käsityksestään omaksuakseen toisen. Prameileva, korupuheinen Saksan
keisari, joka oli ollut päävihollinen alusta pitäen, caesarismin
viimeinen edustaja, Jumalan voideltu kuivuneine käsivarsineen
ja panssaroituine nyrkkeineen, oli kadonnut kuvan etualalta;
tuo todellisempi Saksa, joka on ajatusta ja järjestelmää, joka
pyrkii suorittamaan asiat perinpohjin, Ostwaldin ja jo virkaheiton
Hindenburgin Saksa astui esiin. Se ei esittänyt mitään puolusteita
niihin erehdyksiin ja rikoksiin, joita se Hohenzollerien johdon
alaisena oli ollut pakotettu tekemään, vaan se taisteli nyt
pelastuakseen hävityksestä ja hajoamisesta, mikä olisi sen
välttämätön osa, jos se liian helposti alistuisi häviöön; se
taisteli kestääkseen, taisteli uusien mahdollisuuksien varassa,
taisteli käyttäen hyväkseen kuria, taitoa ja kärsivällisyyttä ja
vakaata tahtoa. Se taisteli tieteen, säästäväisyyden, koneiden ja
aatteiden avulla kaikkia liian inhimillisiä vastustajiansa vastaan.
Se herätti välttämättä leppymätöntä vihamielisyyttä, mutta vaati
myöskin kunnioitusta. Sitä vastaan taisteli kolme suurta kansaa yhtä
lujan tahdon varassa, mutta niillä ei ollut Saksan yhtenäisyyttä,
tottumuskuria eikä tiedettä, ja juuri tämä viimeksimainittu
puutos muuttui yhä enemmän mr Britlingin ajatusten murheelliseksi
esineeksi. Ensimäisten kokemustensa, ensimäisen epävarman kuukauden
jälkeen Ranska oli kohonnut ihan perikadon partaalta teräksisen
loistavaan päättäväisyyteen, mutta Englanti ja Venäjä, nuo kaksi
laiskaa jättiläistä, tuhlasivat yhä voimiansa, olivat huolettomia,
huolimattomia ja epävarmoja. Kaikkialla, sekä asteikon ala- että
yläpäässä, alkaen tyhmästä yksiväristen hiekkasäkkien käyttämisestä
ja Hugh'n nuoresta upseerista, joka varoi käyttämästä karttaa, aina
sodan yleiseen käsitykseen ja johtoon saakka havaitsi mr Britlingin
kiihtynyt ja ylenherkkä äly samoja huonoja ominaisuuksia, joiden
vuoksi hän rauhan päivinä oli kansalaisiaan niin usein soimannut
-- hitautta, tuhlaavaisuutta, tylsyyttä, kykenemättömyyttä tarttua
tukevasti asioihin kiinni ja tehdä mitä ilmeisesti oli tehtävä. Sama
velttous, joka oli johtanut Englannin niin lähelle kansalais-sodan
suurta hullutusta Irlannissa heinäkuussa 1914, sekoitti ja pitkitti
nyt sotaa ja siirsi tuonnemmaksi, kenties koskaan tulemattomaan
aikaan, voiton, joka vielä vuosi sitten näytti niin varmalta.
Poliitikot yhä juonittelivat, ja kelvottomat olivat johdossa. Älyä
vastaan, joka jännitettiin äärimmilleen, he taistelivat työntämällä
typerästi esiin miehiä, miehiä ja yhä miehiä, huonosti harjoitettuja,
riittämättömästi varustettuja, typerästi johdettuja. Sanomalehdistön
äänekäs vaatimus, että keksintöihin ja tieteelliseen aloitteenottoon
oli pantava huomiota, vaiennettiin asettamalla vanhahkoista
kuuluisuuksista ja mainioista poropeukaloista kokoonpantu lautakunta;
sotatarveministeriö näytti alusta alkaen olevan "liikemiesten"
vaikutukselle alttiina...
On totta, että oikeuden tulee saada voitto tyranneista ja
ryöväreistä, mutta oliko välinpitämättömyydellä ja epäpätevyydellä
mitään oikeutta viedä voitto pätevyydestä ja harkitsevaisuudesta.
Monikin joutui vaikean epäröinnin tilaan tuon pulmallisen valinnan
edessä. Ja oliko sitten meidän asiamme täysin oikea?
Siinä oli varmaankin kaikkein pahin epäilys miehelle, jonka poika
katseli kuolemaa silmästä silmään.
Taistelimmeko me tosiaankin tyranniutta vastaan vapauden puolesta?
Mr Britlingin korviin saapui sekavia ääniä, ääniä, jotka juttelivat
taantumuksesta, työnantajain suunnitelmista ammattiyhdistysten
kukistamiseksi, ahnaista laivanvarustajista ja ahnaista vuokraajista,
jotka kahmaisivat itselleen voittoja, tuhlauksesta ja petoksesta
itse ministeriön piirissä, uskonnollisesta ulkokultaisuudesta ja
suvaitsemattomuudesta laajassa mittakaavassa, omain ansioitten
korostamisesta verikirjaimin, tarvetavarain varastoihin keräämisestä
ja muunlaisesta keinottelusta, järjettömästä ja katkerasta Intian ja
Egyptin sortamisesta... Häneen vaikutti iskun tavalla sekin, ettei
Hugh nähnyt sodassa juuri mitään muuta kuin mielettömyyttä ja että
hän niin armottomasti tajusi sen oleellisen hyödyttömyyden. Poika
pakotti isän näkemään, mitä hän oikeastaan jo oli alkanut itse yhä
selvemmin havaita. Seikkailuja valloitusnäkökannaltakin oli sota jo
aikoja sitten muuttunut luonnonvastaiseksi hulluudeksi. Jonkin tien
täytyi johtaa pois tästä verisestä sekamelskasta, joka ei antanut
voittoa kummallekaan puolelle eikä tuonut muuta tulosta kuin häviötä
ja kuolemaa näihin asti aavistamattomassa laajuudessa. Kansan suuren
enemmistön täytyi kaikkialla kaivata rauhaa, olla halukas ostamaan
se mihin järjelliseen hintaan hyvänsä, ja missään koko maailmassa
ei näyttänyt olevan riittävää kykyä tämän päivästä toiseen jatkuvan
teurastuksen lopettamiseen ja sellaisen rauhan tuottamiseen,
joka olisi jotakin parempaa kuin pelkkä hengähdysaika jatkuvan
sodankäynnin lomassa... Joka päivä esittivät sanomalehdet säällisiä
annoksia taisteluja, häviöitä, hävityksiä, uponneita laivoja,
murskattuja kaupunkeja. Eikä milloinkaan ratkaisun, ei ratkaisun
merkkiäkään.
Eräänä lauantai-iltapäivänä olivat mr ja mrs Britling Claverings'issa
vierailemassa. Lady Homartyn kantoi surupukua kahden veljenpoikansa
vuoksi, jotka kumpikin olivat kaatuneet, toinen Flanderissa,
toinen Gallipolissa. Raeburnkin oli siellä, alakuloisena ja
väsähtäneenä. Lisäksi kolme nuorta khakipukuista miestä, joista
yhdellä oli esikuntaupseerin punaiset nauhat. Vielä pari kolme
naishenkilöä, joita mr Britling ei ollut ennen tavannut, sekä
miss Sharper, kirjailijatar, joka aivan äskettäin oli keräillyt
kokemuksia toipuvain hoitajattarena Etelä-Ranskassa. Mr Britlingiä
tympäisi kovin, kun hän huomasi, että seuraa vallitsi hänen vanha
vastustelijansa lady Frensham, joka oli yhä taipumaton, muuttumaton,
vallitsemishimoinen, vaatelias, julkea, loukkaava. Hänkin oli
surupuvussa, ja hänen mustat turkiksensa olivat hienointa, mitä mr
Britling koskaan oli nähnyt; ladyn voimakas, voittoisa profiili
kohosi niitten keskeltä kuin korppikotkan pää kauluksestaan. Hänen
vanhin veljensä oli Saksassa haavoittuneena ja vangittuna; toinen
veli oli kaatunut, ja hän näytti uskovan, ettei sota ollut vielä
vaatinut uhreja keltään muulta kuin häneltä. Hän esiintyi ikäänkuin
tuo olisi antanut hänelle yksin oikeuden arvostella sotaa tai vaatia
hyvitystä sen aiheuttamista vahingoista.
Hänen parantumaton taipumuksensa hajaannuksen aikaansaamiseen,
syytösten sinkoamiseen erinäisiä yhteiskuntaluokkia, seutuja
ja valtion palvelijoita vastaan, oli täysin valloillaan. Hän
yritti kaikin voimin houkutella mr Britlingiä kiistaan ja lausui
jonkinlaisia epäilyksiä hänen isänmaallisuudestaan, koska se
selvästi erosi hänen omista suuriäänisistä ja suvaitsemattomista
"lojaalisuus"-käsitteistään.
Aluksi hän kiusasi mr Britlingiä asevelvollisuusasialla. Hän
sinkosi syytöksiä piileksijöitä ja "jänistäviä luokkia" vastaan.
Koko keskiluokka muka tarrautui kurjiin yksityistehtäviinsä keksien
kaikenlaisia puolusteita...
Mr Britlingistä tuntui, että hänen oli ryhdyttävä syytettyjä
puolustamaan. "Liiketoimi", sanoi hän purevasti, "ei ole yhtä mukava
kuin maatila, joka kasvaa kalliiksi maatessaan ja rikastuttaa
omistajaansa. Liikemiehet eivät voi jättää tointansa minkä pikku
tuhertajan haltuun hyvänsä, kun astuvat sotapalvelukseen. Kymmenet
tuhannet keskiluokan miehet ovat joutuneet taloudelliseen häviöön ja
menettäneet kaikki edistymisen toiveet lähtemällä tähän sotaan."
"Ja monet kymmenet tuhannet ovat varoneet sitä tekemästä", virkkoi
lady Frensham. "Niitä miehiä minä tarkoitan..."
Mr Britling otti tarkastaakseen pientä luetteloa, johon oli merkitty
aristokraattisia kotonaolijoita ja jossa oli ensimäisenä erään
herttuan nimi.
"Niinpä ei kukaan häntä puhuttelekaan", vastasi lady Frensham.
Hän käänsi hyökkäyksensä työväkeä vastaan. He muka halusivat
mieluummin nähdä maansa joutuvan häviölle kuin alistuivat lievään
sotilaskuriin.
"Koska eivät ollenkaan luota heidän asioitaan hoitaviin asianajajiin
ja maanomistajiin", sanoi mr Britling. "Voiko heitä siitä moittia?"
Lady Frensham jatkoi kertomalla aivan avoimesti mitä hän haluaisi
tehdä lakkolaisille. Hän ei ryhtyisi pitkiin neuvotteluihin
niiden kanssa, vaan antaisi niiden tuntea hiukan preussilaisia
menettelytapoja -- homeopaattista käsittelyä. "Mutta tuo vanha,
ääniä kalasteleva Asquith ei tietenkään uskalla -- hän ei uskalla!"
Mr Britling avasi suunsa, mutta ei sanonut mitään; hänet oli
vaiennettu. Khakipukuiset miehet kuuntelivat kunnioittavasti, mutta
hiukan kaksimielisen näköisinä; eräs nuoremmista naishenkilöistä
näytti olevan täydellisesti lady Frenshamin kannalla ja haluavan
innokkaasti ilmaista kannatuksensa. Kelpo lady oli nyt ehtinyt
käsiksi hallituskuntaan ja ryhtyi hyvän muistinsa varassa
arvostelemaan sen kahtakymmentäkahta jäsentä. Winston Churchill oli
kumonnut lordi Fisherin Gallipolin kysymyksessä ja oli siten joutunut
hirvittävään vastuuseen. Lordi Haldane -- lady Frensham nimitti
häntä "Tynnyri Haldaneksi" -- oli ilmeinen petturi. "Se mieshän on
saksalainen kiireestä kantapäähän. Oh, mitäpä se merkitsee, vaikka
hänen suonissaan ei ole pisaraakaan saksalaista verta? Hän on ehdoin
tahdoin saksalainen -- ja se on pahempaa."
"Minä olen otaksunut, että hänellä on jonkinlaista järjestelykykyä",
huomautti mr Britling.
"Me emme tahdo tietää hänen järjestelyistään, emmekä hänestä
itsestään", sanoi lady Frensham.
Mr Britling pyysi yksityiskohtaisia tietoja entisen lordikanslerin
petoksista. Ei ollut mitään yksityiskohtia. Juuri tuo ajatus
oli iskeytynyt kelpo ladyn päähän samaten kuin moniin muihin
herkkäuskoisiin päihin. Lady Frensham väitti, että maassa tällä
haavaa oli yksi ainoa oikea mies, nimittäin sir Edward Carson.
Mr Britling kohahti tuolissaan.
"Mutta onko hän tehnyt mitään milloinkaan", huusi hän, "ellei ota
lukuun sitä, että hän on katkeroittanut Irlannin?"
Lady Frensham ei kuullut tuota kysymystä. Hän jatkoi loistavan
aiheensa esittämistä. Lloyd George, joka aikaisemmin olisi ansainnut
hirsipuun, oli nyt ainoa ministeri, joka oli sovelias sankarin
viereen asetettavaksi. Hän oli voittanut ladyn sydämen työväkeen
kohdistuvalla hyökkäystuomiollaan. Hän oli ainoa mies, joka ei
peljännyt puhua suutansa puhtaaksi, sanoa heille, että he joivat,
pakoilivat ja vetelehtivät, sanoa heille suoraan, että jos maamme
joutuisi häviölle, niin syy lankeaisi _heidän_ niskoilleen.
_"Ei!"_ huudahti mr Britling.
"Aivan varmaan", sanoi lady Frensham. "Heidän ja niiden niskoille,
jotka ovat heitä imarrelleet ja johtaneet harhaan..."
Ja niin edespäin...
Ennen pitkää havaitsi lady Homartyn, että hänen oli pelastettava
mr Britling suuren ladyn ruhjovilta isänmaallisilta hyökkäyksiltä.
Hetken kuluttua mr Britling käyskeli syksyisessä puutarhassa, jonka
komeat georgiinit eivät koskaan olleet esiintyneet niin edukseen --
Raeburnin, esikuntaupseerin ja erään pienen naishenkilön seurassa,
joka viimeksimainittu osoittautui erinomaisen hyvin asioihin
perehtyneeksi. He olivat kaikki alakuloisia. "Minä olen sitä mieltä,
että nuo umpimähkään singotut syytökset ovat kaikkein pahinta --
ja kaikkein pahaenteisintä -- mitä nykyään voi tapahtua", sanoi mr
Britling rauhallisen vaitiolon jälkeen, joka oli seurannut lady
Frenshamin luota poistumista.
"Niitä kuulee kaikkialla", sanoi esikuntaupseeri.
"Onko se todella -- kunniallista?" kysyi mr Britling.
Raeburn päätti vastata hetkisen mietittyään. "On kyllä, mikäli se
johtuu typeryydestä. Koko joukko syytöksiä tullaan vielä tekemään;
tilinteon päivänhän täytyy saapua, ja luullakseni me kaikki
vaistomaisesti koetamme hakea syntipukkia, joka sovittaisi meidän
yhteiset rikkomuksemme. Vanhoillinen sanomalehdistö on läpeensä
mätää, ja sen vihaan -- esimerkiksi Churchilliin kohdistuviin
hyökkäyksiin -- sisältyy koko joukko henkilökohtaista kaunaa.
Henkilökohtaista kateutta luultavasti. Meidän 'vanhat perheemme'
näyttävät kaikessa hiljaisuudessa muuttuneen kovin rahvaanomaisiksi
hengeltään -- noin yhden sukupolven aikana. Ne riitelevät,
piileskelevät ja haukuskelevat aivan kuin huono palvelusväki --
ja asiat ovat yhä aivan liian suuressa määrin heidän käsissään.
Toiminnassa ilmenee hutilointia, siitä ei voi olla epäilystäkään --
ei tosin auttamatonta, mutta joka tapauksessa sangen arveluttavaa.
Entä hallitus -- se oli inhimillinen ennen sotaa, emmekä me
myöhemminkään ole saaneet sinne yhtäkään arkkienkeliä. Se on
sekamelskaa. Toinen epäilee toistaan. Ei milloinkaan tiedä, minkä
sanomalehden toimituksen kanssa Lloyd George ensi kerralla on
yhteistoiminnassa. Hän on rehellinen, isänmaallinen ja tarmokas,
mutta pelkää kamalasti vanhaa naisväkeä ja luokkien juonitteluja. Hän
ei tiedä mihin turvautua. Hän pelkää kuten sosialistijohtaja saavansa
puukon selkäänsä. Jäntevyyden puutetta on sekin, että erotetaan
eteviä upseereja -- joilla on vaikutusvaltaisia ystäviä."
Esikuntaupseeri nyökkäsi.
"Northcliffe näyttää jotakin merkitsevän", sanoi mr Britling. "Kaikki
häntä panettelevat."
"Minä lakkauttaisin hänen _Daily Mail'insä_", sanoi Raeburn. "Antaisin
_The Times'in_ ilmestyä, mutta lakkauttaisin _Daily Mail'in_ jo
sen liioittelujen vuoksi. Sehän on täynnä rahvaanomaista huutoa
ja kirkunaa. On ilmeinen tosiasia, että saksalainen kunto on
säikähdyttänyt Northcliffe'in suunniltaan -- ja kun mies sodan aikana
säikähtyy suunniltaan, olipa hän kunniallinen mies tai ei, niin
pistetään säkki hänen päähänsä tai näytetään hänelle pistolia, kunnes
hän rauhoittuu... Mitä hyödyttää kaikki tämä huuto, että hallitusta
on vaihdettava? Meillä ei ole varaa vaihtaa hallitusta. Yhtä hyvin
voisi kehoittaa maankiertäjää muuttamaan paitaa. Kaikki meidän
miehemme, kaikki julkisuuden miehet, ovat toisen luokan miehiä,
joilla on asianajajain tavat. Heissä ei ole mitään erinomaista.
Kuinka voisi toivoa järjestelmän tuottavan mitään sen parempaa? Mutta
he toimivat niin hyvin kuin osaavat, eikä heitä käynyt korvaaminen
kellään muilla, ja siinä sitä ollaan."
"Sill'aikaa", sanoi mr Britling, "meidän poikamme -- kaatuvat".
"He kaatuisivat sitä enemmän, jos yritettäisiin muodostaa 'luja,
hiljainen hallitus', johon kuuluisivat -- sanokaamme Carson,
Lloyd George, Northcliffe ja lady Frensham sekä heidän ohellaan
esimerkiksi Austin Harrison ja Horatio Bottomley... Minä näkisin
mieluummin Northcliffe'in diktaattorina... Me emme voi äkkiä palautua
menneisyyteen ja muuttaa tyyppiämme. Me emme kuunnelleet Matthew
Arnoldia. Emme ole ryhtyneet perinpohjin puhdistamaan korkeampia
oppilaitoksiamme. Olemme vastustaneet opillista sivistystä. Olemme
mieluummin säilyttäneet sellaista kansallista ylellisyyttä kuin
piispainpenkkiä ja puoluepolitiikkaa. Pakollista kreikanlukua ja
vanhoillisia yliopistoja. Ja lady Frenshamia. Kaikkea tuollaista.
Ja siinä sitä ollaan!... No niin, hitto soikoon, meillä on nyt työ
suoritettavana; meidän on kynnettävä sarka loppuun niillä -- niillä
mitä meillä on -- ja sellaisina kuin itse olemme."
Nuori esikuntaupseeri nyökkäsi. Hän kai arveli asian olevan
suunnilleen sillä tavalla.
"Teillä ei ole poikaa", sanoi mr Britling.
"Enhän minä ole naimisissakaan", sanoi Raeburn, aivankuin Jumalaa
kiittäen.
Pieni, asioissa hyvin perilläoleva naishenkilö huomautti äkkiä
omistavansa kaksi poikaa; toinen oli juuri palannut haavoittuneena
kotiin Suvlan lahdelta. Se, mitä hänen poikansa oli kertonut, teki
hänet hyvin vakavaksi. Hän huomautti, että yleisöllä yhä oli aivan
hämärät käsitykset Anafartan taistelusta. Se oli ollut kamalaa
sekamelskaa, ja meikäläiset olivat joutuneet pahasti häviölle.
Esikunta oli toiminut hirvittävän huonosti. Ei mikään luonnistanut,
ei mikään ollut paikallaan, kun olisi tarvittu. Esimerkiksi veden
hankinta oli kokonaan epäonnistunut; miehet olivat olleet janoon
nääntymässä. Erään rykmentin, jonka nimen hän mainitsi, oli eräs
toinen rykmentti jättänyt pulaan; kun ensinmainittu vihdoin
palasi takaisin, niin nuo kaksi osastoa taistelivat keskenään,
vihollisesta välittämättä. Ei ollut ollut minkäänlaista johtoa,
ei mitään yhteistoimintaa, ei mitään suunnitelmaa. Tykeistä,
kertoi hän, oli osa jäänyt Egyptiin. Erästä kuormaston osastoa ei
vieläkään oltu löydetty. Se oli eksynyt jonnekin Levantiin. Aluksi
ei sir Ian Hamilton ollut edes mukana. Hän ei ollut ehtinyt sinne
ajoissa. Kokonainen armeija oli huolettomasti heitetty menemään.
Ja niin toivorikas armeija! Hänen poikansa oli selittänyt, että
tämä merkitsi Dardanelleihin kohdistuvain suunnitelmain täydellistä
epäonnistumista...
"Kun vielä kuulee, kuinka likellä voittoa me olimme!" huudahti hän
jättäen asian sikseen.
"Kolme kertaa", virkkoi Raeburn, "olemme tänä vuonna antaneet
voiton liukua käsistämme esikuntien kehnon työn vuoksi. Ei auta
ruveta poimimaan esille syntipukkeja. Kysymyksessä ovat kansalliset
tottumukset. Se johtuu siitä, etteivät ne miehet, jotka lähtevät
julkisista oppilaitoksistamme, ole koskaan oppineet tulemaan
ajoissa asemalle, saapumaan minuutilleen konttoriinsa, pakkaamaan
kunnollisesti matkalaukkuansa tai yleensä tekemään mitään taitavasti
ja reippaasti -- nimittäin mitään sellaista, minkä joku toinen voi
tehdä hänen edestään. Ei voi odottaa, että henkilöt, jotka yleensä
viettävät huoletonta elämää, kykenisivät toimimaan täysin pontevasti
kovinkaan pitkää aikaa. Koko heidän kasvatuksensa on esteenä.
Koko heidän entisyytensä. He kauhistuvat turhaa täsmällisyyttä.
Englantilainen haluaa mieluummin olla millainen typerä hutilus
hyvänsä kuin näyttää turhimukselta. Se on syynä siihen, että olemme
hävinneet kolmessa hyvässä taistelussa, joissa meidän olisi pitänyt
voittaa -- samalla menettäen tuhansia miehiä, sotatarpeita ja aikaa,
jonka arvoa emme edes aavistakaan. Me olemme menettäneet kokonaisen
vuoden. Olemme murskanneet kansamme innostuksen."
"Poikani, joka on Flanderissa", virkkoi mr Britling, "sanoo
jokseenkin samaa. Hän sanoo, etteivät upseerimme ole milloinkaan
oppineet laskemaan kymmentä kauemmaksi ja että he kauhistuvat
nähdessään kartan."
"Ja sota jatkuu", sanoi pieni naishenkilö.
"Oi Herra, kuinka kauan?" huudahti mr Britling.
"Sanokaamme yhden vuoden", virkahti esikuntaupseeri. "Jos tätä
menoa jatketaan. Sitten _täytyy_ ilmaantua jotakin mahdollisuutta.
Rahat tulevat loppumaan kaikkialta. Miehet loppuvat... Joka
tapauksessa saavat saksalaiset siitä ensin kärsiä. Venäjällä yksin on
kolmattakymmentä miljonaa."
"Suunnilleen on asia niin", sanoi Raeburn...
"Luuletteko, että meillä syntyy sisäinen sota?" kysyi nuori
esikuntaupseeri äkkiä, kun oli vähän aikaa vaiettu.
Kului hetkinen, ennenkuin kukaan vastasi tuohon yllättävään
kysymykseen.
"Sodan loputtua, luulen minä", sanoi nuori upseeri.
"Niin, kyllä kai saamme vielä kalliisti maksaa", sanoi Raeburn.
"Tässä maassa temmataan vähitellen kaikki juuriltaan", arveli mr
Britling.
"Me emme ole saaneet aikaan mitään suunnitelmaa sotaa varten ja
tuskin kykenemme rauhaakaan ennakolta suunnittelemaan", sanoi Raeburn
ja lisäsi: "Ja lady Frenshamin pieni joukko tulee tekemään kaikkensa,
ettei riita tule loppumaan... He tulevat heti vetämään esiin Irlannin
ja Ulsterin. Mutta luullakseni Ulster ei voi heitä pelastaa."
"Me tulemme riitelemään. Mitäpä muuta me koskaan teemmekään?"
Ei kukaan tuntunut kykenevän ajattelemaan tuon enempää. Pieni seurue
painui hiljaiseksi.
"No niin, Jumalalle kiitos näistä georgiineista!" sanoi Raeburn
näytellen filosofia.
Nuori esikuntaupseeri katseli kukkia osoittamatta mitään innostusta.
16.
Mr Britling istui eräänä syyskuun ehtoopäivänä kapteeni Lawrence
Carmine'in seurassa auringonpaisteessa luuvapihalla tupakoiden,
toisinaan sanoen jotakin, toisinaan taas vaieten.
"Kun tämä alkoi, en voinut uskoa, että nykyinen sota tulisi
samanlaiseksi kuin kaikki muut sodat", sanoi hän. "En voinut sitä
uneksiakaan. Minä luulin, että olimme vihdoinkin viisastuneet.
Se tuntui minusta suuren siivonteon alkamiselta. Minä luulin,
että ihmiskunnan terve järki murtautuisi esiin kuin liekki, kuin
närkästyksen liekki, ja polttaisi tuhaksi kaiken tuon vanhentuneen
hulluuden keisarikuntineen, lippuineen ja militarismeineen kohta
kun sota alkaisi ahdistaa ihmisten onnea. Minä luulin, että monet
toiveet, joiden nyt huomaan olleen lapsellisia, välttämättömyyden
pakosta täyttyisivät. Luulin, että Amerikka selittäisi olevansa
Belgian loukkaamista vastaan, ettei se suvaitsisi suuren
sisarustasavaltansa murskaamista -- vaikkapa vain Lafayette'iä
muistaen. No niin -- minä huomaan Amerikan pääharrastuksena olevan
sen seikan, että me olemme julistaneet puuvillan sotakieltotavaraksi.
Luulin, että Balkanin valtiot kykenivät järjelliseen
yhteistoimintaan, että ne yhdessä kykenivät puolustamaan yhteistä
vapauttaan. Minä huomaan nyt kolmen saksalaisen kuningashuoneen
tekevän kauppoja talonpojilla, ilman että kukaan heidän maassaan
panee vastalausetta. Minä, kuten monet ranskalaiset, pidin tätä sotaa
tapahtumana, jonka tuli täydellä oikeudella synnyttää suurenmoinen
närkästynyt innostus... Kaikki tuo oli unta, jota uneksi eräs
onnellinen, hyvissä oloissa elävä mies, joka ei milloinkaan ollut
joutunut kokemaan elämän leikkaavaa kärkeä. Kaikkialla peittyvät
suuret ja yksinkertaiset näkökohdat pikku riitoihin ja vihaan,
epäluuloon, epärehellisyyteen, pelokkuuteen, heikkoihin aikomuksiin
ja kääpiömäisiin kuvitteluihin... Nyt tämä sota on samanlaista
kuin kaikki muut meluisat, monisuuntaiset mullistukset, jotka ovat
hajoittaneet valtakuntia ja hävittäneet maailmaa. Se on sotaa,
josta on katkennut kärki, sotaa, joka on menettänyt sielunsa, se on
muuttunut pelkäksi yhteydettömäksi tappelemiseksi ja hävittämiseksi,
sukumme typeryyden ja kykenemättömyyden suunnattomissa ja
traagillisissa muodoissa liikkuvaksi todistukseksi..."
Hän lakkasi ja syntyi hetken kestävä vaitiolo.
Kapteeni Carmine heitti taidokkaasti sikarinpätkänsä tynnyriin, jossa
kasvoi hortensioita. "Kiinassa", sanoi hän, "oli jo kolmetuhatta
vuotta sitten ihmisiä, jotka olivat yhtä alakuloisia kuin mekin ja
samasta syystä".
"Kolmentuhannen vuoden kuluttua", sanoi mr Britling, "tulee kenties
vielä olemaan ihmisiä, joita vaivaa sama alakuloisuus... Ja sittenkin
-- ja sittenkin... Ei! Nyt juuri minulta puuttuu kimmoisuutta. Ei
ole minun luonteeseeni kuuluvaa joutua epätoivoon. Mutta tapahtumat
painostavat minua. Minä en toivu, kuten ennen tapasin toipua.
Minä vakuutan itselleni yhä, että vaikka tie on pitkä ja hankala,
täytyy toivon hengen, luomisen hengen, ihmissydämen jalouden ja
ritarillisuuden lopultakin voittaa. Mutta minä vakuutan tuota
itselleni niinkuin kulunnaista rukousta toistellaan. Minun taivaani
on tähdetön. Toisinaan minua epäilyttää, kirkastuuko se enää
milloinkaan. Rohkaiskoot nuoremmat miehet mielensä ja jatkakoot
työtään tässä maailmassa! Jos voisin nyt kuolla oikean asian
puolesta -- sen sijaan, että minun on elettävä tässä hedelmättömäin
taistelujen maailmassa -- niin kuolisin mielelläni, Carmine..."
17.
Näinä päivinä oli myöskin mr Direck sangen onneton.
Cissie näet ei ainakaan ollut unohtanut sodan oleellisia virikkeitä.
Hän oli yhtä varma nyt kuin koskaan, että saksalainen militarismi
sekä Saksan hyökkäys Belgiaan ja Ranskaan oli sodan alkuaiheena.
Kaikki toisarvoiset syyt hän jätti huomioonottamatta. Hän kyseli yhä
edelleen, miksi Amerikka ei ottanut osaa sotaan. "Me taistelemme
Belgian puolesta. Ettekö te halua taistella hollantilaisten ja
norjalaisten laivain puolesta? Ettekö edes tahdo taistella omien
laivojenne puolesta, joita saksalaiset upottavat?"
Mr Direck yritti antaa selityksiä, joita ei kumminkaan hyväksytty.
"Te olitte kylläkin kärkkäitä taistelemaan espanjalaisia vastaan,
kun he räjähdyttivät _Maine'n_. Mutta saksalaiset saavat upottaa
_Lusitania'n_! Se on, kuten sanotte, eri asia."
Mr Direck'in mieleen välähti omituinen epäily, että Cissie luuli
Lusitaniaa amerikkalaiseksi alukseksi. Mutta hän oli juuri oppimassa
Cissie'ään eikä uskaltanut ärsyttää häntä tässä kysymyksessä.
"Te ette ole oikein käsittänyt Amerikan kantaa", sanoi hän. "Me
tähtäämme sotaa kauemmaksi."
"Sitähän juuri me olemme yrittäneet tehdä", sanoi Cissie. "Luuletteko
meidän yhtyneen sotaan huvin vuoksi?"
"Enkö ole tuhansin tavoin osoittanut myötätuntoani?"
"Mielenkiintoa -- pyh!"...
Paljoa paremmin ei mr Direckin käynyt mr Britlingin käsissä.
Mr Britling tosin ei sanonut suoraan, mutta viittaili pitkin
matkaa liiankin selvästi Amerikkaan. "On olemassa kahdenlaista
vapaamielisyyttä", sanoi hän, "joita väärin luullaan samaksi asiaksi:
on suurten tarkoitusperäin vapaamielisyyttä ja puuttuvan moraalisen
tarmon vapaamielisyyttä..."
18.
Vasta kun Teddy oli ollut kolme viikkoa kadoksissa, Hugh kirjoitti
hänestä. Molemmat Flanderin rintamalla olevat essexiläiset
pataljoonat sijaitsivat nähtävästi etäällä toisistaan, ja Hugh sai
vasta kotoa käsin kuulla mitä oli tapahtunut.