista, mistä voi puhua, mutta jota ei todella
tunne... Mr Britling oli tähän asti ajatellut Jumalaa niinkuin joku
henkilö, joka on tullut tyhjään taloon, kauniiseen ja miellyttävään,
missä kaikkialla tuntuu hienon persoonallisuuden aavistus. Kun vieras
sitten koettaa ominpäinsä perehtyä ympäristöönsä, kuuleekin hän
etehisestä kotiin saapuvan isännän hyvän, ystävällisen äänen...
Hänen ei tarvinnut joutua epätoivoon sen vuoksi, että hän itse
kuului heikkojen joukkoon. Jumala oli todellakin hänen kanssaan ja
hän Jumalan kanssa. Kuningas saapui omiensa luo. Keskellä pimeyttä
ja sekaannusta, painajaisunen kaltaisia kauheuksia ja suuren sodan
kaameata typeryyttä taisteli Jumala, Maailman Tasavallan päämies,
päästäkseen vallitsemaan. Kunhan teki parhaansa ja kaikki minkä
voi niin valtavan suuren asian hyväksi, niin mitä merkitsi, jos
suoritettu osuus tuntuikin pieneltä ja mitättömältä?
"Olen ajatellut liian paljon itseäni", virkkoi mr Britling, "ja mitä
tekisin omin neuvoin. Olen unohtanut _sen, joka on kanssani_..."
10.
Hän selaili jäljellä olevan osan yöllä kirjoittamaansa ja luki sen
nyt ikäänkuin se olisi ollut toisen miehen työtä.
Tämä muistiinpanojen jälkiosa oli katkonaista ja epäselvällä
käsialalla kirjoitettua.
_"Tehkäämme itsestämme maailman järjestyksen vartijoita ja
suojelijoita..."_
_"Ellei muusta syystä, niin rakkaudesta vainajiamme kohtaan..."_
_"Vihkiytykäämme palvelukseen. Omistautukaamme koko sielullamme
ja koko sydämellämme täydentämään ja kehittelemään kansanvallan
menetelmiä ja ikuisiksi ajoiksi poistamaan kuninkaat ja keisarit ja
pappisjuonet ja seikkailijajoukkiot, kauppasaksat, pääomankasaajat
ja keinottelijat, jotka ovat viekoitelleet ihmiskunnan tähän veren
ja vihan rämeikköön -- johon poikamme ovat hukkuneet -- jossa me yhä
kahlaamme..."_
Kuinka avuttomalta tuo vinkuva kehoitus kuulostakaan! Sävy muuttui
riiteleväksi.
"Jotka ovat viekoitelleet", luki mr Britling punniten tuota
lausepartta.
"Jotka ovat kanssamme langenneet", hän korjasi...
"Tulee niin kiukkuiseksi ja katkeraksi -- luullakseni siitä syystä,
että tuntee itsensä yksinäiseksi. Koska tuntee, etteivät samat syyt
ole yhtä päteviä heille kuin itselle. Raivostuu tuntiessaan heidän
äänettömän ja välinpitämättömän vastalauseensa ja unohtaa sen Voiman,
jonka osana itse on..."
Sivu, joka sisälsi tuon arvostelunalaisen lauseen, oli muuten
tyhjä, paitsi että vinosti sen poikki oli kirjoitettu huolellisella
käsialalla "Hugh" ja "Hugh Philip Britling"...
Seuraavalle lehdelle hän oli kirjoittanut: "Rakentakaamme Maailman
Tasavallan rauha näiden raunioiden keskelle. Tulkoon siitä meidän
uskontomme, meidän kutsumuksemme."
Siihen hän oli pysähtynyt.
11.
Hän huokasi.
Hän katseli hajallisia papereita ajatellen kirjettä, jonka oli ollut
määrä niistä sukeutua.
Hänen väsymyksensä sai ensinnä puheenvuoron.
"Kenties olisi sittenkin parasta lähettää vain viulu..."
Hän nojasi poskiaan käsiinsä ja istui siten pitkän aikaa. Hänen
silmänsä tuijottivat kuin sokean. Ajatukset vaeltelivat, hajaantuivat
ja himmenivät. Vihdoin hän keskitti ajatuksensa tuohon viime
ajatukseensa:
"Parasta lähettää vain viulu -- sanaa sanomatta.
"Ei. Minun täytyy kirjoittaa heille koruttomasti.
"Jumalasta sellaisena kuin minä olen hänet löytänyt.
"Sellaisena kuin Hän on löytänyt minut..."
Hetkiseksi häipyivät pommerilaiset hänen mielestään. Hän mutisi
itsekseen. Hän harkitsi tuota vakaumusta, joka yht'äkkiä oli
muuttunut kirkkaaksi ja ehdottomaksi hänen mielessään.
"Uskonto on ensimäinen ja viimeinen, ja ennenkuin ihminen on
löytänyt Jumalan ja Jumala hänet, on ihmisen työhön ryhtyminen
hedelmätöntä ja hänen toimintansa vailla tarkoitusta. Hänellä
voi olla ystävyyssuhteita, osittaista vilpittömyyttä, kunnian
sirpaleita. Mutta kaikki tuo pääsee oikeuksiinsa ja koko elämä pääsee
oikeuksiinsa vain Jumalan yhteydessä. Vain Jumalan yhteydessä.
Jumalan, joka ihmistä välineenään käytellen taistelee Sokeata Voimaa,
Yötä ja Olemattomuutta vastaan, Jumalan, joka on päämäärä, joka on
tarkoitus. Hän on ainoa Kuningas... Tietysti minun on kirjoitettava
hänestä. Koko maailmalle, jossa elän, on minun kerrottava hänestä. Ja
oikean Kuninkaan saapuessa, Kuninkaan, joka on saapuva, Kuninkaan,
joka on läsnä missä ikänä oikeamieliset kokoontuvat, on entisen
maailman verentahraama törky, nämä kurjat kuninkaat ja pöyhkeilevät
keisarit, nämä kavalat poliitikot ja juonikkaat lainoppineet, nämä
miehet, jotka vaativat ja vievät, pettävät ja pakottavat, nämä sodan
aiheuttajat ja sortajat -- kaikki tuo on kutistuva ja häviävä kuten
tuleen heitetty paperi..."
Hetkisen kuluttua hän sanoi:
"Poikamme, jotka ovat osoittaneet meille Jumalan..."
12.
Hän hieroi käsillään silmiänsä ja otsaansa.
Yön ponnistukset olivat uuvuttaneet hänen aivonsa; hänen ajatuksensa
vire oli lauennut. Tajunta oli hetken aikaa ihan tyhjä hänen
istuessaan siinä kirjoituspöytänsä ääressä kädet painettuina silmiä
vasten...
Sitten hän nousi, seisoi aivan liikahtamatta ikkunan luona ja katseli
ulos.
Hänen lamppunsa paloi yhä vielä, mutta vähään aikaan hän ei ollut
enää kirjoittanut lampun valossa. Huomaamatta oli tullut päivä, joten
hän ei enää tarvinnut erikoista kellervää valopiiriänsä. Maailma oli
jälleen saanut väriä, puhdasta, helmenkirkasta, selvää ja varmaa kuin
lapsen katse tai tytön ääni, ja kultainen pilvenhattara purjehti
taivaalla yli kirkontornin. Lammen päällä lepäsi tuskin kyynärän
vahvuinen, pehmeä, harmaa sumupeitto. Peltokanaparvi juoksi, pysähtyi
ja juoksi jälleen kasteisessa ruohossa puutarhanaidan tuolla puolen.
Tänä vuonna oli runsaasti peltokanoja; metsästys oli ollut hyvin
vähissä. Kauempana, niityllä, istui jänis pystyssä ja liikkumatta
kuin kivi. Hevonen hirnui... Lämpö ja valo alkoi aallehtia kohti
Matching's Easyn maailmaa auringon noustessa. Tuntui siltä kuin
maailmassa olisi vain aamua ja auringonnousua.
Loitompana, kirkon tienoilla, kuului aamuvirkku niittomies hiovan
viikatettaan.
End of Project Gutenberg's Mr Britling pääsee selvyyteen II, by H. G. Wells