viehättänyt brittiläistä mieltä. Ukot olivat aina lapsuudestaan
saakka tottuneet lauseparteen "tunkeutua Dardanellein läpi",
joten siihen ei liittynyt mitään fantastista ja hämmästyttävää
uutuudentuntoa, joka sai "ilmahyökkäyksen" tuntumaan niin
takeettomalta toimenpiteeltä. Dardanellein läpi tunkeutuminen oli
Englannin historiaan kuuluva aate. Se ei mitenkään tehnyt poikkeusta
perintätapaan. Pian senjälkeen, kun turkkilaiset olivat sotaan
yhtyneet, ilmaantui Marmaramereen englantilaisia sukellusvenheitä,
ja helmikuussa alkoi Dardanellien järjestelmällinen pommittaminen.
Sitä jatkettiin keskeytyksin kuukauden aika, jonka puolustajat
käyttivät linnoituslaitostensa lujittamiseen saaden hankkimansa
kokemuksen ohessa apua ajoittaisesta huonosta säästä. Tämä ensimäinen
hyökkäysvaihe kohosi huippukohtaansa, kun hyökkäävä laivasto
maaliskuun 17:ntenä tunkeutui salmiin ja _Irresistible, Ocean_ ja
_Bouvet_ menetettiin. Kuusiviikkoisen väliajan jälkeen, joka tarjosi
puolustajille tilaisuutta lisävarustusten suorittamiseen ja sai
heidät täysin tietoisiksi siitä, mitä tuleman piti, kokoontuivat
näyttämölle liittovaltain armeijat, jolloin suoritettiin vaikea ja
kallis maihinnousu kahdessa kohden Gallipolin nientä. Siten alkoi
Dardanellien puolustuslaitosten hidas ja verinen piiritys. Lisäksi
tuli elokuussa suoritettu uuden englantilaisen armeijan yllättävä
maihinlaskeminen Suvlan lahdessa ja sen Anafartan taistelussa
kärsimä tappio, joka aiheutui päällystön epäpätevyydestä ja johdon
yleisestä velttoudesta. Tuloksena oli, että Maidos jäi saartamatta
ja salmensuun varustukset valloittamatta... Sill'aikaa oli Venäjän
joukot, joiden eteneminen saavutti äärimäisen kohtansa Przemyslin
valloituksessa, pakotettu peräytymään, ensin etelässä, sitten
pohjoisessa. Saksalaiset valloittivat takaisin Lembergin, marssivat
Varsovaan ja tunkeutuivat kohti Brest-Litovskia. Venäläisten linjain
taaksepäin vyöryminen vaikutti häviöltä, saksalaiset hyökkäsivät
Riikaa ja Pietaria kohti saapuen Vilnaan syyskuun keskivaiheilla...
Päivä päivältä mr Britling seurasi taistelun vaiheita kärsimättömänä,
hämmästyen, mutta kadottamatta uskoaan Britannian lopulliseen
voittoon. Maassa parveili yhä joukkoja ja lämmin kesäaurinko
paistoi. Toinen heinäsato korvasi ensimäisen niukkuuden, vehnä oli
erinomaista, ja suuri viikunapuu Dower House'in kulmassa antoi niin
runsaan sadon ja niin mehukkaita hedelmiä, ettei sellaista oltu vielä
milloinkaan nähty...
Eräänä päivänä kesäkuun alussa, kun nuo viikunat vielä olivat pelkkää
toivetta, ilmestyi Dower House'iin Teddy Lettynsä keralla. Hän tuli
sanomaan hyvästi ennenkuin lähti rintamalle. Hänen oli seurattava
erästä osastoa, jonka piti täyttää riveihin ilmaantuneita aukkoja
-- hän ei tiennyt missä. Essexiläiset tekivät hyvin tehtävänsä,
mutta kärsivät suuria tappioita. Mrs Britling antoi tuoda teen ulos
nurmikolle sinisen seetripuun alle, mr Britling oli epätietoinen
siitä, mitä hänen sopivimmin olisi pitänyt sanoa, ja hän jutteli
hämmennyksissään melkein kuin Teddyn lähtö ei olisi merkinnyt mitään.
Häntä kiusasi yhä tuo omituinen tunne, että hän oli vastuunalainen
Teddylle. Teddy ei ollut lainkaan niin eloisa kuin ennen sotilaspuvun
saantia, hänen käytöksessään oli pikemmin tyyntä innostusta kuin
vilkasta kiihtymystä. Hän tiesi nyt, mikä oli kysymyksessä. Hän tiesi
nyt, ettei sota ollut mitään leikintekoa, vaan että se muodostuisi
vakavimmaksi kokemukseksi, mitä hänellä oli ollut ja luultavasti
koskaan tulisi olemaan. Ei tehty enää leikkiä Lettyn eläkkeestä, ja
aivan yleisesti vältettiin järeästä tykistöstä ja tukehduttavista
kaasuista puhumista...
Mr ja mrs Britling seurasivat nuoria veräjälle.
"Onnea matkalle!" huusi mr Britling erottaessa.
Teddy vastasi kättään huiskuttamalla.
Mr Britling seisoi hetken aikaa katsellen heidän kulkuaan kohti
pientä tupaa, jossa heidän oli määrä toisistaan erota.
"Minä en pidä siitä että hän lähtee", sanoi hän. "Toivon että hän
siitä hyvin suoriutuu... Teddy on nykyään niin vakava. Siinä on
jotakin keskinkertaista, siitä puuttuu roomalaista vivahdusta,
mutta minä olen iloinen, ettei Hugh'n voi niin käydä --" Hän teki
laskelmia. "Ei ainakaan vuoteen ja kolmeen kuukauteen, vaikkapa
lähettäisivät hänet tuleen syntymäpäivänänsä...
"Silloin voi kaikki jo olla ohi..."
6.
Laskelmia tehtäessä ei Hugh itse ollut mukana.
Kuukauden kuluessa tuli hänkin sanomaan jäähyväisiä.
"Mutta mitä tämä merkitsee?" väitti mr Britling vastaan arvaten
ennakolta, minkä vastauksen tulisi saamaan. "Ethän sinä ole
yhdeksäntoistavuotias."
"Minä olen riittävän vanha siihen hommaan", sanoi Hugh. "Totta puhuen
minut merkittiin luetteloihin yhdeksäntoistavuotiaana."
Mr Britling oli vaiti vähän aikaa. Sitten hän puhui katkonaisesti.
"En minä sinua moiti", sanoi hän. "Se oli tehty -- oikeassa mielessä."
Harjoitus ja alipäällystölle kuuluva vastuu oli painanut uuden,
miehekkään leiman korpraali Britlingin käytökseen. "Minä olin
Statesministerissäkin aina korkeammassa luokassa kuin ikäiseni",
sanoi hän ikäänkuin tuo olisi selittänyt kaikki.
Hän katseli erästä ruusunnuppua aivan kuin se olisi kiinnittänyt
hänen mieltänsä. Sitten hän huomautti kuin ohimennen:
"Minä ajattelin, että jos minun sotaan piti, niin oli parempi
suorittaa asia kunnollisesti. Minusta tuntui, että se oli jotenkin
puolinaista, ellei pääsisi juoksuhautoihin... Minun olisi pitänyt
puhua siitä sinulle..."
"Niin", vahvisti mr Britling.
"Aluksi minä sitä arastelin... Ajattelin, että sota kenties
olisi sitä ennen lopussa, joten ei tarvitsisi ryhtyä asiasta
keskustelemaan... En tahtonut kajota siihen."
"Aivan niin", sanoi mr Britling, ikäänkuin tuo olisi täydellisesti
asian selittänyt.
"Teidän ruusunne ovat menestyneet hyvin tänä vuonna", virkkoi Hugh.
7.
Hugh jäi yöksi. Hän vietti kotonaan sekä omasta että muitten mielestä
pitkän, painostavan, tyhjänpäiväisen illan. Ainoastaan pikku pojat
olivat todella luonnollisia ja vilkkaita. Vanhemman veljen lähtö
teki heihin valtavan ja virkistävän vaikutuksen, ja he halusivat
tehdä lukemattomia juoksuhautaelämää koskevia kysymyksiä. Useihin
niistä Hugh'n täytyi luvata vastata sitten kun hän itse oli tullut
niin pitkälle. Sitten hän saisi nähdä miten asiat oikein olivat. Mrs
Britling oli äidillinen ja ymmärtäväinen, kun oli kysymyksessä hänen
varustuksensa. "Tarvitsetko talvivaatteita?" tiedusteli hän.
Vasta kun Hugh jäi yksin isänsä kanssa, kaikkien muiden mentyä
levolle, tunsi hän voivansa puhua.
"Tällaiset asiat koskevat meihin syvemmin kuin esimerkiksi johonkin
ranskalaiseen perheeseen", huomautti Hugh tulisijan luota.
"Niinpä kyllä", myönsi mr Britling. "He olisivat tällaiseen paremmin
valmistuneita... He osaisivat sanoa, mitä on sanottavaa. Tottumus
asevelvollisuuteen ja 70 ovat heitä kasvattaneet."
Sitten hän sanoi melkein harmistuneesti:
"Vanhempain miesten pitäisi lähteä ennen teitä poikasia. Kuka jatkaa,
jos teitä paljon kaatuu?" Hugh mietti.
"Kiivaammassakin taistelussa on suurempi mahdollisuus jäädä elämään
kuin kaatua" sanoi hän.
"Taitaapa olla."
"Yksi kolmesta tai neljästä kaikkein kuumimmissa kohdissa."
Mr Britling ei ilmaissut mitään tyydytystä. "Jokaisen on kestettävä
jotakin tämäntapaista."
"Ainakin kaikkien kunnon ihmisten", sanoi mr Britling...
"Siellä tulee saamaan aivan erikoisia kokemuksia. Tuntuu siltä kuin
ei sitä voisi verrata --"
"Mihin?"
"Elämään yleensä. Sellaisena kuin on oppinut sen tuntemaan."
"Eihän niitä tosiaankaan käy toisiinsa vertaaminen", myönsi mr
Britling.
"Erimitallisia", virkkoi Hugh.
Hän tuntui punnitsevan sanojaan. "Ei tunnu siltä", sanoi hän, "kuin
lähtisi johonkin toiseen osaan samaa maailmaa tai keksisi jonkin
uuden puolen siinä maailmassa jonka tuntee. Tuntuu siltä kuin
olisi viettänyt elämänsä suljetussa huoneessa ja nyt käskettäisiin
astumaan ulos... Tuo johtaa mieleeni erään omituisen pikku seikan,
joka tapahtui viime talvena minun Lontoossa ollessani. Minä jouduin
omituiseen seuraan. Luulen etten ole sitä sinulle kertonut. Jouduin
syömään illallista muutamain ylioppilaiden kanssa Chelseassä. En
ollut käynyt siellä ennen, mutta ne näyttivät kunnon ihmisiltä --
minunlaisiltani -- ja kenenlaisilta hyvänsä. Illallisen jälkeen he
veivät minut mukanaan eräiden henkilöiden seuraan, joita _he_ eivät
sen paremmin tunteneet -- ne olivat henkilöitä, jotka olivat jossakin
tekemisissä jonkin dramaattisen koulun kanssa. Siellä oli pari kolme
nuorta näyttelijätärtä, eräs laulaja ja muuta sellaista väkeä.
Me istuimme savukkeita polttaen ja aloimme jutella teatterista,
kirjoista, taidenäyttelyistä ja sen sellaisesta. Mutta äkkiä
koputettiin oveen, eräs meistä meni ulos ja tapasi poliisin, jolla
oli pidättämiskäsky mukanaan. He veivät isäntämme pojan mukanaan...
Kysymyksessä oli murha...".
Hugh oli hetken vaiti. "Se oli Bedford Mansionin salaperäinen
tapahtuma. En usko, että muistat sitä; luultavasti et tullut
siitä silloin lukeneeksikaan. Hän oli murhannut erään henkilön...
Yksityiskohdathan ovat tässä samantekeviä, mutta minä ajattelen
saamaani vaikutelmaa. Ensin hauska, hyvinvalaistu huone ja siinä
muka kelpo ihmisiä -- ja sitten aukenee ovi, sisään astuu poliisi
ja kylmä viima käy kautta huoneen. _Murha!_ Eräs nuori tyttö, joka
näytti hyvin tuntevan nuo ihmiset, selitti minulle kuiskaten mitä oli
tapahtumassa. Tuntui siltä kuin olisi avautunut lattialuukku johonkin
syvyyteen, jonka oli aina tiennyt siellä olevan, mutta johon ei
milloinkaan ollut oikein uskonut."
"Niin kyllä", virkkoi mr Britling. "Niin kyllä."
"Aivan samalta tuntuu minusta, kun on tämä sotajuttu kysymyksessä.
Täällä meillä ei ole mitään oikeata kuolemaa. Se pannaan näytteille
ja suljetaan laatikkoihin. Ja onnettomuustapauksien varalta
kääriydytään suojeleviin verhoihin. Jos hevonen sattuu täällä
potkaisemaan, niin joudut vuoteeseen ja kohta on kaikki hyvin...
Mutta siellä, siellä oi kuin toisessa kiertotähdessä. Siellä on
kaiken ulkopuolella... Sinne minä nyt lähden... Sen sijaan että
täällä ei ole kuolemaa missään, on siellä kuolema kaikkialla, siellä
ulkopuolella. Meidän tulee tehdä kaikki voitavamme tappaaksemme
toisiamme. Tämän maailman selvä vastakohta."
Mr Britling nyökkäsi.
"Minä en ole vielä koskaan nähnyt ruumista Dower House'in tienoilla
ei ole ruumiita."
"Me emme ole tahtoneet niitä sinulle näyttää -- sellaisia kaameita
asioita."
"En minä valita", sanoi Hugh... "Mutta -- master Hugh -- master
Hugh, jolle ette ole tahtoneet sellaista näyttää -- ei tule koskaan
takaisin."
Hän jatkoi nopeasti isän luodessa häneen epätoivoisia silmäyksiä:
"Minä tarkoitan, että olipa miten hyvänsä, _tämä_ Hugh ei milloinkaan
palaa. Joku toinen ehkä. Mutta minä tulen olleeksi ulkopuolella,
ja kaikki on oleva toisenlaista..." Hän vaikeni. Milloinkaan ei mr
Britling ollut tuntenut itseään niin kykenemättömäksi jatkamaan
keskustelua.
"Asia on sama", sanoi hän hakien kuvaa ja pakostakin vain jäljitellen
poikaansa, "asia on sama kuin jos jokin lähtisi kirkkaasti
valaistusta huoneesta ulos lumimyrskyyn korjaamaan kattoa..."
Muutamia hetkiä olivat isä ja poika kumpikin vaiti. Heissä oli
omituinen tunne, että oli mahdotonta saada sanotuksi mitä halusivat.
Ei kumpikaan sanonut, mitä oli tahtonut sanoa toiselleen, eikä
kumpikaan silloin selvästi tajunnut, mitä heillä oli toisilleen
sanottavaa...
"Se on ihmeellistä", sanoi mr Britling.
Hugh sai sanotuksi vain: "Maailma on ylösalaisin..."
"Tehtävä on suoritettava", sanoi mr Britling.
"Tehtävä on suoritettava", sanoi Hugh.
Vaitiolo venyi pitemmäksi.
"Sinun pitää nousta aikaisin aamulla", sanoi mr Britling...
8.
Kun mr Britling oli yksin huoneessaan, alkoivat kaikki ne ajatukset
ja tunteet, jotka äsken olivat estyneet, tulvia yhä nopeammin ja
runsaammin hänen mieleensä.
Hänestä tuntui -- tavan takaa oli hän viime vuosina tuntenut samaa
-- että hän nyt juuri oli pääsemässä Hugh'n perille. Tuollainen
alinomainen omain lapsiensa "jälleen löytäminen" kuuluu kaikkien
valppaitten vanhempien kokemuksiin. Hän oli aina pitänyt Hugh'ta
poikasena ja nyt seisoi hänen edessään mies, joka puhui niinkuin
mies toiselle miehelle. Ja tuo mies, tuo ihka uusi mies, joka oli
puhdas ja kirkas kuin äskenlyöty raha, täytti mr Britlingin mielen
hämmästyksellä ja ihailulla.
Tuntui siltä kuin hän olisi ensi kerran havainnut nuoruuden kauneuden
katsellessaan Hugh'n hoikkaa, sopusuhtaista, khakipukuista vartaloa.
Hänen avoimissa kasvoissaan, kirkkaissa silmissään, hienoviivaisissa
kulmakarvoissaan, jotka olivat täsmälleen samanlaiset kuin äidin,
ilmeni sanomatonta hentoutta. Ja tuo kirkas, kelpo poika puhui yhtä
vakavasti yhtä viisaasti kuin mikä ahavanpurema, monissa vesissä
lionnut vanha junkkari hyvänsä...
Poika oli viisas.
Hän ajatteli omin päin; hän ajatteli oman asemansa kauttaaltaan, ei
omahyväisesti, vaan täynnä vastuunalaisuuden tuntoa. Hän ei palvellut
sankareita eikä yrittänyt niitä jäljitellä, hän ei sepitellyt mitään
romanttista tarinaa oman minänsä ympärille. Jos hän oli sukupolven
oikea edustaja, niin tämä sukupolvi oli parempi kuin mr Britlingin
oli ollut...
Siitä mr Britlingin ajatukset siirtyivät siihen huoleen, mitä
hänellä itsellään oli ollut, kun häntä ei huolittu vapaaehtoiseksi.
Hän tunsi pistävää häpeää ajatellessaan, että nuo kelpo pojat
kulkivat kohti kuolemaa ja haavoja neljänkymmenen ikäisten ja heitä
vanhempien miesten maatessa mukavasti kotonaan. Kuinka typerää oli
tehdä tuollaisia päätöksiä! Siinä nyt olivat isät, jotka olivat
suorittaneet päivätyönsä, ampuneet nuolensa, korvanneet jollakin
arvokkaalla työllä kasvatuskustannuksiaan, ja he eivät saaneet
harjoitusta, heitä ei katsottu kelvollisiksi mihinkään palvelukseen,
he olivat hävettävän hyvässä turvassa ja suorittivat joutavaa
aprillityötä ylimääräisinä konstaapeleina. Sill'aikaa heidän nuoret,
viattomat poikansa, joita ei vielä oltu koeteltu, joiden kasvavat
mahdollisuudet olivat vielä ilmenemättä, joutuivat kuoleman kitaan,
juoksuhautoihin... Sota jättäisi maailmaan vain raajarikkoja,
vanhuksia ja lapsia...
Hän tunsi itsensä kurjaksi pelkuriksi, joka lihavana, ahdashenkisenä
ja harjoittamattomana piiloutui Maryn elämästä kohonneen rakkaan
vesan taakse.
Hän kärsi voimattoman nöyryytyksen tuskia.
Kuinka typerästi maailmaa johdettiinkaan?
Hän joutui raivoon. Hän ei voinut jäädä makaamaan vuoteeseensa, hän
nousi ja alkoi kävellä huoneessaan törmäten pimeässä tuoleihin ja
pöytiin... Me olimme liian typeriä suorittaaksemme yksinkertaisimpia
tehtäviä: lähetimme poikamme rasituksiin ja armottomaan vaaraan,
lähetimme heidät huonosti varustettuina, vailla riittävää tukea,
lähetimme lapsemme Molokin tuleen, koska me englantilaiset olimme
olemukseltamme tylsää, pyylevää, teeskennellyn hyvänluontoista,
vanhaa ja keski-ikäistä väkeä. (Niin hän koetti jakaa itsesyytöksen
sietämätöntä taakkaa toistenkin osalle.) Miksi hän ei tehnyt mitään
asioiden muuttamiseksi, niiden korjaamiseksi? Mitä hyödytti omaksuttu
vaatimattomuus, suvaitsevaisuuden ja luottamuksen yritykset noita
vanhoja juristirenttuja, noita loruavia puhujia, noita paksupäisiä
upseereja ja ahdasmielisiä virkamiehiä kohtaan. Ne sallivat
Englannin nuorison joutuvan teurastettavaksi... Vanhat miehet
istuivat vaaran ulkopuolella valmistellen nuorukaisille kuolemaa
juoksuhautoihin. Sellainen oli todellisuus. "Poikani!" huusi hän
kiivaasti pimeässä. Hänessä elävä kansallisen epäpätevyytemme tunto
kävi tuskalliseksi, fantastisen pistäväksi. Tuntui siltä kuin kaikki
hänen hellimänsä harhaluulot olisivat hävinneet... Mitä auttoi, jos
sai ihmiset uskomaan, että tuolla ylemmissä piireissä suunniteltiin
jonkinlaista suurta vastasiirtoa, jonka oli määrä johtaa voittoon
Oli päivänselvää, ettei niillä ollut mielikuvituksen voimaa eikä
älyä yhteensä edes niin paljoa, että olisivat voineet vastasiirron
keksiä. Mikä tylsä joukko hyvänsä voi tehdä vastarintaa, mutta
vain mielikuvitus voi antaa iskun. Mielikuvitus! Meidän kai olisi
parasta olla iskemättä. Me voisimme iskeä ilmassa. Me voisimme
iskeä merellä. Me voisimme iskeä lujasti Gallipolissa sen sijaan,
että tiputtelisimme sinne riittämättömiä armeijoja niinkuin isämme
tiputtelivat miehiä Sedanin luo... Mutta ukot, istuvat yhä vain
pöytiensä ääressä kylläisinä ja unisina pudistellen vanhoja viekkaita
päitänsä. Sanomalehdistö lörpöttelee saaden aikaan omituisia
kaksimielisiä ääniä kuten myrskyn käsiin joutunut laivanlasti
apinoita. Vanhat poliittiset naikkoset hankkivat edelleenkin paikkoja
kelvottomille miehille ja hyökkäävät jokaisen johtajaksi kelpaavan
miehen kimppuun, käyttäen häväistysjuttuja, solvausta ja valhetta...
Sota oli kadottanut kaiken ylevyytensä, kunnianhohteensa ja
draamallisuutensa.
Ainoa toivomme oli nyt uuvuttaminen. Ainoa strategiamme oli korvata
veri verellä -- siinä uskossa, että meidän säiliömme osoittautuisi
syvemmäksi...
Nyt tuohon säiliöön asteli Hugh, nuorena ja hymyillen...
Sota muuttui painajaisuneksi...
9.
Aamulla mr Britlingin kasvot olivat kalpeat yöllisen aatosmyrskyn
jäljeltä, Hugh'n sitävastoin raikkaat, kuten terveellisen unen
jälkeen ainakin. He käyskelivät nurmikolla, ja mr Britling puheli
toivehikkaasti yleisestä tilanteesta, kunnes tuli aika lähteä
asemalle...
Pieni vanha asemapäällikkö ymmärsi heti asian ja oli läsnä, kun he
viimeisen kerran puristivat toistensa kättä.
"Onnea matkalle, Hugh!" huusi mr Britling.
"Onnea matkalle!" huusi pieni vanha asemapäällikkö.
"Ei se ero ole helppoa", sanoi hän mr Britlingille junan liukuessa
pois. "Täällä on monet jäähyväiset senjälkeen kun tämä pitkä sota
alkoi. Monet. Ja osa ei tule enää koskaan takaisin."
10.
Muutamaan päivään mr Britling ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin
poikaansa ja sydämessä tuntui aina kumea kipu. Hänestä tuntui samalta
kuin kerran aikoja sitten, kun hän odotti alakerrassa ja Hugh oli
yläkerrassa kirurgin veitsen alla. Mutta tällä kertaa leikkaus jatkui
jatkumistaan. Pahimmassa tapauksessa hänen pojallaan oli vain yksi
mahdollisuus neljästä tai viidestä tulla surmatuksi tai pahasti
haavoitetuksi, mutta hän ei voinut ajatella muuta kuin tuota yhtä
mahdollisuutta. Hän tunsi kuinka se painoi mieltä, kuinka se lamasi...
Mutta sen sijaan, että olisi murtunut tuon painoi alla, hän
sangviinisen mielenlaatunsa avulla siitä vapautui. Hänen ajatuksensa
suuntautuivat äkkiä noihin neljään muuhun mahdollisuuteen. Aivan kuin
tiloiltaan suistunut nivel olisi luiskahtanut oikeaan asentoonsa. Se
tapahtui yhtä nopeasti. Hän huomasi sopeutuneensa siihen ajatukseen,
että Hugh oli hengenvaarassa. Siitä oli tullut tosiasia, tottumus.
Hän saattoi sietää sen ja hoitaa asiansa...
Hän matkusti Lontooseen ja tapasi klubissa toisia, jotka olivat
samassa kadotuksessa. Hän käsitti nyt, ettei ole erikoisen
ihmeteltävää, eikä harvinaisen traagillista, jos on poika rintamalla.
"Minun poikani on Gallipolissa", sanoi eräs "Siellä on kovat paikat."
"Minun poikani on Flanderissa", sanoi mr Britling. "Hänen täytyi
välttämättä päästä rintamalle. Hän on kolmea kuukautta vaille
kahdeksantoista. Hän ilmoitti väärän iän."
He jatkoivat keskustelua siirtymällä sanomalehtien tietoihin,
ikäänkuin maailma olisi aivan ennallaan.
Mutta ennen Hugh'n postikortin saapumista mr Britling vartioi
postinkantajaa kuin lemmensairas tyttönen.
Hugh kirjoitti useammin kuin hänen isänsä oli tohtinut toivoa,
useimmiten lyijykynällä. Näytti siltä kuin hän olisi alkanut
tuntea synnynnäistä puheluhalua ja hiukan kaivannut myötätuntoista
kuulijaa. Park, hänen koulutoverinsa, joka oli ilmoittautunut
yht'aikaa hänen kanssaan, ei tuntunut olevan mikään teoreetikko.
"Park muuttuu kovaksi käskijäksi", kirjoitti Hugh. "Hän onkin nyt
kersantti, ja siitä syntyy välillemme jonkinlainen juopa." Mr
Britlingin oli erinomaisen vaikea sepittää vastauskirjeitä. Oli
paljon vakavia, syvällisiä asioita, jotka hän tahtoi ottaa puheeksi
koskaan kuitenkaan sitä tekemättä. Sen sijaan hän kertoi huolellisen
yksityiskohtaisesti Dower House'in pikku tapahtumista. Pari kertaa
hän antautui ampumaan teologisia ja filosofisia jäniksiä, jotka Hugh
oli ajanut esiin, ja jäljitteli siten puolittain itsetiedottomasti
poikansa tyyliä. Mutta niitä Isän ihannekirjeitä sodassa olevalle
pojalle, joita hän öisin sommitteli, ei koskaan kirjoitettu. Saattoi
olla yhdentekevää, sillä on paljon sellaisia asioita, joita on helppo
ajatella, mutta paha sanoa...
Hugh ei antanut mitään erikoisen tarkkoja tietoja itsestään eikä
jokapäiväisistä tehtävistään. Sen, mitä hän nyt kirjoitti, täytyi
kulkea sensuuritse, ja kaikenlaiset varmat tiedonannot voivat
aiheuttaa kirjeen pidättämisen. Mr Britling arveli, että hän
enimmäkseen makaili majoitettuna jonnekin rintaman taakse, mutta
tasaiseen, hävitettyyn paikkakuntaan, jonne kuului järeiden tykkien
jymy. Hän otti kuvalehdet mielikuvituksensa avuksi. Toisinaan hän
ajatteli hänen olevan kauempana rintaman takana Beauvais'n tapaisissa
miellyttävissä vanhoissa kaupungeissa ja kuvitteli sotilasryhmiä
kuljeksimassa kahviloiden edustalla; toisinaan hän täytti helposti
antautuvilla mielikuvilla väitteen, jonka mukaan koko Pas de Calais
nyt oli pelkkää laajaa englantilaista leiriä. Hän täytti taulun
lieassa olevilla hevosilla, teltoilla ja harmaiksimaalatuilla
vaunuilla ja asetti etualalle Hugh'n -- käsivarret paljaina ja sanko
kädessä...
Hugh'n kirjeet käsittelivät vuoron perään kahta eri asiaa: toinen oli
sotataidon herättämä mielenkiinto, toinen sodankäynnin aiheuttama
vastavaikutus. "Kun on vapautunut mielenliikutuksistaan" kirjoitti
hän, "ja kun on lakannut kapinoimasta (kuten ajan oloon lakkaakin)
kaikkia kauhuja ja hävityksiä vastaan, niin alkaa tajuta, että
sota on ehdottomasti maailman parasta peliä. Eiköhän siinä olekin
sodan varsinainen voima. Eikä kunnianhimossa, julmuudessa ja muussa
sentapaisessa, kuten isä aikoinaan kirjoitti lentokirjasessaan.
Nuo seikat ovat ikäänkuin sodan puolusteena, ne heittävät sotaan
pelokkaita ja vajaamittaisia henkilöitä, mutta pääasia on siinä,
että itse asia ottaa valtoihinsa toimeliaan mielikuvituksen. Se
on valtavaa peliä. Sen sijaan että rajoituttaisiin määrättyyn
kenttään ja muutamiin harvoihin välineisiin, kuten useimmissa
muissa peleissä on laita, on koko maailma kenttänä ja saa käyttää
hyväkseen mitä mieli tekee. Saa käyttää jokaista mielikuvituksen ja
keksintäkyvyn hiukkasta, mikä sattuu miehestä löytymään. Se onkin
ihmeellistä... Mutta oikeat sotilaat eivät ole julmia. Eikä sota
ole julmaa olemukseltaan. Ainoastaan seurauksiltaan. Täällä saa
kuulla keskustelun sirpaleita, jotka valaisevat asioita. Useimpiin
raakuuksiin ovat ihan ilmeisesti syypäitä kiihtyneet sotamiehet,
joissa on vielä siviili-ihmistä jäljellä, miehet, jotka ovat
jonkunlaisessa tulehdustilassa, Suurin osa Saksan armeijaa oli
sodan alkuaikoina oikeastaan hullaantuneita siviilihenkilöihin.
Siviilihenkilöitä, jotka tietysti olivat harjoitelleet, mutta
sittenkin olivat siviilimiehiä sielultaan. Ne olivat kunnollista,
järjestyksenhaluista, siistiä ja lainkuuliaista väkeä, joka äkkiä
temmattiin juuriltaan ja singottiin mitä kaameimpiin olosuhteisiin.
He tunsivat syöksyvänsä kohti kuolemaa ja pitivät säädyllisyyttä
olleena ja menneenä. He otaksuivat, että jokaisella belgialaisella
oli tykki aidan takana ja puukko saapasvarressa. He näkivät palavia
kyliä, ruumiita ja palasiksi ruhjoutuneita ihmisiä. He elivät
jonkinlaisessa painajaisunessa. He eivät tienneet mitä tekivät.
He tekivät ilkitöitä aivan samoin kuin joskus teemme ilkitöitä
unissamme..."
Valiten äitinsä tapaan nopeasti kantansa hän sinkosi esiin
loppuväitteensä: "Asevelvolliset ovat sodan kirouksena... Puolet
saksalaisista ja iso joukko ranskalaisia olisi pitänyt päästää
korkeintaan kymmenen peninkulman päähän taistelukentältä.
"Tuon tekevät ilmieläväksi ne päiväkirjat, joita ranskalaiset ja
englantilaiset ovat löytäneet kaatuneilta. Sinähän tiedät, että
sodan alussa jokaisen saksalaisen sotilaan tuli pitää päiväkirjaa.
Oli annettu nimenomainen määräys. Tarkoituksena oli herättää heissä
mielenkiintoa sotaa kohtaan. Niinpä kokosivatkin meikäläiset
niitä kaatuneilta ja haavoittuneilta tuhansittain... Ne auttoivat
ymmärtämään, etteivät saksalaiset oikeastaan olekaan sotilaita
-- siinä mielessä kuin meikäläiset. He ovat tottelevaista,
lainkuuliaista, älykästä väkeä, joka on tähän pakotettu. Heidän
täytyy pitää sotaa jonkinlaisena romanttisena ja melodraamallisena
tai moraalisena tapahtumana tai traagillisena kohtalona. Heidän
täytyy ulvoa 'Deutschland'-laulujansa tai sekoittaa Jumala asiaan. He
eivät ota sitä pelin kannalta kuten meidän miehemme.
"Minä tunnustan käyväni siihen kuin peliin. Toisinaan kadun, etten
lähtenyt Teddyn kanssa upseerikouluun, joten olisin päässyt paremmin
siihen syventymään. Minä olin liian ylimielinen tähän sotahommaan
nähden. Nyt minä uneksin upseerinvirkaa...