eturintamalle. Ei tiedä edes mitä tapahtuu muutaman mailin päässä
täältä, ennenkuin sanomalehdet saapuvat. Lukemalla hiukan rivien
välejä ja rohkeasti arvailemalla me sovitamme pikku kokemuksemme
isompaan kehykseen. Tietysti minä useinkin olen ajatellut, miten
Teddyn laita lienee. Mutta kumma kyllä en ole juuri tullut
ajatelleeksi, että hän olisi täällä mukana. Se on kummallista, mutta
niin se vain on. En ymmärrä, miksi...
"Minä en tiedä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Täällä ei ole sattunut
mitään sellaista, joka olisi voinut aiheuttaa katoamista. Kaikkien
miestemme kohtaloista on oltu selvillä. Mutta olosuhteet voivat
muuttua jo muutaman mailin päässä toisella kohdalla rintamaa. Hänen
osastonsa on ehkä ollut vihollista likempänä ja on kenties sattunut
hyökkäys ja kahakkaa jostakin juoksuhaudan osasta jommallakummalla
puolen. Toisin paikoin saksalaisten juoksuhaudat ovat tuskin
kolmenkymmenen jardin päässä, ja siellä ne kaivavat miinakäytäviä,
heittävät pommeja ja kiipeävät ylös alinomaa. Me täällä olemme hieman
edenneet. Mutta minä kerron siitä kohta enemmän. Missään tapauksessa
minä en ymmärrä mitään 'kadoksissa-olemisesta'. Nykyään otetaan hyvin
harvoin vankeja. Mutta älkää puhuko siitä Lettylle! Minä koetan
kuvitella kelpo Teddyn siinä...
"Omituinen asia tuo 'kadoksissa'. Se ei ole traagillista -- eikä
säälittävää. Eikä osittain rauhoittavaa, kuten 'joutunut vangiksi'.
Se panee vain miettimään miettimistään. Minä en saa käsiini ketään,
joka tietäisi, missä 14:s essexiläinen on. Kaikki siirrot tapahtuvat
täällä niin salaperäisesti, että me, mikäli ymmärrän, voimme löytää
heidät lähimmästä juoksuhaudasta, kun taas menemme tulilinjalle.
Mutta eräs hyvä mahdollisuus _on_ olemassa. On parasta pitää Lettyä
niin toivehikkaana kuin vain voitte. Toisaalta on olemassa huonoja
mahdollisuuksia. Sellaisena ilmenee asia minulle, katseltuna selvästi
ja ilman tunteenomaista suhtautumista. Minä ajattelen etupäässä
Lettyä. Olen iloinen, että Cissie on hänen luonansa ja olen iloinen,
että hänellä on poika. Pitäkää häntä toimessa! Hän piti pelottavasti
Teddystä. Minä olen nähnyt heitä hyvinkin paljon, joten tiedän sen...
Minä koetan kirjoittaa hänelle pian ja keksinen jotakin rohkaisevaa.
"Mutta nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Olen ollut taistelussa,
suuressa taistelussa, enkä ole saanut naarmuakaan. Olen ottanut
kaksi vankia, minä, omin käsin. Miehiä ammuttiin ihan viereltäni.
Minä en siitä välittänyt vähääkään. Se oli yhtä jännittävää kuin nuo
ankarat taistelut, joita meillä tapasi olla hockey-maalin edustalla.
Minä en välittänyt mistään ennenkuin jälkeenpäin. Sitten, kun olin
juoksuhaudassa iltasella, astuin johonkin liukkaaseen -- uh! Ja
sitten kun kaikki jo oli ohi, sai eräs tovereistani osansa -- se ei
tuntunut rehelliseltä peliltä. Minä ajattelen yhä noita kahta asiaa,
niin että itse taistelu tuntuu melkein kuin unennäöltä. Se muistuttaa
enemmän jotakin kirjasta luettua tai _Illustrated London Newsissa_
nähtyä kuin mitään todella elettyä. Olin niin usein ajatellut:
miltä se tuntuu, miten tulen tekemään? -- että se koettuna tuntui
olemattomalta ja tavalliselta.
"Sanotaan, ettei meillä keväällä ollut riittävästi tykkejä tai
ampumavaroja. Se asia on nyt ainakin korjattu. Ne alkoivat pehmittää
saksalaista jo illalla ja jatkoivat aina aamunkoittoon asti. En ole
koskaan kuullut sellaista meteliä, ja heidän juoksuhautansa -- me
voimme nousta niitä katselemaan saamatta sieltä yhtäkään laukausta
-- olivat yhtenä mylläkkänä kuin tulivuorenaukko. Me emme olleet
tulilinjallamme. Olimme vetäytyneet muutamiin uusiin juoksuhautoihin
selkäpuolelle -- nähtävästi vastapommituksen varalta. Mutta tänä
aamuna ne eivät toimittaneet paljoa. Kerrankin meidän tykkimme
olivat voitolla. Olin odotuksen jännityksessä -- jotenkin samassa
tilassa kuin tutkinnossa tehtäviä odottaessani. Sitten oli vuoromme.
Kun lähtee juoksuhaudasta hyökkäykseen, tuntee omituista tunnetta:
ikäänkuin olisi vast'ikään puhkaissut kuorensa. Maailma suurenee
yht'äkkiä. En muista, milloin tykkitulemme taukosi. Sitten aloitimme
hyökkäyksen. 'Eteenpäin! Eteenpäin!' huutavat upseerimme. Kaikki
ulvahtavat jollakin tavoin ja syöksyvät hyökkäämään. Kun näkee
miehiä kaatuvan, niin hyökkää sitä hurjemmin. Ainoana esteenä on
piikkilanka, jota on kierteinä joka paikassa. Sen yli ei tee mieli
astella. Näkyviin joutuminen se on pelottavinta. Kun on viettänyt
pitkiä aikoja juoksuhaudassa, niin tuntee itsensä turvattomaksi.
Juoksee kuin säikähtynyt lapsi kohti vastassaolevaa saksalaisten
juoksuhautaa. En voi käsittää, millainen rautainen rohkeus asuu
siinä miehessä, joka tohtii kääntää selkänsä ja paeta. Ja pistimessä
tuntuu jonkinlaista janoista tunnetta. Mutta ne eivät odottaneet.
Ne heittivät kiväärinsä ja juoksivat pois. Mutta me juoksimme
niin nopeasti heidän jäljissään, että saimme pari kiinni toisessa
juoksuhaudassa. Minä tulin sinne, kuulin takaani äänen ja löysin
suojakomerosta molemmat vankini, jotka olivat taitavasti pysytelleet
piilossa. He nostivat kätensä, kun käännyin takaisin. Vaikka he eivät
olisi niin tehneet, on luultavaa, etten sittenkään olisi mihinkään
ryhtynyt. Minusta ei tuntunut siltä. Tunsin _ystävyyttä_.
"Eivät kaikki saksalaiset juosseet. Kolme tai neljä jäi
konekivääriensä ääreen, kunnes heidät surmattiin pistimillä.
Molemmat juoksuhaudat olivat kamalasti ruhjoutuneet, ja ensimäisessä
oli kaatuneita pienissä ryhmissä ja kasoissa. Me ryhdyimme heti
työhön -- heittämään hiekkasäkkejä entiseltä rintavarustukselta
selkävarustukselle. Tykkimme eivät olleet koko aikana vaienneet; ne
pommittivat nyt kolmatta juoksuhautalinjaa. Ja melkein äkkiarvaamatta
alkoi saksalaisia granaatteja sataa joukkoomme. Vihollisemme
luonnollisesti tiesi etäisyyden aivan täsmälleen. Ei ollut aikaa
tuntea eikä ajatella, oli kohdistettava koko tarmonsa juoksuhaudan
kääntämiseen...
"En muista auttaneeni ketään haavoittunutta tai välittäneeni
sellaisesta koko aikana enkä myöskään tunteneeni mitään erikoista
nähdessäni kaatuneita -- paitsi että heidän yli astuessani vältin
heidän päälleen astumista. Minua piti hallussaan tuo ajatus, että
meidän oli saatava juoksuhauta suojaavaan kuntoon, ennenkuin
yrittivät tulla takaisin. Ja pysyteltävä sitten siinä. Tahdoin
voittaa -- muuta ajatusta ei mielessäni ollutkaan...
"Ne pyrkivät takaisin, mutta ei kovin...
"Kun sitten aloin tuntea, että juoksuhauta oli varmasti hallussamme,
aloin vasta huomata, kuinka väsynyt olin ja kuinka korkealle aurinko
oli ehtinyt. Aloin katsella ympärilleni ja havaitsin useimpain muiden
miesten olevan yhtä ankarassa työssä. 'Se on tehty!' sanoin minä, ja
nuo olivatkin ensimäiset sanat, mitä olin lausunut sen jälkeen kun
olin komentanut kaksi saksalaistani esiin ja asettanut erään sääreen
haavoittuneen miehen heitä vartioimaan. 'Tämähän käy hiukan _all
right_', virkkoi Ortheris, keskeyttäen työnsä hänkin ja sytyttäen
puoleksi poltetun sikarin. Hän oli luullakseni kantanut sitä korvansa
varassa koko hyökkäyksen ajan. Kaiketi tätä tilaisuutta varten. Kävi
ilmi, että hän oli koko ajan pysytellyt läheisyydessäni. Sitten
ilmestyi kelpo Park hyvin iloisena ja tyytyväisenä käsivarressaan
pistimen haava, jonka hän uskoi minun sidottavakseni. Oli hauskaa
nähdä hänetkin pääasiassa hyvin säilyneenä.
"'Otin kaksi vankia', sanoin minä, ja tapasinpa kenen hyvänsä,
kerroin tuosta yhä. Olin siitä hirveän ylpeä.
"Ajattelin, että jos kykenin ottamaan kaksi vankia ensimäisessä
hyökkäyksessäni, niin minusta saattoi tulla oikea sotamies.
"Kestin sen ihmeteltävän hyvin. En tuntenut itseäni järkytetyksi.
Olin yhtä sitkeä kuin koskaan. Olin nähnyt kuolemaa ja surmaamista,
ja se oli kaikki kuin hockey-peliä.
"Ja sitten tuon onnettoman Ortheriksen piti välttämättä antaa surmata
itsensä.
"Granaatti heitti minut kumoon, mutta ei tehnyt pienintäkään
vahinkoa. Olin hiukan pyörryksissä ja sain koko joukon likaa
päälleni, ja kun pääsin polvilleni, näin Jewellin makaavan noin parin
sylen päässä jalat aivan murskana. Uh! Ne olivat muuttuneet pehmeäksi
tahtaaksi!
"Hän näytti kovin hämmästyneeltä. 'Piru', sanoi hän, 'piru ja
helvetti!' Hän suuntasi katseensa minuun ja veti yht'äkkiä suunsa
nauruun. Muistat kai, että me olemme tapelleet pari kertaa hänen
kiroilunsa vuoksi -- olen kai siitä kertonut -- ensin ottelu ja
sitten uusi haasteottelu. Hän ei osannut nyrkkeillä nimeksikään,
mutta hän tappeli niinkuin kelpo brittiläinen ainakin, ja nyt häntä
huvitti, kun minä seisoin siinä liian ällistyneenä osatakseni
ollenkaan esittää vastalauseita! 'Minä luulin, että _sinä_ sait
sitä maistaa', sanoi hän. 'Minä olen koreassa kunnossa -- p--leen
kunnossa, eikö totta? Niinkuin pistetty sika. Piru vieköön -- sanon
vieläkin! En minä tiennyt, että minun mitenkään kävi.'
"Hän katsoi minuun ja nauraa virnisti tuntien jonkinlaista kalpeaa
tyydytystä sen johdosta, että kesti loppuun asti -- kuoli hyvänä
Ortheriksena. Seisoin avuttomana hänen edessään, yhä sangen
pyörryksissä.
"Hän puhui jotakin hirvittävästä janosta, joka häntä ahdisti.
"En tosiaankaan usko hänen tunteneen tuskia. Varmaan hän olisi saanut
niitä kokea, jos olisi elänyt.
"Sill'aikaa kun minä kopeloin vesipulloani, hän äkkiä menetti
voimansa. Hän unohti kaiken, mikä kuuluu Ortherikseen. Äkkiä hän
sanoi jotakin, mikä leikkasi minua luihin ja ytimiin. Hänen kasvonsa
rypistyivät aivankuin äkäisen lapsen, joka ei tahdo mennä makuulle.
'En tahtoisi lähteä', sanoi hän kiukkuisesta. 'Ja nyt olen mennyttä!'
Ja sitten -- sitten hän näytti vain tyytymättömältä ja onnettomalta
ja kuoli -- muitta mutkitta. Käänsi hiukan päätänsä. Ikäänkuin kaikki
olisi vaivannut häntä. Meni tainnoksiin -- ja sammui pois.
"Hetken aikaa yritin yhä saada häntä juomaan...
"En voinut uskoa, että hän oli kuollut...
"Mutta äkkiä kaikki muuttui. Minä aloin itkeä. Kuin lapsi. Pidin
vesipulloa hänen huulillaan pitkän aikaa sen jälkeen, kun tiesin
hänet kuolleeksi. En tahtonut minäkään, että hän olisi 'lähtenyt'!
Jumala tietää, mistä se johtui. Olisin tahtonut saada rakkaan pikku
cockney-poikani takaisin. Niin, minä kaipasin häntä suunnattomasti.
"Pudistelin häntä. Olin kuin säikähtynyt lapsi. Nyyhkytin ja
ulvoin... Kaikki on toisenlaista hänen kuoltuaan.
"Isä, isä hyvä, minä suren suremistani -- ja kaikki on pelkkää
mielettömyyttä. Ja mitä vain ajattelenkin, aina palaa mieleeni se
tahdas, johon astuin. Asia käy yhä pahemmaksi. En näytä kykenevän
tuntemaan mitään, en edes Teddyn asian johdosta.
"Tämä helvetillinen hulluus näyttää minusta nyt kohonneen
huippuunsa...
"Jos on olemassa valhe, joka on suurempi kuin mikään muu, on se
siinä, että väitetään ihmistä järkiolennoksi...
"Sota on mielipuolisuutta, se on hullua mielipuolisuutta,
helvetillistä järjettömyyttä...
"Joka tapauksessa poikasi on terve ja reipas -- vaikkakin surullinen
ja vihoissaan. Meidän sijaamme tuli toisia miehiä tuona yönä.
Huhutaan, että tulemme aivan pian pääsemään lomalle ja että
riviaukkomme täytetään. Me menetimme aika paljon. Meitä on kiitetty.
Mutta essexiläiset ovat tehneet tehtävänsä pitkin linjaa. En voi
toivoa pääseväni vielä takaisin, mutta on olemassa sellaista, jota
nimitetään kahdeksanviidettä tunnin loma-ajaksi...
"Olisipa hauskaa pyörähtää siellä katsomassa...
"Olen väsynyt. Ah, kuinka väsynyt...
"Tahtoisin kirjoittaa kaikesta, mikä koskee Jewellia, hänen äidilleen
tai morsiamelleen tai jollekin; tahtoisin oikein häntä ylistää,
sanoa kaikki, mitä nyt havaitsen hänestä ajatelleeni, mutta en
saa sitäkään tyydytystä. Hän oli köyhäinhoidon holhokkeja, oli
kasvanut eräässä noista Surreyn Suttonin ja Bansteadin välillä
sijaitsevista kammottavista paikoista. Olen jo kertonut hänen
lemmenseikkailuistaan. 'Soldiers Three' oli hänen raamattunsa;
'Tipperary' kaikui aina hänen huuliltansa, mutta sävel ei ollut
koskaan oikea, eikä hänen onnistunut oppia useampia kuin kolme
riviä. Hän siteli aina puhettaan kirosanoilla, ne olivat hänelle
esityksen suola ja kaunistus. Mutta hän oli terhakka ja rohkea kuin
punarintasatakieli tai orava; en muista hänen olleen milloinkaan
peloissaan tai huonolla tuulella. Onnettomuudet ja nöyryytykset
tekivät hänet vain puheliaaksi. Ja hän olisi nähnyt nälkää voidakseen
antaa jotakin toiselle.
"No niin, tällaista on sota, isä hyvä. Tätä se sota on. Kirottu
Kaiser! Kirottuja kaikki hourupäät!... Sano terveiseni äidille,
veikoille ja kaikille..."
19.
Oli kulunut suunnilleen kolme viikkoa Hugh'n viimeisen kirjeen
saapumisesta, kun mr Direck jälleen vieraili Matching's Easyssä.
Hän oli tehnyt retken Hollantiin, -- retken, joka oli ollut yhtä
paljon Cissie'n moitteilta pakoilemista kuin tiedustelumatka. Hänen
tarkoituksensa oli ollut jatkaa matkaa Belgiaan, missä hän jo
aikaisemmin oli suorittanut hyödyllistä avustustyötä mr Hooverin
johdolla, mutta omien tunteiden sekamelska oli hänet pysähdyttänyt ja
saanut matkustamaan takaisin.
Mr Direckin mielessä vallitsi hämminki, joka oli liiankin tavallinen
tänä traagillisena ja painostavana vuotena. Hän oli kietounut
pahaan pulmaan: kuten kaikkein useimpain amerikkalaisten tuona
aikana oli hänenkin myötätuntonsa aivan selvästi liittolaisten
puolella ja kuten monet muut oli hänkin varmasti vakuutettu siitä,
että Yhdysvaltojen sotaan yhtyminen olisi väärää ja mahdotonta.
Hänen myötätuntonsa oli kokonaan Dower House'in ja siihen kuuluvan
pikku suvun puolella, ja jalomielinen tunne olisi saanut hänet
itkemään, jos hän olisi nähnyt tähtilipun noiden kolmen muun
punaista, valkoista ja sinistä väriä kantavien lippujen joukossa,
jotka johtivat maailmaa Saksan imperialismia ja militarismia
vastaan, mutta sittenkään ei hänen mielensä halunnut astella tuon
sävelen tahdissa. Kaikkia noita virikkeitä vastaan taisteli jokin
mr Direckin katsantokannan perusominaisuus, eräs Amerikkaa koskeva
ennakkokäsitys, joka melkein huomaamatta oli hänessä kehittynyt,
nimittäin se ajatus, että Amerikka valtiona oli korkealla vanhan
maailman järjestelmän yläpuolella, uusi lähtökohta ihmiskunnalle,
jotakin aivan liian hienoa ja kallisarvoista voidakseen joutua
jaloimpaankaan eurooppalaiseen kiistaan osalliseksi. Amerikan oli
tultava ihmiskunnan yhteensulautumisen alkukohdaksi, jossa ei
saksalaisuus, ei brittiläisyys eikä ranskalaisuus saanut mitään
erikoista merkitystä. Amerikasta oli tuleva suuri rauhan ja
järjellisyyden koe. Sen oli pidettävä sivistystä ja yhteiskunnallista
järjestystä tämän taistelun yläpuolella, pakopaikkana, jossa voivat
löytää suojan kaikki ne hienommat asiat, jotka häviävät väkivallan ja
levottomuuden aikoina; sen tehtävänä oli pitää yllä elämän korkeampia
tasoja ja inhimillisyyden vaatimuksia valloitetuissa maakunnissa ja
vankileireissä, sen piti olla parantaja ja rauhantuomari, varoittava,
mutta ei iskevä käsi. Iskeviä käsiä oli varmaan jo riittämään asti.
Mutta tuo ajatus, että Amerikan oli oltava tuomarina ja varoittajana
toisten yläpuolella, johti hänet päätelmään, joka harmitti häntä.
Ellei Amerikka tahtonut tai ellei sen pitänyt käyttää väkivaltaa
oikeuden palvelukseen, mietti hän, niin silloinhan Amerikalla ei
ollut oikeutta valmistaa eikä viedä maasta sotatarpeita. Sen ei
ollut lupa tehdä kauppaa sillä, mitä se ei hyväksynyt. Hän arvioi
Amerikan liittolaisille lähettämän sotatarpeiden määrän aivan liian
korkealle, taipui uskomaan, että liittolaiset olivat kokonaan
riippuvaisia valtamerentakaisesta tuonnista, ja niin hän johtui
siihen vakaumukseen, että liittolaisten voitto ja Amerikan kunnia
olivat ristiriitaisia käsitteitä. Ja kumminkin hän -- eetillisestä
etääntymisestään huolimatta -- piti liittolaisista. Hän toivoi
niiden voittoa, mutta samalla hän toivoi Amerikan luopuvan siltä
tieltä, jonka hän uskoi yksin voivan johtaa liittolaiset voittoon.
Siinä oli älyllinen pulma. Hän piilotti tämän omassa mielessään
ilmenevän ristiriidan Matching's Easyn ihmisiltä jotenkin samanlaisin
tuntein, kuin joku apulaispappi voisi piilottaa myrkytetyn tikarin
teeseurueelta...
Oli ehdottomasti hänen henkisiä tottumuksiansa vastaan salata mitään
-- varsinkaan mitään monimutkaista ongelmaa -- mutta hän ymmärsi
varsin hyvin, ettei sopinut odottaa Cecilyn eikä mr Britlingin
rauhallisesti kuuntelevan hänen vaikeuksiaan, jotka onnellisemmissa
oloissa olisivat voineet näyttää mitä mielenkiintoisimmalta
moraaliselta pulmalta. Hänen luonnonlaatunsa ei ollut salaamista,
vaan selontekoa varten.
Cecily teki asian vielä paljoa vaikeammaksi. Hän ei ollenkaan
säälinyt mr Direckiä. Hän piti hänet loitolla. "Kuinka voin sallia,
että te armastelette minua, kun kaikki Englannin miehet lähtevät
sotaan", sanoi hän, "kun Teddy on vankina ja Hugh juoksuhaudassa. Jos
minä olisin mies --!"
Hän ei ollut taivutettavissa hyväksymään mitään Amerikkaa
puolustelevaa näkökohtaa. Englanti taisteli vapauden puolesta, ja
Amerikan tuli olla sen rinnalla. "Koko maailman pitäisi liittyä
yhteen Saksan jumalattomuutta vastaan", arveli hän.
"Minä teen parhaani Belgian auttamiseksi", vakuutti mr Direck. "Enkö
ole toimessa? Me olemme ruokkineet neljä miljonaa ihmistä."
Hänessä oli selkärankaa eikä hän aikonut sallia Cecilyn pelottaa
itseään omaksumaan väärää käsitystä Amerikasta. Amerikka oli
puolueeton. Se teki oikein pysytellessään puolueettomana... Toisaalta
tuntuivat Cecilyn moitteet sietämättömiltä. Mr Direck saattoi tuntea
ajautuvansa hänestä erilleen...
Eihän _hän_, mr Direck, voinut saada Amerikkaa yhtymään sotaan.
Rauhallisessa hotellissaan Lontoossa hän ajatteli asiaa
perinpohjaisesti. Hän istui kirjoituspöydän ääressä tehden
muistiinpanoja, joiden tarkoituksena oli järjellisen, tasapuolisen,
vapaamielisen amerikkalaisen käsityskannan täysin selvä esittäminen.
Vaistomainen varovaisuus sai hänet valitsemaan Britlingin
ensimäiseksi väitteittensä koetinkiveksi.
Mutta mr Britling osoitti tosiksi hänen pahimmat pelkonsa. Hän ei
halunnut kuulla puhuttavankaan.
"On kulunut neljättä viikkoa siitä kun viimeksi kuulin pojastani",
sanoi mr Britling sen sijaan, että olisi tervehtinyt. "Tänä aamuna
oli kaksikymmentäkolme päivää kirjeen saapumisesta."
Mr Direckistä tuntui, että mr Britling oli äkkiä tullut kymmentä
vuotta vanhemmaksi. Hänen kasvojensa rypyt olivat syventyneet ja ihon
väri oli muuttunut harmaaksi. Hän liikkui rauhattomasti ja hapuillen.
Hänen hermonsa olivat ilmeisesti epäkunnossa.
"On sietämätöntä, kun täytyy kestää tätä kamalaa epätietoisuutta.
Poika ei ole kauempana kuin kolmensadan mailin päässä."
Mr Direck teki itsestäänselviä kysymyksiä.
"Hän on aina ennen kirjoittanut -- tavallisesti joka toinen viikko."
He juttelivat Hugh'sta hetkisen, mutta mr Britling oli oikukas ja
ärtyinen, vieläpä valmis syyttämään mr Direckiä sotaministeriön
saamattomuudesta, Bulgarian petollisuudesta, Romanian
horjuvaisuudesta tai mistä muusta hänen herkkätuntoisuuttaan
ärsyttävästä asiasta tahansa. He söivät pikimmältään välipalan ja
lähtivät sitten työhuoneeseen tupakoimaan.
Siellä mr Direck onnettomuudekseen huomasi vihkon viatonta
amerikkalaista aikakauskirjaa _The New Republic_, jonka vieressä
lepäsi pari kolme numeroa saksalaisystävällistä aikakauskirjaa
_The Fatherland_, joka siihen aikaan välttämättä lähetettiin
englantilaisille kirjailijoille. Mr Direck huomautti, että _The New
Republic_ oli mielenkiintoinen _la jeunesse americaine'in_ suorittama
yritys. Mr Britling katseli tuota mielenkiintoista yritystä väsynein,
kylmäkiskoisin katsein.
"Te amerikkalaiset", sanoi hän, "olette maailman kummallisinta
kansaa."
"Me olemme poikkeuksellisessa asemassa", vastasi mr Direck.
"Te luulette olevanne", sanoi mr Britling. Sitten hän vaikeni ja
alkoi hetken kuluttua keventää sydäntänsä pitämällä Amerikkaa
koskevan esitelmän, jonka katkeruus lisääntyi pitkin matkaa.
Aluksi hän järkeili ja selitteli, mutta menetti esityksensä
edetessä mielenmalttinsa ja muuttui dogmaattiseksi, syyttäväksi ja
parjaavaksi. Hän piirsi yhä selvemmän yhtäläisyysmerkin mr Direckin
ja Amerikan välille ja sinkosi yhä suoranaisemmin epäkohteliaan "te"
hänelle vasten kasvoja. Hän antoi sikarinsa sammua ja heitti sen
kärsimättömästi tuleen. Aivankuin olisi amerikkalainen ollut syypää
sen sammumiseen...
Samoinkuin useissa muissa englantilaisissa oli mr Britlingissäkin
Amerikkaa kohtaan sellaista isänmaallisen tunteen vivahdusta,
joka pukeutuu kärsimättömän kritiikin muotoon. Englannissa ei
kukaan nimitä amerikkalaista muukalaiseksi. Saksan tai Espanjan
vikapaikkojen huomaaminen ei ole erikoisen vastenmielistä
kenellekään, mutta Amerikan virheet koskevat englantilaiseen
mieleen jokseenkin yhtä kipeästi kuin Englannin omat virheet. Mr
Britling kykeni tosin varsin reippaasti selittämään Englannin
virheet oikeastaan olemattomiksi; hannoverilainen kuningashuoneemme,
valtiokirkkomme ja sen lamaava vaikutus kasvatukseen,
maailmanvallasta johtuvat velvollisuutemme sekä niiden aiheuttama
hallinnollisten kykyjen ankara kysyntä olivat seikkoja, joita siinä
suhteessa sopi käyttää selityksinä. Mutta Amerikassa eli vanha rotu
ilman kruunua, kirkkoa ja kansainvälisiä selkkauksia, eikä sitä
kuitenkaan sopinut erikoisesti ylistää. Mr Britlingin mr Direckille
pitämä esitelmä oli sapekas kuin perheriita. Kirjoitan tähän vain
muutamia lauseita, jotka tulivat säilymään mr Direckin muistissa.
"Te luulette voivanne jäädä ikuisiksi ajoiksi syrjään. Niin mekin
luulimme. Me olimme yhtä tyytyväisiä itseemme kuin te nyt, kun Ranska
hävisi v. 71... Te vain olette vieläkin eristyneemmässä asemassa. Te
luulette, että tyhjä puolueettomuutenne on jonkinlaista moraalista
paremmuutta. Niin mekin luulimme...
"Teidän rauhanne ei kestä kymmentä vuotta, jos me häviämme...
"Luuletteko, että meidän häviömme jättää Atlantin teidän käsiinne?
Luulotteletteko, että on olemassa muunlaista merien vapautta kuin
se, jota me pidämme yllä, paitsi vapautta hyökätä teidän kimppuunne?
Neljäkymmentä vuotta on Englannin laivasto varjellut koko Amerikkaa
eurooppalaiselta hyökkäykseltä. Teidän Monroe-oppinne piileskelee nyt
sen takana...
"Minua vaivaa tuo teidän ylevä, tyhjänpäiväinen sotaa koskeva
jaarittelunne... Te olette kansakunta, joka pikkumaisena katselee --
kun me kuristamme tai joudumme kuristetuiksi. Te uskallatte panna
vetoa, että me voitamme. Ja me voitammekin; me voitamme. Ja te
tulette siitä hyötymään. Kun me sitten olemme saavuttaneet voiton,
joka on melkein yhtä hirvittävä kuin tappiokin, niin aiotte te tulla
meidän rauhaamme parsimaan. Laskette meistä vielä hiukan verta
saksalaisten patrioottienne iloksi..."