ja pommituksesta ja muusta sentapaisesta. _Minä en ole nähnyt
ainoatakaan elävää saksalaista_, en ole ollut lähempänä kuin
kahdensadan jardin päässä räjähtävästä granaatista, mitään hyökkäystä
ei ole sattunut eikä minulle ole annettu Victoria-ristiä. Minä
olen savessa pahemmin kuin kertoa taidan, olen tehnyt työtä koko
ajan, mutta en ole ampunut laukaustakaan enkä taistellut vähintä
vähääkään. Me olimme puuhassa koko yön -- mutta aivan tavallisessa
työssä: korjasimme rintavarustusta -- se työ on suoritettava
varovaisesti, sillä vihollisen tarkk'ampujat väijyskelevät --
kuljetimme selkäpuolelta suuria kuormia ruokavaroja, noudimme
vettä, työntämällä juoksuhautaamme eräästä kulmauksesta vinosti
eteenpäin. Aterioiminen, siivonteko ja sen sellainen vie koko paljon
aikaa. Me keitämme teetä isoilla padoilla suuressa suojakomerossa,
jota kaksi kokonaista komppaniaa pitää keittiönään, ja sitten
kannamme padat sankain läpi pistetyssä korennossa plutonillemme.
Me pesemme astioita, peseydymme ja ajelemme partaamme. Päivällisen
valmistamiseen (ja nauttimiseen) kuluu pari kolme tuntia. Tee vaatii
sekin aikansa. Tämä on kuin leirissä-oloa ja yhteiskekkereiden pitoa
luonnon helmassa. Tällä kerralla (ja samoin seuraavalla) olemme
yksissä eräiden sussexilaisten kanssa, jotka ovat olleet täällä
jo ennen ja tuntevat homman... Näyttää siltä, että me joudumme
suorittamaan enimmän osan rasittavaa työtä. Tuonnempana me saamme
tulla tänne yksin, omalle paikallemme... Mutta te haluatte tietysti
koko ajan kuulla jotakin saksalaisista. Ne ovat neljännesmailin
päässä tästä kohdasta, tai lähes neljännesmailin päässä. Kun pääsee
varkain vilkaisemaan heidän paikkojaan, niin näkee matalan kirjavan
kivimuurin -- kivet vain ovat hiekkasäkkejä. Saksalaiset käyttävät
mustia ja valkoisia, joten ei voi tietää, missä on ampuma-aukko,
missä musta säkki. Meikäläiset eivät ole olleet yhtä älykkäitä --
ja yhdenmukaisuutta rakastava sotaministeriömme on antanut meille
vain valkoisia säkkejä. Epäilemättä se on siistimmän näköistä. Mutta
meidän ampuma-aukkomme jäävät siten näkyviin. Toistaiseksi näyttivät
mustat säkit tarpeettomilta. Saksalaiset ammuskelivat meitä, mutta
ei kovin ankarasti. Ainoastaan yksi meistä haavoittui sattumalta,
kun kuula lävisti hiekkasäkin rintavarustuksen huipulla. Hän sai
kaulaansa leikkauksen, joka ei kumminkaan estänyt häntä kävelemästä
takaisin. Puolen mailin päässä meistä olevia juoksuhautoja he sentään
pommittivat, ja se näytti sangen kuumalta. Hiekkasäkit sinkoilivat
ympäri. Mutta miehet painuivat syvälle, ja se näyttää pahemmalta kuin
todellisuudessa on. Sää oli erittäin miellyttävä, kuten kenraali
French tapaa sanoa. Vietettyämme siten kolme päivää ja yötä ahtaissa
oloissa ja vähäpätöisissä pikkutehtävissä -- eräs niistä etumaisessa
juoksuhaudassa ja pari hiukan taempana -- ja oltuamme vielä kaksi
päivää ensimäisenä reservinä palasimme takaisin -- ja odottelemme
täällä taas uutta lähtökäskyä.
"Yön aika on kenties hieman hermostuttavampi kuin päivä. Kun pistää
päänsä esiin ja katselee ympärilleen, niin näkee himmeänä häämöttävän
lakean seudun raunioineen ja pienine tummine pisteineen, jotka ovat
kaatuneiden ruumiita, pitkät, epämääräiset hiekkasäkkilinjat ja
valonheittäjät, joiden sädekimput kiertävät kuin tuulimyllyn siivet,
ja silloin tällöin näyttämöä valaisevan kirkkaan tähtipommin. Ja
ilkeä tunne sanoo, että väkeä ryömii ryömimistään juoksuhautojen
välillä...
"Muutamat meikäläiset lähtivät korjaamaan erästä rintavarustuksen
osaa, joka oli vain yhden hiekkasäkin vahvuinen ja jossa eräs
miehistä oli saanut kuulan nahkaansa päivän aikaan. Me teimme sen
neljän säkin vahvuiseksi aina harjaan asti. Kun oli sitä tekemässä,
pelkäsi koko ajan joutuvansa valonheittäjän kirkkaaseen juovaan ja
tuntui siltä, että jokin uhkasi äkkiä iskeä takaapäin. Minun täytyi
päättää olla katsomatta taakseni, sillä muuten olisin kääntynyt
alinomaa katsomaan... Samalla poikamme ammuskelivat meidän ylitsemme,
jalan korkeudelta päittemme päältä, jotta saksalaiset varmasti
uskoisivat meidän pysyttelevän juoksuhaudassa...
"Meille ei sattunut mitään. Me tulimme takaisin aivan ehjinä. Oli
typerää jättää tuo rintavarustus vain yhden säkin vahvuiseksi. Siinä
on totuus ja samalla kaikki, mitä minulla on kerrottavaa ensimäisestä
juoksuhaudassaolostani.
"Entä saksalaiset?
"Minä vakuutan, ettei oikeata taistelua sattunut ollenkaan. Minä en
nähnyt yhtään heistä vilahdukseltakaan.
"Mutta nähkääs nyt, kuinka kiltti veikko minä olen. Minä olen nähnyt
taistelun, todellisen, jännittävän taistelun ja olen säästänyt
sen viimeiseksi kertoakseni siitä teille... Se oli ilmataistelu.
Ja englantilaiset voittivat. Se alkoi siten, että ilmestyi
näkyviin saksalainen lentokone, hyvin korkealla ja pienenpienenä,
matkalla linjojamme kohti kaukana vasemmalla. Me voimme päätellä
sen saksalaiseksi mustasta rististä; he näet koristavat jokaisen
lentokoneen siivet ja pyrstön mustalla rautaristillä. Upseerimme
näki sen kaukoputkellaan. (Hän salli minunkin katsoa.) Äkkiä pom,
pom, pom, ilmestyi rivi pieniä savupilviä sen taakse ja sitten yksi
etupuolelle: meidän zenit-tykkimme ottivat sen vastaan lämpimin
terveisin. Sitten, yhtä äkkiä, loppui tykkituli ja me näimme
englantilaisen koneen suristen leikkaavan saksalaisen tietä. Ne
olivat kuin kaksi ilmassa risteilevää lintua. Tai ampiaista. Ne
surisivat kuin ampiaiset. Kuului hiljaista rätinää -- niinkuin
tukkaasi harjatessasi kylmässä ilmassa. Ne ampuivat toisiansa.
Sitten luutnanttimme huusi: 'Sattuipas, tuhat tulimmaista!' ja antoi
kaukoputken Parkille tahtoakseen sen kuitenkin kohta takaisin. Hän
sanoi nähneensä lentokoneesta irtautuvia palasia.
"Kun hän tuon sanoi, niin voi varsin hyvin kuvitella itsekin
näkevänsä saman, tuolla korkealla, taivaan sinessä.
"Olipa miten hyvänsä, lentokone kohosi joka tapauksessa pystyyn
pyrstölleen. Jotenkin hitaasti... Sitten se putosi niinkuin pudotettu
veitsi...
"Kun näki koneen putoavan, niin tahtomattaankin sanoi: 'Ooooo!'
Se tuli alaspäin, näytti eräänä hetkenä hiukan tottelevan johtoa
ja putosi taas. Moottorin melu kuului yhä äänekkäämpänä sen
suistuessa maata kohti. En ole milloinkaan nähnyt minkään putoavan
niin nopeasti. Me näimme sen iskevän maata vasten muutamain
rikkiammuttujen rakennusten keskelle takanamme olevalla kukkulalla.
Se keikahti ja murskautui palasiksi, pieniksi pirstaleiksi...
"Nenää viilsi, kun näki sen iskevän maahan...
"Miten olikaan -- minun ajatukseni kohdistui kokonaan pudonneen
koneen miehistöön. Koetin kuvitella, miltä heistä oli tuntunut. Siitä
hetkestä, jolloin he huomasivat olevansa mennyttä.
"Miltä ihmeeltä heistä tuntuikaan lopuksi?
"He putosivat seitsemäntuhatta jalkaa, väittävät miehet; toiset
sanovat yhdeksäntuhatta. Puolitoista englanninpeninkulmaa!
"Mutta kaikki pojat hurrasivat... Ja meidän lentäjämme leijaili
korkeudessa. Olisi tehnyt mieli ylettyä tuonne ylös ja silitellä
sen selkää. Se nousi ja lipui kohti saksalaisten linjoja ikäänkuin
olisi haeskellut toista saksalaista. Nyt se näytti liikkuvan
aivan hitaasti. Se oli englantilainen kone, vaikka emme aluksi
olleet asiasta varmoja; meidän koneemme ovat trikolorin väreillä
varustettuja ikäänkuin olisivat ranskalaisia. Mutta kaikki
sanovat sen olevan englantilaisen. Se oli eräs meidän erinomaisia
taistelukoneitamme. Toistaiseksi se on pudottanut seitsemän
saksalaista... Sen enempää ei täällä todellakaan ole taisteltu.
Aikaisemmin, kuukausi sitten, täällä kyllä on ollut kahinaa. Noin
tusina kaatuneita saksalaisia makaa yhä linjojemme edustalla. Pieniä,
vääntyneitä vartaloita, ikäänkuin kumoonheitettyjä linnunpelättejä,
noin sadan jardin päässä meistä. Mutta siinä onkin kaikki.
"Ei, juoksuhaudat ovat olleet minulle pettymys. Ne ovat
ikävystyttävän kodikkuuden tyyssija. Ne eivät ole sen kummempia kuin
majapaikkamme täällä selkäpuolella. Niissä ei ole liikettä. Minä en
ole voinut keksiä pienintäkään aihetta kiväärini laukaisemiseen.
En usko, että saankaan laukaista kivääriäni vihollista kohti --
koskaan...
"Otaksun, että isä on huomannut Rendezvous'n uuden ylennyksen.
Hän on yksi niitä henkilöitä, joista nuoret upseerit juttelevat.
Kaikki luottavat häneen. Muistatko, kuinka Manning tapasi häneltä
piiloittautua?..."
14.
Mr Britling luki tuon kaikki, sitten hänen ajatuksensa palasivat
Teddyn katoamiseen, ja jälleen johtui mieleen Hugh. Poika oli
nyt rintamalla asti, ja täytyi terästää itseänsä siitä johtuvain
mahdollisuuksien varalta. Miten olikaan, ei mr Britling ollut
otaksunut hänen niin pian joutuvan tulilinjalle, vaikka hänen
toisaalta olikin vaikea keksiä syytä miksi ei niin olisi käynyt. Hän
huomasi, että stoalaisuuden läksyt oli luettava uudelleen alusta
alkaen.
Hän luki kirjeen kahdesti ja haki sitten jonkinlaista päivänmäärää.
Hän epäili, että kirjeitä toisinaan viivytettiin...
Neljä päivää myöhemmin tuo epäluulo tuli vahvistetuksi, kun saapui
Hugh'lta uusi kirje, jossa hän kertoi toisesta juoksuhautavuorostaan.
Tällä kertaa oli ollut melkoista vilkkaampaa. Heitä oli pommitettu
ankarasti, ja sitten saksalaiset olivat tehneet hyökkäyksen. Tällä
kertaa hän kirjoitti isälleen ja kirjoitti vapaammin. Hän oli
käyttänyt lyijykynää.
"Täällä on ollut melkoista vilkkaampaa kuin edellisellä kerralla.
Tykkimme alkavat työskennellä. Ne ampuvat tunnin tai pari erältään,
kolme neljä kertaa päivässä, ja juuri kun luulee niiden taukoavan,
ne alkavat uudelleen. Saksalaiset saivat eilen yht'äkkiä tämän
juoksuhautamme osan tähtäimeensä ja alkoivat pehmittää meitä järeillä
tykeillään... Onhan se aika rasittavaa. Tuntuu siltä, ettei kukaan
ole aivan varma, milloin seuraava isku tulee: se koskee hermoihin,
se tuntuu lihaksia jännittävältä ja väsyttävältä. Me emme ole
tehneet muuta kuin maanneet hiljaa koko päivän, mutta minua väsyttää
kuin olisin marssinut kaksikymmentä mailia. Sitten jyrähdys, pommi
on pudonnut lähelle, välkähtää ja kaikki sinkoilee ympäri. Se on
mieletöntä mylläkkää. Eräs räjähti aivan liian likellä ollakseen
miellyttävä; yhtä likellä kuin vanhat öljyastiat ovat luuvapihan
veräjää. Se kaasi minut kumoon ja heitti soraa päälleni. Kun pääsin
ylös, oli kaksikymmentä jardia juoksuhautaa muuttunut yhdeksi
ainoaksi kuopaksi, miehiämme makasi kumossa siellä täällä, toiset
valittivat ja eräs oli melkein täydellisesti hautautunut. Meidän oli
käytävä käsiksi ja vedettävä heidät pois, mikäli voimme...
"Minä olin turtana ja pyörryksissä; oli hyvä, että sai jotain
tehtävää...
"Selkäpuolella meidän tykkimme haeskelivat saksalaisten tykkejä.
Meteli oli mitä helvetillisin. Aivan kuin olisivat jättiläismäiset
mielipuolet tapelleet onnettomien patojen ja kattilojen keskellä. Ne
ampuivat erilaisilla granaateilla, hajupommeilla ja Jack Johnsoneilla
ja vaikka meidän kulmauksemme osaksi ei tullutkaan erikoisen paljon,
tuntui ilmassa kuitenkin pitkin aamupäivää kloorin haju. Useimmat
hajupommit putosivat ennen aikojaan. Meillä ei ollut naamareita,
mutta me koetimme jotenkin suojella itseämme nenäliinoillamme. Mutta
siitä ei ollut suurta hyötyä. Ilma oli jotenkin samanlaista kuin
laboratoriohuoneissa Heinrichin ja pikkupoikien oltua siellä kokeita
tekemässä. Enimmän osan aikaa käytin haavoittuneiden auttamiseen.
Yht'äkkiä tyyntyi. Sitten joku sanoi saksalaisten tulevan, ja minä
näin heitä vilahdukselta.
"Ei voi kunnollisesti katsella mitään niin kauan kuin tykit ovat
käynnissä. Kun järeä tykki laukaistaan tai granaatti räjähtää
lähellä, luulee ensi hetkessä menettäneen sekä näkönsä että kuulonsa.
Alinomaa joutuu pyörryksiin. Jysähdysten välillä on näkevinään
jonkinlaista värähtelevää valoa...
"Niin, siinä ne nyt olivat. Tällä kertaa minä ne näin. Ne nousivat
juoksuhaudastaan, juoksivat vähän matkaa eteenpäin ja heittäytyivät
maahan granaattiemme räjähdellessä heidän joukossaan ja takanaan.
Osa eteni liian kauaksi. Minä katsoin mitä meidän miehemme tekivät,
otin valmiiksi käteeni joukon patruunia ja aloin räiskyttää. Toinen
puoli saksalaista hyökkäysjoukkoa ei tullut ollenkaan esille
juoksuhaudastaan. Jos heillä tosiaankin oli joitakin vakavia
aikomuksia meihin nähden -- mitä minä epäilen -- niin olivat he
jotenkin innottomia panemaan niitä toimeen. He eivät olleet näkyvissä
viittä minuuttia ja heitä jäi pari-, kolmekymmentä miestä kentälle.
Heti kun näimme jonkun kaatuneista liikahtavan, piti meidän ampua
häntä: hän näet voi olla haavoittumaton, joka yritti ryömiä takaisin.
Hetken aikaa tykkimme lähettivät heille terveisiä. Sitten oli koko
taistelu oikeastaan ohi, mutta auringon laskiessa suuntautuivat
heidän tykkinsä jälleen meitä kohti, ja tykistötaistelua kesti aina
kuun nousuun saakka. Kolmannen komppaniamme pojat olivat kovassa
leikissä, mutta sitten tuntuivat meidän tykkimme osuneen oikeaan
kohtaan ja päässeen voitolle...
"Yön aikana lähti muutamia miehiämme korjaamaan piikkilankaesteitä,
ja eräs heistä ryömi puolitiehen vihollisen juoksuhautoihin päin
kuuntelemaan. Minä olin tehnyt päivätyöni ja ajattelin mennä
nukkumaan suojakomeroon. Olin kumminkin liiaksi kiihtyneessä
mielentilassa voidakseni nukkua. Kaikki hermoni värähtelivät ja
mieleni tuntui olevan täynnä hyvin nopeasti sinkoilevia sirpaleita...
"Meitä pommitettiin jälleen seuraavana päivänä, ja teekattilamme
murskautui, joten emme saaneet teetä...
"Minä nukuin kolmekymmentä tuntia, kun olimme palanneet tänne
takaisin. Nyt minä hiljalleen sulattelen noita kokemuksiani. Useimmat
muut tekevät samoin. Pommitus on tärisyttänyt ja raadellut hermojani
ja ajatuksiani, mutta ei niin paljon kuin olisi voinut luulla.
Minusta tuntuu, etten hetken päästä enää siitä paljoakaan välitä.
Muutamat toiset ovat kärsineet siitä melkoista enemmän kuin minä.
Se koskee pahemmin vanhempiin miehiin. Niin sanovat kaikki. Ne,
jotka ovat kolmeakymmentäviittä vanhempia, eivät toivu pommituksen
vaikutuksista viikkokausiin. He kävelevät -- astelevat melkein
varoen...
"Elämä täällä on hyvin primitiivistä -- jolla en tarkoita sitä,
että palautuisi mihinkään alkukantaiseen tilaan, vaan ainoastaan
välittömämpään ja yksinkertaisempaan. Se on hakemista ja viemistä,
veden ja ruoan noutamista, tulilinjalle menoa ja sieltä palaamista.
Sitä jatkuu viikkokaupalla, ja eräänä kauniina päivänä tulee
huudahtaneeksi: 'Mitä tämä kaikki merkitsee? Milloin tämä loppuu?'
Ennen tämän sodan puhkeamista minusta tuntui, että minulla oli
jotakin suoritettavaa edessäni, tiede, työ ja kaikenlaisia muita
asioita, mutta täällä on vaikeata ajatella että olisi mitään
suoritettavaa edessämme...
"Miten lieneekään, on viime olovuoroni juoksuhaudassa järkyttänyt
mieltäni aika tavalla. Aikaisemmin minä jo olin sotaan tottumassa,
mutta nyt kauhistun jälleen, samoinkuin alussa, koko hommaa.
Huomaan itse ihmetteleväni, mitä me oikeastaan olemme tekemässä,
miksi sota alkoi, miksi meidät on totutettu tällaiseen kaameaan
toimintaan. Se näyttää, se tuntuu järjestetyltä, suunnitelmalliselta,
tarkoituksenmukaiselta. Upseerimme antavat käskyjä meille ja saavat
itse käskyjä, ja tuolla selkäpuolella olevat miehet saavat hekin
omia käskyjään. Kaikki saavat käskyjä. Aina lordi Kitcheneriin
asti luullakseni. Tätä jatkuu viikkomääriä siinä mielessä, että
se on täysin tervettä ja tarkoituksellista ja ainoa oikea asia.
Mutta sitten välähtää yht'äkkiä mieleen: 'Tämä -- tämähän on mitä
_mielettömintä_!' Tämä marssiminen edestakaisin, edestakaisin ja
edestakaisin, tämä yksitoikkoisuus, joka aika-ajoin purkautuu
väkivallaksi -- väkivallaksi, joka ei johda mihinkään tuloksiin...
-- sehän on juuri mielipuolen elämää. Synkkämielisyyttä ja
raivohulluutta... Se on joukkohulluutta -- sodan aiheuttamaa. Maailma
on todellakin aivan hullu. Minussa sattuu vielä olemaan pieni rahtu
tervettä järkeä, joka ei tule kestämään tämän kirjeen lopettamista
etemmäksi. Kun joku yksilö tulee mielipuoleksi ja astuu ulos
ikkunasta, koska luulee ovea noidutuksi, hyppii housutonna kaduilla
ja tavoittelee ohikulkijoita paistinvartaalla, niin hän luullakseni
tuntee samanlaista auttamatonta pakkoa kuin me lähtiessämme
kantamuksinemme juoksuhautoihin...
"Ainoastaan ponnistamalla voin muistaa, miltä elämä tuntui keväällä
v. 1914. Muistatko Heinrichiä ja hänen yritystään laatia jonkinlainen
kartta ruusuista, niin että voisimme istua luuvan edustalla ja
lukea kaikkien siinä edessämme olevien ruusujen nimet? Siis jotakin
samanlaista, kuin ne vuoristokartat, joita Sveitsissä näkee pöydillä.
Kuinka käsittämätön asia tuo nyt onkaan! Onhan varsin mahdollista,
että ammuin Heinrichin tässä jonakin yönä. Onhan varsin mahdollista,
että hän on yksi niistä mytyistä, joita laskimme hyökkäyksen loputtua.
"On omituista, isä, mutta minusta tuntuu, että olen jollakin tavoin
_kapinallinen_ tällaista kirjoittaessani. Täällä tottuu ajattelemaan,
että on väärin ajatella. Se johtuu sotilaskurista. Siitä, että
toimii koneen osana. Kaikesta huolimatta minua epäilyttää, onko
minun ajateltava. Jos tosiaankin katselee asioita tässä mielessä,
niin minne lopulta joutuukaan? Ortheris -- hänen oikea nimensä
on ohimennen sanoen Arthur Jewell -- ei tiedä mitään tällaisista
vaikeuksista. 'Nuo kirotut saksalaiset törmäsivät Belgiaan', sanoo
hän. 'Meidän täytyy puskea ne takaisin. Siinä kaikki. Ainakin mikäli
minä ymmärrän... En minä tiedä mitään Serbiasta, minä en tiedä mitään
mistään, mutta sen minä tiedän, että saksalaiset saavat sanoa hyvästi
tällaiselle hommalle nyt ja ijankaikkisesti. Amen...'
"Toisinaan minusta tuntuu, että hän on viisaampi kuin minä. Toisinaan
taas, että hän on vain hullumpi."
15.
Nämä kirjeet painoivat raskaasti mr Britlingin mieltä. Hän tajusi
että hänen ymmärrykseltään varhaiskypsä, teräväpäinen poikansa oli
nyt ihan lähellä vaaran ja kuoleman linjaa, kulki sinne ja sieltä
takaisin alituisen, aaltoilevan uhkan alaisena. Milloin hyvänsä,
päivällä tai yöllä, saattoi onnettomuus suuntautua hänen polulleen.
Jos mr Britling olisi osannut rukoilla, niin hän olisi rukoillut
Hugh'n puolesta. Hän aloitti muutamia tehottomia rukouksia koskaan
niitä päättämättä.
Hän yritti omaksua stoalaista Rooman miehen mieltä, tahtoi olla
murtumattoman ylpeä, murtumattoman tyytyväinen, jos häneltä
vaadittiin tämä äärimäinen uhri isänmaalle. Mutta hän huomasi
yrittävänsä vain pettää itseään...
Tässä sodassa ei enää ollut sitä yksinkertaista suuruutta, joka olisi
tehnyt sellaisen jylhän tyytyväisyyden mahdolliseksi.
Teddyn ja mrs Teddyn onnettomuus koski häneen kipeästi. Hän tunsi
tuskaa muistaessaan mrs Teddyn värittömät kasvot ja hänen silmistään
sinkoavan mykän syytöksen. Mr Britling tunsi, ettei hän milloinkaan
voisi saada lausutuksi sitä ainoata puolustusta, mikä hänellä oli:
"Minä en pidättänyt Hugh'ta. Jos sen olisin tehnyt, niin teillä olisi
oikeus moittia minua."
Jos hänen olisikin onnistunut voittaa kaikki muut vaikeudet
pyrkiessään sankarilliseen asenteeseen, niin tiellä oli yhä Hugh'n
kukistumaton, kirkas tapa katsella asioita. Sota _oli_ hulluutta...
Mutta mitä muuta oli tehtävä? Mitä muuta voi tehdä? Me emme voineet
antaa perään Saksalle. Jos mielipuoli tappelee, täytyy terveittenkin
tapella...
Mr Britling ei enää kirjoittanut mitään sodasta. Kaikki myöhemmät
tätä aihetta käsittelevät kirjoituksensa hän oli jättänyt
päättämättä. Hän ei voinut kuvitella niiden mitään merkitsevän,
vaikuttavan kehenkään, saavan mitään aikaan. Oikeastaan hän
kirjoittikin nyt vain silloin tällöin, hyvin harvoin. _The Times_
oli jo aikoja sitten jäänyt ilman hänen avustustaan. Hän ajatteli
nyt alinomaisesti sotaa, elämää ja kuolemaa ja uskonnollisia
ongelmia, jotka olivat näyttäneet niin etäisiltä rauhan päivinä.
Mutta mikään hänen ajattelunsa esine ei ottanut kirkastuakseen,
niin että siitä olisi voinut kirjoittaa. Kaikki hänen ajatustensa
kirkkaat tähdet peittyivät myrskypäiviin ja kiihtymykseen, jota
sanomalehdet joka päivä pitivät yllä, ja elämän jokapäiväisiin
askarruksiin. Ja samalla kertaa, kun hänen kirjailijatoimensa
tuottamat tulot vähenivät henkisen hämmentymisen ja voimattomuuden
vaikutuksesta, kävivät hänen ja hänen vaimonsa sijoitustenkin
antamat tulot epävarmoiksi. Mrs Britlingillä oli ollut kaksituhatta
puntaa Konstantinopolin lainassa ja seitsemänsataa ottomanisen radan
obligatiota; hänellä itsellään oli ollut sijoitettuna samanlaiset
summat pariin unkarilaiseen ja yhteen bulgarialaiseen lainaan,
erääseen Rouenin linoleumitehtaaseen ja erääseen sveitsiläiseen
hotelliyhtiöön. Kaikki nämä lopettivat maksunsa, ja heidän muiden
sijoitustensa osingot vähenivät. Ei näyttänyt olevan mitään rajaa
pääoman ja tulojen vähentymiselle. Tulovero oli kohonnut suunnattoman
korkeaksi, useimpain tavarain hinnat olivat nousseet, ja elämän
pulmallisuutta lisäsi nyt se, että täytyi rajoittua ja säästää.
Hänelle selvisi, että hänen automobiilinsa, joka oli leikillä saanut
Gladys-nimen, olikin ylellisyyskapine, ja hän möi sen parista sadasta
punnasta. Hän menetti puutarhurinsa, joka oli saanut paremman
palkan erään myllärin luona, ja hänen oli hyvin vaikea saada ketään
sijaan, niin että puutarha muuttui epämiellyttävän hoidottomaksi ja
epätyydyttäväksi. Hänen täytyi luopua taajoista Lontoon-matkoistaan.
Hänen täytyi siirtää poikainsa Statesministeriin lähettäminen
tuonnemmaksi. Ainakin toistaiseksi täytyi heidän kulkea Brinsmeadin
koulua. Joka puolella oli vastassa tuo epämiellyttävä taloudellisten
seikkojen harkitseminen. Vuosikausia hän oli elänyt huolettomasti
ja jossakin määrin omahyväisesti. Oli tavattoman kiusallista kokea,
kuinka suurempiin, poikaa, isänmaata ja uskoa koskeviin murheisiin
sekaantuivat nämä ylimääräisen puolen shillingin ja sopimattomaan
aikaan saapuvan laskun pikkuhuolet.
Ehkä enemmän kuin mikään muu rasitti hänen mieltänsä se, että hän
vähitellen yhä huonommin tajusi sodan varsinaisia tuloksia. Aluksi
oli militarismi ja Saksan hyökkäys tuntunut hänestä niin pahalta,
ettei hän voinut pitää Englannin ja sen liittolaisten toimintaa
muuna kuin ehdottomasti oikeudenmukaisena. Hän oli selvästi ja
yksinkertaisesti ilmaissut sodan tarkoituksen lausumalla: "Nyt
pitää militarismista tulla loppu!" Hän oli käsittänyt Saksan
järjestelmäksi, imperialismiksi ja junkerismiksi, tunteettomaksi
materialistiseksi hyökkäyshaluksi, siksi hengeksi, joka puhaltaa
sodan lieskan ilmi, ja liittolaiset hän oli käsittänyt ihmiskunnan
vastalauseeksi kaikkea tuota pahaa vastaan.