aina pelissä hännystakki yllään eikä hän milloinkaan irroittanut
kaulaliinaansa; hän käsitteli peliä yksinomaan nopsain temppujen
ja henkilökohtaisen vikkelyyden osoittamistilaisuutena; hän kiiti
kentän yli kuin kissanpoika, kierähti äkkiä ympäri, hyppäsi ilmaan ja
tuli maahan takaisin aivan uudessa suunnassa; hänen raikkaanväriset
kasvonsa paistoivat ihastuksesta, takinlieve ja kaulaliina heiluivat
ja häilyivät minkä ennättivät, mutta eivät kyenneet seuraamaan hänen
nopeaa liikehtimistään. Hän ei milloinkaan pitänyt toisia pelaajia
silmällä, hän ei koskaan käsittänyt olevansa erikoisella paikallaan
pelissä, vaan koki itse muodostaa pallon ympärille suojelevaa kehää
ajaessaan sitä maaliin päin. Mutta Andrén hän ei tahtonut ollenkaan
sallia pelaavan, ja madame pelasi kuin joku lady, kuin madonna,
kuin pyhimys, joka kantaa marttyyriutensa välinettä. Peli ja sen
luoma innostus aaltoili hänen ympärillään ja murtui häneen; hän oli
erittäin peloton, mutta suvaitseva, pidättyvä; hän teki parhaansa
suorittaessaan mitä häneltä erikoisesti pyydettiin, mutta luonnostaan
hän ei ollut toimekkaasti asioihin tarttuva, vaan säilytti ennen
kaikkea arvokkuutensa; Letty, joka kiihkeänä ja nopsana kiiti hänen
ohitsensa, näytti kuuluvan aivan toiseen lajiin...
Mr Britling mietti paljonkin noita vastakohtia.
"Saksalaiset granaatit", arveli hän, "ovat ajaneet tänne perheen,
joka on ennen kaikkea katolinen. Temmattu pois ympäristöstään... Me,
jotka itse asiassa olemme uus-eurooppalaisia...
"Aluksi kuvittelemme, ettei meitä erota toisistamme muu kuin kieli.
Pian havaitsemme, että kieli erottaa meitä kaikkein vähimmin.
Noiden ihmisten elämän pohja-aatteet ovat kerrassaan toiset kuin
meidän, paljoa tarkkapiirteisemmät ja täydellisemmät. Heidän
Antwerpenissä olevan kotinsa kuvittelee paljoa pyöristetymmäksi,
paljoa suljetummaksi, jonkinlaiseksi kennoksi, todelliseksi
sosiaaliseksi yhteydeksi, joka peräti eroaa tästä meidän yleisestä
kokoontumispaikastamme. Poikamme leikkivät iloisesti kaikkien
tulijain kanssa. Pikku André ei ole laisinkaan oppinut leikkimään
vieraiden lasten kanssa. Me näytämme Van der Panteista varmaan
uskomattoman _avoimilta_. Seinättömässä talossa... Viime sunnuntaina
en voinut saada päähäni niiden kahden neidin nimeä, jotka tulivat
polkupyörillä ja pelasivat niin hyvin. He tulivat Kitty Westroppin
seurassa. Ja Van der Pant tahtoi tietää miten olimme sukua
toisillemme. Mitäpä he muuten olisivat tulleet?...
"Katsokaahan rouvaa. Hän on koko olemukseltaan perin toisenlainen
kuin kaikki täkäläinen naisväkemme. Tennis, pyöräily, poikien
ja tyttöjen yhteiskasvatus, two-step, korkeampi naissivistys...
Mainitkaa nuo asiat itsellenne ja ajatelkaa samalla häntä. Yhtä
hyvin voisitte puhua ratsastushousuihin puetusta nunnasta. Hän on
erikoistunut nainen, erikoistunut naisellisuus, hänen olopiirinsä
on koti. Pehmeihin, sulavasti taipuviin hameihin puettu, liikkeet
hitaat, kasvot hunnutetut-- sillä mikään itämainen huntu ei voisi
olla hänen katolista tyyneyttään tehokkaampi. Katolisuus se on
keksinyt näkymättömän hunnun. Hän muistuttaa paljoa enemmän sitä
pientä suloista intialaisnaista ihmeellisine hameineen, jonka mr
Carmine toi tänne kesällä komean aviopuolison keralla, kuin Lettyä
tai Cissie'ä. Hänkin otti osaa hockey-peliin. Ja pelasi hyvin samaan
tapaan kuin madame Van der Pant...
"Mitä enemmän minä ajattelen hockey-peliämme", sanoi mr Britling,
"sitä ihmeellisempi luonteiden, sivistyksen ja kasvatuksen koetinkivi
se näyttää olevan..."
Mr Manning, jolle hän piti tätä esitelmää, johti hänet uudelle
ladulle tiedustamalla mitä hän "uuseurooppalaisella" tarkoitti.
"Se on huono keksintö", sanoi mr Britling. "Minä peruutan sen. Salli
minun koettaa lausua täsmällisesti mitä tarkoitan. Minä tarkoitan
jotain, mikä on syntymässä Amerikassa, täällä, Skandinavian maissa
ja Venäjällä, uutta kulttuuria, vapautumista Levantin uskonnosta
ja siitä katolisesta kulttuurista, jonka olemme saaneet Välimeren
maista. Minä luovun nimityksestä uus-eurooppalainen: sanokaamme
sen sijaan pohjoismainen. Mehän olemme pohjoismaalaisia. Jokaisen
kulttuurin avain, sen sydän, ydin ja olemus on siinä, miten sen
piirissä käsitetään miesten ja naisten välinen suhde. Tämä uusi
kulttuuri pyrkii vähentämään naisen erikoistumista naisena, tahtoo
laskea hänet vapaaksi kodin suljetuista kammioista ja antaa
hänelle miehen rinnalla tasa-arvoiset kansalaisoikeudet. Se on
uutta, yhä kehitystilassa olevaa kulttuuria, joka tahtoo tehdä
miehet sosiaalisemmiksi ja yhteistoiminnallisemmiksi, naiset
pirteämmiksi, nopeammiksi, vastuunalaisemmiksi ja vähemmän elämästä
poissuljetuiksi. Se pitää sukupuolen merkitystä liian vähäisenä, sen
sijaan että sitä liioittelisi...
"Ja", virkkoi mr Britling -- jotenkin samalla äänensävyllä kuin
saarnamies, joka lausuu sanankuulijoilleen, 'Lopuksi, hyvät
kuulijat' -- "juuri tätä pohjoismaista kehityssuuntaa tulee
maailmansota edesauttamaan. Tämä sota vyöryy halki Euroopan,
hajoittaa koteja, erottaa ja sekoittaa koteja, saa madame Van der
Pantin ottamaan osaa hockey-peliin ja Andrén kiipeämään puihin
minun huimapäitteni keralla; se surmaa miljoonia nuoria miehiä,
muuttaa sukupuolten väliset suhteet miespolven ajaksi, ajaa naisia
liikkeisiin, konttoreihin ja teollisuuslaitoksiin, hävittää sen
kootun varallisuuden, joka on pitänyt niin monia hienostuneessa
joutilaisuudessa, upottaa maailman outoihin epäilyksiin ja uusiin
aatteihin..."
9.
Mutta niissä tapoja ja käyttäytymistä koskevissa ristiriidoissa,
joita ranskalaisten ja belgialaisten pakolaisten Englannin kyliin
tulvimisesta aiheutui, eivät tulokkaat aina olleet katolilaisia
eikä isäntäväki "uus-eurooppalaista". Kun mr Dimple tulee puheeksi,
on asia aivan päinvastoin. Hän tapasi mr Britlingin Claveringsin
puistossa ja kertoi hänelle huolensa...
"Tietysti", virkkoi hän, "on meidän tehtävä mitä vain suinkin voimme
pienen urhean Belgian hyväksi. Minä olisin viimeinen valittamaan
pieniä ikävyyksiä, joita siinä voi joutua kokemaan. Kuitenkin minun
täytyy tunnustaa, että teillä ja rakastettavalla mrs Britlingillä
on ollut harvinaisen hyvä onni belgialaisten ne saannissa.
Minun vieraani -- se on aika onnetonta -- mies on jonkinlainen
sanomalehtimies ja kerrassaan -- kerrassaan liian ankara ateisti.
Ihan ilmeinen jumalankieltäjä. Pelkästä rehellisestä epäilystä
ei puhettakaan. Rehellistä epäilyä olen nykyään täysin valmis
sietämään. Emmehän me, te ja minä, siitä asiasta kiistele. Mutta
hän on aggressiivinen. Hän tekee ihmetöitä koskevia huomautuksia,
täysin alentavia huomautuksia, eikä aina edes ranskaksi. Toisinaan
hän puhuu melkein englantia. Ja sisareni läsnäollessa. Sitten hän
sanoo lähtevänsä ulos pistäytyäkseen kahvilaan. Hän ei milloinkaan
löydä kahvilaa, mutta varmaa on, että hän keksii jokaikisen kapakan
monen peninkulman laajuisella alueella. Hän tulee takaisin ja
haiskahtaa hirvittävässä määrin oluelta. Kun rohkenen tehdä pikku
viittauksen, alkaa hän soimata olutta. Hän väittää, ettei oluemme
ole hyvää -- meidän hyvä essexiläinen oluemme! Hän ei ollenkaan
ymmärrä meidän yksinkertaisia elämäntapojamme. Hän on pilalla. Seudun
tytöt koristavat itseään Belgian lipuilla ja päästävät vähäiset
ranskantaitonsa kuuluville. Ja hän käsittää tuon rohkaisuksi. Eilen
viimeksi oli aika kohtaus. Hän lienee yrittänyt suudella Hicksonin
tyttöä ravintolassa -- Maudia... Entäs hänen eukkonsa! Iso, lihava,
hidas akka -- kaikin tavoin -- laaja. On surkeata, että täytyy
ajatellakaan kritikoimista, mutta minä todellakin _toivoisin_, ettei
hän katsoisi sopivaksi istahtaa vanhaan poikamiespirttiini antamaan
rintaa lapselleen -- useinkin kaikkein _sopimattomimpaan_ aikaan. Ja
-- missä laajuudessa..."
Mr Britling yritti lohduttaa.
"Mutta olipa miten hyvänsä", sanoi mr Dimple, "paremman osan minä
sentään sain kuin kelpo mrs Bynne rukka. Hän otti kaksi ompelijatarta
osalleen. Hän tahtoi välttämättä saada juuri ne. Ja heidän hameensa
olivatkin aivan varmaan hienonmalliset -- minunkin vanhat, elämän
koreudesta piittaamattomat silmäni sen näkivät. Hän arveli, että pari
ompelijatarta olisi hyvään tarpeeseen sellaisessa suuressa perheessä
kuin hänellä on. Aivan varmaan he _sanoivat_ olevansa ompelijattaria.
Mutta näyttää siltä -- en minä ymmärrä mihin me niiden kanssa
joudumme... Parahin mr Britling, nuo nuoret naiset ovat kaikkea muuta
kuin ompelijattaria -- kaikkea muuta kuin ompelijattaria..."
Vieno huvin väike kajasti liiankin selvästi kelpo miehen kauhistuksen
takaa.
"Sireenejä, hyvä mr Britling. Sireenejä. Ammatiltaan..."
10.
Lokakuu vaihtui marraskuuksi, ja päivä päivältä oli mr Britlingin
omaksuttava yhä uusia asenteita sotaan nähden, hänen täytyi miettiä
miettimästä päästyäänkin, nähdä ensimäisten tulostensa kokeessa
pettävän, vääntyvän ja muuttuvan toisiksi. Hänen ajatuksensa
liikkuivat laajalla alueella ja syventyivät -- kunnes kaikki,
mitä hän oli aikaisemmin kirjoittanut, näytti hänestä kiusallisen
pintapuoliselta, itsestään selviltä selityksiltä, joita yllättävän
sodan inhoittava vaikutus oli aivan automaattisesti aiheuttanut.
Mitä hienommiksi ja syvällisemmiksi hänen aatteensa tulivat,
sitä hankalampi oli niitä ilmaista: hän kävi harvapuheisemmaksi,
hajamieliseksi ja ärtyisäksi pöydässä. Varsinkin kahdelle henkilölle
tuntui mr Britlingin olevan mahdotonta ilmaista varsinaisia
aatteitaan, nimittäin mr Direckille ja mr Van der Pantille.
Molemmissa mainituissa herroissa ilmeni joko salaista tai julkituotua
arvostelunhalua Englantia kohtaan. Oli oikein ja kohtuullista,
että mr Britling itse arvosteli Englantia; sehän on englantilaisen
erikoisoikeus. Mutta kuulla mr Van der Pantin asettavan
englantilaisten kyvykkäisyyttä kysymyksenalaiseksi tai epäillä, että
mr Direck vain vaivoin salasi uskonsa amerikkalaisten etevämmyyteen,
mitä sotaan tulee, oli pahempaa kuin kuulla mrs Harrowdeanin
puhuvan vihamielisesti Edithistä. Se herätti sitäkin voimakkaamman
tunteenomaisen reaktion.
Mitä mr Van der Pantiin tulee mutkistui asia vielä kielivaikeuksien
vuoksi, joista johtui, että kaikki muu paitsi mitä yksinkertaisimmat
väitteet joutui arvaamattomain väärinkäsitysten alaiseksi.
Mr Van der Pant ei ollut niin äärimäisen tahdikas kuin hänen
tyypillisesti katolinen vaimonsa. Hän osoitti liiankin selvästi
pitävänsä brittiläistä posti- ja sähkösanomalaitosta hitaana ja
huolimattomana ja Great Eastern Railway Companyn haararatoja
kannattamattomina ja kelvottomina. Hän väitti pelloilla ja aseman
läheisyydessä olevilla rakennuksilla työskenteleväin miesten toimivan
hitaammin ja haluttomammin kuin mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Hän
ihmetteli, että mr Britling käytti asetyleeniä eikä sähkövaloa. Hänen
mielestään tuoreet munat olivat järjettömän kalliita ja se käsitys,
jonka hän oli saanut Matching's Easyssä harjoitetusta sianhoidosta,
oli sangen vähän imarteleva. Tiet, sanoi hän, eivät näyttäneet olevan
sitä varten, että pääsisi paikasta toiseen, vaan olivat _un dédale_;
sormellaan hän piirusteli pöytäliinaan ivallisia karttoja Matching's
Easyn ympäristössä olevista teistä. Hän oli ihmeissään siitä,
ettei Matching's Easyssä ollut yhtään kahvilaa, ja selitti ettei
se ravintola, johon hän oli suurin toivein suunnannut askeleensa,
ollutkaan mikään ravintola, vaan hämäräperäinen paikka, jossa juotiin
olutta... Kaikki nuo muistutukset olisi mr Britling itse voinut
tehdä, mutta kun hän kuuli ne belgialaisen pakolaisen suusta, niin ne
tuntuivat hänestä sietämättömiltä.
Hän ryhtyi selittämään mr Van der Pantille ensinnäkin ettei
noilla seikoilla ollut vähintäkään merkitystä, koska kansallinen
mielenkiinto oli kokonaan toisella suunnalla, ja toiseksi että ne
itse asiassa ja suurin piirtein katsottuna olivat oikeastaan etuja,
kuten hiukankin läheisempi asioihin perehtyminen saattoi todistaa.
Hän esitti huvittavan teorian, jonka mukaan Englanti todellisuudessa
ei olekaan englantilaisen työmaa, vaan hänen synnyinpaikkansa, se
paikka, jossa hän kokoo voimia, siis ei mikään toiminnan, vaan hyvän
tuulen näyttämö. Jos mr Van der Pant ottaisi asiaa tutkiakseen, niin
hän huomaisi, että Matching's Easyssä oli tuskin ainoatakaan kotia,
josta ei olisi lähetetty ulkomaille jotakin maailman-englantilaiseksi
muuttuvaa tarmokasta edustajaa. Englannissa englantilainen tarmo
tuli kaikkein huonoimmin näkyviin. Nuo pensasaidat, nuo hyvää aikaa
vaativat tiet olivat muistoja täynnä. Oli esimerkiksi olemassa
tie, joka Market Saffronin läheisyydessä teki kaarteen päästäkseen
Turk'in metsän ohi; metsä oli saanut tuon nimen 1300-luvulla
erään Turk-nimisen miehen mukaan. Näiden koukertelevain teiden
puolustukseksi mr Britling lainasi Chestertonin onnistuneet säkeet:
Tie vääntyi ensin vasempaan,
Oli Perkinin louhimo vastassaan;
Taas kääntyi tuosta oikeaan,
Kun koira yltyi haukkumaan...
Ja edelleen:
Se kiertäin kaartain pyrkii niin
Kai Heipparallan kaupunkiin,
Se onkin oiva paikka, niin --
Se maailman saa pyörryksiin.
Jos huoleton olemuksemme esti määräperäistä työtä, niin se sensijaan
kehitti ainakin huumoria ja humaanisuutta. Diplomatiamme ei missään
tapauksessa ollut milloinkaan meitä pettänyt...
Hän ei uskonut sanaakaan omasta esityksestään. Hänen syvä,
selittämätön rakkautensa Englantia kohtaan sai hänet puhumaan
tuollaista... Ja vuosikausia oli hän itse saanut kärsiä ikävyyksiä
siitä syystä että oli osoittanut juuri niitä epäkohtia, joihin mr Van
der Pant oli niin räikeästi käynyt käsiksi... Mutta hän ei aikonut
suvaita vierasta apua omaa emoansa arvostellessaan...
Eräs toinen mr Van der Pantin aiheuttama huvittava vaikutus oli se,
että hän herätti mr Britlingissä itsepintaisen luottamuksen sodan
onnelliseen kulkuun ja Saksan häviön läheisyyteen. Hän saattoi luvata
mr Van der Pantille, että tämä pääsisi takaisin Antwerpeniin ennen
toukokuuta ja että saksalaiset olisi työnnetty Rheinin toiselle
puolelle heinäkuun tienoissa. Hän tiesi varsin hyvin sotilasasiain
olevan häneltä täysin salattuja, mutta hän ei voinut pidättyä
lausumasta niistä mielipidettään kohta kun tuli puheeksi _entente
cordiale_ -- englantilais-ranskalainen liitto. Jokin seikka hänen
ja mr Van der Pantin välisessä suhteessa pakotti hänet kiihkoisasti
ja hullunkurisesti näyttelemään suojelevan englantilaisen
osaa... Toisinaan hän tunsi olevansa kuin henkilö, joka tietää
vararikkonsa välttämättömyyden, mutta koettaa juttelemalla viivyttää
välttämättömän hetken tuloa. Mutta itse asiassa mr Britling, jolle
vieras kieli teki haittaa, halusi sanoa, ettei Englannin kunnia
tulisi kirkastumaan ennenkuin Belgia on entisellään ja kostettuna...
Mr Britlingin vartioidessa merkityksettömiä teitä ja hänen
keskustellessaan mr Van der Pantin kanssa voiton läheisyydestä sekä
kaiken englantilaisessa elämässä ilmenevän hitauden, tuhlaavaisuuden
ja vaikeuksia välttelevän toimintatavan salatuista eduista, siirtyi
sota ensimäisistä, nopeasti vaihtuvista vaiheistaan hitaamman,
tuimemman kamppailun kauteen. Saksalaisten peräytyminen päättyi
Aisne-joella ja molempain armeijain suorittamat, Kanaalia kohti
suuntautuvat kiertoyritykset alkoivat. Englantilaisten lokakuussa
tekemä yritys Belgian auttamiseksi tuli liian myöhään, joten
Antwerpenia ei voitu pelastaa, ja Flanderissa käydyn pitkän,
vaiherikkaan kamppailun jälkeen epäonnistui englantilaisten
suunnitelma, joka oli tarkoittanut saksalaisten oikean siiven
saartamista; englantilaiset menettivät Gentin, Meninin ja Belgian
rannikon, mutta pitivät hallussaan Ypresin ja torjuivat vihollisen
joka kerta kun se pyrki Dunkerque'iin ja Calais'hen. Sillaikaa
valloitti laivasto Saksan pienemmät siirtomaat ja saaret,
australialainen linjalaiva _Sydney_ tuhosi _Emden'in_ Cocos-saarten
luona ja englantilaisten Coronelin luona kärsimä meritappio
korvattiin Falkland-saarten taistelussa. Venäläiset saivat voittoja
vasemmalla siivellään, valloittivat Lembergin, etenivät sotaonnen
vaihdellessa Przemysliin ja miehittivät suurimman osan Galiziaa.
Mutta Tannenbergin häviö oli pysähdyttänyt heidän etenemisensä
Itä-Preussissa, ja saksalaiset tunkeutuivat kohti Varsovaa. Turkki
oli yhtynyt sotaan ja kärsi suunnattomia häviöitä Kaukasiassa.
Dardanelleja oli pommitettu ensi kerran, ja englantilaiset olivat
Basrassa Eufratin varrella.
11.
Jouluna 1914 oli Englanti, jossa siihen saakka oli tuntunut
jokseenkin yhtä rauhalliselta ja sotilasvapaalta kuin
Massachusettsissa, hyvää vauhtia muuttumassa sotamiesten,
ampumatarpeiden valmistajain ja sotatarvevarastojen täyttämäksi
maaksi. Sotilaita hankittiin ensiksi, noudattaen tuota tunnettua
ja suuresti ihailtua brittiläistä periaatetta, että on ensin
"otettava jänis kiinni" ja sitten rakennettava itselleen keittiö.
Joulu oli aina ennen ollut suuren ilonpidon, naamiohuvien, hypyn
ja two-stepin aikaa Dower House'issa, mutta tänä vuonna oli
kaikki niin epävarmaa, ettei sopinut kutsua vieraita. Hugh tuli
lomalle toisena joulupäivänä, mutta Teddy ei päässyt; Cissie
ja Letty lähtivät matkaan pikkupoika mukanaan aikoen vuokrata
asumuksen hänen läheisyydestään. Van der Pantit olivat toivoneet
saavansa nähdä englantilaisen joulunvieton Matching's Easyssä,
mutta kolme viikkoa sitä ennen mr Van der Pant sai sopivan toimen
Nottinghamissa ja muutti sinne perheineen. Pikkupojat ilahduttivat
sydäntään paperilaitteilla, mutta joulukuusi tuomittiin liian
saksalaisena jätettäväksi pois, ja samalla keksittiin että Santa
Claus oli äkkiä jälleen muuttunut vanhaksi joulu-ukoksi. Pikkupojat
havaitsivat tinasotilaitten hinnan kohonneen eivätkä kyenneet
ostamaan sähkötaskulamppuja, joita olivat sydämestään toivoneet.
Claveringsissa piti pantaman toimeen joulukekkerit, mutta viime
hetkessä täytyi lady Homartynin rientää erään orvon veljenpojan luo,
joka oli vaarallisesti haavoittunut taistelussa Ypresin tienoilla,
joten Claveringsin valot sammuivat.
Kohta joulun jälkeen liikkui huhuja, että kaakkoisen armeijan
esikunnan päämaja piakkoin muutettaisiin Claveringsiin. Sitten
mr Britling tapasi Ranskasta palanneen lady Homartynin, joka oli
kovin kiukuissaan siitä, että päämaja lopultakin sijoitettaisiin
Ladyholtiin, lady Wensleydale'in tilalle. Hän piti sitä Claveringsia
kohdanneena loukkauksena. Lady Homartyn kiukustui sitäkin enemmän,
kun niistä uusista armeijoista, joita nyt kokoontui kautta Englannin
niinkuin tulvavesiä alavalle niitylle, lähetettiin vain yksi
pataljoona ja yksi maanpuolustuspatteri Claveringsin ympäristössä
oleviin kyliin. Mr Britling sai kuulla niiden saapumisesta
vasta päivää, paria myöhemmin, kun reipas nuori upseeri tuli
majoituslistoineen hänen luokseen. Nuori mies oli hyvin perehtynyt
majoittamiseen -- omain, monta kertaa toistamainsa sanojen mukaan
hän sai mahtumaan toista litraa puolen litran pulloon -- ja oli
kovin mielissään, kun hänelle luvattiin luuva. Hän kysyi kuinka iso
se oli ja teki laskelmia. Sinne voi "pistää viisikolmatta miestä --
puhtaasti". Se auttoi hänet pahimmasta pälkähästä. Hän voi järjestää
niin, ettei asuinrakennukseen tarvinnut tulla ollenkaan. Se oli etevä
paikka. "Oivallista!"
"Entäs sängyt?" kysäisi mr Britling.
"Herra isä! Eiväthän ne _sänkyjä_ tarvitse", vastasi nuori upseeri.
Koko Britlingin perhe, joka murehti belgialaistensa menettämistä,
tervehti viidenkolmatta tuloa erittäin innostuneesti. Kolmena päivänä
täytyi mrs Britlingin ruokkia uusia vieraitansa -- keittiövaunut
olivat eksyneet, kuten tavallista -- ja hän teki sen sillä tavalla,
että miesten kerskailu kävi muista patterin sotilaista melkein
sietämättömäksi. Majoituskorvaus oli silloin yhdeksän penniä mieheltä
ja mr Britling, joka häpesi hyötyä maansa kustannuksella, luovutti
vierasvaraisesti lämmitysainetta ja valaistusneuvoja; sitäpaitsi
hän jätti miesten käytettäväksi rajoittamattomat määrät savukkeita,
antoi heille kortteja ja muita pelivälineitä sekä kuvalehtiä, ja
kaakao-illalliseen liittyi sellaisia pikku yllätyksiä kuin kilohailia
ja hilloputinkia, puhumattakaan monista muista tilapäisemmistä
mukavuuksista. Paastoava miehistö oli saapunut taloon kahden sangen
ymmärtäväisen keski-ikäisen korpraalin johtamana ja vastasi mr
Britlingin vieraanvaraisuuteen tekemällä joukon hyviä päätöksiä,
joita osalta noudatettiinkin. He eivät koskaan metelöineet puoli
yhdentoista jälkeen, korkeintaan toisinaan, kun jokin laulu purkautui
ilmoille harvinaisen ponnekkaasti; he nousivat ja lähtivät viiden
tai kuuden ajoissa aamulla ääntä päästämättä ja olivat melkein
hankaluuteen asti avuliaita pesu- ja puhdistushommissa.
Aivan lyhyessä ajassa oli mrs Britling tottunut katselemaan
puolta tusinaa nuoria miehiä, jotka khakihousuihin ja paitaan
puettuina puhdistautuivat hänen pesutuvassaan ja sen edustalla tai
lupaa tiedustelematta pistivät jalkapallopeliksi hockey-maalien
luona. Nämä miehet eivät olleet uusien armeijojen sekalaista
väkeä, vaan vanhempaa maanpuolustusväen tyyppiä, vailla erikoisia
sankaruudenilmeitä, ja heidän kaksi keski-ikäistä korpraaliaan
pitivät heitä helposti komennossaan ohjaten koko joukkoa kuin
veljessarjaa. Mutta heillä oli sentään laittomatkin puolensa, joiden
ilmaukset saivat mr Britlingin sepittelemään teorioja. Heille näytti
esimerkiksi salametsästys olevan luontaista, niinkuin lapsille
laulaminen ja leikkiminen. Heillä oli sekarotuinen valkoinen koira.
He alkoivat liittää illallislistaansa kaniinia, kaniinia, jonka
alkuperä peittyi hämärään. Eräänä päivänä kumpusi keittiöstä valtava
paistetun kalan tuoksu, ja kokki kertoi siellä olevan forelleja.
"Forelleja!" ihmetteli mr Britling toiselle korpraalille, "mistä te
olette forelleja saaneet, pojat?"
"Kalamies" oli pyydystänyt ne jouhipaulalla, kerrottiin hänelle.
Kalamies tuotiin oikein näkyville; hänestä ilmeisesti ylpeiltiin. Hän
kertoi oppineensa tuon kalastuskeinon New Yorkin satamassa. Hän oli
silloin ollut lämmittäjänä. Hän osoitti mr Britlingille luottamusta,
joka teki tuosta gentlemannista hänen rikostoverinsa, mikäli
sodanaikaisten lakien ja tapojen voitiin katsoa olevan yhä voimassa
ja mikäli toisen tekemän rikoksen salaaminen oli rikosyhteydeksi
luettava. Oli päivän selvää, että forellit olivat mr Pumshockin,
meklarin ja amatöörikalastajan, hellästi hoitelemia easyläisiä
forelleja. Näihin asti oli paikkakunnan ollut pakko suhtautua mr
Pumshockin forelleihin melkein taikauskoisen kunnioittavasti. Vuosi
sitten oli Snookerin poika saanut istua kuukauden samojen forellien
vuoksi. Mutta nyt olivat asiat uudella tolalla.
"En minä oikeastaan paljoa välitä makeanveden kalasta", selitti
kalamies. "Mutta pyydystäminen se minua huvittaa..."
Viikkoa myöhemmin tuli torvenpuhaltaja, tummasilmäinen, jonka
viattomat kasvot olivat teerenpisamien peitossa, pyytämään Maryn
apua, kun oli keitettävä tusina peltokanan munia...
Oli selvää, etteivät nuo loukkaamattomat linnut nauttineet samaa
kotoisen elämän rauhaa kuin ennen...
Sitten vierivät isot tykit tietä pitkin Claveringsin puistoon
suorittaen joukon sotaliikkeitä kiitettävän taidokkaasti ja vähääkään
välittämättä lady Homartynin tunnetusta vastenmielisyydestä kaikkia
tieltäpoikkeamisia kohtaan...
Eräänä ehtoopäivänä, kun mr Britling oli tavanmukaisella kävelyllään,
antoi eräs valkeakauluksinen ja huolettoman näköinen fasaani
sysäyksen hänen haaveilulleen. Matching's Easyn maailma alkoi
nyt olla täynnä tuollaisia vanhahkoja lintuja. Tulisiko kaikki
ennalleen sodan loputtua? Hän kuvaili mieleensä Hugh-poikansa
isoisänä, kertomassa pienokaisille puistoista, eläintarhoista,
metsästyslaeista, palvelusväestä, hovimestareista ja ihmeellisestä
golfpelistä, ja kuinka sitten äkkiä ilmestyi Mars, joka
khakipukuisena kulki halki maan, jolloin kaikki nuo asiat kalpenivat
ja katosivat, niin ettei niitä eräänä kauniina päivänä enää ollut
missään...
KOLMAS LUKU.
Viha.
1.