rauhanihanteistanne. Sanotte olevanne liian ylpeitä käydäksenne
taisteluun. Mutta new-yorkilaiset liikemiehenne paljastavat teidät.
Joka toisessa New-Yorkin liikekonttorissa on nykyään pieni, painettu
kortti, joka ilmaisee Amerikan todellista rauhanrakkautta. Heillä
on kiire, nähkääs. Kauppa käy tosiaankin hyvin. Ja jotta mitään
keskeytystä ei tapahtuisi, naulaavat he seinään tuon kortin: 'Emme
yhdy sotaan!' Ajatelkaahan: 'Emme yhdy sotaan!' Tässä on kysymyksessä
koko ihmiskunnan kohtalo, ja Amerikka ottaa osaa vain hiukan
murisemalla, kun saksalaiset upottavat _Lusitania'n_ ja murisemalla
oikein ankarasti, jos me pidätämme laivan tai pari tai jos jokin
tuhma satamakapteeni ottaa liikaa maksua. Muuten -- 'Emme yhdy
sotaan!'...
"No niin, älkää yhtykö! Älkää tulko minulle juttelemaan! Vuosi
takaperin te selailitte kirkonkirjoja saadaksenne selkoa
essexiläisestä sukujuurestanne. Älkää yhtykö! Selityksiä! Mitä
minä selityksistä? Ja --" tässä hän matki vieraansa äänenpainoa ja
ajattelutapaa -- "erinomaisista vaikeuksistanne".
Hän nousi ja jäi seisomaan epäröiden. Hän tiesi olleensa suunnattoman
kohtuuton Amerikasta puhuessaan ja häpeällisen loukkaava vierasta
kohtaan, joka osoitti hänelle luottamusta, ja hän tiesi, ettei
hänellä ollut oikeutta lopettaa puhettaan yhtä väkivaltaiseen tapaan.
Mutta erinomaisen lievittävältä se tuntui. Ja mitä asian korjaamiseen
tulee --
_Ei!_ hän oli iloinen, että oli tullut tuon sanoneeksi...
Mr Direck kuuli hänen menevän hallin läpi ja tempaisevan pienen
oleskeluhuoneen oven kiivaasti kiinni jälkeensä...
Mr Direckiä oli syvästi kuohuttanut tuon purkauksen moraalinen
paheksuminen ja mr Britlingin äänen kiusaantunut sävy. Hänkin oli
noussut seisomaan, mutta ei seurannut isäntäänsä.
"Syynä on poika", virkkoi mr Direck vihdoin kääntyen luottavasti
kirjoituspöydän puoleen. "Mitäpä hänen kanssaan voisi keskustella?
Sehän on hänelle täyttä kadotusta..."
20.
Mr Direck sanoi hyvästi mrs Britlingille ja lähti hitaasti kulkemaan
pientä tupaa kohti, mutta hän ei mennyt sinne asti. Hän tunsi, että
sieltä löytyisi vain toinen kiusattu sielu.
"Mitä hyödyttää kulkea täällä jaaritellen?" virkkoi mr Direck.
Hän pysähtyi polun jalkaportaalle ja istuutui vaipuen syviin
mietteisiin. "Ainoastaan yksi asia voi saada hänet vakuutetuksi",
sanoi hän.
Hän ojensi sormiaan. "Ensin tuo", kuiskasi hän, "ja sitten tuo. Niin
se on."
Hän eteni aina siihen tien käänteeseen, josta näkee tuvan, ja seisoi
hetkisen sitä katsellen.
Hän palasi entistä alakuloisempana asemalle, ja joka askeleella,
jonka hän otti, tuntui hänestä, että olisi parempi nähdä Cecily
vihaisena ja herjaavana kuin jättää hänet kokonaan näkemättä.
Postikonttorin luona hän pysähtyi ja kirjoitti postikortin.
"Cissie hyvä", kirjoitti hän. "Minä matkustin tänne tänään saadakseni
nähdä teidät -- mutta muutin päätökseni. Minä lähden kohta takaisin,
ottaakseni jotakin selkoa Teddystä. Jollakin tavoin minä saan sen
asian selväksi. Minä matkustan ympäri ja otan siitä selkoa jollakin
tavoin, vaikkapa minun pitäisi lähteä Saksan rintamalle siinä
tarkoituksessa. Ja kun tuo asia on selvä, on minulla jotakin muuta
mielessä -- niin, se tulee poistamaan väliltämme koko tämän pienen,
puolueettomuutta koskevan ikävyyden, joka on kasvanut niin suureksi.
Minä pidän teistä paljon, Cissie."
Enempää ei korttiin mahtunut.
21.
Ikäänkuin kaikki Dower House'in asukkaat olisivat sitä odottaneet,
saapui sitten tieto Hugh'n kaatumisesta.
Sähkösanoman toi esiliinaan puettu tyttö, eikä poika kuten ennen,
sillä pojat tekivät nyt nuorukaisten töitä ja nuorukaiset niiden
miesten töitä, jotka olivat lähteneet sotaan.
Mr Britling seisoi ulko-ovella, hän oli seisonut katselemassa
myöhäisen lokakuun lehviä, joihin lankesi ehtoopäivän lämmin
valaistus, kun sanantuoja saapui. Hän avasi sähkösanoman toivoen,
kuten aina Hugh'n lähdön jälkeen sähkösanomaa avatessaan, ettei
se sisältäisi niitä sanoja, jotka hän nyt luki, että se puhuisi
haavoittumisesta tai kaikkein pahimmassa tapauksessa 'katoamisesta',
että se kenties voisi tuoda kerrassaan ilahduttavan uutisen,
ilmoittaisi lyhyen kotonakäynnin, johon viime kirje oli viitannut.
Hän luki lopullisen, lyhytsanaisen tiedonannon ja virallisen
surunvalituksen. Hetkisen hän seisoi aivan hiljaa tuijotellen
sanoihin...
Sähkösanomakonttorista Dower House'iin oli neljännesmaili, ja
hänellä oli aina tapana antaa lantti sähkösanomantuojalle. Nyt hän
olisi mielellään tahtonut päästä eroon tytöstä, joka punaisine
polkupyörineen seisoi odottaen hänen edessään. Hän tunsi itsensä
pahoinvoivaksi ja rasittuneeksi, hän oli varma, että ellei hän
voimiaan ponnistaen pysyttelisi kylmänä ja tyynenä, niin hän itkisi
ääneen. Hän kopeloi taskuaan: siellä oli joitakin kuparikolikoita ja
yksi shilling. Hän otti esiin kaikki ja tuijotteli niitä.
Hänellä oli omituinen, järjetön tunne, että tytön pitäisi saada
puoli shillingiä tuollaisesta sähkösanomasta. Asia vaivasi häntä.
Hän olisi tahtonut antaa tyttöselle puoli shillingiä, mutta hänellä
ei ollut niin paljon kuparia; hän ei tiennyt mitä tekisi, eivätkä
hänen aivonsa toimineet. Olisi sopimatonta antaa kokonainen shilling,
mutta ei hän toisaalta voinut kuparilanttejakaan antaa niin tärkeästä
asiasta kuin Hugh'n kuolemasta. Sitten koko tuo ongelma katosi, ja
hän ojensi lapselle shillingin. Tyttö tuijotti häneen kysyvästi ja
epäillen. "Tuleeko siihen vastaus, sir?"
"Ei", sanoi hän. "Se on sinulle. Kaikki... Se on erikoinen
sähkösanoma... Tärkeitä uutisia..."
Tuota sanoessaan hän kohtasi tytön katseen ja tuli yht'äkkiä siihen
vakaumukseen, että tyttö aivan hyvin tiesi, minkä tiedon sähkösanoma
oli tuonut, ja että häntä säikähdytti tuon julman uutisen juhlallinen
käsittely. Mr Britling epäröi, tuntien että hänen oli sanottava
jotakin lisää, ettei se, mitä hän oli sanonut, ollut riittävää, mutta
sitten hän päätti hinnasta mistä hyvänsä vapautua tytön katseesta,
joka yhä oli tähdätty hänen kasvoihinsa. Tyttö ei tehnyt liikettäkään
poistuakseen. Hän tuntui painavan mieleensä mr Britlingiä, tekevän
huomioita voidakseen ne sitten kertoa, ahnaasti, olemuksen joka jänne
vireessä. Mr Britling kulki hänen ohitsensa puutarhaan ja unohti
kohta, että hän oli olemassakaan...
22.
Viimeksi kuluneina viikkoina hän oli melkein lakkaamatta
ajatellut tätä mahdollisuutta ja kuitenkin hän huomasi nyt, kun
se oli muuttunut todellisuudeksi, ettei hän ollut ajatellut sitä
milloinkaan, että hänen täytyi olla yksin tarkastellakseen tuota
hirveätä ja kauhistuttavaa tosiasiaa häiriytymättä ja yhteen menoon.
Hän näki vaimonsa tulevan käytävää pitkin ruusujen keskitse.
Hän joutui tunteiden valtaan, jotka olivat yhtä omituisia ja
selittämättömiä kuin nuoruusiällä. Hän tunsi nyt aivan samaa kuin
poikavuosinaan, kun oli tunnustettava vanhemmille jokin ikävä asia.
Hän tunsi olevansa voimaton sitä vielä hänelle ilmaisemaan, tunsi,
ettei hän jaksaisi kertoa asiaa huomioita tekevälle kuuntelijalle.
Hän kääntyi äkkiä vasemmalle. Hän meni, ikäänkuin ei olisi häntä
huomannutkaan, nurmikon poikki kohti pientä huvimajaa, joka sijaitsi
maantietä vallitsevalla pienellä kumpareella. Hänen jälkeensä
huudettiin, mutta hän ei vastannut...
Hän ei halunnut katsoa taakseen, mutta hetkisen hänen kaikki aistinsa
olivat vireissä saadakseen tietää tultiinko jäljessä. Päästyään
huvimajan turviin hän tohti katsoa taaksensa.
Kaikki oli hyvin. Mrs Britling oli menossa sisään.
Hän veti jälleen sähkösanoman taskustaan, varovasti, melkein
syyllisyyttä tuntien, ja luki sen uudelleen. Hän käänteli sitä ja
luki sen vieläkin kerran...
_Kaatunut_.
Sitten hänen oma äänensä, joka kuului käheältä ja oudolta hänen
korviinsa, lausui julki hänen ajatuksensa.
"Hyvä jumala! Kuinka sanomattoman mieletöntä... Miksi annoin hänen
lähteä? Miksi annoin hänen lähteä?"
23.
Mrs Britling ei saanut tietää heitä kohdanneesta iskusta
ennenkuin päivällisen jälkeen saman päivän iltana. Hän oli
niin tottunut olemaan välittämättä miehensä käsittämättömistä
mielialanvaihdoksista, ettei hän huomannut hänessä mitään
traagillista ennenkuin heidän pöydässä istuessaan. Mr Britling tuntui
raskasmieliseltä, jurolta ja välttelevältä, mutta tuontapainen
nyrpeys ei ollut mitään harvinaista. Mrs Britling tiesi, että asiat
ja seikat, jotka hänestä itsestään tuntuivat perin joutavilta,
esimerkiksi poliittiset puheet, joita _The Times_ selosti, pienet
elämää koskevat mietelmät, jotka kenties tehtiin aivan sattumalta,
jopa pelkät eleetkin voivat saada hänet siten pois raiteiltaan.
Mrs Britling oli oppinut jättämään sellaiset synkät puuskat
huomiotta. Mutta kun hän päivällispöydässä loi katseensa mieheensä
ja näki kalpeat, ränstyneet kasvot ja epätoivoiset silmät, jotka
aavistuttelevasti katselivat häntä, niin hän tunsi pistoksen
sydämessään.
"Hugh!" huudahti hän ja lisäsi kuin kylmän kysyvästi: _"Mitä on
tapahtunut?"_
He katselivat toisiaan. Mr Britlingin kasvot sulivat ja alkoivat
väristä.
"Minun Hugh'ni", kuiskasi hän. Muutamia silmänräpäyksiä olivat
molemmat vaiti.
_"Kaatunut"_, sanoi hän, nousi äkkiä nyyhkien ja kopeloi taskuaan.
Tuntui siltä kuin hän ei milloinkaan löytäisi mitä etsi. Vihdoin se
tuli esiin, rypistynyt sähkösanoma. Hän heitti sen vaimonsa eteen,
työnsi kömpelösti tuolin pöytään ja lähti nopeasti huoneesta. Hän
kuului nyyhkyttävän. Mrs Britling ei ollut enää uskaltanut katsoa
häntä kasvoihin.
_"Voi!"_ huudahti hän huomatessaan, että oli saanut mahdottoman
tehtävän suoritettavakseen.
"Mitä minä _sanonkaan_ hänelle?" puheli hän sähkösanoma kädessään.
Sisäkkö tuli huoneeseen.
"Viekää päivällinen pois!" sanoi mrs Britling seisten paikallaan
pöydän ääressä. "Master Hugh on kaatunut..." Sitten hän lisäsi
valittavin äänin: "Mitä minä _sanonkaan?_ Mitä _sanonkaan?_"
24.
Tuona iltana mrs Britling ponnisteli enemmän kuin koskaan
ennen elämässään murtautuakseen pois siitä itsetarkastelun
voimattomuudesta, johon hän oli kahlehdittu. Hän ei ollut milloinkaan
ennen siinä määrin halunnut olla vapaa ja välitön; hän ei ollut
milloinkaan ennen siinä määrin tuntenut, millaisia esteitä olivat
arkuus, itsekritiikki ja syvään juurtunut tottumus aina pidättymään.
Surun heijastus raateli häntä. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi
tahtonut antaa henkensä ja koko maailman voidakseen lohduttaa
miestänsä Mutta hän ei voinut keksiä mitään lohduttavaa. Hän lähti
ruokasalista halliin ja kuulosti. Hiljaa kulki hän yläkertaan
ja miehensä ovelle. Siihen hän pysähtyi. Hän ei voinut kuulla
hiiskahdustakaan huoneesta. Hän ojensi kätensä, vaani hiukan
ovenkahvaa, mutta säikähti kalahdusta ja omaa rohkeuttaan. Hän veti
kätensä takaisin, teki epätoivoisen liikkeen ja hiipi sitten takaisin
omaan huoneeseensa, kasvot tuskan kalventamina.
Hänet oli henkisesti musertanut tuo onnettomuus, jota hän tähän
hetkeen asti ei ollut koskaan uskaltanut edes oikein ajatella. Koko
hänen tajuntansa täytti nyt yksi ainoa kuva: hän näki miehensä,
haavoittuneena ja verissään kuin jokin surkuteltava elukka. Hän
tuskin ollenkaan ajatteli Hugh'ta. "Voi, mitä _teenkään_ hänelle?"
kyseli hän itseltään istuutuen sytyttämättömän takkatulen ääreen
huoneessaan... "Mitä sanonkaan tai mitä teenkään?"
Hän hautoi tuota mielessään, kunnes alkoi väristä vilusta. Sitten hän
sytytti tulen...
Vasta myöhään ja lukemattomien päätösten ja epäilysten jälkeen mrs
Britling meni miehensä luo. Mr Britling istui tulen ääressä pää
käsien varassa ja odotteli häntä; hän tiesi vaimonsa tulevan ja
ajatteli sill'aikaa poikaansa ajatuksen tuskin liikkuessa paikaltaan.
Hänen liikahduksensa ilmaisi, että hän oli huomannut vaimonsa tulon,
mutta hän ei kääntynyt katsomaan. Kun tulija astui lähemmäksi,
väistyi hän hieman.
Tulija seisahtui hänen viereensä ja uskalsi koskea häneen aivan
hiljaa, silittää hänen päätänsä.
"Rakas", sanoi hän. "Rakas rukkani!"
"Se on sinulle niin kauheaa", sanoi hän sitten, "se on niin kauheaa.
Minä tiedän, kuinka sinä häntä rakastit..."
Mr Britling kätki kasvonsa käsiinsä ja oli aivan hiljaa.
"Rakkaani", sanoi mrs Britling, yhä silittäen hänen hiuksiaan, "rakas
rukkani!"
Sitten hän toisti tuon "rakas rukkani" kerran toisensa jälkeen, kun
ei keksinyt muuta sanomista. Hänellä oli mitä parhain halu lohduttaa
miestään, mutta aivan pian hän huomasi epäonnistuvansa lohduttajan
osaa esittäessään. Se lisäsi epäonnistumista, ja samalla kasvoi
lamaava avuttomuuden tunne entistä voimakkaammaksi...
Yht'äkkiä hänen hyväilevä kätensä pysähtyi. Yht'äkkiä hän näyttäytyi
todellisena naisena.
"Minä en pääse sinua lähelle!" huudahti hän ääneen. "En pääse sinua
lähelle. Tekisin mitä hyvänsä... Sinä! Sinä, jonka sydän on melkein
murtunut..."
Hän kääntyi ovea kohti epävarmoin askelin, kyynelten sumentaessa
silmiä.
Mr Britling otti kädet kasvoiltaan. Hän nousi seisaalleen
hämmästyneenä. Hän tunsi sääliä ja sääli sai hänet ymmärtämään --
se tuli kuin vihuri keskelle hänen murhettansa. Hän astui askeleen
eteenpäin ja sulki vaimonsa syliinsä.
"Rakkahin", sanoi hän, "älä jätä minua yksin..."
Menijä kääntyi itkien hänen puoleensa ja kietoi käsivartensa hänen
kaulaansa. He itkivät molemmin.
"Rakkaani", sanoi mr Britling, "rakas vaimoni. Ellei sinua olisi --
luulen, että voisin surmata itseni tänä yönä. Älä itke, rakkaani,
älä itke! Sinä et tiedä, millainen lohdutus olet minulle. Et tiedä,
millainen apu olet minulle."
Hän veti hänet luokseen, painoi poskensa hänen poskeensa...
Hänen sydämensä oli niin arka ja haavoittunut, ettei hän voinut
sietää toisen ihmisen onnettomuutta. Hän istuutui, veti vaimonsa
polvelleen ja sanoi hänelle mitä suinkin keksi rauhoittaakseen
ja lohduttaakseen häntä ja saadakseen hänet tuntemaan oman
lohduttaja-arvonsa. Hän puhui kaikista heidän elämänsä valoisista
puolista, sen kaikista puolista, mutta ei maininnut kertaakaan tuota
rakastettua, kalvennutta nuorukaista, joka nyt häntä odotti... Hän
sai odottaa vielä hetkisen...
Vihdoinkin mrs Britling poistui miehensä luota.
"Hyvää yötä", sanoi mr Britling saattaen hänet ovelle. "Olit hyvä,
kun tulit minua lohduttamaan", lisäsi hän...
25.
Hän sulki hiljaa oven vaimonsa mentyä.
Ja tuskin oli ovi sulkeutunut, kun hän jo unohti vaimonsa. Hän oli
heti jälleen yksin, sanomattoman yksin. Hän oli yksin tyhjässä
maailmassa...
Yksinäisyys koski häneen kuin isku. Hänellä oli monta, joista oli
huolehdittava, hänellä oli velvollisuuksia. Mutta hänellä ei ollut
yhtään, jolle olisi voinut itkeä surunsa...
Hetkisen hän seisoi avoimen ikkunansa luona. Hän katsahti sänkyyn,
mutta tiesi, ettei nukkumisesta tulisi mitään tänä yönä -- vasta
uupumus voisi hänet nukuttaa. Hän silmäili kirjoituspöytää, jonka
ääressä hän oli niin usein työskennellyt. Mutta kirjoittaminen oli
menettänyt kaiken merkityksen...
Huoneessa-olo kävi sietämättömäksi. Hänen täytyi lähteä ulos. Hän
kääntyi ikkunaan. Sieltä kuului yökehrääjän meluava laulu, kauempana
ääntelivät hirvet, sieltä häämöttivät tummat puut, pimeys, taivas
kirkkaana ja kaukaisena ja lukemattomain tähtien peittämänä... Tähdet
tuntuivat tekevän huomioita. Ne olivat kuin katselevia silmiä. Hän
tahtoi mennä ulos niitten luo...
Hän meni hyvin hiljaa käytävän ovelle, vielä varovaisemmin hän kulki
rapputasanteen poikki ja rappuja alas. Pari kertaa hän pysähtyi
kuuntelemaan.
Erinomaisen varovasti hän avasi ulko-oven...
Hän meni suoraan pimeään, ja äkkiä oli hänen poikansa kaikkialla
hänen läheisyydessään, leikki, kiipeili seetripuihin, teki
ihmeellisiä käänteitä polkupyörällään pihamaalla, jutteli vakavasti
tulevaisuudestaan, loikoili nurmikolla, hengästyi hockey-pelissä ja
piirusteli hullunkurisia pilakuvia. He kävelivät jälleen edestakaisin
vierekkäin -- juuri tällä paikalla -- puhellen vakavasti, mutta
hiukan arastellen...
Tässä he olivat seisoneet hiukan hämillään, ennenkuin poika meni
sanomaan hyvästi äitipuolelleen lähteäkseen isän seurassa asemalle...
"Huomenna minä ryhdyn jälleen työhön", kuiskasi mr Britling, "mutta
tänä yönä -- tänä yönä... Tämä yö on sinun... Voitko kuulla minua,
voitko kuulla? Isäsi... joka toivoi sinusta..."
26.
Hän meni hockey-kentän äärimäiseen kulmaan, käyskeli siellä hetkisen
ja seisoi sitten kauan hiljaa molemmat kädet aidalla ja tuijotellen
jäykästi pimeyteen. Vihdoin hän kääntyi takaisin ja kulki hapuillen
ja kompastellen ruusupuutarhaan päin. Okainen oksa repi hänen
kasvojaan ja ärsytti häntä. Kärsimättömänä hän työnsi oksan syrjään,
jolloin se repi hänen kättään. Hän hakeutui lehtimajan sohvalle ja
istui siinä itsekseen kuiskaillen. Sitten hän aivan hiljeni, nojasi
käsivarttaan sohvan selkäpuuhun ja päätään käsivarteensa.
KOLMAS OSA
MATHING'S EASYN TESTAMENTTI
ENSIMÄINEN LUKU.
Mrs. Teddy lähtee kävelylle.
1.
Englannissa, missä surupuku oli ollut jotenkin harvinainen näky,
käveli nyt lokakuisen auringon paisteessa kaikkialla naisia ja lapsia
puettuina uusiin mustiin vaatteisiin. Kaikkialla tapasi henkilöitä,
joita äsken oli kohdannut suru, äitejä, jotka olivat menettäneet
poikansa, vaimoja, jotka olivat menettäneet miehensä, kaikkialla näki
ryöstettyä elämää ja murtuneita toiveita. Värjärit ansaitsivat hyvin
värjäämällä värillisiä vaatteita mustiksi. Myöskin raajarikkojen ja
työhönkykenemättömien miesten luku kasvoi. Niin oli laita Englannissa
ja vielä suuremmassa määrin Ranskassa ja Venäjällä. Kaikissa
liittolaismaissa ja samoin Saksassa ja Itävallassa. Vähää-Aasiaa ja
Egyptiä, Intiaa, Japania ja Italiaa myöten vallitsi suru, maailman
täytti häviö, suru, köyhyys ja onnettomuus.
Ja ne salaperäiset voimat, jotka ihmiskunnalta vaativat kaikkea
tätä, olivat vieläkin tyytymättömiä, ja jokainen päivä toi oman
osansa noita tietoja, jotka mursivat sydämiä ja aiheuttivat uutta
surua, jokainen päivä lähetti kotimaahan uusia joukkoja murtuneita ja
kiusattuja miehiä.
Muutamat turvautuivat toiveisiin, jotka lopulta muuttuivat melkein
kiduttavammiksi kuin synkkä varmuus...
Mrs Teddy kulki kylässä, puettuna kuten tavallisesti ja ilmaisten
luottavaa toivehikkuutta. Teddy oli mainittu häviöluettelossa
"kadoksissa olevana ja kuolleeksi ilmoitettuna", ja Letty oli saanut
kaksi kirjettä hänen tovereiltaan. Niissä kerrottiin, että Teddy oli
jäänyt erään talon raunioihin parin muun haavoittuneen kanssa ja että
kaikki nämä haavoittuneet oli löydetty surmattuina, kun kanadalaiset
valloittivat paikan takaisin. Ketään ei ollut löydetty hengissä.
Myöhemmin oli kanadalaisten taas täytynyt vetäytyä takaisin. Mr
Direck oli nähnyt suurta vaivaa yrittäessään saada käsiinsä Teddyn
haavoittuneita tovereita sekä kysymyksessä olevia kanadalaisia.
Hän oli hakenut heitä Ranskassa ja Lontoossa olevista sairaaloista
saadakseen heiltä jotakin tietoa. Hän teki sen palvellakseen
Cissie'ä. Ainoastaan yksi hänen puhuttelemistaan sotilaista tiesi
Teddystä jotakin varmaa, mutta hänpä tiesikin pelottavan varmoja
asioita. Niitten miesten joukossa, jotka olivat taloon jääneet,
kertoi hän, oli ollut ainoastaan yksi luutnantti ja se oli varmaankin
ollut Teddy. "Häntä oli pistetty ainakin kuuteen kohtaan. Hänen
päänsä oli melkein irrallaan ruumiista."
Direck matkusti kertomaan asian Cissie'lle. "Kerronko sen _hänelle?_"
tiedusteli hän.
Cissie harkitsi asiaa. "Ei vielä", sanoi hän.
Lettyn kasvot muuttuivat noina murheellisina viikkoina, joiden aikana
hän kielsi kuoleman. Hän kadotti raikkaan värinsä muuttuen aivan
kalpeaksi; hänen suunsa sai kovan ilmeen ja silmissäkin oli kylmä
loiste. Hän ei itkenyt milloinkaan, ei ilmaissut millään tavalla
suruaan ja puhui itsepintaisesti Teddystä kuivalla rauhallisella
äänellä alinomaa viittaillen hänen palaamiseensa. "Tämä", voi hän
sanoa, "tulee hämmästyttämään Teddyä", tai "Teddy joutuu suunniltaan,
kun näkee, kuinka minä olen tuon muuttanut".
"Me saamme piankin nähdä hänen nimensä jossakin vankiluettelossa",
sanoi hän. "Hän on haavoittunut ja vankina Saksassa."
Hän kiintyi tuohon ajatukseen. Ei mikään puhunut sen puolesta,
mutta hän ei halunnut kuulla kenenkään sitä epäilevän. Hän alkoi
jo suunnitella pakettien lähettämistä. "He ovat melkein kaiken
puutteessa", sanoi hän. "Heitä kohdellaan inhottavan huonosti. Hän ei
ole vielä saanut tilaisuutta kirjoittaa minulle, mutta minä en pidä
oikeutenani odottaa, kunnes hän pyytää minua lähettämään."
Cissie ei uskaltanut sanoa vastaan.
Jonkin ajan kuluttua Letty kyllästyi odottamaan osoitetta ja vei
ensimäisen pakettinsa postikonttoriin.
"Jos ette tiedä missä vankileirissä hän on..." aloitti postineiti.
"Ikävä kyllä", sanoi Letty. "Minä en tiedä sitä. Pitääkö minun
ruveta sitä odottamaan? Minä otaksuin saksalaisten olevan niin
järjestelmällisiä, ettei se haittaisi."
Postineiti ryhtyi laajoihin selittelyihin, joita Letty ei näyttänyt
kuuntelevan. Hän tuijotteli suoraan eteensä kiinnittämättä katsettaan
mihinkään. Keskustelussa syntyneenä väliaikana hän tarttui
pakettiinsa.
"Ikäväksi hänen käy odottaa", sanoi hän. "Mutta pian minä siitä
säänkin selvän."
Hän vei paketin takaisin kotiin.
"Sitä parempi", sanoi hän, "kun saamme aika hankkia hänelle parempia
yskäkaramelleja -- sellaisia, joita ei osuuskaupassa ole".
Hän asetti paketin keittiöön näkyvälle paikalle, missä se aina oli
tiellä, ja ryhtyi kutomaan Teddylle nuttua lähestyvän pakkasen
varalta.
Mutta eräänä iltana putosi kalpea naamio hetkeksi hänen kasvoiltaan.
Cissie ja hän olivat istuneet ääneti tulen ääressä. Hän oli kutonut
-- hän kutoi hyvin huonosti -- ja Cissie oli ollut lukevinaan, mutta
oli kaikessa hiljaisuudessa pitänyt häntä silmällä. Cissie katseli
hetken harvan kutomuksen vaivalloista syntymistä ja niitä kiukkuisia
ponnistuksia, joita jokainen puikkojen liike vaati. Silloin hän ei
voinut olla tekemättä vastaväitteitä.
"Letty parka!" sanoi hän hyvin hiljaa. "Ajattelehan, jos hän
sittenkin on kuollut."
Letty vastasi hänelle kylmästi tuijottavin katsein.
"Hän on vankina", sanoi hän. "Eikö se riitä? Miksi te minulle
jaarittelette tuolla tavalla? Hän on haavoittunut ja vankina. Eikö
Jumala ole menetellyt jo kyllin surkeasti tehdessään Teddylle
sellaiset kepposet -- meidän Teddyllemme. Viime hetkeen saakka on hän
oleva elossa minulle. Aina siihen asti, kun sota on lopussa. Vielä
kuusi kuukautta sodan jälkeenkin...
"Minä sanon sinulle, Cissie, miksi niin on..."
Hän kumartui pöydän yli ja antoi kutomapuikkonsa liikkeillä pontta
väitteillensä. Hänen puheessaan oli järkevästi moittiva sävy.
"Näetkös", sanoi hän, "jos Teddyn laisten ihmisten pitää saada
surmansa, niin silloin ovat kaikki meidän ajatuksemme elämän
tarkoituksesta, kunniasta, onnesta ja ilosta vääriä, ja tämä maailma
on paholaisten asuinsija, likainen, julma helvetti. Syntyminen
merkitsisi silloin kadotukseen joutumista. Siksi ei saa taipua siihen
ajatukseen, miten todennäköiseltä tuntuneekin, että hän on kuollut...
"Näetkös, jos hän _on_ kuollut, niin julmuus on laki, ja silloin
täytyy jonkun minulle maksaa hänen kuolemansa... Jonkun täytyy
maksaa minulle... Minä odotan kuusi kuukautta sodan jälkeen, mutta
sitten lähden Saksaan ja opin maan olot. Ja sitten minä murhaan
jonkun saksalaisen. En ketä saksalaista hyvänsä, vaan jonkun,
joka kuuluu syypäiden luokkaan. Minä vaadin uhria. Luulisi olevan
suhteellisen helppoa surmata esimerkiksi joku kruununprinssin
lapsista tai joku Baierin prinssi. Minä tulen etupäässä ajattelemaan
saksalaisia lapsia. Minä uhraan niitä Teddylle. Ei luulisi olevan
vaikeata löytää henkilöitä, joiden voi katsoa olevan suoranaisesti
syyllisiä, esimerkiksi myrkkykaasujen keksijöitä, ja tappaa heitä tai
henkilöitä, jotka ovat heille rakkaita. Tai heille välttämättömiä...
Naiset voivat tehdä sellaista paljoa helpommin kuin miehet...