oli muuttumassa jotensakin huolettomasti varustetuksi leiriksi, kun
ikivanhoja raja-aitoja muutettiin ja poistettiin ja maailman varoja
tuhlattiin mitä korvaamattomimmalla tavalla, suoritti mr Britling
ylimääräisen konstaapelin tehtäviä, lähetti vanhimman poikansa
maanpuolustusväkeen, piti huolta belgialaisista, hemmotteli luuvassa
asuvia sotilaitaan, auttoi Teddyä upseerinvaltakirjan saannissa,
kantoi roponsa hyväntekeväisyystarkoituksiin, möi arvopapereita
häviökseen, merkitsi sotalainaa ja mietti, mietti alinomaa sotaa.
Päivästä toiseen hänen ajatuksensa kiertelivät tuota yhtä ainoata
asiaa. Hänen mielensä oli siihen kahlehdittu niinkuin kaleeriorja
airoonsa. Koko hänen maailmansa oli magneettinen kenttä, jossa
kaikki, tahtoipa hän tai ei, suuntautui tuohon kysymykseen kuten
magneettiseen napaan.
Hänen ajatuksensa muuttuivat varmemmiksi ja selvemmiksi; ne syvenivät
ja laajenivat. Hänen ensimäiset, pintapuoliset arvostelmansa olivat
saaneet vahvistuksen tai oli ne korvattu toisilla. Yön aikaan
hän kulki mietiskellen pitkin autioita polkuja; hän mietiskeli
kirjoituspöytänsä ääressä, hän mietiskeli vuoteessaan, hän mietiskeli
kylpyammeessa, hän koetteli mietteitään laatimalla kirjoitelmia,
tutki ja korjasi niitä. Silloin tällöin hän herpautui ja väsyi, mutta
ei päässyt koskaan niistä irralleen. Sota oli hänen edessään kuin
valpas opettaja rottinkeineen, päivästä päivään, viikosta toiseen,
väsymättä, käymättä kärsimättömäksi.
2.
Eräitä asioita oli suorastaan pakotettava mr Britlingin mieleen,
koska ne erosivat hänen ajatustottumuksistaan siinä määrin, ettei
hän koskaan olisi niitä hyväksynyt, jos vain olisi voinut olla sitä
tekemättä.
Varsinkin hän aluksi kieltäytyi uskomasta, että sota oli niin
äärimäisen katkeraa kuin kerrottiin. Hän ei tahtonut uskoa,
että Englantia ja Länsi-Eurooppaa vastaan suunnattu hyökkäys
oli kokonaisen kansakunnan keskittyneen mielenliikkeen ilmaus.
Hän luuli liittolaisvaltain olevan sodassa järjestelmää eikä
kansallista tahdonsuuntaa vastaan. Hän taisteli sitä vakaumusta
vastaan, että suuren sivistyneen kansakunnan suurta enemmistöä voisi
elähdyttää todellinen ja kestävä viha. Vihamielisyys ei ollut hänen
luonnonlaatuunsa soveltuvaa: hän ei tahtonut myöntää, että suurin osa
ihmiskuntaa on kärkkäämpi vihaan kuin ystävyyteen. Hän teki parhaansa
uskoakseen -- ja kirjassaan "Nyt sodat loppuvat" hän teki parhaansa
saadakseen muut uskomaan -- että tämän nurinkurisen, ihmiskunnan
yleistä hyväsydämisyyttä karkeasti loukkaavan sotahankkeen oli
saanut aikaan pieni ihmisryhmä, jonka vaikutus oli rajoitettu, mutta
voimakas. Sodan julmuus, vahingollisuus ja hyödyttömyys oli hänestä
niin päivänselvää, että hän melkein anteeksipyytäen niitä korosti.
Hän uskoi, että sodan tarvitsi vain puhjeta ja osoittaa länsimaiden
kansoille mitä se merkitsi, niin kaikki liittyisivät estämään sen
uudistumista. He huutaisivat: "Mutta me emme voi kohdella noin
toisiamme!" Hän näki Saksan hyökkäävän imperialismin joutuvan
vastaamaan teoistaan omankin kansansa edessä, näki taistelua,
epäonnistumista, maailmanvaltain vapaamielisen konferenssin ja
yleisen palaamisen ystävällisiin suhteisiin entistä varmemmalla
pohjalla. Hän uskoi suuren osan saksalaisia tervehtivän voittoisia
liittolaisia heidän vapauttajinaan sietämättömästä poliittisesta
ahdistuksesta. Eristetyn saariasemansa vuoksi englantilaiset olivat
lukemattomien miespolvien aikana olleet poliittisia harrastelijoita.
Se oli heidän suurin virheensä, heidän suurin hyveensä taas
se, että olivat huolettomia. He olivat eläneet jonkinlaisessa
huvinäytelmäilmakehässä ja kielsivät koko elämänsisällöllään
elämän traagillisuuden. Amerikkalaistenkaan eristyminen ei ollut
sen ankarampi. Amerikkalaisilla oli ollut intiaaninsa, neekerinsä,
orjasotansa. Aina suursodan syttymiseen asti oli kanaali ollut
yhtä leveä kuin Atlantin valtameri, mikäli oli kysymyksessä kaiken
vakavan uhkan torjuminen. Irlantikin oli etäällä -- neljän tunnin
laivamatkan takana. Niin olivat englantilaiset mielin määrin
kehitelleet turvallisuudesta ja hyvinvoinnista johtuvia hyveitä
ja paheita: he vihasivat tiedettä ja dramaattista käyttäytymistä,
eivät voineet keksiä mitään syytä äärimäiseen täsmällisyyteen tai
ponnekkuuteen, eivätkä yleensäkään halunneet "mennä äärimäisyyksiin".
Loppujen lopuksi kaiken täytyi kääntyä hyväksi. Mutta he tiesivät,
mitä merkitsee joutua sotaan tarmokkaan vähemmistön ja olosuhteiden
pakosta ja olivat valmiit ymmärtämään jokaista sellaisen kohtalon
uhriksi joutunutta maata. Kaikki heidän tottumuksensa taivuttivat
heitä sotimaan hyvätuulisesti ja ilkeästi kiirettä pitämättä,
kiistelemään hallitusta eikä kansaa vastaan. Tarvittiin vähintään
kaksi kuukautta sotaa, ennenkuin mr Britling tajusi saksalaisten
taistelevan aivan toisessa hengessä.
Ensimäisen tuohon viittaavan aavistuksensa hän sai lukiessaan
uutista Kaiserin ja berliiniläisten kansanjoukkojen esiintymisestä
heti sodanjulistuksen jälkeen ja kotiinsa pyrkiväin brittiläisten
väkivaltaisesta kohtelusta. Heitä oli kaikkialla häväisty ja
pahoinpidelty. Se oli pitkiä aikoja kasautuneen katkeruuden
ilmausta. Sill'aikaa kun Berliinissä olevaa Englannin lähettilästä
tervehdittiin kiljuen ja viheltäen, oli Saksan lähettiläs
jäähyväiskävelyllään St. James'in puistossa eikä kukaan häntä
häirinnyt... Eräs sanomalehtiuutinen, joka erityisesti kosketti mr
Britlingin mielikuvitukseen, kertoi nuorten tyttöjen muodostamasta
naiskuorosta: se kokoontui eräälle asemalle, jonka ohi Englannin
lähettilään piti matkustaa ja lauloi hänen verhottujen ikkunainsa
ulkopuolella "Deutschland, Deutschland über Alles". Mr Britling voi
varsin hyvin kuvailla mielessään nuo neitoset, jotka nähtävästi
olivat jokseenkin kaikki valkoisiin puettuja, kasvot hehkuvina ja
silmät loistaen laulamassa täyttä kurkkua, nykyaikaiseen saksalaiseen
tapaan...
Sitten saapui kertomuksia julmuuksista: sanottiin löytyneen tien
vieriltä ammuttuja vanhuksia ja teurastettuja lapsia, kerrottiin
haavoittuneista, joita oli lopetettu pistimillä tai poltettu
elävältä, viattomia kansalaisia kohdanneista verilöylyistä,
ryöstöistä ja siivottomasta väkivallasta...
Mr Britling koetti olla tuollaisia juttuja uskomatta, mikäli
suinkin voi. Ne eivät sointuneet hänen maailmaansa. Ne saivat hänen
mielessään aikaan hirvittävää jännitystä. Ne saattoivat olla väärin
esitettyjä, toivoi hän, niin että näyttivät väkivaltaisemmilta ja
anteeksiantamattomammilta kuin mitä todellisuudessa olivat. Ne voivat
olla satunnaisia, pahantekijäin suorittamia ilkitöitä, jotka eivät
mitenkään liittyneet sotatoimien säännönmukaiseen kulkuun. Siellä
täällä oli ehkä jokin heikkomielinen upseeri yrittänyt tehdä itseään
peljätyksi hirmuksi... Mitä taas katedraalien pommittamiseen ja
Louvain'issä noudatettuun rikokselliseen menettelyyn tulee, niin
mitäpä siinä, mr Britling oli valmis myöntämään, ettei gotiikan
arkkitehtuuri ole rauhoitettu, jos sotilaallinen pakko joutuu
sen kanssa ristiriitaan... Vasta kun sota oli ollut käynnissä
muutamia kuukausia, täytyi mr Britlingin epäröivän, vastahakoisen
mielen taipua varmasti uskomaan, että virallisten tiedonantojen
ja lukemattomain todistajain kertomukset järjestelmällisestä
väestön poisviennistä, murhista, hävityksestä, siivottomuudesta
ja inhottavista pakkotoimenpiteistä, jotka painoivat leimansa
preussilaisten ensimäiseen kiivaaseen hyökkäykseen Belgiassa ja
Champagnessa, olivat julmaa totta...
He tulivat vihaten ja uhaten niihin maanpaikkoihin, jotka he väkisin
valtasivat. He hakivat tilaisuutta kauhistuttaviin tekoihin... Kun
eivät voineet sitä tehdä niissä taloissa, joissa asuivat, niin he
hävittivät ja likasivat minkä voivat. Tosiasiain edessä mr Britlingin
ei auttanut muuta kuin uskoa...
Ensimäinen seikka, joka sai mr Britlingin todellakin syvästi
vakuutetuksi siitä, että saksalainen ja englantilainen sotaan
suhtautuminen oli oleellisesti erilaista, oli saksalaisten
pilalehtien näkeminen erään tuttavan luona Lontoossa. Ne olivat
täynnä liittovaltain miehiä esittäviä ivakuvia, ja niissä tuntui
voimaa ja intohimoa -- kerrassaan uskomatonta voimaa ja intohimoa.
Niiden hämmästyttävä viha ja samalla niiden hämmästyttävä
siivottomuus teki mr Britlingiin valtavan vaikutuksen. Ei voinut
huomata mitään kansallista ylpeyttä tai kansallista arvokkuutta,
ainoastaan kirkuvaa yltiöisänmaallisuutta ja rajatonta loukkaamis- ja
nöyryyttämishimoa. Ne sylkivät. Ne olivat punaisia naamoiltaan ja
sylkivät. Hän istui nuo hillittömät lehdet kädessään ja -- _häpesi_.
"Uskomatonta", sanoi hän hiljaisella äänellä, "tuollaistahan voisi
odottaa tulevan hourujen huoneesta..."
Eräs uskomaton himo ilmeni niissä kaikissa. Saksalaisen pilapiirtäjän
näytti olevan mahdotonta esittää vihollisiaan muuten kuin äärimäisen
kiinteissä housuissa tai kerrassaan ilman niitä, ja yhtä mahdotonta
oli hänen esittää heitä muuten kuin miekka tai pistin syöstynä heidän
halvempiin ruumiinosiinsa, niin että veri räiski. Tuo oli sodan
_leitmotiv_ sellaisena kuin saksalaiset humoristit sen esittivät.
"Mutta", sanoi mr Britling, "tämä ei missään nimessä voi edustaa
Saksassa yleisesti vallitsevaa mielentilaa".
"Voi kyllä", vastasi hänen ystävänsä.
"Mutta sehän on sokean raivon -- lianheiton asteella."
"Koko Saksa on sokeassa raivossa", sanoi ystävä. "Sill'aikaa kun me
kuljeskelemme ihmetellen ja epäilevinä ja olemme yhä taipuvaisia
nauramaan koko sodalle, ovat saksalaiset tuossa mielentilassa...
Siinä on jotakin tahallista. He luulevat, että siitä lähtee voimaa.
_He tahtovat_ vaahtoa suupieliinsä. He tekevät kaikkensa saadakseen
enemmän vaahtoa suupieliinsä. He kiihoittavat itseään omalla
kirjoituksellaan. Oletteko kuulleet puhuttavan 'Vihan hymnistä'?"
Mr Britling ei ollut kuullut.
"Se oli viime viikolla käännettynä _Spectatorissa_... Ja sellaista
vastaan me koemme taistella tyynesti ja liioittelematta. Kuulehan,
Britling!
"_Sinulle_ meiltä vain kestävä viha;
Ei sammu milloinkaan meissä se viha --
Me vihaamme maalla, me vihaamme merellä,
Käsin ja aivoin ja sydänverellä;
Viha kansasta uhoo, viha kruununpäästä,
Ei iskevät miljonat iskuja säästä;
Me yhdessä lemmimme, yhdessä vihaamme,
_Yhden_ on vihaaminen juurtunut lihaamme --
_Englannin!_"
Hän luki loppuun saakka.
"No", kysyi hän lopetettuaan lukemisen, "mitä pidit siitä?"
"Tahtoisin koetella miten on hänen ruuviensa laita", sanoi mr
Britling pienen vaitiolon jälkeen. "Se on käsittämätöntä."
"Sitä lauletaan ympäri Saksan. Lissauer lienee saanut kunniamerkin..."
"Sehän on -- pahinta ilkeyttä", sanoi mr Britling. "Mitä me olemme
tehneet?"
"Se on suunnatonta. Miten käy maailman, jos tuo kansa pääsee
voitolle?"
"Minä en voi sitä uskoa -- en sittenkään, vaikka minulla on tämä
todistuskappale kädessäni... Ei! Minä tahtoisin koetella, miten
heidän ruuviensa laita on..."
3.
"Näetkös", virkkoi mr Britling koettaen saada asiaa tajuntansa
polttopisteeseen, "minä olen tuntenut aivan kunnollisia saksalaisia.
Siinä täytyy piillä jonkinlaista väärinymmärrystä... Minä en käsitä,
mikä heidät saa meitä vihaamaan? En minä näe siihen mitään syytä."
"Minä luulen, että syynä on heidän perusteellisuutensa", sanoi hänen
ystävänsä. "He ovat sodassa. Sodassa oleminen merkitsee samaa kuin
vihaaminen."
"Minun ajatukseni on aivan toinen."
"Me emme ole mitään äärimäisyysväkeä. Kun me ajattelemme jotakin
asiaa, niin ajattelemme samalla sen vastakohtaa. Kun me kannatamme
jotakin mielipidettä, niin otamme samalla ohimennen huomioon, että
se luultavasti on melkein yhtä väärä kuin oikea. Me käsitämme --
ilmavasti. He käsittävät kouraankoskevasti. Koko tämä saastainen,
alhainen, väärämielinen ja julma kokoelma on todellista aito sotaa.
Me väitämme, ettei sota tee vääryyttä. He tietävät paremmin...
Saksalaiset ovat yksinkertaista rehtiä väkeä. Se on heidän hyveensä.
Kenties heidän ainoa hyveensä..."
4.
Mr Britling oli vain yksi niistä monista, jotka tuona aikana
halusivat tunnustella saksalaisten ruuveja. Halu ymmärtää kansaa,
joka oli äkkiä käynyt käsittämättömäksi, oli itse asiassa yksi
Englannin älyllisen elämän huomattavimpia tosiasioita sodan
alkuvaiheiden aikana. Englantilaiset olivat sanomattoman hämmästyksen
vallassa. Myytiin suunnaton määrä kaikkia saksalaisia kirjoja,
joiden luultiin voivan kirkastaa tuon ällistyttävän vihakertymän
salaisuutta: Bernhardin, Treitschken, Nietzschen, Houston Stewart
Chamberlainin kirjat joutuvat lukemattomain artikkelien ja
loputtomain väittelyjen esineiksi. Pikku kauppa-apulaiset, jotka
olivat menossa konttoreihinsa, ja työmiehet, jotka palasivat päivän
työstä, näkyivät vakavasti tutkivan noita huomattavia kirjailijoita.
Samoinkuin mr Britling kysyivät hekin itseltään, mihin Brittein
valtakunta oli törmännyt. He kokivat selittää itselleen sen
hurjan vihamielisyysmyrskyn laatua, joka puhalsi heitä vastaan
Keski-Euroopasta käsin.
Koska lopultakin kävi ilmi, ettei Saksan imperialismin ja
junkkarivallan takana ollutkaan vapaa ja vastaanhangoitteleva maa,
vaan luja ja intomielinen kansa, oli tämän jälkeen luonnollista
otaksua, että saksalaiset olivat jollain tavoin erikoisen
ilkeitä, että he olivat pohjaltaan kateellisempia, julkeampia
ja hyökkäävämpiä kuin muu ihmiskunta. Tuosta asiasta oli suuri
osa Englannin kansaa yhtä mieltä. He tekivät sen johtopäätöksen,
että saksalaisilla oli erikoinen, oma paholainen -- ja että
heitä oli käsiteltävä sen mukaisesti. Tämä oli toinen vaihe
kansallisen käsityskannan kehityksessä ja sen ilmauksia olivat
ensimäiset vakoojain-metsästykset, ensimäiset kansalaistuneisiin
muukalaisiin kohdistuneet ilmiannot ja eräät saksalaisvihamieliset
ilkivaltaisuudet East Endin sekalaisen väestön keskuudessa. Useimmat
Lontoon East Endin leipurit olivat saksalaisia, ja he jatkoivat
kaikessa rauhassa toimintaansa vielä muutamia kuukausia sodan
puhkeamisen jälkeen. Nyt pideltiin useita heidän myymälöitänsä
pahoin... Vasta lokakuussa englantilaiset tällä tavoin ensi kerran
ilmaisivat käsittävänsä, etteivät sotineet ainoastaan Saksan
valtiota, vaan saksalaisia vastaan.
Saksalaisen mielenlaadun erikoinen ilkeys sodansyttymisen
selityksenä oli mr Britlingille kuitenkin vielä riittämättömämpi
ja kestämättömämpi kuin hänen ensimäinen, epätäydellisestä
hahmoiteltu ajatuksensa, jonka mukaan militarismin ja
rauhallisen ihmiskunnan vastakohta oli sama kuin keskusvaltojen
ja venäläis-ranskalais-englantilaisen liiton vastakohta. Se
johti loogillista tietä siihen päätelmään, että Saksan kansan
sukupuuttoon hävittäminen oli ainoa yleisen maailmassa vallitsevan
hyvänsuopaisuuden tae -- päätelmään, joka huonosti vastaa hänen
luontoperäistä hyväsydämisyyttään. Missään tapauksessa ne
saksalaiset, jotka hän oli tavannut ja joihin hän oli tutustunut,
eivät olleet julmia eivätkä vihamielisiä. Hän palasi itsepintaisesti
tuohon ajatukseen. Painetun sanan ja saastaisen kuvan katkeruudesta
ja alhaisuudesta hän palasi elävään elämään, inhimillisyyteen ja
todellisiin ansioihin, esimerkiksi -- nuoreen Heinrichiin.
Hänhän oli sitäpaitsi täysin saksalainen nuori saksalainen -- täysin
preussilainen nuori preussilainen.
Toisinaan oli yksin nuori Heinrich estämässä mr Britlingiä uskomasta,
että Saksa ja koko saksalainen rotu oli olemukseltaan pahaa,
tekopyhää rosvokansaa. Nuori Heinrich muuttui jonkinlaiseksi kansansa
puolustaja-asianajajaksi mr Britlingin tuomioistuimen edessä (ja
hänen olallaan istui suunnattoman pullea orava). Heinrichin raikkaat,
punervat, uutterat kasvot, olivat kovin totiset, hän korjasi
silmälasejaan, sanoi "anteeksi", pisti väliin kysymyksiänsä ja vaati
täsmällisiä arvostelmia...
Lähtönsä jälkeen oli tuo nuori mies lähettänyt "Familie Britlingille"
kaksi postikorttia terveisineen sekä kirjeen, jonka mr Britlingin
amerikkalainen kustantaja oli hyväntahtoisesti toimittanut perille.
Kerran hän oli vielä lähettänyt tietoja erään Norjassa asuvan
ystävän välityksellä. Postikortit merkitsivät vain eräitä kohtia
hämmentyneen, kutsuntaan rientävän rauhanystävän matkalta halki
Hollannin. Amerikassa käväissyt kirje saapui kahta kuukautta
myöhemmin. Hänestä oli tehty sotilas mitä suurimmalla kiireellä.
Hän oli ollut kolme viikkoa harjoituksissa, maannut kaksi viikkoa
sairaalassa ankaran vilustumisen johdosta ja oli sitten saanut lähteä
Belgiaan kuormastokuskiksi -- hänen isänsä oli ollut hevoskauppias,
joten hän oli perehtynyt hevosiin. "Jos minulle jotakin sattuisi",
kirjoitti hän, "niin olkaa hyvä ja lähettäkää ainakin viulu erittäin
huolellisesti äidilleni". Oli merkittävää, että hän kertoi saaneensa
erittäin mukavan asunnon Courtrai'ssa "hyvien kelpo ihmisten" luona.
Kelpoisuudessa oli kuitenkin rajoituksensa. "Mutta me emme koskaan
puhu sodasta", lisäsi hän. "On parempi olla siitä puhumatta." Hän
mainitsi viulun myöskin myöhemmässä, Norjan kautta kulkeneessa
kirjeessään. Siinä hän valitti joutuneensa kauaksi Courtrai'n
lihapadoista. Hän oli ollut Posenissa ja oli nyt Karpateilla. Lunta
polviin asti ja kovin "epämukavaa"...
Sitten kaikki uutiset äkkiä loppuivat.
Kului kuukausi toisensa jälkeen, eikä häneltä saapunut enää kirjettä.
"Hänelle on tapahtunut jotakin. Kenties hän on joutunut vangiksi..."
"Minä toivon, ettei pikku Heinrichimme ole saanut pahoja vammoja...
Kenties hän on haavoittunut..."
"Tai kenties eivät päästä hänen kirjeitänsä tulemaan... On sangen
luultavaa, etteivät päästä."
5.
Mr Britling saattoi istua nojatuolissaan tuleen tuijotellen ja
palautella mieleensä ristiriitaisia Saksan muistojaan -- muistoja
miellyttävästä maasta ja ystävällisestä kansasta. Hän oli viettänyt
siellä monta miellyttävää loma-aikaa. Vielä 1911 oli koko Britlingin
perhe matkustanut Rotterdamista Rheiniä ylöspäin, käynyt monessa
suuressa kaupungissa ja viettänyt hauskan, aurinkoisen kuukauden
Neukirchenissä Oderwaldissa.
Tuo pieni kylä sijaitsee korkealla vuorten ja metsikköjen keskessä.
Sen todellinen keskipiste on ravintola lehmuksineen ja -- Adam
Meyer. Ainakin silloin Adam Meyer todella _oli_ siellä. Vaikeata on
tietää, onko hän siellä vielä, mutta jos on ja vaikka hän eläisi
satavuotiaaksi, niin ei hän koskaan enää saa nähdä yhdenkään
ystävällisen englantilaisen saapuvan Blaue Dreieckeen tai Weisse
Streicheen nauttimaan hänen vierasvaraisuuttaan. Siinä on välillä
verivirtoja ja tuhansia vihan muistoja...
Kylä oli mitä vieraanvaraisin. Ei ainoastaan ravintola, vaan myöskin
kaikki muut talot lehmustorin ympärillä, suutarin ja postineidin
talot, niin, jokaikinen talo, paitsi pastorin, oli täynnä Adam
Meyerin kesävieraita. Ja kaikkialla kävi ja heilui Adam Meyer
pitäen huolta siitä, että he söivät hyvin, nukkuivat hyvin, saivat
kuulla musiikkia eivätkä jääneet vaille kuutamon suomaa nautintoa
-- isäntä, joka unohti oman etunsa vieraanvaraisuutensa vuoksi,
ravintolanpitäjä, joka oli kiintynyt ravintolaansa kuten taideniekka
taiteeseensa.
Siellä oli ollut musiikkia, kuutamoa, luontevaa saksalaista
tunnelmallisuutta, hartaita saksalaisia ääniä, suuret yhteiskekkerit
Stuhl-Wagenissa, pojat olivat leikkineet hyvin järjestettyjä leikkejä
saksalaisten lasten kanssa, Hugh oli kulkenut jalkapatikassa Kurtin
ja Karlin kanssa tullen heidän uskotukseen, ja vihdoin oli ollut
huvitilaisuus, joka oli ikäänkuin kaiken kruununa, tanssiaiset,
joissa musiikista pitivät huolta muutamat mr Britlingin keksimät
mustalaismusikantit ja jossa tilaisuudessa saksalaiset opettivat
englantilaisille joukon huvittavia ajanvietteitä, kori-, peruna- ja
panttileikkejä, englantilaiset taas perehdyttivät saksalaisia
two-stepin vapaisiin muotoihin. Kaikki lauloivat "Britannia, Rule
the Waves" ja "Deutschland, Deutschland über Alles", Adam Meyer
kiipesi tuolille ja piti pelottavan puheen, murteensekaisemman kuin
milloinkaan, juotiin tukevasti olutta ja mehuja kuutamossa lehmuksen
alla...
Jälkeenpäin oli säännöllisin väliajoin lähetelty toisilleen
postikortteja ja terveisiä, joista vasta sota teki lopun.
Oikein miellyttävää väkeä olivat olleet nuo saksalaiset, jotka
pitivät auringosta ja vihreydestä ja joille "Frisch auf" tuntui
olevan luontevin tunnussana. Mr Britling muisteli yksityisiä ihmisiä
tuosta joukosta, muisti miesten hauskat, viheriät tai siniset
pikku hatut, joissa välttämättä oli terhakka höyhen takana, heidän
hyväntahtoisen pyylevyytensä, jota ylöspäin väännetyt viikset eivät
voineet salata, vaaleaveriset, rauhalliset naiset, jotka olivat
sangen ymmärtäväisiä, kun oli kysymyksessä tämän elämän mukavuus,
ja hyvin ystävällisiä lapsille, heidän totista iloaan maisemain,
taiteen ja Suurten Kirjailijain teosten edessä, heidän alinomaista
lauluihailuaan ja heidän muovautuvaisuuttaan Adam Meyerin käsissä.
Hän muisteli pehmeätä eteläsaksalaista maisemaa, joka levisi näkyviin
laajana ja kauniina, pieniä, siroja kaupunkeja punaisine kattoineen,
vanhoja linnoja, suuria, hyvinvoipia maalaistaloja, sievästi
reunustettuja käymäteitä, vieraanvaraisia ravintoloita ja koruttomia,
alinomaa esiinsukeltavia "Aussichtsturme".
Hän näki nyt kaikki nuo muistot sanomattoman surumielisyyden harson
läpi -- ikäänkuin kadotetun maailman, kuin tarun kaupungit, jotka
ovat vaipuneet meren syvyyteen.
Oikein miellyttävää väkeä aurinkoisessa maassa! Mutta samalla häntä
alituiseen vaivasivat Visén murhat, Dinantin verilöylyt, Louvainin
joukkomurhat, veriset ja kauhistuttavat teot, joiden uhriksi oli
joutunut oikeudettomasti ahdistettu ja oikeudettomasti kohdeltu
rauhallinen väestö, murhat, joita oli tehty ilkeästi ja tekopyhästi
puhuen oikeamielisyydestä ja rodun paremmuudesta.
Nuo molemmat kuvat eivät voineet yht'aikaa esiintyä selvinä
hänen tajunnassaan. Kun hän ajatteli sitä lupauksen rikkomusta,
jonka nojalla nuo murhaavat armeijat oli lähetetty rauhalliseen
Belgiaan, sitä rikosta, joka oli hävittänyt maan kaupungit,
polttanut sen kylät ja täyttänyt Ardennien kauniit solat verellä,
savulla ja kauhulla, niin hän tunsi itsekylläistä närkästystä,
joka oli luonteeltaan täysin teutonista, joka hetkiseksi hukutti
hänen äskeisen ystävällisyytensä ja jokaisen Saksaan kohdistuvan
ystävällisen ajatuksen, joka herätti hänessä hävityshalua ja piinasi
häntä synnyttämällä halua kuulla puhuttavan kuolemasta, kuolemasta ja
taaskin kuolemasta kaikkien Saksan kaupunkien ja kotien vieraana...
6.