vain sellaisia vastauksia, jotka jättivät kovin vähän sijaa toivolle;
he sanoivat olevan suorastaan ihmeellistä, että hän vielä eli.
Seitsemän tienoissa samana iltana hän sitten kuoli.
11.
Katseltuaan kuollutta sukulaistaan viimeisen kerran kuljeskeli mr
Britling tunnin ajan tuossa pienessä, hiljaisessa kylpypaikassa,
ennenkuin palasi hotelliinsa. Ei ollut ketään, jonka kanssa olisi
voinut keskustella, eikä muuta tekemistä kuin ajatella äskeistä
kuolemaa.
Yö oli kylmä ja tuulinen, mutta tähtikirkas. Hän oli jo ehtinyt
tutustua paikkaan ja tiesi tarkoin, mihin pudotetut pommit olivat
sattuneet. Tuossa kulmassa, missä seinät olivat mustuneet ja hirret
hiiltyneet, oli kolme haavoittunutta hevosta palanut elävältä
talliinsa, tuossa taas oli rivi taloja, joista toiset olivat
murskana, toiset melkein aivan eheät, tuolla oli eräs silpoutunut
lapsi huutanut kaksi tuntia, ennenkuin se voitiin pelastaa
sortuneitten säpäleitten joukosta ja kuljettaa sairaalaan. Kaikkialla
voi himmennettyjen katulyhtyjen hämärässä valossa nähdä mustia
kuoppia ja ammottavia, särkyneitä ikkunoita; toisinaan niitä oli
tiheässä, toisinaan vain siellä täällä muuten vahingoittumattomissa
rakennuksissa. Monta uhriksi joutunutta henkilöä hän oli nähnyt
siinä pienessä sairaalassa, jossa täti Wilshire äsken oli kuollut.
Hän oli ollut yhdestoista niistä jotka kuolivat. Yhteensä
viisikymmentäseitsemän henkilöä oli kuollut tai haavoittunut tämän
saksalaisten loistavan sotatoimen johdosta.
Mereltä oli tullut kaksi zeppeliniä, joita oli ammuttu Ipswichistä
tuodulla zenit-tykillä. Tämän tykin laukaukset olivat ensimäisinä
varoitusmerkkeinä uhatun kaupungin asukkaille. Useat olivat juosseet
ulos katsomaan mikä oli kysymyksessä. Epäiltävää on, oliko kukaan
todella nähnyt zeppelinejä, vaikka kaikki todistivat kuulleensa
niitten koneitten äänen. Niin äkkiä oli pommiryöppy tullut alas.
Ainoastaan kuusi oli sattunut ihmisiin tai taloihin; muut olivat
hävitystä tuottaen pudonneet paikkakunnan pallokentälle; ainakin
toinen puoli niistä oli jäänyt räjähtämättä, ja näytti siltä, kuin ei
niitä siinä tarkoituksessa olisi pudotettukaan.
Ainakin kolmas osa vioittuneista ihmisistä oli jo ollut vuoteessa,
kun hävitys heitä kohtasi.
Koko asia oli kuin sivu jostakin Jules Vernen fantastisesta
romaanista: vanhassa pikkukaupungissa vallitsee rauha, ihmiset
menevät levolle, kadut ovat hiljaiset, taivas kaareutuu tyynenä ja
tähtikirkkaana, ja sitten kuuluu kymmenen minuutin aikana tykkien
ja pommien pauketta ja särkyvien lasien kilinää, syntyy tulipaloja
siellä täällä; joku lapsi huutaa kimeästi kivun ja pelon äänellä,
kauhistuneet ihmiset kulkevat edestakaisin lyhtyineen, ja sitten on
ilma jälleen tyhjä, hyökkääjät ovat poissa...
Viisi minuuttia aikaisemmin täti Wilshire oli istunut täyshoitolan
oleskeluhuoneessa yrittäen suurta tähtipasianssia, keisaripasianssia
(Napoleonin, ystäväiseni! -- eikä tuon potsdamilaisen olennon), jonka
suorittamiseen kului tunteja. Viisi minuuttia myöhemmin hän oli
olento, jonka täytti synnynnäinen pelkoja kuolemantuska ja joka verta
vuotaen ja musertunein jaloin putosi säpälekasan sekaan. Silloin
saksalaisten ilmalaivain miehistö oli jälleen matkalla merelle,
ylpeänä itsestään, epäilemättä mielissään -- niinkuin poikaset,
jotka ovat heittäneet kiven ikkunasta sisään; he kiiruhtivat kotiin
ottamaan vastaan kiitoksensa ja palkintonsa, rautaristinsä ja ylpeät
syleilyt, joita heille jakoivat ihastuneet _Frauen_ ja _Fräulein_...
Mr Britlingistä tuntui, että hän ensi kerran näki sodan välittömän
kauheuden, asian julman ajatuksettomuuden, selvästi ja läheltä.
Tuntui kuin hän ei olisi milloinkaan ennen nähnyt mitään tällaista,
kuin hän olisi ollut tekemisissä vain juttujen, kuvien, näytelmäin
ja esitysten kanssa, joiden hän tiesi olevan pelkkää leikkiä. Mutta
se, että tuo rakas, omituinen olento, jonka hän tunsi lapsuudestaan
asti, tuo vanha täti tuttuine oikkuineen ja tuttuine ärtyisyyksineen
joutuisi silvotuksi, saisi maata tuskia kärsien kuin yliajettu
hiiri, salli hänen nähdä koko asian uudessa valaistuksessa.
Kaikkien tässä miljonien kuolonkamppailussa silvotuiksi ja kitumaan
joutuneitten joukossa ei ollut yhtään ainoata sielua, jota ei jokin
läheinen ystävä olisi rakastanut tai kunnioittanut. Täti Wilshire
rukka, jonka onnettomuus oli niin välittömästi koskettanut häntä,
oli vain yksi noiden lukemattomien silvottujen joukossa, joiden
viheriänvalkeilla huulilla kuohuu tuskan vaahto, joiden murtuneet
luut ovat tunkeutuneet läpi punaisen, vertavuotavan lihan... Saksan
kruununprinssin inhotut piirteet sukelsivat kuvan etualalle. Tuo
nuorimies seisoi hienoon univormuunsa puettuna, naurunvirnistys
pitkän nenän alla, välinpitämättömässä asennossa, ylpeillen siitä
suunnattomasta merkityksestä, mikä hänellä oli lukemattomien ihmisten
elämälle...
Vähään aikaan ei mr Britling voinut muuta kuin raivota.
"Paholaisia ne ovat!" huusi hän tähtiä kohti.
"Paholaisia! Mielettömiä paholaisia. Julmia paksupäitä. Apinoita,
joilla on koko tiede käytettävänään! Hyvä Jumala! Mutta _vielä me ne
opetamme!_..."
Tämä oli perussävynä hänen mielialassaan, kun hän kokonaisen tunnin
vaelsi ilman mitään päämäärää. Hänen kävelynsä päättyi vasta, kun
eräs vartija käännytti hänet takaisin kaupunkiin...
Hän käveli mutisten. Hän tunsi melkoista lievitystä saadessaan
suunnitella kostoa ja hävitystä lukemattomille saksalaisille. Hän
kuvitteli nopeita, aseistettuja lentokoneita, jotka iskivät lentävään
ilmalaivaan, puhkaisivat sen niin että se putosi maata kohti miesten
kirkuessa. Hän kuvitteli rikkiammutun zeppelinin, joka pudota
kumppelehti pelloille Dower House'in taakse, ja kuvitteli itsensä
juoksemassa sinne lapio kädessä iskeäkseen saksalaiset kuoliaaksi.
"Vai armoa! Kamerad! _Tuosta_ saat, kurja murhamies!"
Himmeässä valaistuksessa näki vartija mr Britlingin hahmon vetäytyvän
takaisin tehden omituisen liikkeen, ja hän ihmetteli, mitä tuo mahtoi
tarkoittaa. Merkinantoako? Mitä piti älykkään vartijan tehdä? Ampuako
häntä kohti? Pidättääkö hänet?... Olla koko asiasta välittämättä?...
Mr Britling oli sillä hetkellä tappamassa kreivi Zeppeliniä
murskaamalla hänen pääkoppansa. Sinä yönä sai kreivi Zeppelin
surmansa ja Saksan keisari murhattiin; sitäpaitsi lepytettiin
täti Wilshiren _maaneja_ uhraamalla parikymmentä vähäpätöisempää
olentoa. Huomattavia julmuuksia sattui, ennenkuin mr Britlingin
raivo ja katkeruus olivat laimenneet. Mutta sitten hän yht'äkkiä
kyllästyi noihin ajatuksiin; ne heitettiin syrjään ja katosivat hänen
mielestään.
12.
Koko sen ajan, jolloin mr Britling oli antautunut noiden kuviteltujen
veritöiden suorittamiseen sekä kyyneleitten ja purkautuvan vihan
muodossa tapahtuvaan sydämensä keventämiseen, oli hänen järkensä
pysytellyt myrskyn ulko- ja yläpuolella niinkuin aurinko, joka
odottaa rajuilman takana, tai niinkuin viisas hoitajatar, joka
pysyttelee hiljaisena ja vakavana lapsen hurjien kohtausten
kestäessä. Ja koko ajan oli hänen järkensä hiljaa ja järkähtämättä,
ilman huutoa, ilman pitkiä puheita, pysynyt siinä vakaumuksessa, että
ne miehet, jotka olivat syypäät tähän tilanteeseen, eivät olleet
mitään paholaisia, enempää kuin mr Britlingkään, vaan samanluontoisia
syntisiä ihmisiä kuin hänkin, kovia, tyhmiä, samaan olosuhteiden
verkkoon kiedottuja. "Tapa heidät intohimossasi, jos tahdot", sanoi
järki, "mutta ymmärrä heitä. Tätä eivät ole aiheuttaneet paholaiset
eivätkä mielipuolet, vaan vähämielisten vaikutinten yhteisvaikutus,
järkevien ihmisten ponneton myöntyväisyys, rikos, joka ei ollut
kenenkään yksityisen, vaan koko ihmiskunnan hervottomuuden, sokeitten
vaikuttimien ja sekapäisyyden välttämätön tulos."
Niin puolusti järki väitettään pitäen sitä mr Britlingin yläpuolella
kuin valoa, jota hän ei tahtonut nähdä hakatessaan ilmalaivan
matruuseja väriseviksi kappaleiksi lapiolla, jonka hän oli itse
hionut ja tukehduttaessaan Saksan ruhtinaita heidän omilla
myrkkykaasuillaan, josta hän antoi heille niin hitaasti ja tuskaa
tuottavasti kuin suinkin osasi. "Entäs ne kaupungit, joita _meidän_
laivamme ovat pommittaneet?" tiedusteli järki itsepintaisesti.
"Entäs tasmanialaiset, jotka _meidän_ väkemme lopullisesti hävitti
sukupuuttoon?
"Entäs ranskalaiset konekiväärit Atlas-vuorilla?" ahdisteli järki
edelleen. "Ja Himalayan palavat kylät? Mitä teimme Kiinassa? Niin,
varsinkin mitä Kiinassa teimme..."
Mr Britling ei tuosta huolinut. "Saksalaiset olivat Kiinassa meitä
katalampia", heitti hän vastaan...
Hän tuli raivoihinsa ajatellessaan, että zeppelini oli lähtenyt,
nousten korkealle ja kauas taivaalle, häviten näkymättömiin tähtien
sekaan -- ajatellessaan, että nuo murhaajat olivat päässeet pakoon.
Tavan takaa hän pysähtyi ja pui nyrkkiä Karhunvartialle, joka
hiljalleen kohosi näkyviin...
Vihdoin hän istahti pahoinvoipana ja kurjana aution kävelypaikan
penkille tähtien alle, lähelle näkymätöntä, kohisevaa merta...
Hänen ajatuksensa palasi vielä kerran noihin vanhoihin gnostilaisiin
ja manikealaisiin harhaoppeihin, jotka käsittivät maailman jumalan
läpeensä pahaksi ja jotka äärimäistä pidättyväisyyttä noudattaen,
pakoillen ja luonnottomuuksiin langeten yrittivät välttää
olemassaolon synkkää pahuutta. Hetkiseksi hänen sielunsa vaipui
noiden epätoivoisten tunnustusten kaameaan pimeyteen. "Minä, joka
olen rakastanut elämää", mutisi hän ja olisi voinut sinä hetkenä
uskoa, että olisi parempi olla lapseton...
Onko luonnon koko suunnitelma paha? Onko elämä olemukseltaan julmaa?
Lepääkö ihminen alinomaa vavisten ikuisen elävältäleikkaajan pöydällä
ilman tarkoitusta -- ja saamatta osakseen sääliä?
Nämä ajatukset eivät olleet ennen sotaa milloinkaan johtuneet mr
Britlingin mieleen. Kun ne nyt tulivat, torjui ne kohta hänen
synnynnäinen luonnonlaatunsa. Viikkokausia oli hänen sielunsa,
tajuisesti tai alitajuisesti, yrittänyt ratkaista tätä ongelmaa.
Hän oli sitä aprikoinut kuljeskellessaan yksinään ylimääräisen
konstaapelin virkatoimissa; se oli hirveinä vertauskuvina heijastunut
hänen uniensa tummalle kankaalle. "Onko todellakin olemassa puhtaan
julmuuden paholainen? Käsittääkö mikään olento, kaikkein julminkaan,
todella sitä tuskaa, jonka aiheuttaa, tekeekö se pahaa vain pahaa
tehdäkseen?" Hän kutsui joukon muisteloja, joukon kuvitelmia,
sielunsa tuomioistuimen eteen todistamaan. Hän unohti pakkasen ja
yksinäisyyden näiltä mietteiltään. Hän istui tutkistellen koko
olemistoa tältä näkökannalta, kylmien, välinpitämättömien tähtien
alla.
Hän muisteli eräitä poikamaisen julmuuden tapauksia, jotka olivat
häntä kauhistuttaneet omalla poikaiällään, ja hänestä oli selvää,
ettei se ollut julmuutta, vaan niin karkeata, paksunahkaista
uteliaisuutta, ettei se edes tajunnut sokaistun kissan tuskia. Nuo
pojat, jotka olivat aiheuttaneet melkein sietämätöntä kärsimystä
hänen lapsensielulleen, eivät olleet niinkään kiduttaneet kuin
tehneet kidutusta koskevia huomioita, kokeilleet elämällä yhtä
kevytmielisesti kuin jäätä poljetaan rikki ensimäisinä talvipäivinä.
Varmaankin ei julmuuden todellisena vaikuttimena useinkaan ole
pahempaa kuin sellaista tylsää uteliaisuutta; kun ymmärrys
vähänkin lisääntyy, hermot ja mieli vähänkin herkistyvät, niin
se käy mahdottomaksi. Mutta tuo ei pidä paikkaansa aina, eipä
edes useimmissakaan tapauksissa, milloin julmuus on kysymyksessä.
Useimmiten piilee julmuudessa jotakin muuta, jotakin muuta kuin
poikavintiön kömpelöä kokemukseen kouraisemista; siinä on kostoa tai
kaunaa; se ei ole koskaan tyyntä eikä aistimusluontoista; se saa
virikkeensä -- miten ontuvaa ja luonnotonta sen puolustelu lieneekin
-- jonkinlaisesta rankaisuvietistä ja edellyttää niinmuodoin
jonkinlaista oikeamielisyyden tai koston tuntoa, olipa tämä tunto
miten harhasuuntainen hyvänsä. Sama tekijä piilee vihassakin:
kun jotakin alhaista ja häpeällistä tehdään kateudesta tai
vahingonilosta, niin tuohon kateuteen sisältyy aina -- _ainako?_ --
niin, aina vihatun olion todellista tuomitsemista epäoikeudellisena
oliona, vääränä anastuksena, epäoikeutettuna etuoikeutena, syntisenä
röyhkeytenä. Ilmalaivan miehet? -- hän palasi niihin. Hän esitti
itselleen kysymyksen: oliko mahdollista, että inhimillinen olento
tekee julman teon ilman että on olemassa mitään puolustavaa aihetta
-- tai ainakin jonkinlaista tunnetta, että sellainen aihe on
löydettävissä. Mitä tulee näihin saksalaisiin ja heidän tekemiinsä
julmuuksiin, älysi hän, että aina on olemassa jonkinlaista, joskaan
ei täydellistä puolustetta. Samoinkuin siinäkin tapauksessa, että hän
pahoinpitelisi pudonnutta saksalaista lentäjää. Heidän pahuuteensa
sisältyi kiukkua. Nuo saksalaiset olivat väkeä, joka ei välitä
hienouksista, suoraa ja rehtiä väkeä sanan parhaimmassa ja pahimmassa
merkityksessä; he olivat taipuvaisia moraaliseen närkästymiseen, ja
moraalinen närkästyminen on kaikkein useimpien julmuuksien aiheena.
He olivat huomanneet englantilaisten ja venäläisten hitauden, olivat
huomanneet heidän välinpitämättömyytensä tiedettä ja järjestelmää
kohtaan, eivät voineet tajuta noiden suurempien rotujen suurempia
kykyjä ja otaksuivat Saksan asiana olevan rangaista ja korjata
tuota velttoutta. Varmaankaan -- päättelivät he -- ei Jumala ole
niiden puolella, joiden pellot ovat viljelemättä. Niinpä he olivat
surmanneet nuo vanhat naiset ja teurastaneet nuo lapset osoittaakseen
meille, mitä seuraa, kun
"Kaikkialla likaa vain ja kaikki sekaisin,
Kaikki teki summittain, jos työhön ryhtyikin."
Aivan samanlaisia puolusteita on englantilainen runoilijamme keksinyt
tuhansille Idän mailla tekemillemme julkeuksille. "Älkää unohtako
järjestystä ja todellisuutta!" kuului se hyvä sanoma, jota meille
tuomaan pommit, myrkkykaasut ja sukellusvenheet suunniteltiin.
Mitä oikeutta olikaan meillä englantilaisilla _olla vailla_
sellaista tykkiä tai lentokonetta, joka olisi valmistanut tuolle
zeppelinille häpeällisen ja auttamattoman lankeemuksen? Emmekö
olleet suunnitelleet imperiumia? Emmekö olleet suurten kansojen
johtajia? Oliko meillä itse asiassa suurtakaan syytä valituksiin,
jos imperialistista asennonottoamme ivattiin? "Siinä", sanoi mr
Britlingin järki, "on meillä ainakin eräs niistä ajatuslinjoista,
jotka ovat johdattaneet tuon näkymättömän, julman hävittäjän
öiseen aikaan Filmington-on-Sea'n kattojen yläpuolelle. Siinä on
tavallaan syy näihin murhiin. Julmaa se on ja inhottavaa, onpa
kyllä, mutta onko se yksinomaan julmaa? Eikö siinä lopultakin piile
jonkinlaista typerää oikeutta? Eikö se ole ainakin yhtä typerän
välinpitämättömyyden typerä vastavaikutus?"
Mikä oli se oikeus, joka piileksi julmuuden peitossa? Mitä
tarkoitusta oli tässä pahuudessa, tässä kiukussa, jonka toimeton
kiltteys ja hyväntahtoisuus olivat aiheuttaneet? Oliko se pelkkää
pahaa? Eikö se pikemmin ollut jonkinlainen sysäys, tosin vielä sokea,
mutta lopulliselta laadultaan _yhtä hyvä kuin sääli_, ehkäpä sääliä
suurempikin lopullisilta arvoiltaan.
Tuo ajatus oli kypsynyt mr Britlingin mielessä monen viikon
kuluessa; se oli kehittynyt ja muovautunut hänen kirjoittaessaan,
sepitellessään alkuluonnoksia tutkielmaansa "Vihan anatomiasta".
Eikö kaiken vihan pohjalla, kysyi hän nyt itseltään, ole luovaa
ja kurittavaa pyrintöä? Eikö tuo viha todellisuudessa ole pelkkä
irvikuva sitä seuraavan luovan kauden kurituksesta ja kasvatuksesta?
Sangviinisen mielenlaadun auttamaton toivehikkuus oli nyt jälleen
nostanut mr Britlingin pessimistisistä pohjattomuuksista. Jo silloin,
kun hän vaelsi kaislaakasvavia niittyjä pitkin Market Saffroniin
päin, oli hän ollut löytämisillään ajatuksilleen muodon; nyt tuli
hänen optimisminsa jälleen takaisin niinkuin laillinen hallitsija,
joka palaa maanpaosta.
"Kun viha kerran muuttuu luovaksi voimaksi...
"Viha, joka vaihtuu luovaksi voimaksi; lempeys, joka on velttoutta ja
euthanasian edeltäjä...
"Sääli on vain ohimenevä vaihe, sillä ihmiskunta ei tule aina olemaan
sääliväinen."
Mutta sitä ennen, sitä ennen... Kuinka kauan ihmiset sekoittavatkaan
oikeutta ja vääryyttä, ovat tarmokkaita olematta sääliväisiä ja
rakastettavia olematta tarmokkaita?...
Mr Britling istui vielä hetkisen autiolla kävelykentällä tähtien
välkkeessä ja meren kohinassa hautoen mielessään näitä ongelmia.
Hänen ajatuksensa ei päässyt kauemmaksi. Se oli suorittanut
työvuoronsa. Hänen raivonsa oli nyt kokonaan laimennut. Hänen
epätoivonsa ei ollut enää rajaton. Mutta maailma oli yhä pimeä ja
kammottava. Se ei näyttänyt vähemmän synkältä, vaikka kaukaisimmassa
kaukaisuudessa olikin valon pilkettä. Tuo valonpilke oli kaukana
hänen oman elämänsä tuolla puolen, kaukana hänen poikansa elämän
tuolla puolen. Se ei kyennyt lievittämään nykyhetken kärsimystä.
Sen ja hänen välillä oli ikäväin vielä syntymättömien sukupolvien
sarja, sukupolvien, jotka kinastelevat ja syyttävät, ovat ahnaita ja
pikkumaisia, pyytävät vain puolta totuutta ja ovat valmiita iskemään.
Ja kaikki nuo vuodet täyttäisi kurjuus, sellaiset kurjat seikat kuin
tuon kaupungin murtuneet rauniot, pienet, tuhkanharmaat vainajat,
elämä, joka on revitty ja hävitetty, sammuneet toiveet ja lakastunut
ilo...
Hän ei enää pitänyt saksalaisia, paholaisen sukuisina. Ne olivat
ihmisiä, he palvelivat asiaa. Asia oli mieletön, mutta meidän asiamme
oli samoin mieletön. Miten mielettömiä olivatkaan kaikki meidän
asiamme! Mitä me kaipasimme? Hänestä tuntui, että se oli jotakin
sangen läheistä ja samalla jotakin sangen vaikeasti tavoitettavaa:
Jotakin sellaista, mikä ratkaisisi satoja sekavia ristiriitoja...
Tuohon hänen ajatuksensa takertui. Hänen tajuntaansa kasaantuivat
jälleen ne kauheudet ja hävitykset, jotka olivat olleet sen
jokapäiväistä leipää jo kolme neljännesvuotta. Hän voihki ääneen.
Hän taisteli tuota mielensä uudistuvaa sumentumista vastaan. "Voi
te verentahrimat vähämieliset!" huusi hän, "voi teitä, te kurjat,
kidutetut houkkiot!"
Tuo kurja ilmalaivakin oli vähämielisten hallussa!
"Me olemme vielä kaikki vähämielisiä. Tappelevia apinoita, joita
oma tappelu suunnattomasti kiihoittaa ja jotka herkästi ratkeavat
kiukkuun."
Jokin piilotajuinen vihje toi aikoja sitten unohtuneen lauseen
takaisin mr Britlingin tajuntaan, lauseen, joka voimallisesti
välkehtii tuota ihmismielen pimeyden ja jäykkyyden läpi
salaperäisesti ja lakkaamatta pyrkivää valoa.
Hän kuiskasi nuo sanat. Oudommat sanat eivät olisi voineet tyynnyttää
ja vakuuttaa niinkuin nuo.
Hän kuiskasi ne ajatellen niitä miehiä, joiden hän otaksui vielä
tälläkin hetkellä lentävän kohti itää halki kirkkaan, jäätävän,
tähtivälkkeisen ilman, noita kylmältä suojeleviin vaatteisiin
puettuja lentäjiä ja insinöörejä, jotka olivat tuoneet niin paljon
kärsimystä ja kuolemantuskaa tähän pieneen kaupunkiin.
_"Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät."_
NELJÄS LUKU.
Voimattomuuden verkossa.
1.
Hugh'n kirjeet alkoivat vaikuttaa hyvin ratkaisevasti mr Britlingin
ajatteluun. Hugh oli aina ollut hyvä kirjeenkirjoittaja, ja nyt kävi
ilmeiseksi hänen kenties synnynnäinen tarpeensa kirjoittaa asioista
ja tapahtumista. Kouluaikana hän oli tavannut koristaa kirjeitään
hullunkurisilla pienillä piirroksilla -- toisinaan olivat kirjeet
olleet pelkkää piirustelua -- ja nyt niissä vaihteli kirjoitus ja
piirustus tavalla, joka suuresti ilahdutti hänen isäänsä. Mr Britling
piti tuosta hauskasta piirustelutaidosta; hänellä ei itsellään
sitä ollut ja senvuoksi se hänestä näytti ihmeellisimmältä Hugh'n
pienten luonnonlahjain joukossa. Mr Britlingillä oli tapana kantaa
näitä kirjeitä taskuissaan, kunnes niiden kulmat likaantuivat ja
rypistyivät, hän näytti niitä kaikille, joiden hän luuli kykenevän
arvostamaan niiden nuorekasta tuoreutta, ja hän vetosi niihin,
kun oli lopullisesti ja varmasti tehtävä päätös jossakin niiden
koskettelemassa asiassa. Hän ei aavistanutkaan kuinka monet tuhannet
vanhemmat tallettivat samallaisia papereita aarteinaan. Hän uskoi,
että toisten pojat olivat Hugh'n rinnalla hidastuumaisia nuorukaisia.
Alkuaikoina puhuttiin kirjeissä hyvin paljon sotilaskurin ja
raikkaan ulkoilmaelämän viehätyksistä. "Täällä ei ole enää vaivaa
siitä, ettei tiedä mihin ryhtyä", kirjoitti Hugh. "Se asia on
kerta kaikkiaan jätetty toisten huoleksi. Se on suuri helpotus.
Sen sijaan, että pitäisi aamulla itse kehoittaa itseään nousemaan,
tulee torvenpuhaltaja, joka sanoo sen kyllin kuuluvasti... Ja
silloinpa siinä asiassa ei ole enää turhaa miettimistä, ei mitään
mahdollisuutta jäädä makaamaan ja neuvottelemaan asiasta itsensä
kanssa... Minä alan ymmärtää, mitä järkeä on siinä, että ihmiset
menevät luostariin ja alistuvat määrättyihin sääntöihin. Silloin saa
ajaa jonkinlaisessa moraalisessa automobiilissa, sen sijaan että
tallustaisin tietä omin jaloin..."
Hän kertoi myöskin uusista fyysillisistä kokemuksistaan.
"En koskaan ennen", selitti hän, "ole tiennyt mitä väsymys on.
Sehän on aivan ihmeellistä. Heittäytyy vaatteet yllä miten kovalle
alustalle hyvänsä ja nukkuu..."
Ensimäisissä kirjeissään häntä kovin askarrutti harjoitusten ja
temppujen alkeellinen tiede ja näiden asian välttämättömyyden
pohtiminen. Hän aloitti otaksumalla, että niiden tärkeyttä
liioiteltiin. Vähitellen hän havaitsi, että ne olivat hyvän
sotilaskasvatuksen oleellisin osa. "Ratkaisevissa tapauksissa",
sanoi hän vihdoin, "ei kukaan tiedä, mikä ihmisessä pääsee voitolle,
korkeammatko vaistot vai alhaisemmat. Mies osoittaa ehkä mitä
loistavinta urheutta -- tai valtaa hänet äkillinen varovaisuus.
Tottumus on paljoa luotettavampi kuin vaisto. Senvuoksi kehittää
sotilaskuri tottumusta säännölliseen ja rohkeaan käyttäytymiseen. Jos
säilyttää harkintakykynsä, on tilaisuutta käyttäytyä loistavasti, jos
taas menettää malttinsa, niin on ainakin tottumus auttajana."
Nuori mies esitti myöskin syvällisiä mietteitä aseiden eri
harjoitusten psykologisesta vaikutuksesta.
"On hämmästyttävää, miten verenhimoiseksi tuntee itsensä
pistinhyökkäyksessä. Meidän täytyy huutaa; meitä käsketään huutamaan.
Seurauksena on korkeampain henkisten toimintojen lamaantuminen.
Siinä lakkaa kerrassaan mitään harkitsemasta. Mies muuttuu
'pistinniekaksi'. Kun syöksyn eteenpäin, kuvittelen vastassani olevan
lihavia, meheviä miehiä, ja minut täyttää halu antaa heille mitä he
tarvitsevat. Tällä tavalla --"
Seurasi taistelukohtausta esittävä kuva jossa valtava ja urhoollinen
Hugh jätti jälkeensä kokonaisen rivin kaatuneita.
"Ei niinkuin tässä alempana. Näin oli minulla tapana kuvata tuo asia
viattoman lapsuuteni aikana, mutta se ei ole oikein. Jos on useampia
kuin yksi saksalainen pistimen nokassa, niin se käy rasittavaksi. Ja
se olisi liioittelua -- jota me täällä armeijassa vihaamme."
Jälkimäinen piirros esitti samaa, urheata sankana, jolla oli puoli
tusinaa vihollisia pistimessään kuin paistinvartaassa.
"Mitä leskiin ja lapsiin tulee, niin minä jätän ne kokonaan
huomioonottamatta."
2.
Mutta sangen pian Hugh alkoi ikävystyä.