viehättäväksi. Kaikkea, mikä suinkin voi johtaa voittoon, on
ajateltu ja koeteltu. Saksalaiset harrastavat sielutiedettä paljoa
enemmän kuin me samoinkuin he harrastivat sotaa enemmän kuin me,
mutta he eivät näytä olevan todella eteviä siinä aineessa. Niinpä
he yrittivät saada koko miehistönsä ymmärtämään sotaa sill'aikaa
kun meidän poikaimme parvessa kaikuu 'Tipperary'. Mutta miehetpä
eivät kirjoitakaan niitä kauniita asioita, joita heidän pitäisi,
vaan useimmat merkitsevät muistiin aterioitaan, joten muutamat
päiväkirjat ovat pelkkiä ruokalistoja, toiset taas sisältävät mitä
kauhistuttavimpia kertomuksia väkivallanteosta ja ryöstöistä.
Ranskalaiset niitä kääntävät ja julkaisevat. Saksalaiset antaisivat
mitä hyvänsä, jos saisivat takaisin nuo tuhmat paperit, ja nyt on
annettu määräys, ettei kukaan saa lähteä taisteluun minkäänlaisia
kirjoitettuja papereita mukanaan... Meikäläiset ovat niin kärkkäitä
noihin asiakirjoihin, ja ovat niin hyvin tajunneet tuollaisten
satunnaisten merkintöjen arvon, että saksalaisen hyökkäyksen rauettua
on eräs tärkeimpiä huolia onkia esiin asiakirjoilla varustetut
vainajat ja katsoa mitä heiltä löytyy... Se on omituista urheilua,
tuo ruumisten kalastaminen. Meikäläisillä on köydessä jonkinlainen
kolmiväkäinen koukku, se heitetään ja vedetään takaisin. Toisella
puolen tehdään samoin. Tässä eräänä päivänä oli erääseen ruumiiseen
Hooghe'in läheisyydessä tarttunut molempain puolien koukut, joten
syntyi köydenveto. Tarkk'ampujat pitivät silmällä niitä, jotka
joutuivat liiaksi intoihinsa. Useita haavoittui. Irlantilaiset -- se
oli eräs irlantilainen rykmentti -- saivat ruumiin -- tai ainakin
paremman puolen...
"Kun nyt olen kersantti, puhuu Park jälleen minulle kaikista näistä
asioista, ja meidän luutnanttimme on liian toimekas ollakseen
välittämättä tuollaisista teknillisistä yksityisseikoista. Ne
ovat pelkkiä teknillisiä yksityisseikkoja. Sellaisina niitä on
käsiteltävä. Kuollutta ruumista ei pidetä äsken surmansa saaneena
miehenä, jolla kenties oli vaimo ja liikesuhteita, ehkäpä myöskin
taipumusta ostereihin tai konjakkiin. Tai olentona, joka on nauranut
ja itkenyt ja karttanut kärsimystä. Se pilaisi koko asian. Häntä
pidetään pelkkänä univormuna, jonka merkeistä näkyy millaista väkeä
on vastassamme ja johon kenties sisältyväin paperien nojalla voimme
Päätellä missä määrin hän ja hänen joukkonsa alkavat väsyä koko
juttuun...
"Koko tämä elämä vaikuttaa karkaisevasta, eikä vain ruumiiseen, vaan
myöskin mieleen. Täällä eletään toisella tasolla. Muistathan, että
puhuit -- juuri ennen tänne lähtöäni -- Dower House'in tienoista --
ja ulkopuolella olemisesta. Tämä on ulkopuolta. Täällä on toiset
olosuhteet. Miehemme ovi kyllä helläsydämisiä yhä edelleen, kun
pienet oliot -- kissanpojat, linnut tai kukat -- ovat kysymyksessä
Niinpä on rintaman takana kaikkialla sotilaitten puutarhamaita.
Muutamat ovat oikein sieviä pikku tilkkuja. Mutta joutavaa on
väittää, että me täällä osoittaisimme minkäänlaista hellyyttä
haavoittuneille, ja -- sanoakseni asian oikean laidan -- viholliseen
kohdistuvaa sääliä ei ole hitustakaan. Ei hituistakaan. Ei sellaisen
tunteen jälkeäkään. Aikaisemmin haavoittuneita hellittiin -- on
minulle kerrottu -- ja osoitettiin kunnioitusta kuolleille. Nyt tuo
kaikki on mennyttä. Sen jälkeen on ollut julmuuksia kaasuja, asioita,
jotka eivät unohdu. Kaikki on ankarampaa. Miehet taipuvat nyt
nauramaan sille, joka saa kuulan itseensä, ja pahoin haavoittuneet
heitä harmittavat. Eräänä päivänä, kerrotaan makasi essexiläisten
juoksuhaudan edustalla roteva saksalainen. Hän kävi kiusalliseksi,
hinattiin sisään, vietiin linjojen taakse ja haudattiin. Kun hänet
oli saatu hautaan, oli joku ystävällinen sielu pystyttämässä taulua,
johon oli kirjoitettu 'Jonkun Fritz', kun samassa räjähti granaatti
aivan ääressä. Se paiskasi miehen tauluineen muutaman sylen päähäni
haavoitti hänet ja toi Fritzin jälleen ilmoille. Hän nousi kerrassaan
ilmaan ja pyöri kuin tuulimyllyn siivet. Tuota pidettiin mainiona
pilana niille, jotka olivat vaivautuneet hänet hautaamaan. Muutamaan
aikaan ei kukaan halunnut koskea Fritziin, joka nyt makasi jonkin
kyynärän päässä alkuperäisestä leposijastaan. Sitten hän joutui yhä
arveluttavampaan tilaan, ja muutamat terveydenhoidon harrastajat
hautasivat hänet uudelleen. Tällä kertaa oli kirjoituksena 'Jonkun
Fritz. Lepää rauhassa'. Mutta sattuipa niin, että hän sinkosi jälleen
esiin. Palasina, juoksuhaudassa kajahteli nauru ja huudot: 'Kelpo
Fritzimme! Ei tämä ylösnousemusta ole, Fritz'...
"Eräs toinen juttu, joka soveltuu juoksuhautojen aurinkoiseen
mielialaan, on tulilankatemppu. Meillä on kahdenlaista tulilankaa,
toista, joka palaa hitaasti, jardi ja minuutti, ja sopii
käsigranaateissa ja sen sellaisessa käytettäväksi, ja toista, joka
juoksee sata jardia sekunnissa -- miinoja varten ja niin edespäin.
Jälkimäinen on huolellisesti erotettu edellisestä punomalla
siihen silmäänpistävä punainen lanka. Kuten isä tietää, on sekä
vihollisella että meillä -- kun juoksuhaudat ovat riittävän likellä
toisiaan -- tapana virkistää toisiamme heittämällä koruttomia,
mutta tehokkaita, läkkirasioista valmistettuja käsigranaatteja.
Kun tuollainen granaatti putoo brittiläiseen juoksuhautaan, niin
joku heti sieppaa sen ja heittää takaisin. Englantilaista mieltä
ilahduttaa aivan erikoisesti, kun saa tärähdyttää saksalaista hänen
omalla petardillaan. Kun granaatti putoo saksalaiseen juoksuhautaan,
niin kaikki juoksevat tiehensä. (Meidän juoksuhautojemme pojat
ainakin niin väittävät, vaikka luultavasti on kummallakin puolella
poikkeuksensa.) Jos pommi räjähtää, niin se räjähtää. Ellei, niin
Hans ja Fritz ryömivät piankin katsomaan mitä on tapahtunut.
Toisinaan ei tulilanka ole kunnolla syttynyt; heittäjä on ollut
hermostunut tai lanka ei ole palanut säännöllisesti. Silloin pistää
Hans tai Fritz siihen uuden langan ja lähettää sen takaisin hellän
huolellisesti. Saksalaista mieltä ilahduttaa aivan erikoisesti,
kun saa tärähdyttää englantilaista hänen omalla petardillaan...
Mutta nyt astuu näyttämölle sotilaallinen nero. Eräs lahjakas
henki meikäläisten joukosta hankki (luultavasti varastamalla)
kappaleen miinansytytyslankaa, nopeata lajia, ja vietti uutteran
päivän kirvoittamalla siitä pois punaisen langan ja muuttamalla sen
aivan hitaamman veljen näköiseksi. Sitten kiinnitettiin palasia
läkkipommeihin ja lähetettiin ne -- tietenkin sytyttämättöminä --
saksalaisten juoksuhautaan. Seurasi pitkä, mutta hilpeä väliaika.
Minä voin nähdä, kuinka pojat pysyttelevät piilossa. Sitten Hans ja
Fritz varmaan ryömivät katsomaan, tutkivat palamatonta tulilankaa,
ryhtyivät sitä sytyttämään lähettääkseen sen, kuten tapa on,
tekijällensä takaisin...
"Ankara, saksalaisesta juoksuhaudasta kuuluva paukaus ilmaisi
sytyttämishetkeä ja Hansin ja Fritzin lähtöä vähemmän leikillisiin
maailmoihin.
"Brittiläisen juoksuhaudan nero ryhtyi valmistamaan toista
yllätyspommia -- Kurtin ja Karlin saapumisen varalle...
"Hans, Fritz, Kurt, Karl, Michel ja Wilhelm -- sitä jatkui aika
kauan, ennenkuin rupesivat epäilemään...
"Kirjoitit kerran, että nykyaikana pitäisi olla metallista
valmistettuja sotilaita taistelulinjoilla. Minusta tuntuu, isä hyvä,
että kaikki todellinen taistelu on..."
11.
Kaikki Hugh'n kirjeet eivät käsitelleet noita kammottavia teknillisiä
yksityiskohtia. Uutisia ja juttuja ei aina tullut kuultaviin; oli
harvinaista, että joku upseerinarvolla varustettu nuori mies halusi
alentua keskustelemaan ammattiasioista parin muun kanssa, joilla ei
tuota arvoa ollut; sanomalehtiä näki vähän, vielä vähemmän karttoja,
ja vaikka Hugh olikin Ranskassa tykkien kuuluvissa, saattoi hänestä
aika ajoin sodankäynti tuntua yhtä ikävystyttävältä kuin Englannissa
toisinaan. Mutta hänen sotilaallisia menetelmiä koskevat arvostelunsa
taukosivat. "Asiat suoritetaan täällä paremmin", huomautti hän, ja
"me olemme täällä lähempänä todellisuutta. Minä alan kunnioittaa
kapteeniani. Hänessä on kehittymässä jonkinlaista paikallisvaistoa.
Meidän onneksemme!" Eräässä toisessa kohdassa hän ihmeen
luonteenomaiseen tapaan harkiskeli, oliko hän alkanut tottua armeijan
tapoihin, oliko alkanut tajuta niiden merkitystä, vai kehittyivätkö
armeijan menettelytavat yhä lähemmäksi pätevyyden rajaa sitä mukaa
kun tultiin lähemmäksi vihollista. "Täällä ei ole sitä kiusallista
tunnetta, että sota lopultakin on pelkkää harhaluuloa. Se on jo
tervettä järkeä ja elämän tehtävää...
"Englannissa minulla aina oli kihisevä tunne, että olin puettu
univormuun kuin johonkin valepukuun...
"Koskaan ennen tänne tuloani en voinut uneksiakaan, kuinka suuri
osa sotaa on odotusta, tottelemista ja harjoitusta, mikä kaikki
liiankin ilmeisesti on vain keino estää meitä havaitsemasta, miten
kauan meidän oli odotettava. Luulen, ettei ole kovin vaarallista
kuvailla sitä paikkakuntaa, jossa nyt olen; se muodostaa jonkinlaiset
näyttämölaitteet, jotka ovat tavallaan yhtä maata kuin meidän
jokapäiväinen elämämme täällä. Se on kylä, joka on ainoastaan
osittain ammuttu hajalle. Kylässä ei ollut koskaan taisteltu;
saksalaiset eivät olleet tulleet likemmäksi kuin kahden peninkulman
päähän, mutta silloin tällöin kuukausien kuluessa se oli ollut
tykkitulen alaisena ennen meidän etenemistämme. Melkein kaikki talot
ovat jäljellä, mutta ei yhtään ikkunaa, jossa olisi neliöjalkaakaan
lasia eheänä. Pari taloa on palanut ja pari muuta näyttää jokin
mieletön jättiläinen potkaisseen hajalle. Me nukumme neljän tai
viiden miehen ryhmissä huoneiden lattioilla; asukkaita ei ole
montakaan jäljellä, mutta kyläravintola on yhä käynnissä. Siellä
on kurja, rasittunut biljardipöytä, sangen pieni sangen suurine
palloineen -- ja kepit ovat pahoinkuluneet. Se on paikkakuntamme
suuri huvi. Ortheris tekee ihmeitä sen ääressä. Hän sanoo rupeavansa
merkitsijäksi, 'pirunmoiseksi markööriksi', kun jättää armeijan.
Seutu ympärillämme on lakeata -- vailla ääriviivoja -- autiota.
Kuinka kaipaankaan kukkuloita, vaikkapa vain Essexin multakasoja.
Sitten kulkee tie eteenpäin, tiilitie, armottomasti kulunut,
poppelien reunustama. Aivan kylän laidassa päättyy mekaanisten
kuljetusneuvojen tie ja siellä on jonkinlainen varikko, josta kaikki
kuljetetaan edelleen muulien tai ihmisten selässä tai polkupyörällä
juoksuhautoihin. Se on ainoa liike, mitä kylässä näkee, ja minä
olen viettänyt tuntikausia katsellen kuinka miehet kuormaavat
ruokaa tai ampumatarpeita, tai olen itse ruvennut heitä auttamaan.
Pitkin päivää kuulee tykkien jyskeen, joka tuntuu jonkinlaisena
kumahduksena vatsassa, ja silloin tällöin ilmestyy lentokone, joka
kulkee hyvin korkealla ja näyttää varsin pieneltä. Juuri tässä takana
on poppeliryhmä, jota saksalainen granaatti on kurittanut. Puut ovat
katkenneet ja pirstoutuneet mitä hämmästyttävämmällä tavalla: aivan
säpäleiksi ja liuskoiksi kuten rottinkikeppi, joka on murrettu ja
vääntelemällä katkaistu. Joutoaikansa voi viettää joko tähystelemällä
lentäjiä tai pelaamalla jalkapalloa, kaksikymmentä kummallakin
puolella, tai istumalla huoneessaan, seisomalla kynnyksellään
tai menemällä kapakkaan neljän, viiden miehen jonoon odottamaan
biljardivuoroansa. Lopultakin joutuu istumaan. Ja niin isä saa nämä
summattomat kirjeet."
"Summattomat!" virkahti mr Britling. "Tietysti -- hän kyllä kasvaa
tuosta irti."
"Ja hän kirjoittaa varmaan joskus. Hän kirjoittaa."
Hän jatkoi kirjeen lukemista.
"Me luemme, luonnollisesti. Mutta täällä ei suurinkaan kirjasto
riittäisi. Meille sopivat kaikenlaiset kirjat, mutta luullakseni ei
tavallisella hempeätunteisella romaanilla ole samaa viehätysvoimaa
kuin rauhan aikana. Muutamat käyvät aivan odottamatta käsiksi
vakavaan kirjallisuuteen. Kelpo Park esimerkiksi sanoo tahtovansa
kirjoja, joissa on pureskeltavaa; hän lukee parhaillaan 'Lajien
synnyn' halpahintaista painosta. Ennen hän tapasi pitää Florence
Wardenia ja William le Queux'ta kirjallisuuden äärimäisinä huippuina.
Olisin kiitollinen, jos voisit lähettää hänelle Metshnikovin 'Ihmisen
luonnon' tai Pearson'in 'Vapaan ajattelun etiikan'. Minä huomaan
kehitteleväni hänen hentoa mieltänsä. Mutta minulle ei, isä. Ei
mitään sellaista minulle. Minä kaipaan täällä vain kirjallista
opiumia. Kaipaan jotain, jossa on puhe fauneista ja nymfeistä metsän
avaroilla aukeamilla. Tahtoisin lukea Spenserin 'Keijukaisten
kuningattaren'. En luule sitä lukeneeni, mutta joka tapauksessa
minulla on hyvin selvä vaikutelma ritareista ja lohikäärmeistä ja
noidista ja ilkeistä noita-akoista, jotka liikkuvat jonkinlaisessa
prerafaeliittisessa seinäverhomaisemassa -- mutta kirkkaammassa
valaistuksessa. Voisin ehkä käyttää jotakin Hewlett'in 'Forest
Lovers' kirjan tapaista. Tai Joseph Conradia, kun hän on sillä
tuulella kuin Kew Palmhouse'issa. Sitten on vielä eräs kirja, jota
kerran silmäilin jonkun tuttavan luona Lontoossa, en tiedä sen
nimeä, mutta Richard Garnett oli sen kirjoittanut ja siinä oli puhe
jumalista, jotka elivät ahtaanlaisissa taloudellisissa olosuhteissa,
mutta silmääkiehtovassa aurinkoisessa ympäristössä. Ympäristössä,
jossa ei ollut terästä, paaluja eikä piikkilankaa. Jotain Heinen
'Firenzen öitä' muistuttavaa. Tervetullut olisi mikä kirja hyvänsä,
jossa olisi puhe Kreikan jumalista, temppeleistä, valkoisista
kuin norsunluu, purppuraisesta merestä, punaisista viitoista,
jalokivilippaista ja auringonpaisteessa lepäävistä sisiliskoista.
Jospa olisi olemassa toinenkin 'Thaïs'! Miehet täällä ovat
saaneet luettavakseen sanomalehtipaperille painettuja kirjallisia
palasia, joita nimitetään _The Times'in_ plakaateiksi. Palasia,
mutta enimmäkseen hyvää ainesta. Ne ovat niin pieniä, että vain
kiihoittavat ruokahalua voimatta sitä tyydyttää. Jotenkin ärsyttävää
-- ja täällä ei kaipaa mitään ärsykettä... Minä kuvittelin ennen,
että lukemisen tarkoituksena on kiihoittaa. Täällä sen päinvastoin
tulee rauhoittaa...
"Oletko kuullut puhuttavan kirjasta, jonka nimi on 'Tom Cringle's
Log'?
"Sota on kiihoittavaa peliä -- jota minä en milloinkaan ole tahtonut
pelata. Kerran parin kuukauden aikana joutuu jännitykseen. Muuten
on se vain lokaa, sekasotkua ja ikävystymistä, rikki ammuttuja
rakennuksia, särjettyjä teitä, likaista ympäristöä ja ikävystymistä,
lisäjoukkojen tuontia ja haavoittuneiden ja uupuneiden vientiä -- ja
ikävystymistä, alinomaista epämääräistä arvailua, kuinka tämä tulee
päättymään ja ikävystymistä, ikävystymistä ja taas ikävystymistä,
suunniteltujen töiden ja matkojen muistamista, elämän menettämisen ja
päiväin hupenemisen ajattelua ja ikävystymistä, ruhjottuja poppeleita
ja löyhkää, kaikkialla löyhkää, likaa ja ikävystymistä... Ja kaikki
tämä siitä syystä, että nuo kirotut preussilaiset olivat liian
typeriä ymmärtääkseen kuinka ikävystyttäviä he olivat karatessaan
pystyyn ja röyhistäessään rintaansa ja ottaessaan vastaan mr Thomas
Carlyle'in ylistykset... _Gott strafe Deutschland_... Lähetä siis
minulle joitakin kirjoja, kirjoja, joissa puhutaan unelmista,
Kiinasta, kuvitetusta posliinista, kultakaudesta ja keijukaisten
maasta. Mutta lähetä ne pian ja kirjoita oikein selvä osoite..."
12.
Teddyä kohtasi onnettomuus viikunain vielä parhaillaan kypsyessä mr
Britlingin suuressa puussa. Cissie toi uutisen mr Britlingille. Hän
saapui Dower House'iin, kasvot kalpeina ja peljästyneinä.
"Minä tulen kertomaan kirjeistä", sanoi hän. "Tuli huonoja uutisia
Teddystä, ja Letty on ihan suunniltaan."
"Eihän hän ole --?" Mr Britling jätti sanan sanomatta.
"Hän on haavoittunut ja kadoksissa", sanoi Cissie.
"Vankina!" sanoi mr Britling.
"Ja haavoittunut. Emme tiedä, _miten_."
Hän lisäsi: "Letty on ollut sähköttämässä."
"Sähköttämässä? Kenelle?"
"Sotaministeriölle, saadakseen kuulla, miten hän on haavoittunut. Ne
eivät sano mitään. Se on häpeämätöntä."
"Eikö siinä ollut _vaikeasti_?"
"Siinä ei ole mitään. Haavoittunut ja kadoksissa! Pitäisihän heidän
kertoa tarkemmin."
Mr Britling mietti. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että nyt
saattoi milloin hyvänsä saapua tieto Hugh'n haavoittumisesta
ja häviämisestä. Sitten hän koetti vakuuttaa Cissie'lle, että
"vaikeasti" sanan puuttuminen merkitsi, että Teddy oli haavoittunut
vain suhteellisen lievästi ja että jos hän lisäksi oli "kadoksissa",
niin sotaministeriön oli vaikea heti paikalla saada ehdottoman
tarkkaa selkoa kaivatuista yksityisseikoista. Mutta Cissie vakuutti
vain Lettyn olevan "kauheassa tilassa", ja mr Britling lähti,
annettuaan hänelle eräitä konekirjoitustyötä koskevia ohjeita, heidän
asuntoonsa toistaakseen keksimänsä rauhoittavat näkökohdat Lettylle.
Viimeksimainittu oli vielä kalpeampi kuin sisar ja täynnä kylmää
närkästystä sotaministeriöä kohtaan. Selvää oli, että tuon laitoksen
olisi hänen mielestään ollut velvollisuus pitää parempaa huolta
Teddystä. Hän tuntui olevan omituisen tunteenomaisen vakaumuksen
vallassa, että häneltä salattiin jotakin. Yhtä ilmeistä oli, että
hän katsoi mr Britlingin taipuvan liian hyväksyvälle kannalle
viranomaisiin nähden.
"Joka tapauksessa", sanoi hän, "olisivat he voineet heti vastata
minun sähkösanomaani. Minä lähetin sen kello kahdeksan. Kaksi tuntia
ovat he halveksivasti vaienneet."
Tämä uhmaileva, jännittynyt, nurja Letty oli mr Britlingille uusi
kokemus. Se tapa, miten hän otti vastaan esitetyt lohdutusperusteet
sai mr Britlingin tuntemaan itsensä jossakin määrin nöyryytetyksi.
"Vai niin!" virkkoi Letty. "Te arvelette, etteivät he mitenkään voi
tietää, onko hän päässyt vahingoittumattomana saksalaisten puolelle.
Miten he sitten voivat tietää, että hän on vankina, jos eivät tuota
tiedä?"
"Mutta siinähän oli 'kadoksissa'."
"Se _tarkoittaa_ vankina", sanoi Letty epäkohteliaasti.
13.
Mr Britling palasi kotiinsa neuvottomana ja syvästi kuohuksissaan.
Hänessä eli viheliäinen tunne, että Teddyn asiat olivat paljoa
vakavammat kuin mitä hän oli yrittänyt Lettylle uskotella; tuo
"haavoittunut ja kadoksissa" merkitsi todellisuudessa sitä, että
mies oli jätetty sangen kaameiden mahdollisuuksien varaan. Hän oli
huolissaan Teddyn vuoksi ja vielä enemmän mrs Teddyn vuoksi, jonka
jokainen äänenpaine ja ele ilmaisi vieläkin kaameampia aavisteluja
kuin hänen. Ja tuo järjetön tunne, että hän oli vastuunalainen, koska
oli auttanut Teddyä saamaan upseeriarvon, oli viheliäisempi kuin
milloinkaan ennen. Hän ihmetteli, ettei Letty ollut syytänyt hänelle
herjaavia syytöksiä.
Tämä tapaus oli yhdellä iskulla sivaltanut pois sen suojelevan
tottumuskuoren, joka oli ehtinyt muodostua Hugh'n lähdön jättämään
haavaan. Jälleen oli hänen edessään vain tuo yksi huono mahdollisuus
viidestä...
Hallissa oli Hugh'n lähettämä kirje, joka oli saapunut myöhemmässä
postissa. Sen näkeminen vaikutti keventävästi mieleen...
Hugh oli ollut ensimäisen vuoronsa juoksuhaudassa.
Ennen lähtöänsä hän oli luvannut velipuolilleen kuvailla laveasti ja
seikkaperäisesti, miltä juoksuhaudoissa oikein näytti. Nyt hän täytti
lupauksensa. Hän oli ilmeisesti kirjoittanut siinä mielessä, että
kirje annettaisiin pikkupoikienkin luettavaksi.
"Kertokaa pikkuveikoille, että minä olen iloinen, jos he
menevät Brinsmeadin kouluun. Myöhemmin he luullakseni jatkavat
Statesministerissä. Otaksun, ettette tahdo lähettää heitä niin kauas
näinä levottomina aikoina...
"Siirtyäkseni nyt näihin juoksuhautoihin, joista olen luvannut
kertoa. Tärkeintä on ensinnäkin tietää, että ne ovat ahtaita. Ne
muodostavat jonkinlaisen negatiivisen seinän. Eniten ne muistuttavat
jättiläismäisiä maan rakoutumia... Mutta ehkä on parempi, jos
aloitan kertomalla kuinka sinne tulimme. Me lähdimme matkaan kello
yhden tienoissa yöllä kantaen kaikkea, mitä vain voitte kuvitella
sotilaalla olevan; minulla oli lisäksi pata -- vettä täynnä.
Useimmilla pojilla oli polttopuukantamuksia ja muutamilla oli
ylimääräisiä leipävaroja. Me marssimme majapaikastamme suunnilleen
peninkulman tietä pitkin, poikkesimme sitten pelloille, tulimme
pian eräälle kummulle ja katosimme polveilevain juoksuhautojen
labyrinttiin, jonka läpi oli kuljettava etulinjoille. Nuo haudat ovat
paljoa enemmän kuin miehenmitan syvyisiä. Ei näe mitään. Aivan kuin
kulkisi saviseinäisen solan läpi. Siellä liikutaan hanhenmarssissa.
Tavantakaa joku kompastuu sadevettä varten kaivettuun laskuojaan,
manailee jalan vajoamista tai työkkää edellänsä kulkevaa selkään.
Tuota menoa tuntuu kestävän tuntikaupalla. Ainakin se kesti tunnin,
joten otaksun, että kuljimme pari kolme englanninpeninkulmaa.
Eräässä kohden me kuljimme yli syvänteen ja ojan, jonka reunoilla
oli hiekkasäkkejä ja lauta-aita. Yläpuolellamme näkyivät tähdet
ja silloin tällöin valaisi juoksuhaudan reunoja jonkinlainen
raketti, joka sinkosi ilmoille ja näytti meille välähdykseltä
jonkin puunlatvan tai etäisen tehtaan katon. Sitten oli eteneminen
hetken aikaa vaikeampaa, kun silmät huikenivat. Yht'äkkiä, juuri
kun luulimme marssimisen kestävän loppumattomiin, olimmekin jo
varahaudoissa tulilinjan takana ja löysimme miehistön, jonka sijaan
meidän piti tulla, valmiina lähtemään takaisin.
"Entäs itse tulilinja? Aivan samanlainen ojanne hiekkasäkeistä
muodostettuine rintavarustuksineen, mutta sitäpaitsi on siellä
kaivantoja, omituisia suuria koloja, joita tukemaan on käytetty
läheiseltä rautatieradalta tuotuja aluspölkkyjä. Nämä kammiot ovat
hyvinkin erilaisia. Useat muistuttavat melkoisesti sitä multamajaa,
jonka me viime kesänä rakensimme puutarhan perälle, mutta näiden
seinät ovat niin paksut, että kestävät järeän granaatin iskun.
Paras kammio meidän rintamaosallamme oli oikein keikarimaisesti
koristettu jonkinlaisilla laudoilla ja ovella, joka oli saatu pari-,
kolmekymmentä jardia selkäpuolellamme olevista raunioista. Siinä oli
tulisijakin ja savutorvi ja vesiastioita. Se olikin kaikkein paras
monen mailin alueella. Siihen kuului kaivo ja erityinen ojanne,
jota pitkin sinne pääsi, ja pitkin päivää oli siinä menijöitä ja
tulijoita. Aikaisemmin oli kaivolla ollut pumppu, mutta granaatti oli
sen murskannut...