lopettaa tämäntapaisia sotia. Naisten pitää itsepintaisesti pyrkiä
tappamaan ne henkilöt, jotka tällaisia sotia aiheuttavat. Ne pitää
tappaa sukupuuttoon. Vainoamalla ja surmaamalla heitä monena vuonna
vielä senjälkeen kun itse sota on loppunut... Murha on kovin lievä
rangaistus niin suuresta rikoksesta kuin sodan aiheuttaminen...
Se olisi tuskin muuta kuin tapahtuneita asioita koskeva moite. Se
olisi kuin lumisadetta. Kuolema toisensa jälkeen. Hiutale hiutaleen
perään. Tämä ruhtinas. Tuo valtiomies. Se kreivi, joka niin karskisti
kirjoittaa sodan puolesta... Siitä minä saan tehtävän. Jos Teddy
todellakin on kuollut... Noin vuosi sitten me naiset olimme aivan
valmiita näkemään nälkää ja kuolemaan äänioikeutemme vuoksi, ja se
oli kuitenkin vain pikku asia tähän verrattuna... Etkö käsitä mitä
tarkoitan? Sehän on niin selvää ja luonnollista, Cissie. Milloin
hyvänsä joku mies sitten istuu miettien, onko hänen aiheutettava sota
vai ei, tulee hän samalla ajatelleeksi naisia, naisia, joilla on
tikarit, pommit, hän tulee ajatelleeksi kostoa, joka ei koskaan väsy,
ei koskaan lepää, hän tulee ajatelleeksi vannoutuneita, kärsivällisiä
naisia, jotka ovat valmiit lähtemään pyhiinvaellusmatkalle varmasti
onnistuvana tehtävänään hänen surmaaminen... Minä en kiduttaisi
noita sodan aiheuttajia. Ei, sitä en tekisi, huolimatta heidän
myrkkykaasuistaan. Huolimatta juoksuhaudoissa paleltuneista jaloista,
huolimatta miehistä, jotka ovat menettäneet näkönsä ja haavoittuneina
maanneet päiväkausia hitaasti kuollen veden täyttämissä kuopissa.
Naisten ei pidä ketään kiduttaa. Mutta minä surmaisin. Niinkuin
surmataan vaarallisia matelijoita. Se jatkuisi vuodesta toiseen.
Balkanin kuninkaat, Saksan ruhtinaat ja kanslerit tulevat tekemään
suuria suunnitelmia, mutta kaiken loppuna on kurkusta lähtevä
pieni korina... Ja jos sitten toiset kuninkaat ja keisarit alkavat
röyhistellä rintaansa ja koota armeijojaan paraateihin, niin hekin
menevät samaa tietä...
"Kunnes koko maailma ymmärtää, etteivät naiset enää milloinkaan salli
sotaa...
"Tietysti minä tulen tekemään jotakin tuollaista. Mitäpä muuta
tekemistä minulla nyt on?"
Lettyn silmät hehkuivat, mutta hänen äänensä oli pehmeä ja hillitty.
Hetkisen vaiti oltuaan hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa: "Nyt
sinä ymmärrät, Cissie, miksi minä tarraudun siihen ajatukseen, että
Teddy on elossa. Jos Teddy on elossa, vaikkapa haavoittuneenakin,
niin hänellä on vielä jäljellä jotakin onnea -- silloin ei tuosta
kaikesta tule mitään -- pelkkää järjettömyyttä. Mutta jos hän on
kuollut, on kaikki niin toivottoman järjetöntä ja julmaa alusta
loppuun --"
Hän päätti keskeytyneen lauseensa heikosti hymyilemällä.
"Mutta Letty!" huudahti Cissie, "sinullahan on poika!"
"Pojan minä jätän sinun haltuusi. Teddyn rinnalla ei poika
merkitse minulle mitään. Ei ole koskaan merkinnyt. Mitäpä siinä
teeskentelisin? Muutamat naiset ovat sellaisia."
Hän tarkasteli kudintaan. "Silmä parkoja", virkkoi hän...
"Minä olen kovaa ainetta, Cissie. Minä tulen äitiin enemmän kuin
isään. Teddyä minä rakastan. Hänelle kuuluu elämän koko hellyys.
Jos hän katoaa, katoaa tuokin... Minä en aio ryömiä maailmassa
niinkuin kaikki nuo muut ynisevät lesket. Jos ne ovat tappaneet
mieheni, niin minäkin tapan. Silmä silmästä ja hammas hampaasta. Minä
pyrin niin lähelle niitä yksityisiä saksalaisia, jotka ovat tähän
sotaan syypäitä, kuin suinkin voin, ja minä tapan heidät ja heidän
omaisensa...
"Naisliitto kaikkien sodan aiheuttajien sukupuuttoon hävittämistä
varten", sinkosi hän. "Jos sattuisin kiduttamaan -- mitä se haittaa?"
Hän katseli sisarensa säikähtyneitä kasvoja ja hymyili jälleen.
"Te luulette minun kulkevan tylsänä ja tyhmänä", huomautti hän...
"Kaukana siitä! Minä olen suunnitellut kaikenlaista... Olen
ajatellut, kuinka pääsen Saksaan... Tai kenties niitä voisi saada
käsiinsä Sveitsissä... Minulla on kaikenlaisia suunnitelmia. Eiväthän
ne aina voi kulkea vartiain saattamina...
"Oh, minä halveksin ihmiskuntaa nähdessäni kuinka paljon sotilaita
ja kuinka vähän suurten murhaajia maailmassa on... Sen jälkeen, mitä
on saatu kokea. Jos ihmiset täyttäisivät velvollisuutensa tikarilla,
niin maailmassa ei olisi sodan synnyttäjää. Ei ainoatakaan... Kaiser,
hänen poikansa ja pojanpoikansa eläisivät koko jäljelläolevan ikänsä
alinomaisessa kuolemanpelossa. Pelko lakkaisi häntä vainoamasta vasta
silloin, kun hänen arkkunsa laskettaisiin hautaan. Pelkoa merellä,
pelkoa maalla, pelkoa laivassa ja junassa, joissa hän matkustaa,
pelkoa unessa, koska unessa voi kuolla, pelkoa valveilla, koska
kuolema vaanii jokaisessa varjossa, pelkoa jokaisessa kansanjoukossa,
pelkoa aina, kun hän on yksinään. Häntä ahdistaisi pelko siitä,
mitä puunrunkojen taakse kätkeytyy, pelkoa siitä, mitä portaiden
kulmauksessa voi piillä. Kaikessa ruoassaan hän tuntisi oudon maun,
niin että hänen tekisi mieli sylkeä se suustaan..."
Hän istui hetkisen hiljaa, hautoen tuota ajatusta ja nousi sitten
seisaalleen...
"Mitä tyhmyyksiä juttelenkaan", huudahti hän haukotellen.
"Kummallista, ettei kelpo Teddy lähetä osoitettaan postikortilla tai
muuten. Minäpä sanon sinulle, Cissie, mitä minä todella toisinaan
pelkään häntä ajatellessani."
"Mitä?" kysyi Cissie.
"Muistin menettämistä. Ajattelehan, että jokin hävytön
granaatinsirpale tai muu sellainen on iskenyt häntä päähän...
Minä näin tässä eräänä yönä unta, että hänen katseensa oli niin
kummallinen ja ettei hän tuntenut minua. Näetkös, niin _voi_
tosiaankin olla laita... Tietysti se olisi hirvittävää..."
Cissie'n katseessa oli vastaväitettä, mutta hän ei löytänyt sopivia
sanoja.
Vähän aikaa oltiin vaiti.
"Oh, nyt mennään levolle", virkkoi Letty. "Vaikka minä tietysti
valvon ja suunnittelen."
2.
Cissie valvoi tuona yönä ajatellen sisartaan enemmän kuin koskaan
ennen.
Hän alkoi punnita tuhansien muistelmien yhteisvaikutelmia. Hän ja
hänen sisarensa olivat melkein yhdenikäisiä, he tunsivat toisensa
erinomaisen hyvin, mutta sittenkin tuntui Cissie'stä tuona yönä kuin
hän ei olisi ollenkaan tuntenut Lettyä. Vuosi sitten hän olisi ollut
täysin varma siitä, että tunsi hänet perinpohjin. Mutta vanha, tuttu
Letty, Letty, jolla oli kukoistavat kasvot ja veitikkamaiset silmät,
Letty, joka oli kapinallisesti ihastunut koreihin, nuoriin poikiin
ja rakasti Teddyänsä uskollisesti ja hehkuvasti, tuo Letty, joka oli
niin paljon pitänyt leikillisistä yllätyksistä, ulkoilmaleikeistä
ja elämän päivänpaisteesta ja naurusta, tuo Letty sisko, joka oli
ollut niin kaikin puolin tyydyttävä ja täydellinen, oli nyt heitetty
syrjään kuin naamio. Cissie ei enää tuntenut sisarensa silmiä. Lettyn
kädet olivat muuttuneet laihoiksi, oudoiksi ja hiukan ryppyisiksi,
hänen piirteensä olivat tulleet teräviksi ja huulensa ohuiksi, hänen
toimintansa, jonka ennen olisi voinut varmasti ennakolta arvata, oli
nyt käsittämätöntä, joten Cissie'n täytyi turvautua arvailuihin.
Heidän kouluaikanaan oli Lettyllä ilmennyt voimakas tunteellisuuden
piirre: hän oli helposti kyynelöinyt. Mutta nyt hän ei ollut itkenyt
kertaakaan eikä osoittanut minkäänlaista itkun jälkeäkään, vaikka
Teddyn nimi oli ollut häviöluettelossa... Mikä antoi hänelle voimaa
tähän traagilliseen jännitykseen? Kuinka kauan se kykenisi pitämään
häntä yllä? Voiko Lettystä todellakin tulla toinen Charlotte Corday?
Kykenikö hän suorittamaan laajan kostosuunnitelman, siirtymään monen
kuukauden ja vuoden aikana yhä lähemmäksi kostoa?
Oliko sellainen kosto mahdollinen?
Ryhdyttäisiinkö nyt murhaamaan tämän suuren sodan aiheuttajia? Mikä
ihmeellinen historiallinen ilmiö se olisikaan, jos kuninkaiden
hulluus siten tulisi rangaistuksi ja lopetetuksi!
Hiukan aikaisemmin tuollainen romanttinen unelma olisi voinut tenhota
Cissie'n mielikuvituksen. Noin vuosi sitten hän vasta oli siirtynyt
pois melodraama-iästään. Mutta hän oli nyt siitä poissa. Hän oli
parhaillaan kasvamassa syvällisempään käsitykseen. Hän alkoi tajuta,
etteivät ihmiset toimi noin yksinkertaisesti. He tekevät antautumisen
lupauksia, jotka eivät ole todellisia antautumisen lupauksia, he
rakastavat -- aivan rehellisesti -- mutta heidän rakkaudellaankin
on rajansa. Ei ole mitään suurta kostoa, vaan ainoastaan pientä,
olematonta; ei ole mitään elinkautista korvauksen etsintää, paitsi
lain lakkaamaton kosto. Ei ole olemassa sellaista inhimillisen
elämän keskittymistä, jota romantiikka edellyttää. On muutosta, on
unhotusta. Kaikkialla on hajaannusta. Teddynkin traagillinen tarina
muuntuisi ajan mukana. Saksan ruhtinaiden pahuuttakin voitaisiin pian
katsella joltakin aivan erilaiselta näkökannalta. Voisiko Letty pitää
kaikkea vuosikausia elävänä mielessään, kovana ja kauheana niinkuin
nyt! Ei, se tulee varmaan lieventymään. Toiset vaikutelmat luovat sen
yli kerrostumiansa...
Cissie'n mieleen tuli tulvimalla muisteloja, joissa Letty näkyi
koulutyttöseikkailuissaan, milloin onnistuen, milloin epäonnistuen:
Letty säikähtyneenä, Letty kiukuissaan, Letty aloittelemassa suuria
yrityksiä, ponnistelemassa tarmokkaasti hetken aikaa ja sitten
lannistuen. Hän oli nähnyt Lettyn nuhan vallassa ja vaatteet
likaisina. Hän oli nähnyt hänet häpeissään ja nöyryytettynä. Hän
tunsi Lettynsä sielun viimeistä loukkoa myöten. Letty rukka! Rakas
Letty rukka! Äkillisenä kirkkaana näkemyksenä Cissie'lle selvisi,
mitä sisaren mielessä oli tapahtumassa. Koko tuo innokas koston
suunnittelu oli kuvitteluleikkiä, jonka avulla Letty torjui toivonsa
synkkää vastakohtaa. Se ei ollut voimaa, se oli heikkoutta. Se oli
eräänlaista väistämistä. Hänellä ei ollut voimaa ottaa vastaan sitä
yksinkertaista tosiasiaa, että Teddy oli kuollut. Se oli hänelle
liikaa. Sen vuoksi hän sommitteli tuota kostotehtävän unelmaa sen
päivän varalle, jona hän ei enää kykenisi kieltämään tosiasioita.
Hän oli jo varma, mutta hän ei tahtonut tulla varmuuteen, ennenkuin
hänen unelmansa oli valmis. Jos tätä epävarmuuden aikaa jatkui,
niin hän voi kehitellä unelmansa niin väkeväksi, että se saattoi
lopulta ottaa hänen mielensä kokonaan valtoihinsa. Ja silloin
hän tulisi järjestelemään elämänsä Matching's Easyssä unelmansa
yksityiskohtaista kehittelemistä varten.
Hän tulisi elelemään siellä edelleen kuvitellen valmistautuvansa
ennenkuulumattomaan tehtävään, jota hän todellisuudessa ei
milloinkaan suorittaisi. Hän tulisi tutkimaan Saksan karttoja.
Hän tulisi lukemaan, mitä Saksan valtiomiehistä ja hallitsijoista
on kirjoitettu. Kenties hän tulisi tekemään heikkoja yrityksiä
hankkiakseen itselleen paikan Saksassa tai Sveitsissä. Ehkäpä hän
ostaisi itselleen puukon tai revolverinkin. Sitten hän kenties
oleskelisi Windsorin tai Sandringhamin lähistöllä rauhan palattua ja
saksalaisten serkkujen tultua jälleen vieraihin...
Cissie näki mielessään kuvan, joka saattoi esittää tulevaa
todellisuutta: Lettyn hoidottomana, kurjana, raikkaan somuutensa
menettäneenä salamurhan uneksijana, yhä riippuvana mr Britlingistä,
suoritellen hänen töitään sangen huonosti, hajamieliseen ja
epätäsmälliseen tapaan.
Hänelle täytyi puhua, saada hänet pian vakuutetuksi, sillä muuten
hänestä tulisi eriskummallinen, outo ilmiö, Matching's Easyn miss
Flite...
3.
Cissie oli paremmin selvillä Lettyn sielunelämästä kuin omastaan.
Hän oli itse vaikeassa asemassa. Hän oli oppinut pitämään mr
Direckistä erittäin paljon ja luottamaan häneen, mutta hänen
kiintymyksensä ei tuntunut keksivän itselleen muuta ilmausta kuin
alituisen moitiskelun, jonka esineenä oli mr Direckin ja Amerikan
haluttomuus yhtyä sotaan. Hän oli rakastunut mr Direckiin tämän
ollessa puettuna naamiaispukuun; hän oli nuori nainen, joka piti
kauniista ruumiinrakenteesta ja koreista väreistä enemmän kuin
itse arvasikaan. Tietämättään hän moitti mr Direckissä juuri sitä,
ettei tämä näyttänyt ollenkaan taipuvaiselta siirtämään naamiopuvun
henkeä arkielämään. Alussa oli vieras koskettanut sekä hänen
mielikuvitukseensa että aisteihinsa ja hän halusi samanlaista jatkoa.
Mutta sen sijaan näyttikin mr Direck yhä enemmän eksyvän alinomaisiin
kiintymyksensä vakuutteluihin ja ihmisystävällisten palvelusten
omantunnontarkkaan suorittamiseen. Mr Direck koki nyt lakkaamatta
vakuuttaa hänelle, että vain se mitä hän teki oli hänen asemassaan
oikeata ja kunniallista. Hän ei käsittänyt -- eikä sitä käsittänyt
Cissie'kään -- että hänen vilpittömyytensä ja järkevyytensä olivat
omiansa Cissie'ä ärsyttämään. Nähdessään Cissie'n ärtyneenä koetti
mr Direck olla entistäkin vilpittömämpi ja järkevämpi ja teki sen
mahdollisimman selvällä ja huomattavalla tavalla.
Kaikesta huolimatta Cissie tunsi ja huomasi, että kysymyksessä oli
hyvä nuori mies, oikein oivallinen nuori mies, hellä, luotettava,
tavallaan hitaan voimakas, ehdottomasti rehti, kuin suuri kiltti
lapsi, lahjomattoman rehellinen. Ja niin avuton hänen käsissään.
Cissie voi häntä loukata ja saattaa hänet surumieliseksi, mutta ei
voinut järkyttää hänen hitaasti muodostuneita vakaumuksiansa.
Kun Cissie menneinä romanttisina päivinään oli nähnyt unta kohtalon
häntä varten varaamasta sulhasesta, oli hän ajatellut, että tuon
tulevan piti olla aina _täydellinen_, heidän molempain piti aina olla
oikeassa (ja, jos niin vaadittiin, koko muun maailman väärässä). Hän
ei ollut milloinkaan ajatellut voivansa kiintyä tunteillaan mieheen,
jonka mielipiteitä hän ei hyväksynyt ja joka toiminnassaan rikkoi
hänen asettamiansa sääntöjä ikäänkuin kelpo norsu, joka piikkisauvan
piston tuntiessaan vavahtelee, mutta ei tottele...
Niinpä Cissie jankutti hänelle ja kiusasi häntä, tahtomatta
milloinkaan kuunnella hänen selityksiänsä. Mr Direckillä taas
oli aivan hirmuinen halu selittää omaa asemaansa. Sotatarpeita
koskevan omantunnonasian hän tunsi erikoisen arkaluontoiseksi ja
vaikeaksi seikaksi. Hän olisi halunnut saada Cissie'n kuuntelemaan
ja paremmin syventymään asian vaikeuksiin. Mutta Cissie käytti
nopeata englantilaista ajatusvälähtelyä, joka ei ole niinkään paljon
ajattelua kuin tunnetta. Mr Direck rakasti tuota välähtelyä, vaikka
olikin varma siitä, että se saattoi tehdä vääryyttä.
Cissie'n mielipide, jonka mukaan hänen oli lähdettävä sotaan, sai
hänet tuntemaan itsensä luopioksi; Cissie'n väite, että hän oli
tavallaan englantilainen, vaikutti häneen, vaikka järki olikin
sitä kumoamassa. Kaikkien näiden hämmennysten vallitessa mr Direck
oli iloinen, kun keksi puolueettoman tehtävän, jota suorittaessaan
hän voi koko sydämellään olla Cissie'n puolella ja toimia hänen
hyväksensä.
Hän haeskeli Teddyn kohtalon todistajia uhrautuvan itsepintaisesti.
Sill'aikaa toinen pulma ratkesi ihan itsestään. Hänellä oli joitakin
aikoja ollut mielessään eräs aatos. Eräänä kauniina päivänä hän
huomasi, että se olikin oiva mielijohde. Hän voi olla rikkomatta
amerikkalaisuutensa asettamia omantunnonesteitä ja samalla kuitenkin
tehdä Cissie'n mieliksi. Hän teki niin.
Saapuessaan Cissie'n kehoituksesta esittämään Teddyn kohtaloa
koskevia sitovia todistuksia hän ei saapunut tavallisessa puvussaan.
Hänen mielestään oli puku niin ihmeellinen, että se tuntui huutavan,
kajahtelevan kuin torventörähtely hänen kulkiessaan läpi Lontoon
Liverpool Streetin asemalle. Uusi puku tuntui hänestä tapahtumalta,
jolla oli kansainvälinen merkitys; sen vaikutus saattoi hänen
mielestään ilmetä aina Berliinissä asti. Ja kumminkin oli puku perin
tavallinen, niin yleisesti käytetty näinä aikoina, että Cissie, joka
tuli häntä vastaan asemalle, mieli Lettyn surun täyttämänä, ei sitä
huomannut, vaan pikemmin tunsi kuin havaitsi hänet voimakkaammaksi
ja komeammaksi kuin milloinkaan -- lukuunottamatta hänen ensimäistä,
mielikuvitukseen koskettavaa esiintymistään naamiopuvussa, jonka
Teddy oli hänelle valinnut tuona huolettomana aikana, jolloin
kuolemaa ei vielä maailmassa ollut. Ei Lettykään, vaikutelmille
vastahakoinen ja oikullinen kun oli, huomannut mitään ihmeellistä
hänen ihmeellisessä puvussaan.
Hän esitti kertomuksensa. Se oli omituinen, epätasainen, monesta
tiedonannosta koottu kertomus...
"Arvaan kyllä", virkkoi Letty, "että jos nyt sanon teille, etten usko
tuon upseerin olleen Teddyn, niin te luulette minun olevan päästäni
vialla... Mutta minä en sitä usko."
Tuon sanottuaan hän istui hetkisen hiljaa tuijottaen suoraan eteensä.
Sitten hän äkkiä nousi ja alkoi ottaa hattuansa ja viittaansa
keittiönoven takana olevasta naulakosta. Viitan raksi oli kiertynyt,
hän yritti hermostuneesti saada sitä auki ja kiskaisi sen vihdoin
poikki.
"Minne sinä menet?" huudahti Cissie.
Letty tiuskasi yli olkansa kuin riitelevä akka:
"Minä menen ulos -- minne tahansa." Hän kääntyi päin, viitta
kädessään. "Enkö saa mennä ulos, jos haluan?" tiedusti hän. "Siellä
on kaunis ilma... Enkö saisi mennä?... Te kai arvelette, että minun
pitäisi heti paikalla hyväksyä mitä te juttelette. Hymyillä vain ja
sanoa: _Todellakin!_... Vai jäi hän taloon miesten perääntyessä! Sepä
sukkelaa! Ja sitten olla sitä asiaa sen enempää ajattelematta...
Muuten minun täytyykin lähteä ulos. Te haluatte jäädä kahden kesken.
Haluatte kuherrella. Tehkää hyvin, niin kauan kuin voitte!"
Sitten hän puki ylleen hatun ja viitan, painoi hatun lujasti päähän
ja sanoi jotakin, mitä Cissie ei heti ymmärtänyt.
"_Hänen_ vuoronsa tulee pian jossakin juoksuhaudassa. Kun hän nyt on
tehnyt päätöksensä... Hän olisi voinut tehdä sen pikemmin..."
Hän käänsi selkänsä, ikäänkuin olisi unohtanut heidät. Hetkisen
hän seisoi, kuin olisivat hänen jalkansa olleet puuta, jalat aivan
toisenlaisessa asennossa kuin tavallisesti. Hän asteli hitain,
pitkin, epävarmoin askelin. Hän lähti ulos -- ikäänkuin olento, joka
on kuolettavasti haavoittunut, mutta vielä kävelee -- ulos syksyiseen
auringonpaisteeseen. Hän jätti oven jälkeensä selkoselälleen.
4.
Cissie, jonka silmissä näkyi huoli sisaresta, ei ollut vieläkään
tajunnut sitä tosiasiaa, että mr Direckin yllä oli kanadalaisten
univormu...
Mr Direck seisoi hänen takanaan häveten sitä, että hänen mielessään
saattoi tällaisena hetkenä olla niin eloisana tuo tosiasia ja sen
huomaamatta jääminen.
5.
Cissie oli osannut arvioida sisarensa sielullisen tilan aivan
oikein. Kostonunelma ei ollut vielä vallannut Lettyn mieltä niin
lujasti, että hän olisi kyennyt kestämään Teddyn kuolemaa koskevain
sitovain todisteiden antamaa iskua. Letty lähti auringonpaisteeseen
maailmaan, nyt melkein täysin varmana siitä, että Teddy oli kuollut,
ja hyvin tietäen, että hänen draamalliset ja kauhistuttavat
kostosuunnitelmansa olivat kadonneet. Hän tiesi todellisuudessa
olevansa kykenemätön mitään sellaista suorittamaan...
Hän lähti ulos kasvot jäykkinä ja katse onttona, mutta sittenkin
hänestä tuntui siltä, kuin olisi ankara paino pudonnut hänen
olkapäiltään. Asia oli valmis: ei ollut enää mitään toivottavaa eikä
mitään pelättävää. Hän olisi säikähtänyt ja hävennyt, jos olisi
huomannut, kuinka paljon keveämpi hänen mielensä nyt oli.
Hän tahtoi olla yksin. Hän tahtoi olla kaikkien silmien
näkemättömissä. Hän oli kuin olento, joka kauan painajaisunessa
nukuttuaan vihdoinkin herää kuulaaseen, koleaan päivänvaloon. Hänen
täytyi tunnustella itseään tajutakseen sen todeksi; hänen täytyi
avata mielensä tälle ilottomalle auringonpaisteelle, tälle uudelle
maailmalle, jossa ei ollut enää oleva Teddyä, eikä mitään todellista
kostoa eikä korvausta menetetystä Teddystä. Teddy oli mennyttä...
Näihin asti hänessä oli ollut vihainen tunto, että Teddy oli häneltä
ryöstetty -- ikäänkuin Teddyä olisi pidetty häneltä piilossa. Nyt ei
enää ollut Teddyä ryöstettävissä...
Hän kulki halki hajanaisen kylän ja poikki kenttien mäenrinteelle,
joka viettää kohti Mertonsome'ia ja sen kellotapulia. Siinä missä
rinne alkaa hän heittäytyi pensas-aidan varjoon tien viereen,
lähelle polun jalkaporrasta, ja makasi liikahtamatta. Hän ei mitään
miettinyt, pysytteli pikemmin aivan ajatuksettomana odottaen
vaikutelmain tuloa...
Ikäänkuin olisi tuijotellut maailmaa tyhjin katsein...
Hän ei tiennyt oliko kulunut viisi minuuttia vai puoli tuntia, kun
hän huomasi, että joku oli häntä katselemassa. Kun hän kääntyi
kiivaasti päin rauhanhäiritsijää, oli hänen edessään pastori Dimple,
toinen jalka porraspuulla ja pyylevissä kasvoissa hämmingin ja
säikähdyksen ilme.
Hän ymmärsi heti. Jo neljässä eri tilaisuudessa Teddyn katoamisen
jälkeen oli hän nähnyt tuon kelpo miehen astelevan luokseen, aina
ilmeisesti varmoin päätöksin ja aina yhtä epäröiden kuin nytkin.
Onnenpäivinään olivat he, hän ja Teddy, usein jutelleet hänestä,
tehneet hänestä pilaa ja pitäneet hauskaa hänen kustannuksellaan.
Hän oli heidän kummankin mielestä yhtä hyvä kuin Jane Austenin mr
Collins. Hän muistutti todella erehdyttävästi mr Collinsia, paitsi
että oli lihavampi. Ja nyt hän oli kuin läpinäkyvä Lettyn terävän,
tutkivan katseen edessä. Letty tiesi, että pastorin tottumukset,
hänen soveliaisuudentuntonsa ja hänen kunnioituksensa omaa virkaansa
kohtaan kehoittivat häntä tarjoamaan hengellisiä palveluksiaan ja
lohdutuksiaan, lausumaan latteita ystävällisyyksiään ja taputtelemaan
pehmoisella kädellään. Hän tiesi senkin, että pappi pelkäsi häntä.
Hän tiesi, että tuo vanha kelpo humbugi sydämensä syvyydessä varsin
hyvin tajusi olevansa vanha humbugi parka ja tajusi Lettyn olevan
hänen salaisuudestaan selvillä. Ja pohjaltaan pastori epäilemättä oli
liian rehellinen pakottaakseen latteita lohdutuksiaan kenellekään,
joka ei kyennyt olemaan niistä kiitollinen. Jos Letty olisi voinut
niistä iloita, ei hän olisi tuntenut mitään tunnonvaivoja. Hän
oli olemukseltaan särkynyt mies: kykenemätön täyttämään itselleen
asettamiansa vaatimuksia.
Hän oli ollut iltapäiväkävelyllään, kävelemässä "terveydekseen".
Hän oli huomannut jalkaportaan takana makaavan Lettyn oikeaan
aikaan voidakseen vielä kääntyä takaisin. Mutta sitten oli tullut
onneton, typerä epäröinnin hetki. Nyt tuijotti Letty häneen kylmin,
ilmeettömin katsein.
Hän tuijotteli vastaan, kunnes hänen pyylevät, punakat kasvonsa
olivat pelkkää hämminkiä. Hän oli pahassa pulassa. Aivan kuin he
olisivat sanoneet toisilleen tuhansia sanomattomia asioita.
"En aikonut", sanoi hän, "häiritä".
Jos hänellä olisi ollut tehoisa sielunlääke, kuinka mielellään hän
olisikaan sen antanut!
Hän mursi lumouksen astelemalla takaisin polulle. Hän teki käsillään
eleen ikäänkuin olisi aikonut niitä väännellä. Sitten hän oli paennut
polkuja myöten -- melkein juosten.
"Tyttö rukka!" huusi hän. "Tyttö rukka", ja jätti hänet sinne
tuijottelemaan.
Letty tuijotteli -- ja sitten hän puhkesi nauramaan.
Tuopa oivallista. Juuri tuollaista sopi kertoa Teddylle, kun hän
vihdoinkin palaisi ja hänelle voisi jotain kertoa. Sitten hän jälleen
tajusi, ettei mitään ollut olemassa ja ettei koskaan voisi enää
mitkään kertomukset tulla kysymykseen. Äkkiä hän alkoi itkeä.
"Voi Teddy, Teddy", nyyhkytti hän kyynelten virratessa. "Kuinka voit
minut jättää? Kuinka jaksan sen kestää?"
Hän ei ollut vuodattanut yhtään kyyneltä sen jälkeen kun ensimäiset
tiedot olivat saapuneet, mutta nyt hän voi itkeä, voi itkeä surunsa
ilmi. Hän antautui hillittömästi tämän siunatun lievikkeen valtaan.
6.
Itku taukoaa viimein, ja niin makasi Letty hiljaa laskevan auringon
punervassa valossa.
Hän makasi niin hiljaa, että eräs ruokaa etsivä punarintasatakieli
lehahti alas nurmikolle vain parin sylen päähän hänestä ja pysähtyi
siihen häntä katselemaan. Sitten se hypähti vielä hiukan lähemmäksi.