vaatimaton kertomus vielä tulevina aikoina löytää lukijoita -- on
tuntuva uskomattomalta, kun hän saa kuulla, kuinka suuren osan mr
Britlingin henkistä elämää tänä aikana täytti pelkkä sodankäynnin
kauhuihin ja julmuuksiin kohdistuva ajattelu. On turhaa ja toivotonta
koettaa nyt kuvitella, kuinka tuo tulevaisuuden lukija suhtautuu
tähän sotaan; se näkyy hänelle kenties voimakkain dramaattisin
hahmopiirtein, tuntuu kenties oikeudenmukaiselta, loogillisesti
välttämättömältä, monien raja-aitojen polttamiselta ja monien
esteiden hävittämiseltä. Mr Britling oli liian lähellä likaa, tuskaa
ja kiukkua voidakseen löytää lohdutusta tuollaisista suurista
näköaloista. Joka päivä jokin uusi pahuutta ilmaiseva yksityiskohta
haavoitti hänen mieltänsä. Sen saattoi tehdä esimerkiksi jonkin
belgialaisen pakolaisen koruton kertomus. Kylässä oli eräs Alostista
kotoisin oleva tyttö, joka oli kuullut kiväärin laukaukset, kun hänen
kansalaisiaan, hänen tuttaviaan ammuttiin; hän oli nähnyt vieläkin
veren tahraaman seinän, jonka edustalla kaksi hänen murhattua
serkkuansa oli kuollut, ja sen juovikkaan hiekan, jota pitkin heidän
ruumiitaan oli laahattu; kolme saksalaista sotamiestä oli ollut
majoitettuna hänen kotiinsa, hänen ja hänen sairaan äitinsä luo, ja
he olivat vapaasti puhuneet tuosta verilöylystä, jota suorittamaan
heidät oli komennettu. Yksi heistä oli siviilielämässä nuori opettaja
ja kertoi, että hänen oli ollut pakko surmata eräs nainen ja pieni
lapsi. Tyttö ei ollut tahtonut sitä uskoa. Kyllä, hän oli tehnyt
sen! Tietysti hän oli sen tehnyt! Hänen upseerinsa oli käskenyt ja
seisonut hänen läheisyydessään sill'aikaa. Hän ei voinut tehdä muuta
kuin totella. Mutta siitä lähtien hän ei voinut nukkua, ei voinut
unohtaa.
"Meidän täytyi rangaista väestöä", oli hän sanonut. "Meitä oli
ammuttu."
Sitäpaitsi hänen upseerinsa oli ollut humalassa. Oli ollut mahdotonta
ryhtyä mihinkään keskusteluihin. Hänen upseerinsa oli aina
vääjäämätön luonteeltaan.
Yhä uudelleen koetti mr Britling kuvailla mieleensä tuon nuoren
opettaja-sotilaan Alostista. Hän näkyi kalpein kasvoin, tuijottavin
katsein, lasisilmineen, joiden takana silmät vuotivat vettä, ja tuon
murhan jättämine muistoineen...
Samoin saattoi vaikuttaa jokin murha tai silpominen, jonka Van der
Pant kertoi tapahtuneen Antwerpenissä. Belgiassa olevat saksalaiset
ampuivat usein naisia, eikä ainoastaan vaarallisen vakoilemisen
vuoksi, vaan myöskin mitättömien loukkausten takia... Sitten seurasi
saksalaisten linjalaivain vierailu Whitbyssä ja Scarborough'ssa,
jolloin muitten uhrien mukana sai surmansa joukko koulumatkalla
olevia lapsia. Tuo loukkasi mr Britlingiä suunnattomasti, paljoa
enemmän kuin Belgiassa tehdyt rikokset. Nehän olivat _englantilaisia_
lapsia. Täällä kotona!... Kun eräs flanderilaisia pakolaisia tuova
laiva torpedon satuttamana upposi vieden mukanaan ison joukon
ihmisiä, niin tuo tapaus loi hänen mieleensä säälinsekaisia kuvia
moneksi päiväksi. Zeppelinien retket, jotka hitaasti lisääntyivät,
aloittivat hyödyttömän verityönsä ennen v. 1914 loppua... Mr
Britlingiä lohdutti huonosti se ajatus, että englantilaiset kodit,
naiset ja lapset itse asiassa joutuivat kokemaan samaa, mitä meidän
laivamme monia kymmeniä kertoja olivat antaneet viattomain ihmisten
Afrikan ja Polynesian kylissä kokea...
Kuukausi kuukaudelta sota kävi katkerammaksi ja julmemmaksi. Vuoden
1915 alussa saksalaiset aloittivat upotussodan, ja joitakin aikoja
kohdistui mr Britlingin myötätunto etupäässä upotettujen alusten
miehistöihin ja matkustajiin. Hän huomasi kauhukseen, että saksalaiset
sukellusvenheet olivat yhä haluttomampia antamaan varoitusta
uhreilleen; hän ei tajunnut niitä ankaroita syitä, jotka tekivät
jokaisesta sukellusvenhehyökkäyksestä epätoivoisen taisteluhaasteen
henkeen ja vereen asti. Veden alla liikkuvat saksalaiset näet
olivat ryhtyneet taistelemaan merivaltaa vastaan, joka oli paljoa
rikkaampi, tukevampi ja taitavampi, vakavampi ja vaiteliaampi kuin
heidän. Moneen kuukauteen ei mr Britling saanut selkoa upotussodan
todellisesta kulusta. Sukellusvenhe toisensa jälkeen lähti
saksalaisista Pohjanmeren satamista milloinkaan palaamatta. Ei
puhuttu mitään vangeista, englantilaiset ihmisten kalastajat eivät
julkaisseet mitään kerskuvia tiedonantoja; sukellusvenhe toisensa
jälkeen hävisi kaamean salaperäisesti... Vasta myöhemmin mr Britling
alkoi kuulla kuiskeita ja muodostella itselleen käsitystä tuosta
hiljaisesta, tukahduttavasta otteesta, joka etsi vedestä saalistaan.
_Falaba_-rikosta, jota tehtäessä saksalaisten matruusien sanottiin
pilkanneen hukkuvia uhrejaan, seurasi _Lusitanian_ upottaminen.
Silloin kävi todellinen kiukun aalto kautta valtakunnan. Viha
synnytti vihdoinkin vihaa. Isossa-Britanniassa ja Etelä-Afrikassa
sattui väkivaltaisuuksia. Saksalaiset parturiparat, leipurit ja muut
pakenivat henkensä edestä sovittaakseen Kaiserin ja hra Ballinin
tilapäistä mielihyvää. Kymmeniä Englannissa olevia saksalaisia
koteja hävitettiin ja ryöstettiin, sadat saksalaiset joutuivat
pahoinpideltäviksi. Sota on sotaa. Pian _Lusitania_-myrskyn jälkeen
ilmestyivät Brycen tiedonannot järkähtämättömine todistajajoukkoineen
kertomaan yksityiskohtaisemmin lukemattomista julmuuksista, julkeista
järjettömyyksistä ja likaisista teoista, joita oli sattunut
Belgiassa ja vallatussa osassa Ranskaa. Sitten seurasi myrkyllisten
kaasujen aika, tukahduttava kidutus, "Flammenwerferien" käyttö ja
varsinaisen sodankäynnin yhä kiihtyvä julmuus. Yhteen aikaan näytti
vankienotto koko länsirintamalla lakkaavan. Kertomuksia kidutuksesta
ja silpomisesta, juttuja, joiden alkuperästä ei ole tietoa ja jotka
valoivat myrkkyä miesten mieliin, niin että he hautoivat mitä
säälimättömintä kostoa, levisi pitkin molempia taistelulinjoja...
Ilman virallisia huhujakin oli todellisuus riittävän ikävä.
Erinäisissä ruokapöydissä mr Britling kuuli milloin toisen, milloin
toisen katkeruutta ja vihaa ilmaisevan tapauksen silminnäkijän
kertomana. Eräs juttu, joka jäi hänen mieleensä, oli muutamista
englantilaisista vangeista, jotka Saksaan vietäessä eräällä asemalla
erotettiin ranskalaisista onnettomuustovereistaan ja pakotettiin
kujanjuoksuun saksalaisten sotilaiden nyrkki- ja pistinrivien
välitse. Kerrottiin vakuuttavia juttuja, joiden mukaan samaisilta
vangeilta oli riistetty päällystakit tuimassa pakkasessa, usutettu
koiria heidän kimppuunsa, erotettu heidät maanmiehistään ja
pistetty venäläisten ja puolalaisten joukkoon, joiden kanssa he
eivät osanneet keskustella. Lissauerin vihan laulu kantoi hedelmiä
tuhansina haavoittuneihin ja suojattomiin kohdistuvina julmuuksina.
Englantilaiset olivat estäneet suurta Saksaa saamasta yhtä helppoa
voittoa kuin 71. Heitä oli siis rangaistava. Tuo oli liiankin
ilmeisesti psykologisena pontimena. Eräällä Saksan asemalla oli
eräs nainen astunut junasta ja kulkenut asemasillan yli saadakseen
sylkeä haavoittunutta englantilaista kasvoihin... Eikä kummallakaan
taistelevalla puolella ollut siinä suhteessa mitään monopolia.
Eräässä sanomalehtimieskokouksessa oli mr Britling tavannut pienen
kalpean, päättäväisen naishenkilön, joka oli äskettäin toiminut
sairaanhoitajattarena Pohjois-Ranskassa. Hän kertoi haavoittuneista,
jotka saivat maata hiilikasoissa hiilipihoilla, kun oli puute
hoitajista ja kaikenlaisista tarve-esineistä ja ehdottomasti
kiellettiin luovuttamasta mitään sellaista saksalaisille "sioille"...
"Mitä ne ovat tänne tulleet? Ensin meidän omille pojille! Miks'eivät
pysyneet omassa maassaan? Antakaa heittiöiden kuolla!"
Kaksi sotilasta, jotka olivat saaneet tehtäväkseen kantaa
haavoittunutta saksalaista upseeria, olivat huvikseen heitelleet
häntä paareista ilmaan. "Hän sai kiittää onneansa, kun pääsi sillä..."
"Eivät _meidän_ miehet ole kaikki enkeleitä", sanoi hilpeä nuori
kapteeni, joka oli palannut rintamalta. "Jos olisitte kuulleet, mitä
joukko East-Endin poikia kertoivat aikovansa tehdä Saksaan päästyään,
niin kävisitte levottomiksi..."
"Mutta sehän oli vain juttua", virkkoi mr Britling heikosti,
vaiettuaan hetkisen.
Oli aikoja, jolloin mr Britlingin ajatukset olivat siinä määrin
tuollaisten kauheiden tosiasiain vangitsemat, ettei mistään
vapautumisesta ollut kysymystäkään...
Hän häpesi omaa salaista lohdutustaan. Lähes kahteen vuoteen ei Hugh
vielä voisi päästä mukaan. Sitä ennen tulisi varmaan rauha...
7.
Melkein vieläkin ankarammin kuin nämä yhä lisääntyvät kertomukset
järjettömästä kärsimyksen tuottamisesta, vaurioista ja suoranaisesta
hävityksestä vaivasi mr Britlingiä englantilaisissa mielissä
tapahtuva muutos: ensimäisen reippaan ponnistuksen ylevältä tasolta
luisuttiin joutavanpäiväisen riidan asteelle.
Liian kauan oli Englannin elämää kehitetty kieroon suuntaan pitämällä
yllä erinäisiä luulokuvia: uskollisuutta vierasperäistä hovia
kohtaan, joka on kykenemätön mihinkään aloitteisiin, kansallista
hurskautta valtiokirkon rajoissa, vapautta ammattipoliitikkojen
hallitsemassa maassa, oikeutta taloudellisessa järjestelmässä, jossa
ilmoittajilla, nylkyreillä ja koronkiskureilla oli satakertaiset
edut tuottajien ja käsityöläisten rinnalla. Niinpä sille kävikin nyt
mahdottomaksi pysytellä sankarillisten ponnistusten korkeudessa.
Se oli ostanut mukavuutensa palvelijainsa moraalisen rappeutumisen
kustannuksella. Sillä ei ollut yhtään täysin moitteetonta elintä, sen
henkeä ahdisti yleinen epärehellisyys. Kun se vihdoin sai vastaansa
katkeran vihamielisyyden ja mahtavan ja häikäilemättömän vihollisen,
vihollisen, joka oli arvaamattomassa määrin sosialistinen,
tieteellinen ja toimelias, niin sitä tosiaankin näytti hetkisen
elähdyttävän tavaton tarmo ja yksimielisyys. Nuoriso ja yleensä
kansa hehkui intoa. Kaikkien yhteiskuntaluokkain pojat lähtivät
taistelemaan ja kuolemaan mieli täynnä kaunista kuvitelmaa tästä
sodasta. Huolettomuus hävisi taulun etualalta, mutta vain hiipiäkseen
takaisin kohta kun ensi innostus oli ohi. Tuota pikaa alkoivat
vanhemmat henkilöt, karaistuneet poliitikot, omistava luokka ja
muonakauppiaat, viehättävä naisväki ja ne, joilla yhä oli varaa
tuhlata, toipua tuosta moraalisen innostuksen puuskasta. Vanhat tavat
pääsivät jälleen valtaan sekä tajunnassa että toiminnassa. Sota, joka
oli alkanut varsin dramaattisesti, ei saavuttanutkaan mitään korkeata
nousukohtaa; se ei muodostunut sankarilliseksi, pikaiseksi häviöksi
eikä sankarilliseksi, pikaiseksi voitoksi. Se oli edestakaisin
häilymistä, pahin koetus, jonka alaiseksi kuriin tottumaton kansa voi
joutua. Oli pitkiä, väsyttäviä aikoja, jolloin ei tapahtunut mitään.
Ennenkuin Yserin taistelu oli ehtinyt täysin kehittyä, oli sodasta
kadonnut kaikki dramaattisuus. Se ei ollut enää murhenäytelmä eikä
myöskään riemuvoitto; se muuttui molempia riitapuolia luonnottomasti
rasittavaksi ja hävittäväksi. Se oli muuttunut onnettomuuden painoa
vastustavaksi uuvuttavaksi ponnistukseksi...
Tuon jännityksen alla murtui Englannin arvokkuus ja tuli ilmi
viha, joka ehkä oli vähemmän keskitettyä ja kiivasta kuin
saksalaisten, mutta kenties vieläkin kiusallisempi. Mikään
patriarkaalinen hallitus ei ollut järjestellyt englantilaista
henkeä isänmaallisia tarkoituksia varten; se kävi nyt ärtyisäksi ja
kärsimättömäksi niinkuin henkilö, joka on ensi kertoja sairaana.
Se ei enää suuntautunut yksin viholliseen, vaan toisin ottein
kuviteltuihin pettureihin ja pakoileviin henkilöihin; se tuhlasi
tarmonsa sisäisiin riitoihin ja yhä laajemmassa mittakaavassa
singottuihin syytöksiin. Milloin oli ministeripresidentin ilkeä
välinpitämättömyys, milloin lordikanslerin saksalainen sivistys,
milloin ensimäisen amiraliteettilordin kekseliäät yritykset sellaisen
kostoretken aiheena. Kaikissa yhteiskuntaluokissa, korkeinta
lukuunottamatta, aloitettiin vakoojiin ja saksalaissyntyisiin
epäilyihin kohdistuva ajojahti; milloin syytettiin "pettureita",
milloin mielikuvitusrikkaita ihmisiä, milloin tiedemiehiä, milloin
ylipäällikön persoonallisia ystäviä, milloin sitä milloin tätä
ryhmää... Mr Britling luki joka päivä kolme, neljä sanomalehteänsä
tuntien yhä syvempää pettymystä.
Siirryttyään sanomalehdistä kirjeisiinsä hän havaitsi nimettömäin
lähettäjäin olleen ahkerina...
Mr Britling oli kenties huomauttanut, että saksalaiset joka
tapauksessa olivat inhimillisiä olentoja tai että jos Englannissa
olisi 80-luvulla kuunneltu Matthew Arnoldia, niin upseerimme ehkä
olisivat voineet yhdistää kunnollisuuden rohkeuteensa ja hilpeään
mielenlaatuunsa. Kenties hän oli itse sekoittanut pisaran ärsyttävää
happoa huomautuksiinsa. Viha leimahti häntä vastaan! "Kuka _te_
olette, hyvä herra? Mitä _te_ olette? Mitä oikeutta on _teillä_? Mitä
vaatimuksia _teidän_ sopii asettaa?..."
8.
"Elämä on ollut taistelua alusta alkaen. Meidän jokaisen yläpuolella
lepää viidenkymmenen miljonan murhan peritty kirous."
Tuollaisiksi sanoiksi muovautuivat mr Britlingin ajatukset, kun hän
eräänä maaliskuun yönä viluisena ja alakuloisena vaelsi kaislaniittyä
pilvisen taivaan alla. Jonkin pienen eläimen kuolonhuuto, joka äkkiä
kajahti kaukaa metsiköstä, oli pannut tämän mielikuvasarjan alulle.
"Elämä kenties taistelee perityn kirouksen alaisena", mietti hän.
"Miten lähelle kristillistä teologiaa minä monesti palaankaan!... Ja
sitten tapahtuu lunastus verenvuodatuksen muodossa."
"Elämä, kuten kapinoiva lapsi, taistelee itseään vapaaksi vihan
herruudesta, joka on siitä tehnyt mitä se on."
Mutta tuontapainen oli mr Britlingin käsitys gnostisismista eikä
oikeaoppisesta kristillisyydestä. Hetken aikaa hän palautteli
mieleensä teologisten opintojen kalvenneita muistoja. Mikä olikaan
gnostikkojen aate ollut? Että vanhan testamentin jumala oli uuden
testamentin paholainen? Ei, tuohan oli manikealaisten aate!...
Tummien pensasaitojen välissä mr Britling piankin luopui
yrityksistään herättää jälleen eloon, mitä oli nuoruudessaan
saanut selville niistä ihmissuvun ikivanhoista mietteistä, joiden
tarkoituksena oli ratkaista tuhansien mietteiden ratkaisemattomia
ongelmia. Onko viha ollut välttämätön, onko se yhä välttämätön ja
tuleeko se aina olemaan välttämätön? Onko elämä aina ja kaikkialla
ikuista taistelua? Kaniini on nopsa, aina varuillaan ja estyy
rappeutumasta kivulloiseksi, ryömiväksi ruohonsyöjäksi siitä syystä,
että portimo on sen alinomaisena uhkana. Mitä olisi elämä ilman
sodan portimoa?... Sota on tosin murhaamista, mutta eikö rauha ole
rappeutumista?
Näinä vaellusöinään ensimäisenä sotatalvena mr Britling suunnitteli
uutta teosta, jonka oli määrä tunkeutua verrattomasti syvemmälle
kuin tuo kepeän pintapuolinen "Nyt sodat loppuvat". Sen piti saada
nimekseen "Vihan anatomia". Tarkoituksena oli hyvin luotettavaan
tapaan käsitellä vihan tehtävää kelvottomuuden vastamyrkkynä. Niin
kauan kuin ihmiset ovat velttoja, täytyy ihmisten olla julmia. Tuo
vakaumus juurtui häneen...
Siitä huolimatta, että mr Britling inhosi sotaa, ei hän kuitenkaan
voinut pitää millaista rauhaa hyvänsä sotatilaa parempana. Jos
sota aiheuttaa hävitystä ja julmuuksia, niin rauha voi aiheuttaa
tylsyyttä, moraalista vajoamista, ahnetta kokoomishimoa ja itsekästä
nautinnonhimoa. Sota on kuria, joka tulee pahan eduksi, mutta rauha
voi olla herpautumista pois hyvästä. Köyhä voi olla yhtä onneton
rauhan kuin sodan aikana. Huonon rauhan mädännyttävät voimat ja sodan
viha ja hävitys ovat vain huonosti järjestettyjen inhimillisten
suhteiden kaksi eri puolta. Eikö mikään suuri rauha ole mahdollinen,
rauha, joka ei ole vain voimainkokoomista tarkoittava välihetki
jatkuvassa surma- ja hävitysnäytöksessä, vaan jalon, luovan elämän
kausi, rakentamisen, keksintöjen, kauneuden ja tutkimuksen kausi?
Hän muisti, niinkuin muistetaan vainajaa, kuinka hän ennen oli
unelmoinut suuria kaupunkeja, ihanaa vapautta, tulevaa aikakautta,
ihmeellistä ihmiskyvyn laajentumista, tulevaisuuden tiedettä, joka
olisi valkeutta, ja taidetta, joka voisi olla voimaa...
Mutta olisiko aikaisempi rauha milloinkaan voinut johtaa siihen?...
Ja vihdoin: olivatko sellaiset näyt milloinkaan olleet muuta kuin
turhaa haavetta? Eikö sota ollut vain paljastanut todellisuutta?...
Hän tuli eräälle veräjälle ja seisahtui nojaamaan siihen.
Oli pimeä ja sataa tihuutti. Hän nosti kauluksen pystyyn ja katseli
puiden ja pensaiden epämääräisiä ääriviivoja, jotka häämöttivät yössä
odotellen synkkää aamua. Hän oli viluinen, nälkäinen ja väsynyt.
Kenties hän vaipui horroksiin. Ainakin hän näki näyn, varsin
todenmukaisen ja selvän, näyn, joka ei missään suhteessa muistuttanut
mitään Utopia-unelmaa.
Hän oli näkevinään miten miina äkkiä räjähti suuren, merellä
liikkuvan laivan alla, miten miehet huusivat ja naiset nyyhkyttivät
ja kyyristyivät ja häilyviä valoja leikki sateessa tummilla
aalloilla. Sitten kuva vaihtui maataistelua esittäväksi:
valonheittäjäin hohde liehahteli läpi sateen, granaatit
välkähtelivät kaameasti, miehet, jotka näkyivät tummina varjokuvina
punaisten liekkien taustalla, juoksivat esiin pistimet ojossa,
luiskahtelivat ja kierivät liejussa ja hyökkäsivät vihdoin vihollisen
juoksuhautoihin kohottaen huudon, joka tuulessa vaimeni...
Sitten hän oli jälleen yksin ja tuijotteli yli kostean, tumman kentän
kohti muodottomain puiden epäselviä latvoja.
9.
Sodan kauheus, joka näihin asti oli ilmennyt ainoastaan yhä
lisääntyvänä sarjana tiedonantoja, kertomuksia, huhuja ja epäluuloja,
ojensi nyt äkkiä ja ikävästi yllättäen käsivartensa kohti Essexiä
ja haavoitti oudon julmasti mr Britlingiä aina sydänjuuriin saakka.
Myöhään eräänä iltapäivänä saapui sähkösanoma Filmington-on-Sea'stä,
mihin täti Wilshire oli asettunut virkistämään mieltänsä sen
jälkeen kun oli tehnyt sarjan vieraskäyntejä Yorkshiressa ja
nummiseuduilla. Hän oli "sangen vakavasti vioittunut" erään yöllä
suoritetun saksalaisen ilmahyökkäyksen aikana. Aamulehdet eivät
olleet maininneet sanaakaan koko hyökkäyksestä. Täti halusi nähdä mr
Britlingin.
Suppeassa sähkösanomassa oli vielä huomautus, että oli "parasta tulla
heti".
Mrs Britling auttoi häntä matkalaukun varustamisessa ja tuli mukaan
asemalle ajaakseen automobiilin takaisin kotiin, koska puutarhurin
poika, joka tähän asti oli suorittanut tuollaisia pikku tehtäviä,
nyt oli ammattitaidottomana työmiehenä astunut Chelmorfordin
ampumatarvetehtaan palvelukseen. Mr Britling istui hitaasti
kulkevassa junassa, joka kuljetti häntä halki maaseudun kohti
Filmingtonia, eikä voinut ollenkaan käsittää, mitä vanhalle tädille
oli tapahtunut. Vaikka hänestä itsestäänkin tuntui järjettömältä,
oli hänen mielessään kuitenkin ajatus, että tällainen häiritseminen
oli tädille oikein luonteenomaista. Täti oli aina ollut niin luja
ja järkähtämätön eukko, ettei hän, ennenkuin näki, voinut kuvitella
häntä vakavasti ja surkuteltavasti vioittuneena...
Sairaalassa hän tapasi tädin, joka tosiaankin oli saanut vakavia
vammoja. Hän oli murskautunut jotenkin monimutkaiseen tapaan, niin
että yläruumis oli jäänyt vioittumatta, ja nyt hän makasi monen
pieluksen varassa. Murtuneiden, sidottujen raajojen ja raadellun
alaruumiin peitteeksi oli vedetty lakana ja huopapeitto. Mr Britling
sai tietää, että oli käytetty morfiinia tuskien lieventämiseksi,
mutta luultavasti kärsimykset taas kohta alkaisivat. Hän puolittain
istui vuoteessaan ikäänkuin jonkinlaisessa valtaistuinasennossa,
hyvin valkoisena ja hiljaisena, ja hänen voimakas profiilinsa suurine
nenineen, hänen vanukkeinen tukkansa sekä eräänlainen arvokkuus
tekivät hänet pikemmin jonkin huomattavan, hyvin iäkkään miehen --
esimerkiksi vanhan paavin -- kuin vanhan naisen näköiseksi. Sen
jälkeen kun hänet oli puettu ja asetettu vuoteeseen, ei hän ollut
virkkanut muuta kuin "lähettäkää hakemaan Hughie Britlingiä, Dower
House'ista, Matching's Easy'sta; hän on paras koko joukossa". Hän oli
hanakasti toistanut osoitetta ja kiitostaan kerran toisensa perästä,
ikäänkuin lihavin kirjakkein, vielä sittenkin, kun hänelle oli
vakuutettu, että sähkösanoma oli pantu matkaan.
Yöllä sanoivat hänen puhuneen mr Britlingistä.
Mr Britling ei ollut aluksi varma, tajusiko täti hänen läsnäolonsa.
"Tässä minä nyt olen, täti Wilshire", virkkoi hän.
Täti ei antanut merkkiäkään.
"Sisarenpoikanne Hugh."
"Keskinkertainen ja tyhmä", virkkoi täti sangen selvästi.
Mutta hän ei tarkoittanut mr Britlingiä. Hän haasteli jostakin
toisesta henkilöstä.
Hän jutteli: "Ei olisi pitänyt ilmoittaa, että minä olen täällä.
Vakoojia on kaikkialla. Kaikkialla. Täällä on nytkin vakooja --
tai möhkäle, joka on hyvin vakoojan näköinen. Väittävät, että se
on kuumennuspullo. Väittävät... Niin, miksei, minä myönnän --
mieletöntä. Mutta minua ovat vakoojat ahdistaneet. Lukemattomat
vakoojat. Lukemattomat, lukemattomat vakoojat. He keksivät ihan
uskomattomia... Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi...
"Kaikki tämä vain maton takia. Palatsimaton. Joka ei ollut minun
hallussani. Minä sanoin mitä ajattelin. Hän tiesi, että minä sen
tiesin. Minä en sitä koskaan salannut. Niin minut ajettiin pois.
Vuosikausia minä olen miettinyt kostoa. Nyt se on hänellä. Mutta mitä
se maksaa. Ja ne nimittävät häntä keisariksi. Keisariksi!
"Hänen käsivartensa on kuivettunut; hänen poikansa -- vähämielinen.
Hän on kuoleva -- ilman arvoa..."
Hänen äänensä heikkeni, mutta oli selvää, että hän tahtoi sanoa
jotakin lisää.
"Minä olen täällä", sanoi mr Britling. "Sisarenpoikanne Hughie." Täti
kuunteli.
"Voiko täti ymmärtää minua?" kysyi mr Britling.
Täti muuttui äkkiä vakavaksi, helläksi olennoksi. "Poika kulta!"
sanoi hän ja näytti etsivän muististaan jotakin, mitä ei löytänyt.
"Sinä olet aina ymmärtänyt minua", koetti hän sanoa.
"Sinä olet aina ollut hyvä poika minua kohtaan, Hughie", sanoi hän
sangen laimeasti ja lisäsi muutaman hetken hiljaa mietittyään: _"au
fond"_.
Senjälkeen hän oli vaiti muutamia minuutteja eikä välittänyt mr
Britlingin kuiskauksista.
Sitten hän taas muisti mitä hänen mielessään oli ollut. Hän ojensi
kätensä ja haparoi mr Britlingin hihaa.
"Hughie!"
"Tässä minä olen, täti hyvä", sanoi mr Britling. "Tässä minä olen."
"Älä salli hänen saada käsiinsä _sinun_ Hughiasi... Liian hyvä
siihen, niin liian -- liian hyvä... Ihmiset sallivat näitten sotien
ja intohimojen temmata itsensä mukaansa... He panevat niihin liian
suurta painoa... Ne eivät ole -- ne eivät ole sen arvoisia. Älä salli
hänen saada käsiinsä sinun Hughiasi."
"Ei!"
"Ymmärräthän minua, Hughie?"
"Aivan varmaan, täti hyvä."
"Älä sitten unohda sitä -- milloinkaan."
Hän oli sanonut mitä oli tahtonut sanoa. Hän oli sanellut
testamenttinsa. Hän sulki silmänsä. Mr Britling oli ihmeissään, kun
huomasi, että tuo omituinen vanha olento oli yht'äkkiä muuttunut
kauniiksi, saanut tuon hopeanhohtoisen kauneudenpiirteen, joka
toisinaan näkyy hyvin vanhoissa miehissä. Hän oli haltioituneen
näköinen kuten suurten taiteilijain kuvaamat vanhukset toisinaan. Mr
Britlingin teki mieli suudella hänen otsaansa.
Joku tarttui hiljaa hänen hihaansa.
"Nyt se luullakseni riittää", sanoi sairaanhoitajatar, joka seisoi
vieressä, mutta jonka mr Britling oli kokonaan unohtanut.
"Mutta saanhan tulla jälleen?"
"Ehkä."
Hän viittasi kädellään mr Britlingiä poistumaan.
10.
Seuraavana päivänä ei täti Wilshire enää ollenkaan tiennyt, että joku
oli käynyt hänen luonaan.
Hänen asentoaan oli muutettu, niin että hän nyt makasi
vaakasuorana; hän tuijotti lakkaamatta kattoon mutisten kummallisia
yhteenkuulumattomia asioita.
Windsor Castlen mattoa koskeva asia liikkui yhä hänen mielessään,
mutta siihen sekaantui jokapäiväisten, sodan johtoa arvostelevain
sanomalehtikiistain sirpaleita. Hän ajatteli yhä edelleen sotaa
pitämättä hallitsijahuoneita silmällä. Vakoojia hän ei myöskään
unohtanut. Hänellä oli sydämellään joitakin kuninkaan saksalaisia
tätejä koskevia asioita.
"Varmuuden vuoksi", sanoi hän, "varmuuden vuoksi. Vartioikaa
niitä kaikkia... Prinsessa Christian... Perustuksia rakennettu...
Sementistä... Tykkejä. Vai mitä tarkoitusta varten ne aina
rakentaisivat perustuksia?... Aina... Mitä varten?... Vaiennetaan..."
"Näitä asioita", sanoi hän, "ei oteta sanomalehtiin. Ne pitäisi
ottaa."
Hetken kuluttua hän lausui hyvin selvästi; "Wellingtonin herttua.
Minun esi-isäni -- todellakin... Asiat julki, vaikka kadotus uhkaisi."
Sitten hän taas makasi hiljaa.