tilassa, kyynelten turvottamat silmät avoinna, mitään välittämättä.
Mutta linnun vilkkaat liikkeet herättivät hänen tarkkaavaisuutensa
jälleen eloon. Hän alkoi sitä tarkastella pannen merkille, kuinka se
syrjäsilmällä katseli häntä ja näytti aikovan vieläkin lähemmäksi.
Hän liikahti tuskin huomattavasti, ja samassa tuo pieni olento jo
istui marjaisen orjantappurapensaan ulkonevalla oksalla hänen päänsä
päällä.
Hänen kyynelten-huuhtoma mielensä muuttui epämääräisen
ystävälliseksi. Itsetiedotonta tyydytystä tuntien se keskittyi
pieneen laulajaan. Hän kääntyi, nousi istumaan ja jäljitteli linnun
ystävällistä viserrystä.
7.
Kohta sen jälkeen hän kuuli heinikosta lähestyvien askelten kahinaa.
Hän katsoi olkansa yli ja keksi mr Britlingin, joka lähestyi pitkin
kentän poikki johtavaa polkua. Mr Britling näytti kalpealta,
väsyneeltä ja haluttomalta, ja hänen pörröinen tukkansa samoinkuin
leikatut viiksensäkin ilmaisivat alakuloisuutta. Hänellä oli yllään
vanha tweedpuku polvihousuineen ja mukanaan hänellä oli iso kartasto
ja joitakin papereita. Hän lähestyi epäröiden. Tuntui siltä kuin
hän olisi halunnut puhutella Lettyä, mutta olisi ollut epätietoinen
siitä, kuinka hänet otettaisiin vastaan.
Hän aloitti ilman esipuheita. "Direck kai on kertonut teille?"
virkkoi hän seisahtuen Lettyn viereen.
Lettyn vastauksena oli nyyhkytys.
"Minä pelkäsin, että niin oli laita, mutta en sitä uskonut", sanoi mr
Britling. "En ennenkuin nyt."
Hän epäröi ikäänkuin olisi aikonut jatkaa, ja sitten hän istuutui
ruohikkoon vähän matkan päähän hänestä. Hetkisen olivat molemmat
vaiti.
"Aluksi se koskee hirvittävästi", sanoi hän katsellen Mertonsome'in
torninhuippua ja puhuen ikäänkuin kenelle hyvänsä. "Ja sitten se
koskee yhä. Koskee koskemistaan... Eikä voi sanoa juuri mitään
kenellekään..."
Hetkisen hän taas oli puhumatta. Mutta he olivat toistensa
lohdutuksena ja tiesivät sen kumpikin. He tunsivat yhteistä
onnettomuustoveruuden ja helpotuksen tunnetta. Heitä oli kohdannut
sama onnettomuus; toinen tiesi kuinka toisen oli laita. Se ei ollut
samaa kuin niiden lohdutteluyritykset, jotka eivät olleet rakastaneet
eivätkä peljänneet.
Letty otti pienen murtuneen oksan ja kaivoi sillä maahan pikku koloja.
"Se on kummallista", sanoi hän, "mutta minä olen iloinen, että sain
varmuuden".
"Minä voin sen ymmärtää", sanoi mr Britling.
"Painajaisunet loppuvat... Minä en ole niinkään paljoa toivonut kuin
pelännyt... Minä en tahtonut myöntää, että hän oli kaatunut tai
kitunut. Sillä -- minä en voinut ajatella sitä kuvittelematta sitä --
kauheaksi. _Nyt_ --"
"Nyt se on lopullisesti tiedossa", sanoi mr Britling.
"Nyt se on varmaa", sanoi Letty oltuaan hetkisen vaiti. "Nyt voi
ajatella hänen nukkuvan -- ijäti."
Mutta tuo ei häntä tyydyttänyt. Hänellä oli enemmän mielessään. "Ei
ole enää puolinaisia epäilyksiä", sanoi hän. "Hän joko on kuollut tai
elää..."
Hän katsahti mr Britlingiin ikäänkuin tiedustaakseen ymmärsikö hän.
"Ettehän suinkaan enää epäile?" kysyi mr Britling.
"Mieleni on nyt tyyni -- tavallaan. Hän ei sittenkään ollut siellä
-- ellei hän ollut kuollut. Mutta jos näkisin Teddyn tulevan tuolta
pensasaidan takaa minua kohti -- olisi se aivan luonnollista...
Ei, älkää tuijotelko minuun. Minä tiedän varsin hyvin, että hän
on kuollut. Ja se lohduttaa. Se merkitsee rauhaa... Kaikki nuo
mielikuvat, joissa hän näkyi kamalasti murskaantuneena tai tuskasta
valittaen -- tai muut sellaiset -- ne ovat menneet. Hän on päässyt
hävitetystä ruumiistaan. Hän on jälleen minun eheä Teddyni...
Jossakin näkymättömissä... Vahingoittumattomana... Nukkumassa."
Hän alkoi jälleen kaivaa pienellä oksalla, kyyneleiden vieriessä
pitkin poskia.
Sitten mr Britling puhui edelleen. "Minua se kohtasi yht'äkkiä --
en ehtinyt epäillä enkä toivoa. Aina viimeiseen asti toivoin, ettei
Hugh'lle mitään sattuisi. Ja sitten aivankuin olisi pudonnut musta
esirippu -- äkkiarvaamatta..."
Hän mietti. "Minustakin tuntuu toisinaan kuin olisi Hugh jossakin
aivan lähellä. Mutta toisinaan on pelkkää tyhjyyttä...
"Toisinaan", jatkoi mr Britling, "en tunne muuta kuin hämmästystä.
Koko asia muuttuu uskomattomaksi. Aivan samoin kuin en viikkokausiin
sodan puhjettua voinut uskoa, että suuri, nykyaikainen kansakunta
todellakin voi lähteä sotaan -- todenteolla -- koko sydämestään... Ja
ne ovat tappaneet Teddyn ja Hugh'n..."
"Ne ovat tappaneet miljonia. Miljonia -- joilla oli isä ja äiti ja
vaimo tai morsian..."
8.
"Minun on jollakin tavoin mahdotonta puhua tästä Edithille. Se on
naurettavaa, tiedän sen. Mutta niin se vaan on, minä en voi... Se
ei ole oikein häntä kohtaan. Jos voisin, puhuisin... Aivan pian
naimisiinmenomme jälkeen lakkasin hänelle puhumasta. Tarkoitan:
puhumasta oikein ja luonnollisesti -- niinkuin puhun teille.
Eikä asia ole koskaan korjautunut. En tiedä miksi... Erityisesti
on minun mahdotonta puhua hänelle Hugh'sta... Pikku asioita,
pientä kriitillisyyden häivää, mutta se riittää tekemään asian
mahdottomaksi... Niinpä minä käyskelen ajatellen Hugh'ta ja mitä
hänelle on tapahtunut... melkein kuin tukehtumaisillani."
Letty vertaili tuota omiin kokemuksiinsa.
"Minä en halua puhua Teddystä -- en sanaakaan."
"Se on omituista... Mutta ehkä -- asia on toinen, kun on poika
kysymyksessä. Kun nyt muistelen -- en koskaan puhunut Marystä...
En koskaan kenellekään. En ole tullut tuota milloinkaan ennen
ajatelleeksi. Mutta niin se oli. En voinut. En. Kun kadottaa jonkun,
jota rakastaa miehenä tai naisena, niin se on asia, jonka tahtoo
pitää omanansa. Minä olen senkin kokenut. Mutta poika on enemmän oman
itsen ulkopuolella. Ja enemmän omaa luomaa. Se ei ole oman olemuksen
menettämistä, se on toivon ja ylpeyden kadottamista... Kerran
pikkupoikana valmistin erään piirroksen erittäin huolellisesti.
Minulta kului siihen pitkä aika... Eräs iso poika repi sen rikki.
Ilman mitään erityistä syytä, pelkästä julmuudesta... Tuo -- oli
aivan samanlaista kuin Hugh'n menettäminen..."
Letty mietti.
"Ei", tunnusti hän, "minä olen vielä itsekkäämpi".
"Ei ole itsekkyyttä", sanoi mr Britling. "Mutta se on eri asia. Se ei
ole niin läheistä, mutta henkilökohtaisesti sitä merkitsevämpää."
"Minä olen vain ajatellut: 'Hän on poissa. Hän on poissa!' Toisinaan,
tiedättekö, olen suorastaan vihainen hänelle. Miksi hänen tarvitsi
jättää minut -- niin pian?"
Mr Britling nyökkäsi ymmärtävästi.
"Minä en ole vihainen enkä murtunut. Minua vain katkerasti kiduttaa
se, että on sortunut jotakin, jonka kehitystä olin toivonut saavani
seurata - aina -- koko elinikäni", sanoi hän. "En tiedä, millainen
isäin ja poikien suhde yleensä on, mutta minä ihailin Hugh'ta. Minä
huomasin hänessä jotain aivan erikoista. Luultavasti muut eivät sitä
hänessä huomanneet. Hän oli hiljainen ja tuntui kömpelöltä. Mutta
hänessä oli harvinaista hienoutta. Hän oli olento, joka vastasi
äärettömän hienotunteisesti ja nopeasti saamiinsa vaikutelmiin...
Tämä ei ole minun typerää luulotteluani. Asia oli todellakin niin...
Tiedättekö, kun hän oli vain muutaman päivän ikäinen, niin jokainen
outo ääni herätti hänessä voimakkaan vaikutelman. Hän oli kuin
tuulikannel alusta pitäen... Ja hänen hiuksensa, kun hän juuri
oli syntynyt -- hänellä oli hyvät hiukset syntyessään -- olivat
kuin linnun untuvaa. Minä muistan tuon nyt hyvin elävästi, muistan
kuinka mielelläni silittelin niitä. Ne olivat silkkiä, kehrättyä
silkkiä. Ennenkuin oli täyttänyt kaksi vuotta, hän jo osasi puhua
-- kokonaisia lauseita. Hänellä oli mitä hienoin korva. Hän oli
mieltynyt pitkiin sanoihin... Ja nyt", sanoi hän itkunsekaisin äänin,
"nyt on koko tuo kaunis, hieno rakenne, nuo aivot, tuo raikas elämä,
joka väreili kuin veden kalvo ja oli kimmoinen kuin teräsvieteri, nyt
se on murskattu...
"En tahdo väittää, ettei hänellä ollut inhimillisiä heikkouksia.
Kerran toisensa jälkeen olen ollut hänelle vihainen ja tuntenut
pettymystä hänen tähtensä. Hänessä oli kaikenlaisia heikkouksia, me
tunsimme ne kyllä emmekä niistä välittäneet. Me rakastimme häntä
sitäkin enemmän... Entä hänen omituinen erikoinen näppäryytensä!...
Ja syvä viisautensa. Ja koko tuo kaunis, herkkä kudos, kaikki hänen
rakastettuihin aivoihinsa syöpyneet kirkkaat muistikuvat, kaikki
hänen päähänpistonsa, hänen äkilliset keksintönsä...
"Tiedättekö, sain kirjeen hänen toveriltaan Parkilta. Häntä ammuttiin
eräästä ampumaluukusta. Kuula sattui hänen silmäänsä... Ajatelkaahan!
"Yllätys... isku... veri räiskähtää. Repeytyneen nahan kappaleita ja
aivoja... Silmänräpäyksessä. Ja siihen oli mennyt kahdeksantoista
vuotta -- rakkautta ja huolta..."
Hän istui hetkisen miettien ja jatkoi sitten. "Muistelen vain hänen
lukemistaan ja kirjoittamistaan! Minä opetin itse hänet lukemaan --
hänen ensimäinen opettajattarensa näet ei ollut erikoisen nokkela.
Hän oli kyllä metodinen, mutta häneltä puuttui innostusta. Siksi minä
suunnittelin kaikenlaisia menetelmiä opettaakseni hänet lukemaan.
Mutta niitä ei tosiaankaan tarvittu. Hän näytti keveästi suoriutuvan
kaikista vaikeuksista. Hän oli jo perillä, kun parhaillaan olin häntä
opettamassa. Se oli nopeata kuin jonkin villin eläimen liikunto...
"Hän syntyi maailmaan yhtä virkkuna ja vikkelänä kuin tuo ruokaansa
etsivä punarintasatakieli...
"Nyt hän on murhattu ja heitetty pois... Niinkuin patruunakotelo..."
Hänen äänensä alkoi tukehtua ja hän vaikeni. Hän nojasi kyynäspäitään
polviin kätkien kasvot käsiinsä. Häntä värisytti, mutta sitten
hän hiljeni. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä. Hänen leikatut
viiksensä ja pieni osa poskea näkyivät hänen käsiensä kummaltakin
puolelta ja tekivät hänet kaksinverroin surkuteltavan näköiseksi.
Iso kartasto, jonka välistä pisti esiin papereita, lepäsi ilmeisesti
unohdettuna hänen vieressään. Niin hän istui pitkän aikaa kummankaan
liikkumatta tai puhumatta. Mutta he olivat samassa varjossa. He
saivat suurta lohdutusta toisistaan. He eivät olleet saaneet
sellaista lohdutusta sen jälkeen kun onnettomuus oli heitä kohdannut.
9.
Mr Britling keskeytti vaitiolon. Ja kun hän veti kätensä kasvoiltaan
ja alkoi puhua, niin hän lausui hämmästyttävintä ja odottamattominta,
mitä hän milloinkaan elämässään oli kuullut.
"Ainoa mahdollinen hallitusmuoto Albaniassa", sanoi hän katsoen
värähtämättä suoraan eteensä, "tulee olemaan tasavaltalainen
konttorijärjestelmä Sveitsin malliin. Minä en voi keksiä mitään
muuta ratkaisua, joka ei olisi jumalalle kauhistus. Ei merkitse
rahtuakaan se, mitä olemme velkaa Serbialle tai mitä Italialle.
Meidän on perustettava tämä maailma aivan toiselle pohjalle. Meidän
on nyt viimeinkin perustettava tämä maailma -- oikeuden ja kohtuuden
pohjalle."
Vaiettuaan hän jatkoi: "Bukarestin sopimus oli paha sopimus. Se
täytyy purkaa. Mitä tuo saksalainen Bulgarian kuningas tehneekin, on
se purettava ja bulgarialaiset jälleen yhdistettävä yhdeksi kansaksi.
Heidän täytyy saada omansa, minkä rangaistuksen he ansainnevatkin,
heidän ei tule saada enempää kuin omansa, mitä voittoja he
saavuttanevatkin."
Letty ei voinut uskoa korviaan.
"Jos me kaiken vuodatetun kalliin veren uhalla jätämme hiukankin
pahuuden tai julmuuden sanelemia suunnitelmia voimaan --"
Siten hän alkoi luennoida Lettylle, kuinka tärkeä kansainvälinen
politiikka on -- jokaiselle; kuinka hänen ja jokaisen täytyy
ymmärtää, miten vaikeata se lieneekin.
"Ei yksikään elämä ole turvattu, ei yksikään onni ole varma, ei ole
mitään toiveita maailman parantamisesta, ennenkuin olemme lopettaneet
kaikki mikä aiheuttaa sotaa...
"Meidän täytyy tehdä loppu kuninkaitten mielettömyydestä ja
turhamaisuudesta eikä mikään kansa saa vallita muita, vaan ainoastaan
itseänsä. Ei ole mitään etua eikä ole mitenkään oikeata, että mikään
kansa vallitsee ketään muuta kuin itseänsä. Tuo seikka, että ihmisiä
hallitsevat toiset, jotka eivät kuulu heidän uskoonsa, jotka eivät
osaa heidän kieltänsä eivätkä tunne heille ominaista tietämättömyyttä
ja ennakkoluuloja -- juuri tuo on se perusmielettömyys, joka
on surmannut Teddyn ja Hugh'n ja miljonia muita. Meidän
velvollisuutenamme ja tehtävänämme on tuon hulluuden lopettaminen
yhtä hyvin kuin totuudenpuhuminen tai toimeentulomme ansaitseminen..."
"Mutta kuinka tuo muutos saadaan suoritetuksi?"
Mr Britling ojensi sormensa. "Ihmiset voivat muuttaa mitä hyvänsä,
jos heillä on riittävät vaikuttimet ja riittävä usko."
Hän viittasi vieressään lepäävään kartastoon.
"Tässä minä suunnittelen oikeaa maailmankarttaa", sanoi hän.
"Jokaisella alueella, jolla on ominainen luonteensa, tulee olla
oma hallituksensa, ja Maailman Yhdysvaltojen suuren tasavallan
tulee pitää yllä niiden kaikkien välillä vallitsevaa liittorauhaa.
Se on elämän ilmeinen tarkoitus: maailman liittotasavalta. Miksi
rasittaisimme itseämme olemalla kuuliaisia millekään muulle
hallitukselle kuin tuolle? Tarvitaan vain riittävä määrä ihmisiä sitä
vaatimaan, niin tuo tasavalta syntyy kohta. Miksi olemme viivytelleet
niin kauan -- kunnes nämä traagilliset rangaistukset tulivat? Meidän
on kartoitettava maailma luonnollisiksi valtioiksi, suunniteltava sen
hallitus ja suvaitsevaisuuden muodot."
"Luuletteko tuon toteutuvan?"
"Se toteutuu."
"Ja luuletteko ihmisten viitsivän kuunnella tuollaisia
suunnitteluja?" kysyi Letty.
Mr Britlingin katse harhaili kaukana kukkuloilla. Hän näytti
mietiskelevän. "Luulen", vastasi hän. "Vaikka ei kenties juuri nyt
-- eikä lopullisesti. Kuninkaat ja valtakunnat kuolevat pois, mutta
suuret aatteet kerran syntyneinä eivät voi koskaan kuolla. Tuo
maailman tasavalta, tuo maailman terve hallitseminen on lopultakin
yhtä varma kuin auringonlasku. Mutta..."
Hän huokasi ja käänsi jotakin kartastonsa lehteä siihen katsomatta.
"Mutta me tarvitsemme sitä pian. Maailma on väsynyt tähän
verenvuodatukseen, väsynyt tähän itkemiseen, tähän voimain
hävittämiseen, tähän poikain ja rakastettujen surmaamiseen. Me
tarvitsemme sitä pian, ja saadaksemme sen pian meidän on tehtävä
työtä sen hyväksi. Meidän tulee uhrata elämämme. Se, mitä elämästämme
vielä on jäljellä...
"Se meidän on tehtävä, teidän ja minun, Letty. Mitäpä muuta tekemistä
meillä enää olisikaan?... Minä en kirjoita enää mistään muusta, en
ajattele enää mitään muuta kuin turvallisuutta ja järjestystä. Niin
että kaikki nämä rakkaat vainajat -- joka ainoa heistä, vie meitä
lähemmäksi rauhan suuria päiviä ja ihmisen kehityksen varsinaista
alkamista, ja kaikki tämä julmuus, joka saa miehet valittamaan lasten
tavalla, joka murskaa valoisaa elämää synkäksi epätoivoksi ja surmaa
nuorukaiset juuri sinä hetkenä, jolloin he ojentavat puhtaita käsiään
tarttuakseen elämään -- nämä julmuudet, nämä sekaannuksen kauheudet
katoavat iäksi maan päältä."
10.
Letty katseli häntä kulmat rypyssä ja leuka nyrkkien varassa...
"Mutta uskotteko tosiaankin", kysyi Letty, "että maailman voi muuttaa
paremmaksi kuin mitä se nyt on?"
"Kyllä -- _tietysti_!" vastasi mr Britling.
"Minä en usko", virkkoi Letty. "Maailma on julma. Se on ennen kaikkea
julma. Ja julmaksi se jää."
"Sen ei tarvitse olla julma", sanoi mr Britling.
"Se on pelkkä julmuuden näyttämö. Kaikkialla puukkoja. Se on täynnä
sairautta ja onnettomuuksia. Mitä taas Jumalaan tulee, niin -- joko
Jumalaa ei ole olemassakaan tai on hän tylsämielinen. Tylsämielinen
kuolasuu. Hän on kuin joku tylsämielinen, joka repii kärpäsiltä
siivet."
"Ei!" sanoi mr Britling.
"Ei ole mitään edistystä. Ei mikään muutu paremmaksi. Kuinka voitte
_te_ uskoa Jumalaan sen jälkeen, mitä Hugh'lle on tapahtunut.
_Uskotteko_ te Jumalaan?"
"Uskon", sanoi mr Britling pitkän vaitiolon jälkeen. "Minä uskon
Jumalaan."
"Joka sallii kaiken tämän tapahtua?" Letty kohottautui käsivartensa
varaan ja ikäänkuin kädellään heitti päätelmänsä mr Britlingille.
"Joka surmaa minun Teddyni ja teidän Hugh'nne -- ja miljonia muita!"
"Ei", sanoi mr Britling.
"Mutta asian _täytyy_ olla niin, että hän sallii tämän kaiken
tapahtua. Miksi se muuten tapahtuisi?"
"Ei", sanoi mr Britling. "Siihen saavat teologit vastata. He ovat
menneet liiallisuuksiin Jumalasta puhuessaan. Heillä on ollut
typeriä absoluuttisia aatteita -- että hän on kaikkivaltias. He ovat
hänessä keksineet kaikenlaisia ominaisuuksia, joiden eteen asettavat
_kaikki_--. Mutta ihmisten terve järki tietää asian paremmin.
Jokainen todella uskonnollinen ajatus kieltää sellaiset väitteet.
Loppujen lopuksi onkin kristittyjen todellinen Jumala Kristus eikä
Kaikkivaltias, siis pilkattu ja haavoitettu Jumala parka, joka on
naulittu aineen ristiin... Kerran on hän viettävä riemuvoittoansa...
Mutta ei ole oikein sanoa, että hän aiheuttaa kaikki, mitä nyt
tapahtuu. Ei ole oikein ryhtyä häntä syyttämään. Teitä on johdettu
harhaan. Se on teologista hullutusta. Jumala ei ole absoluuttinen,
vaan rajallinen... Rajallinen Jumala, joka taistelee suurella ja
syvällisellä tavallaan kuten me taistelemme heikolla ja typerällä
tavallamme -- ja joka on meidän _kanssamme_ -- siinä on kaiken
todellisen uskonnon ydin... Olen samaa mieltä kuin tekin sikäli, että
jos uskoisin kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka katselee taisteluja ja
kuolemaa ja kaikkia sodan hävityksiä ja kauhuja -- ja voisi ne estää
-- mutta panee niitä toimeen huvikseen -- niin minä sylkisin hänen
tyhjiin kasvoihinsa..."
"Kuka hyvänsä tekisi samoin..."
"Teidän opettajanne ja katekismuksenne ne ovat saaneet teidät
kapinoimaan Jumalaa vastaan. He tahtovat väittää, että hän vallitsee
koko luontoa. Ja kaikenlaista muuta typerää. Kuten keskiajalla
toitotettiin julki, että Kristus epäilemättä oli suuri ritari,
jolla oli oikeus kantaa aseita. Mutta Jumala onkin luonnossa ja
välttämättömyydessä. Välttämättömyys on Jumalan tuollapuolen -- hyvän
ja pahan, ajan ja paikan tuollapuolen, mysterio, joka ei tule koskaan
selviämään. Jumala on meitä likempänä. Välttämättömyys on uloin,
Jumala on sisin. Hän on sisempänä kuin hengityksemme, likempänä
kuin kätemme ja jalkamme. Hän on toista kuin tämä maailma. Suurempi
luontoa ja välttämättömyyttä, koska hän on henki ja ne ovat sokeita,
mutta hän ei kykene niitä vallitsemaan... Ei vielä..."
"Minulle on aina kerrottu, että hän on taivaan ja maan luoja."
"Se on juutalaisten Jumala, jonka kristityt omaksuivat. Se on
puoskarijumala, jonkinlainen yleislääke. Se ei ole minun Jumalani."
Letty harkitsi noita omituisia ajatuksia.
"En ole koskaan ajatellut häntä sellaiseksi", sanoi hän vihdoin. "Se
asettaa kaikki uuteen valoon."
"En minäkään aikaisemmin. Vasta nyt... Olen äkkiä sen keksinyt ja
kirkkaasti tajunnut. Tajuan sen niin kirkkaasti, että ihmettelen,
miksi en ole sitä aina tajunnut... Onhan näet niin helppoa ymmärtää,
että on olemassa Jumala, ja kuinka syvä ja ihmeellinen ja veljellinen
hän onkaan, kun ajattelee noita rakkaita poikia, jotka tuhansittain,
sadoin tuhansin, ovat uhranneet elämänsä... Niin, saksalaiset pojat
ovat tehneet samoin... Heillä oli toisenlainen käsitys julmuuksista,
vääryydestä, väkivaltaisesta hyökkäyksestä -- heillä oli tuosta
toinen käsitys. He uhrasivat elämänsä -- he uhrasivat elämänsä... Nuo
kalliit elämät, joita toivon auringonpaiste valaisi.
"Ettekö huomaa, Letty, että asian täytyy olla niin? Ettekö huomaa?"
"En", sanoi hän, "minä olen käsittänyt asian toisin."
"Mutta minulle se on aivan selvää", sanoi mr Britling. "Vaikka koko
maailmassa ei olisi muuta kuin toisiimme kohdistuva sääli tai se
rakkaus, joka saa teidät itkemään tämän lempeän lokakuunauringon
paisteessa, tai se rakkaus, jota minä tunnen Hugh'ta kohtaan --
vaikka mitään muuta ei olisi olemassa -- vaikka kaikki muu olisi
julmuutta, pilkkaa, likaa ja katkeruutta, olisi sittenkin varma, että
rakkauden ja oikeuden Jumala on olemassa. Vaikka koko maailmassa ei
olisi muuta merkkiä Jumalan olemassaolosta kuin se jumalallisuus,
jonka olemme pojissamme nähneet, vaikka meillä ei olisi muuta valoa
kuin rakkautemme...
"Ettehän ole pahoillanne, vaikka puhummekin tällaista?" kysyi mr
Britling. "Minä en voi nyt ajatella mitään muuta kuin tätä Jumalaa,
Jumalaa, joka oli Hugh'ssa ja Teddyssä ilmiselvänä, ja kuinka hän on
tuleva maailman valtiaaksi..."
"Tuo taisteleva Jumala", toisti Letty. "Minä en ole milloinkaan
ajatellut häntä sellaiseksi."
"Tietysti hänen täytyy olla sellainen", sanoi mr Britling. "Kuinka
voisi Jumala olla persoona, kuinka hän voisi mitään merkitä
ihmiselle, ellei hän olisi rajoitettu ja -- inhimillinen kuten
mekin... Ellei olisi mitään olemassa hänen ulkopuolellaan ja häntä
vastassa."
11.
Letty kulki hitaasti takaisin yli sänkipeltojen kohti asuntoaan.
Hän oli keskustellut mr Britlingin kanssa tunnin ajan, ja
kaikki hänen ajatuksensa kohdistuivat tuohon muuttuneeseen ja
yksinkertaistuneeseen mieheen, joka puhui Jumalasta samalla tavalla
kuin hän voi puhua näkemistään linnuista tai puusta, jonka suojassa
hän oli ollut. Ja mr Britlingiä koskeviin ajatuksiin kutoutui tuo
omituinen käsitys Jumalasta rajallisena henkilönä, joka saattoi
tulla yhtä läheiseksi kuin Teddy ja kuiskata rakkauden sanoja elämän
pimeydessä. Hänellä oli hupainen tunne, että Jumala todellakin
taisteli kuten mr Britling ja että mr Britling rakasti niinkuin
Jumala, vaikka hänen näköpiirinsä olikin sanomattoman paljon
ahtaampi. Letty piti hänestä hänen karttojensa ja unelmiensa ja
sen suorasukaisuuden vuoksi, joka ilmeni hänen puheessaan. Oli
omituista, kuinka Teddy-vainajaan kohdistuva painostava ajatus nyt
oli hävinnyt hänen mielestään. Hänet valtasi kokonaan tunne, että
jokin oli loppunut ja että jotakin uutta alkoi, ikäänkuin olisi hänen
elämässään lehti kääntynyt ja kaikki ollut uutta. Muutamiin vuosiin
hän ei ollut omistanut uskonnolle muuta kuin halveksivia ajatuksia,
koska hänen kehittyvä älynsä oli sen kumonnut anteeksiantamattoman
pakon ja tyhjäin vaatimusten järjestelmänä, kiistan esineenä
asiassa, jossa ei ollut muuta kuin teennäisiä kiistan syitä. Hän
oli ollut onnellinen ateisti. Hän oli leikkinyt auringonpaisteessa
kuten luonnon olento mitä täydellisimmin luottaen sen maailman
pohjimmaiseen hyvyyteen, jossa hän eli. Hän oli kieltäytynyt
ajattelemasta mitään kiusallisia tai epämiellyttäviä asioita. Kunnes
sodan verinen käpälä oli pyyhkäissyt pois hänen luottamuksensa.
Teddy, leikkitoveri, oli poissa, rakkauden leikki oli iäksi lopussa
samoinkuin elämän raikas sellaisenaan hyväksyminen. Ja Teddyn sijaan
oli tullut elämän suru, elämän surkuttelu ja tämä Jumalan siirtyminen
äärettömistä etäisyyksistä hänen oman olemuksensa välittömään
kosketukseen.
Mr Britling oli jäänyt kartastonsa seuraan. Hän makasi pitkänään
pensasaidan vieressä kirja avoinna edessään. Vain vähän aikaa sitten
hänen puuhansa olisi Lettystä tuntunut typerimmältä, mitä ajatella
saattaa. Mr Britling piirteli täytekynällään hyvin huolellisesti
punaisia rajaviivoja karttoihinsa. Mutta nyt Letty sen ymmärsi.
Hän ymmärsi, että nuo mr Britlingin piirtelemät punaiset viivat
voivat lopultakin osoittautua viisaammiksi ja lujemmiksi kuin
diplomaattien kaupanteot...