vahvisti Hugh, mutta hänen olemuksessaan tuntui yhä jonkinlaista
pidättyväisyyttä...
Vaitiolo tuntui päättävän asian teoreettisen puolen käsittelyn.
"Missä aiot ilmoittautua?" kysyi mr Britling siirtyen käytännöllisiin
yksityiskohtiin.
7.
Marnen taistelu muuttui Aisnen taisteluksi sodan laajat laineet
vyöryivät luodetta kohti, kunne brittiläiset taas olivat Belgiassa,
epäonnistuivat yrittäessään saartaa Meniniä ja sitten puolustivat
Ypresiä. Elokuisista yllätyksistä ja säikähdyksistä siirryttiin
syyskuisen voiton ylpeyden välityksellä nyt jo unhottuneisiin
mielialoihin, ja mr Britlingin tunto siitä, että tämä sota oli
kaikkia muita sotia suurenmoisempi, tärkeämpi ja pitkä-aikaisempi,
kävi yhä varmemmaksi. Sodan synnyttämä tunne oli yhä vähemmän
ahdinkotilan tunnetta ja yhä enemmän tunnetta siitä, että elettiin
uusissa olosuhteissa. Se ei ollutkaan, kuten aluksi näytti,
ihmiskunnan erään elämänvaiheen päätös ja toisen alku, vaan vaihe
sinänsä. Se oli uusi elämänmuoto. Ja kumminkaan hän ei voinut
puolestaan päästä sitä todella koskettamaan muuten kuin kynällään.
Ainoastaan kirjoituspöytänsä ääressä ja varsinkin yön aikaan hän
tunsi ristiriidan läheisenä, valtavana. Mutta yhä edelleen hän halusi
päästä ottamaan osaa henkilökohtaisemmin ja ruumiillisemmin.
Hugh tuli kotona käymään eräänä lokakuun päivänä puettuna
huonostisopivaan univormuun; hän näytti jo karkeasyisemmältä, ja
syysaurinko oli paahtanut hänen nenänsä punertavaksi. Hän sanoi
että elämä oli ankaraa, mutta vaikutti erinomaisen edullisesti
hänen hyvinvointiinsa; kenties olikin tarkoitus, että ihmisen tulee
tehdä työtä, kunnes väsymyksestä vaipuu uneen, että hänen pitää
paastota kymmenen tai kaksitoista tuntia ja sitten syödä kuin susi.
Hän oli alkanut mieltyä "Woodbine"-savukkeihin ja erääseen väkevään
kivennäisveteen, jota nimitettiin "monstersiksi". Hän pelkäsi
ylennystä; hän tunsi, ettei voisi koskaan asettua niin paljon muita
kuolevaisia korkeammalle kuin korpraalin välttämättä täytyy olla.
Hän yritti yhä edelleen lukea hiukan kemiaa ja kristallografiaa,
mutta se ei soveltunut sotilaselämään. Niinä lyhyinä hetkinä, jotka
koulutuksen alainen rekryytti saa olla vapaana, oli miellyttävämpää
torkuskella, kirjoitella kalikkavärsyjä ja piirustella oman plutoonan
miehiä esittäviä pilakuvia. Kun sukulaiset tiedustelivat mitä hän
mieluimmin haluaisi saada, pyysi hän suurta ruoka-arkkua, sellaista
kuin hänellä oli tavannut olla koulussa, vain "_paljon_ suurempaa",
ja isoa hyönteispulveritölkkiä. Sen piti kelvata isojenkin täiden
tappamiseen...
Hänen mentyään kävi mr Britlingistä kerrassaan sietämättömäksi,
ettei saanut henkilökohtaisesti ottaa osaa kansakunnan fyysillisiin
ponnistuksiin. Hän tahtoi "päästä itse samaan löylyyn". Hänelle oli
selvinnyt, että vapaaehtoinen liike oli toivotonta. Itsepintaisesti
vastustettuaan kaikkea vapaaehtoista liikettä sotaministeristö
oli päättänyt sen hyväksyä muodossa, joka teki sen naurettavaksi.
Vapaaehtoisilla ei saanut olla upseereja eikä aseita, jotka olisivat
vähimmässäkään määrässä muistuttaneet vakinaisten joukkojen
upseereja ja varustuksia, niin että saksalaiset, jos he sattuisivat
hyökkäämään maahan, jo peninkulmien päähän huomaisivat kenen kanssa
ovat tekemisissä. Wilkinsin aatetta, jonka mukaan koko kansakunta
oli merkittävä luetteloihin ja erikoisiin listoihin ja varustettava
ulkonaisilla tuntomerkeillä, jotka ilmaisivat kunkin kelpoisuutta,
hänen haavettaan, jonka mukaan jokaisen oli asetuttava paikalleen
suuressa vapaaehtoisessa kansallisessa ponnistuksessa, käsiteltiin
lapsellisena unelmana, joka oli syntynyt inhimillisistä tyypeistä
typerimmän, romaanikirjailijain, aivoissa. _Punch_ teki hänestä
suhteellisen hienotunteista pilaa: hänet kuvattiin -- päässään
mitä ihmeellisin, oman mallin mukaan valmistettu, kolmikolkkainen
hattu -- piirustamassa kolmikolkkahattuja kenelle hyvänsä. Monet
nimettömät kirjeet pyysivät Wilkinsiä "pitämään suunsa kiinni" ja
häntä kehoitettiin sekä julkisesti että yksityisesti "jättämään asiat
Kitchenerin hoidettaviksi". Siihen aikaan katsottiin hyvin yleisesti
isänmaanystävän tehneen mitä hänen pitikin, jos hän äänekkäästi ja
selvästi huusi ilmoille tuon kehoituksen "jättäkää asiat Kitchenerin
hoidettaviksi", ja heti senjälkeen lähti teatteriin, virralle tai
automobiiliretkelle. Oli yleisenä vakaumuksena, että se, joka tahtoi
ruveta vapaaehtoiseksi, kun voi aivan vaatimattomasti olla mitään
tekemättä, oli jollain hämärällä tavalla jonkinlainen petturi...
Tuo seikka oli hälventänyt mr Britlingin vapaaehtoisuushoureet.
Sen sijaan hänet käytettiin valalla lain määräämään tapaan ja
varustettiin ylimääräisen konstaapelin tunnusmerkeillä. Ylimääräisen
konstaapelin tehtävänä oli etupäässä olla ymmärtämättä mitä
sotilaallisessa piirissä tapahtui ja muuten toimittaa mahdollisesti
uhattujen kohtain vartioinnissa mitä käskettiin. Hänen tuli
sitäpaitsi olla käytettävissä siinä tapauksessa, että sattuisi
sisäisiä levottomuuksia. Mr Britling varustettiin ryhmysauvalla
ja lähetettiin vartioimaan eräitä salaojia, siltoja ja kahlaamoja
Matching's Easyn luoteispuolella olevissa mäkisissä seuduissa.
Hänelle ei milloinkaan oikein selvinnyt, mitä hänen pitäisi tehdä,
jos tapaisi automobiilin täynnä aseistettuja vihollisia, jotka
olivat miinoittamassa sellaista salaojaa tai kavalasti syventämässä
jotakin strateegisessa suhteessa tärkeätä kahlaamoa. Hän otaksui
alkavansa joko keskustella heidän kanssaan tai kurittaa heitä
ryhmysauvallaan tai kenties kumpaakin yht'aikaa. Mutta koska hän
itse asiassa ei hetkeäkään epäillyt, että yksikään inhimillinen
olento kävisi käsiksi niihin sähkölennätin- ja puhelinlaitteihin,
teihin tai muihin hänen varjelukseensa uskottuihin esineisiin, niin
tuo epävarmuus ei häntä liikoja rasittanut. Hän kuljeskeli ristiin
rastiin yksinäisiä teitä ja polkuja yön pimeydessä ja perehtyi
siten lähemmin moniin pensasaidoista ja tiheiköistä kuuluviin pikku
huutoihin ja meluihin. Eräänä yönä hän pelasti jäniksenpojan kärpän
kynsistä, ja kun ahdistaja tuntui olevan varsin halukas ryhtymään
hänen kanssaan taistelemaan saaliista, niin hän sen masensi ja ajoi
pakoon sähkötaskulampullaan...
Harhaillessaan ympäri seutua Essexin avaran taivaankannen alla tai
nojatessaan johonkin aitaan tai unisena istuessaan jollakin veräjällä
tai tuulen ja sateen suojassa heinäpielesten ja katosten alla oli
hänellä hyvää aikaa mietiskellä. Hänen ajatuksensa tunkeutuivat yhä
syvemmälle sodan aiheuttaman ensimäisen vaikutelman läpi. Hän ei
nyt enää ajatellut, mikä oli oikeata mikä väärää tässä erikoisessa
yhteentörmäyksessä, vaan mietti niitä ihmiskunnassa piileviä syvempiä
voimia, jotka tekivät sodan mahdolliseksi. Hän ei enää suunnitellut
teräväjärkisiä sopimuksia, liittoja valtioiden välillä, vaan tutki
sensijaan pahan välttämättömyyden ja ihmissydämen ajateltavissa
olevan muuttuvaisuuden syvällisempiä ongelmia. Ja sade lankesi
hänen ylitsensä ja orjantappuranpiikit pistelivät häntä ja märät,
pehmoiset niityt kieltäytyivät suomasta tukea hänen askeleillensa
vajoten niitten alla -- ja pensasaitojen ja ojien pienestä pimeästä
maailmasta kuului sähinää ja huutoja: siellä paettiin ja ajettiin
takaa, surmattiin ja jouduttiin surman suuhun.
Eräänä huhtikuun yönä häntä oudostutti fasaanien levottomuus ja
kaukaa kuuluva koiranhaukunta, ja sitten hän suureksi ihmeekseen
kuuli ikäänkuin etäisen ilotulituksen kohinan ja näki ylhäällä
ilmassa, kaukana idässä jotakin eriskummallisen keltaisen täytekynän
kaltaista, jota aika-ajoin valaisi valonheittäjän värähtelevä juova
ja joka kiiti kiukkuista vauhtia eteenpäin. Hierottuaan silmiään
ja katsottuaan uudelleen hän ymmärsi katselevansa zeppeliniä --
zeppeliniä, joka lensi Essexin yli Lontoota kohti.
8.
Mr Britlingin yrittäessä tyydyttää velvollisuudentuntoansa
ylimääräisen konstaapelin jokapäiväisellä säännöllisellä
toiminnalla teki mrs Britling tarmokkaasti työtä seuraamalla eräitä
opetuskursseja ja laittautuen päteväksi punaisen ristin töihin.
Lokakuun alkupuolella tuli sitten saksalaisten suuri hyökkäys
Antwerpenia ja merta kohti, suuri hyökkäys, jonka tarkoituksena
ilmeisesti oli Calais'hen pääseminen ja joka ajoi edellään
joukottain flanderilaisia pakolaisia. Kaikkien kansanluokkain
jäseniä pyrki pakenemaan Antwerpenistä Hollantiin ja Englantiin,
ja myöhemmin ilmeni Flanderissa ja Pao de Calais'ssa suunnaton
väestön väheneminen. Tämä virta hakeutui Englannin itäisiin ja
eteläisiin osiin, erityisesti Lontooseen, ja tuota pikaa perustetut
järjestöt jakoivat sen nopeasti kunnallisille komiteoille, joista
kukin otti osansa pakolaisia, vuokrasi ja kalusti huoneita aivan
varattomille ja auttoi varakkaat saamaan hyviä asuntoja. Matching's
Easyn komitealla oli huoneita kuudellekymmenelle hengelle, ja sen
haltuun uskottiin kirjava, kolmekymmentä yksilöä käsittävä joukko,
osa pienen, Ostendesta pois pujahtaneen höyryaluksen lastia. Siihen
kuului kaksi flaamilaista talonpoikaisperhettä ja muut olivat
Antwerpenistä paennutta keskisäädyn väkeä. Heidät kuljetettiin
asemalta Claveringsiin ja jaettiin siellä lady Homartynin ja hänen
talonhoitajansa johdolla niiden kesken, jotka olivat valmiit
ottamaan heitä vastaan. Tulevain isäntien kesken syntyi melkein
kilpailua, kaikki olivat iloisia "saadessaan tehdä jotakin" ja
innokkaita osoittamaan näille belgialaisille, mitä Englannissa
ajateltiin heidän urhoollisesta pikku maastansa. Mr Britling oli
ylpeä saadessaan johdattaa vieraanvaraiseen Dower House'iin erään hra
Van der Pant'in, siron, pienen, parrakkaan miehen, joka oli puettu
mustaan hännystakkiin, mustaan, kovaan vilttihattuun ja villaiseen
kaulahuiviin ja jolla oli mukanaan suuri selkäreppu sekä selvästi
ulkomaalaisrotuinen polkupyörä. Mr Van der Pant oli pelastautunut
Antwerpenistä yhdennellätoista hetkellä, oli pahoin vilustunut
ja, mikäli saattoi päättää, kadottanut vaimonsa ja perheensä
siinä häläkässä; hänellä oli paljon puhuttavaa mr Britlingille ja
puhumisinnossaan jäi häneltä huomaamatta, että vaikka mr Britling
ymmärsikin ranskaa varsin hyvin, ei hän ymmärtänyt sitä kovin
nopeasti.
Sinä iltana Dower House'issa syöty päivällinen merkitsi selvästi
uutta askelta eteenpäin mitä tulee edistyvän suuren sodan ja
Matching's Easyn vanhojen tottumusten ja vanhan turvallisuuden
välisiin suhteisiin. Sota oli tosiaankin täyttänyt jokaisen mielen,
niin että se alusta alkaen teki kaikki muut keskusteluaiheet
mahdottomiksi. Se oli temmannut hra Heinrichin Saksaan, Teddyn
Lontooseen ja Hugh'n Colchesteriin, se oli sitonut nauhan mr
Britlingin käsivarteen ja karkoittanut hänet ulos öiseen aikaan, se
oli tuottanut mrs Britlingille erinäisiä todistuksia ja keskeyttänyt
mr Lawrence Carmine'in tiheät luonakäynnit ja juttuhetket. Mutta tätä
ennen ei ollut syntynyt mitään suoranaista kosketusta Matching's
Easyn elämän ja rintamalla käynnissä olevan julman kuula-, granaatti- ja
pistinleikin välille. Nyt sitävastoin kehiteltiin Dower House'issa
ihmeellisiä englantilais-ranskalaisia sekakieliä, ja vilkas vieras
oli heille kertomassa -- toisinaan ymmärrettiin täysin mitä hän
sanoi, toisinaan taas käsitys oli hämärää -- miehistä, joita
oli revitty kappaleiksi hänen nähtensä, inhimillisten olentojen
ruumiinosista, joita oli pitkin katuja -- jonkinlainen epävarmuus
vallitsi siihen nähden, mitä _omoplate d'une femme_ merkitsi, kunnes
toinen pikkupojista aukaisi sanakirjan ja ilmoitti, että se on naisen
lapaluu -- verilammikoista, joita oli kaikkialla ja paosta pimeyteen.
Mr Van der Pant oli hoitanut dynamokoneita Antwerpenin
voima-asemalla, hän oli pitänyt sähköjohtoja "eleillä" sekasorron
aikana ja oli pysynyt paikallaan, kunnes saksalaisten järeät
granaatit olivat repineet johdot rikki ja tehneet hänen dynamonsa
käyttökelvottomiksi. Hän loi eloisia pikku kuvia pommituksen
melskeestä, kuolleista, joita makasi pitkänään siellä täällä
avoimilla paikoilla, saksalaisten epäonnistuneista yrityksistä päästä
tykeillään osumaan siihen venesiltaan, jota pitkin puolustajaan
ja pakolaisten suuri enemmistö pelastui. Hän veti esiin pienen
Antwerpenia esittävän matkailijakartan ja teki siihen merkkejä
lyijykynällään. "_Obus_ -- no, miten te niitä nyt nimitättekään? --
niin, granaatteja putoili tuonne ja tuonne ja tuonne." Tuosta hän
oli paennut _bécane'illaan_ ja sitten tuota tietä, noin. Hän oli
ottanut pyssyn joukkoonsa ja piilottanut sen muutamain maanmiestensä
pyssyjen mukana erääseen taloon Zeebrüggeen. Satamassa hän oli
tavannut epäilyttävän höyryaluksen, jonka kapteeni päätti kiristää
äärimäisen suuren summan jokaiselta mukaansa Lontoossa ottamaltaan
pakolaiselta. Päästyään vihdoin laivaan ja lähtemään he havaitsivat,
ettei laivalla ollut ollenkaan muonaa, lukuunottamatta muutamain
belgialaisten sotilaiden kovia korppu-annoksia. Ne oli jaettu tasan
niinkuin lautalle pelastuneiden haaksirikkoisten kesken... _La mer_
oli ollut _calme_, jumalan kiitos. He olivat pumpanneet koko yön;
hänkin oli ollut mukana siinä työssä. Mutta mr Van der Pant toivoi
vielä saavansa tilaisuuden ottaa laivan kapteenin tilille.
Mr Van der Pant oli ollut usein zeppelinejä ampumassa. Kun
zeppelinejä saapui Antwerpeniin kapusivat kaikki katolle ja
ammuskelivat niitä. Hän halveksi zeppelinejä. Hän teki ivallisen
eleen ilmaistakseen mitä niistä ajatteli. Ne eivät voineet saada
mitään aikaan, elleivät laskeutuneet alas, ja jos laskeutuivat, niin
niihin voitiin osua. Eräs, joka uskalsi alas, oli ammuttu seulaksi;
sen oli täytynyt heittää kaikki pomminsa -- onneksi ne putosivat
avoimelle kentälle -- voidakseen vahingoittuneena päästä pakoon. Oli
järjetöntä englantilaisten lehtien tapaan väittää, että ne ottivat
osaa ratkaisevaan pommitukseen. Ei ainoatakaan zeppeliniä... Niin hän
jutteli, ja englantilainen perhekunta kuunteli, ymmärsi minkä ymmärsi
ja vastaili ja kyseli englantilaisvoittoisella ranskallaan. Siinä oli
mies, joka vain muutamia päiviä sitten oli ohjaillut polkupyöräänsä
pitkin Antwerpenin katuja vältellen granaattien kaivamia kuoppia,
verilätäköitä ja irtirepeytyneitä naisten käsivarsia ja lapaluita.
Hän oli nähnyt ilmilieskassa palavia taloja, jotka granaattituli oli
sytyttänyt, ja kerran oli räjähtävä granaatti eräässä kadunkulmassa
heittänyt hänet polkupyörän seljästä... Nuo asiat eivät olleet
ainoastaan meidän maanosassamme tapahtuneita, vaan pöydässämme istui
eräs, joka oli ne itse kokenut.
Hän kertoi kaamean tarinan sairaasta naishenkilöstä, joka oli
vuoteenomana _appartement'issaan_ ja jonka mies meni parvekkeelle
katselemaan zeppelinejä. Kuului tiheitä laukauksia. Aika-ajoin mies
kääntyi huoneeseen kertomaan vaimolleen näkemiänsä, mutta hetkisen
kuluttua hän vaikeni eikä enää liikahtanutkaan. Vaimo huusi häntä,
huusi vielä kerran! Pelästyksissään hän vaivoin kohosi istualleen
ja katsoi ikkunasta. Aluksi hän oli liian hämmennyksissä voidakseen
tajuta mitä oli tapahtunut. Mies riippui parvekkeen ulkokaiteessa pää
kummallisesti vääntyneenä. Vääntyneenä ja ruhjoutuneena. Hänet oli
surmannut ulommasta linnakelinjasta ammuttu granaatti...
Nuo olivat asioita, joita sattuu historiassa ja kertomuksissa. Mutta
Matching's Easyssä ei sellaista tapahdu.
Mr Van der Pant ei näyttänyt olevan saksalaisille vihoissaan.
Mutta ilmeisesti hän piti heitä väkenä, joka oli surmattava. Hän
ei syyttänyt heitä mistään heidän teoistaan; hän vain totesi. He
olivat pelkkä onnettomuus, jonka uhriksi Belgia ja ihmiskunta olivat
joutuneet. Heidät oli tuhottava. Hän sai mr Britlingin lujasti
uskomaan että Brüsselin ja Antwerpenin jokaisessa kellarissa hiottiin
puukkoja välttämättömän peräytymisen varalta, että belgialaiset
olivat päättäneet tuhota anastajan ja että tämä päätös oli liian
syvä ollakseen kostonhimon sanelema... Ja mies tuntui ihmeteltävän
voittamattomalta. Mr Britling silmäili hiukan hämillään tavallisen
Päivällisviininsä nimilippua. "Huolitteko", kysyi hän "saksalaista
viiniä? Tämä on moselilaista berncasteleriä." Mr Van der Pant mietti.
"Mutta sehän on hyvää viiniä", virkkoi hän sitten. "Rauhan tultua
se on belgialaista... Niin, jos meidän tulevaisuudessa on oltava
varmoja siitä, ettei enää tule tällaista sotaa, niin rajamme täytyy
ulottua aina Reiniin asti." Niin hän jutteli siinä istuessaan,
kiihtyi ja kävi ikäänkuin ylpeäksi eloisasti muistellessaan kaikkea
kokemaansa. Hänessä ei näkynyt traagillisuuden jälkeäkään, ei
mitään alistumisen merkkiä. Ellei ottanut huomioon hänen pukuansa,
hyvinhoidettua partaansa ja vierasta kieltänsä, olisi voinut pitää
häntä dublinilaisena tai cockneyna.
Hän oli mitä hämmästyttävimmällä tavalla erotettuna kaikesta mitä
omisti. Hänen Antwerpenissä oleva talonsa oli anastajan käsissä.
Kalleudet ja muut sellaiset esineet, joille hän antoi arvoa, olivat
viisaasti kyllä puutarhan multaan kaivettuina; hänellä ei ollut muita
muuttovaatteita kuin mitä selkäreppuun mahtui. Hänellä oli jalassa
ainoat kenkänsä. Hän ei voinut saada jalkaansa talon tohveleita, ne
olivat kaikki liian pieniä. Vihdoin tuli mrs Britling muistaneeksi
hra Heinrichin tohvelit, jotka yhä edelleen olivat kääröön panematta.
Hän toi ne esille, ja ne sopivat täsmälleen. Näytti olevan runollista
oikeutta, kansallisten korvausten esimakua siinä, että Belgian
sallittiin heti liittää ne itseensä...
Edelleen ilmeni, että mr Van der Pant oli joutunut eroon koko
perheestään. Ja äkkiä hän alkoi innokkaasti arvostella englantilaista
tapaa käydä asioihin käsiksi. Hänen vaimonsa ja lapsensa olivat
saapuneet Englantiin ennen häntä matkustettuaan kaksi viikkoa
aikaisemmin Ostenden ja Folkestonen kautta; hänen vanhempansa
olivat tulleet elokuussa. Molemmat ryhmät olivat joutuneet tuota
pikaa muodostettujen englantilaisten järjestöjen huostaan ja olivat
kadonneet jäljettömiin. Hän oli kirjoittanut Belgian lähetystöön,
josta hänet oli neuvottu erääseen lontoolaiseen komiteaan. Komitean
palvelukset alkoivat siten, että keksittiin eräs hänelle siihen
saakka outo madame Van der Pant ja osoitettiin jonkinlaista
epäluuloisuutta ja vihamielisyyttä, kun hän huomautti, ettei tuo
rouva sopinut. Sähkösanomia oli vaihdettu tuloksetta. "Mitä tässä on
tehtävä?" tiedusteli mr Van der Pant.
Mr Britling koetti voittaa aikaa lupaamalla "ryhtyä ottamaan asiasta
selkoa" ja suoriutuikin siten parina päivänä mr Van der Pantista.
Sitten hän päätti lähteä hänen kanssaan Lontooseen "ottamaan asiasta
selkoa asianomaisessa paikassa". Mr Van der Pant ei löytänyt
perhettään, mutta mr Britling havaitsi, mikä syvä totuus sisältyi
erääseen hra Heinrichin huomautukseen, jota hän näihin asti oli
pitänyt varsin joutavana, mutta joka kumminkin oli jäänyt hänen
muistiinsa. "Englantilaiset eivät tajua luetteloimista", oli hra
Heinrich sanonut. "Ja siinä on kaiken hyvän suunnittelun pohja."
Vihdoin mr Van der Pant omaksui kaikkein epäsäännöllisimmän
menettelytavan: hän kysyi jokaiselta tapaamaltaan belgialaiselta
olivatko nähneet ketään siltä kulmalta Antwerpenia, mistä hän oli
kotoisin, olivatko kuulleet nimeä Van der Pant, olivatko tavanneet
sitä ja sitä. Itsepintaisuutensa ja hyvän onnen avulla hän tosiaankin
pääsi madame Van der Pantin jäljille. Hänet oli viety Kentiin, ja
päivää myöhemmin sai Dower House olla onnellisen jälleennäkemisen
todistajana. Madame oli hoikka nainen, yksinkertaisesti ja
hyvin puettu, täynnä belgialaista tervettä järkeä ja katolista
pidättyväisyyttä, ja André oli kuin vahanukke, hintelä, heikko
ja viehättävä. Näytti uskomattomalta, että hänestä koskaan voisi
kehittyä niin kuohuilevaa ja eloisaa olentoa kuin isä oli. Britlingin
poikia täytyi varoittaa käsittelemästä häntä liian kovakouraisesti.
Belgialaisille luovutettiin yksi oleskeluhuoneista yksityistä käyttöä
varten, ja jonkun aikaa molemmat perhekunnat asuivat vieri vieressä
Dower House'issa. Pöydässä puhuttiin englantilais-ranskalaista
sekakieltä. Se oli mr Britlingistä aika rasittavaa. Ja molemmat
perheet alkoivat tehdä koko joukon mykkiä huomioita, harjoittaa
molemminpuolista kritiikkiä, ja kehitellä itsessään suurta
kärsivällisyyttä. Englantilaisista tuntui väsyttävältä käyttää
kieltä, joka teki kaiken luontevan ajatustenvaihdon mahdottomaksi
-- tuo kielellinen voimistelu oli aluksi huvittavaa, mutta muuttui
pian hyvinkin hankalaksi -- ja belgialaiset puolestaan olivat arkoja
siitä, että heidän isäntäväkensä ehkä loukkaantuivat toisesta
tai toisesta seikasta; he otaksuivat että oli olemassa laaja
kirjoittamaton sopivaisuussääntöjen kokoelma, josta todellisuudessa
ei ollut tietoakaan, ja näyttivät aluksi aina odottavan, että
heitä kehoitettaisiin tai annettaisiin nimenomainen viittaus olla
mukana. He tuntuivat aina kunnioittavasti väistävän välttääkseen
tungettelevaisuutta. Sitäpaitsi he eivät aluksi tahtoneet sanoa,
millaisesta ruoasta pitivät tai eivätkö pitäneet jostakin tai
tahtoivatko enemmän vai ei... Mutta nämä vaikeudet voitettiin
pian; he englantilaistuivat nopeasti ja taitavasti. André muuttui
virkuksi ja hilpeäksi ja hänestä katosi hiukan häntä vanhempiin
leikkitovereihin aluksi kohdistunut epäluuloisuus. Joka päivä
hän esitti välipalaa nautittaessa jonkin uuden, huolellisesti
harjoitellun englantilaisen lauseen, joskin hän yhä vielä käytteli
sellaisia lauselmia kuin _Good morning, Saire_ ja _Thank yon very
mush_ ilmeisesti suuremmalla mieltymyksellä kuin muita sananparsia
ja käytti niitä kaikissa mahdollisissa ja monissa mahdottomissa
tilaisuuksissa. Hän osasi suorittaa eräitä silmänkääntäjätemppuja
huomattavan taitavasti ja hyvätuulisesti ja paperia taittelemalla
hän saavutti suorastaan hämmästyttäviä tuloksia. Sill'aikaa mr Van
der Pant etsiskeli tilapäistä tointa, teki pitkiä pyöräilymatkoja,
vaihtoi mr Britlingin kanssa mielipiteitä monenlaisista asioista ja
oli ihmeellinen hockeyn pelaaja.