MR BRITLING PÄÄSEE SELVYYTEEN II
Kirj.
H. G. Wells
Englanninkielestä suomennettu
Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.
TOINEN OSA
MATCHING'S EASY SODAN AIKANA. (Jatk.)
TOINEN LUKU.
Osanottajia.
1.
Varsinkin kaksi asiaa nyt askarrutti mr Britlingin mieltä. Toinen
oli suurenmoinen ja miehekäs aatos, sankarillinen ja juhlallinen
laadultaan, ajatus, että pitäisi ryhtyä ottamaan osaa suureen
taisteluun, jättää Dower House tottumus- ja toimintapiireineen ja
lähteä --. Päästyään aatoksissaan tuohon asti hän ei ollut oikein
selvillä mihin oli lähdettävä tai mitä oikeastaan oli tehtävä. Hänen
mieleensä kuvautui tekaistuun univormuun puettu vapaaehtoinen, joka
aiheutti vakavia vaurioita pensasaidan takaa esiin hyökkäävälle
viholliselle. Univormu oli luultavasti sommiteltu samaan tapaan
kuin se puku, joka hänellä oli yllään mi Direckin saapuessa. Siinä
oli hihanauha. Toisinaan hän taas kuvitteli työskentelevänsä
puhelimen ääressä tai jossakin toimistossa suorittamassa
jonkinlaista näennäisvirallista työtä, joka kysyi pikemmin älyä
kuin harjoitusta. Silloinkin tietysti hihanauhalla varustettuna.
Kuukaus sitten hän olisi tuskin tiennyt, mikä "hihanauha" oikeastaan
on; nyt se tuntui kansallisen järjestyminen tunnussanalta. Hän
oli maanantaina aamujunassa matkustanut Lontooseen aikoen heti
kirjoittautua johonkin tarjona olevaan toimeen; sanalla sanoen:
hän tahtoi saada hihanauhan mitä pikimmin. Aamulehdet, joita hän
osti asemalla, muuttivat hänen Pariisin välttämätöntä kukistumista
koskevan vakaumuksensa toivonsekaiseksi epäilyksi, mutta ei saanut
järkytetyksi hänen päätöstänsä. Uutiset, joissa kerrottiin tappioista
ja takaa-ajoista ja peräytymisestä peräytymästä päästyäkin, olivat
sanomalehdistä kadonneet. Saksalaisten oikea siipi oli joutunut
vastahyökkäyksen alaiseksi ja näytti olevan vaarassa ahdistua Parisin
ja Verdunin väliin englantilaisten hyökätessä siviltä sen kimppuun.
Tämä kevensi hänen mieltänsä, mutta ei mitenkään muuttanut hänen
uutta käsitystään, että sota oli pelottavan ankara asia. Siinäkin
tapauksessa, että vihollista pidätettäisiin ja pakotettaisiin hiukan
peräytymään jäisi riittävästi työtä joka miehelle, kun tulisi
kysymykseen ajaa se takaisin omaan maahansa. Tämä sota oli jotakin
ennenkuulumatonta ja koski varmaan kaikkia... Se merkitsi, että
joka miehen oli annettava itsensä. Että hänenkin oli uhrauduttava.
Tätä asian selvää tajuamista ei mikään saanut estää puhkeamasta
teoksi. Oli erinomaisen häpeällistä pysytellä nyt syrjässä ja olla
tekemättä voitavaansa sivistyksen hyväksi, Englannin hyväksi, kaiken
mukavuuden ja turvallisuuden hyväksi, jota oli saanut nauttia --
noita harjoitettuja, tottelevaisia, riivattuja miljoonia.
Sinä päivänä mr Britling oli pelkkää yltiöpäistä vapaaehtoisuutta,
pelkkää isänmaallista uhrautuvaisuutta.
Mutta kaiken tämän urheuden takana oli mr Britlingin mielessä tuo
toinen asia, eräänlainen pelko. Hän oli nyt valmis levittäytymään
hyökkääjää vastaan kuin rohkea kalkkunakukko, joka höyhen
jännittyneenä. Hän oli valmis käymään eteenpäin pistin ojona,
marssimaan ja kaivamaan niin kauan kuin voimia suinkin riittäisi,
ampumaan ja, jos niin tarvittiin, kuolemaan juoksuhautaan
mieluummin kuin sallisi saksalaisen militarismin hallita maailmaa.
Omasta puolestaan hän ei peljännyt. Hän oli valmis kaatumaan
taistelukentälle tai sankarillisesti makaamaan sotilassairaalassa.
Mutta seikka, jonka erikoinen ja lamaava luonne oli hänelle täysin
selvä ja jota hän siitä huolimatta kaikin voimin yritti olla
tajuamatta, oli se, ettei sodan hirviö ollut läheskään yhtä halukas
lähestymään häntä kuin hän sitä, että sen silmät jo olivat kiintyneet
johonkin hänen ulkopuolellansa ja takanansa olevaan, että se jo
liiankin selvästi ojensi pitkää, varjomaista käsivarttansa hänen
ohitsensa siepatakseen Teddyn -- ja Hugh'n...
Nuoriso on sodan ruokaa...
Teddyhän ei kumminkaan missään tapauksessa kuulunut mr Britlingin
määrättäviin. Teddy sai tehdä miten hyväksi näki. Mr Britling ei
tahtonut edes neuvoa häntä. Hugh taas --
Mr Britling teki parhaansa julkeasti kieltääkseen mitä itse hyvin
älysi.
"Vanhin poikani on vain seitsemäntoistavuotias", sanoi hän. "Hän on
innokas lähtemään, ja paha minun olisi, ellei niin olisi laita. Hänet
otetaan tietysti johonkin kadettikuntaan -- hänhän on oppinut jo
jotakin sentapaista koulussa. Tai ottavat hänet nostoväkeen. Mutta
ennenkuin hän täyttää yhdeksäntoista, on asia tavalla tai toisella
lopussa. Pelkään, että poika parka tuntee itsensä pettyneeksi..."
Saatuaan Hugh'n onnellisesti työnnetyksi mielensä taka-aloille --
liian nuorena, miehen töihin vielä pystymättömänä -- mr Britling
saattoi antaa kansallista nousua haaveilevalle mielikuvitukselleen
vapaan vallan. Siitä ajatuksesta, että taisteluun oli kaikkien
otettava osaa, oli helppo siirtyä kuvittelemaan Englantia
aseistettuna, vakavasti sotaan varustautuneena. Todellisuuden ankarat
esteet eivät merkinneet mitään. Hän oli itse valmis sanomaan --
ja niin ollen hän tunsi useimpain englantilaisten olevan valmiita
sanomaan hallitukselle: "Tässä me olemme käytettävinänne. Tämä ei
ole mikään diplomaattien sota eikä sotaministeristön sota; tämä on
koko kansan sota. Me olemme kaikin halukkaat ja valmiit siirtämään
syrjään tavanmukaiset toimemme ja tarjoamaan omaisuutemme ja itsemme.
Päähänpistot ja yksityinen toiminta ovat hyviä ja soveliaita rauhan
vallitessa. Ottakaa meidät ja käyttäkää meitä niinkuin haluatte.
Ottakaa kaikki mitä meillä on." Ajatellessaan hallitusta tässä
yhteydessä hän unohti sen hallitsevan luokan, jonka itse tunsi.
Raeburn liehuvine lahkeineen, sirosteleva Philbert, kirkuva lady
Frensham, tyly, härkäpäinen Carson, juoppo Bandershoot ja kavala
Taper, juonikas Asquith, kaunopuheinen, mutta köyhäsisältöinen
George ja järkkymätön Grey -- kaikki nuo brittiläisen toimintalaadun
tyypilliset edustajat katosivat hänen tajunnastaan mielikuvituksen
sitä hehkuttaessa. Hän unohti ikävystyttävät väittelyt, puuta heinää
puhuvat sanomalehdet, "bluffit", salajuonet, lauantaiseuroissa
harjoitetun viekkaan kaupanteon, täysikasvuisten henkilöiden
"koulupoikakunnian", ajattelussa ilmenevän yleisen epärehellisyyden;
hänen mieleensä kuvastui yksinkertaisempi ja ihanteellisempi
hallitus. Epämääräisesti hän ajatteli, että oli jotakin noiden
miesten takana ja yläpuolella, Englanti, maan hallitseva hengetär,
jossa ilmeni arvokasta turvallisuutta ja lujaa tahtoa. Hän
kuvitteli tuolla haavemaisella hallitsijattarella olevan ihmeen
täydelliset suunnitelmat ja laskelmat voidakseen selviytyä tästä
ratkaisevasta tapahtumasta, joka jo useita vuosia oli mitä
ilmeisimmin maata uhannut. Hän näki mielessään suuren kansakunnan,
joka vastahakoisuudestaan huolimatta käytti suuria mahdollisuuksiaan
oikeudenmukaisen puolustussodan jatkamiseen, ja hänen rohkeasti
etenevä ajatuksensa täytti helposti kaikki suunnitelmissa ja
laskelmissa ilmenevät puutteet. Hänen mielestään täytyi jossakin
"tuolla ylhäällä" olla henkilöitä, jotka osaavat laskea ja jotka jo
ovat laskeneet kaikki mitä sellaisessa taistelussa voimme tarvita,
täytyi olla järjestelijöitä, jotka olivat suunnitelleet ja laskeneet
kaikki käytännöllisiä ja helposti suoritettavia yksityiskohtia myöten.
Tällainen tiedosta uskoon luiskahtaminen lienee välttämätöntä
inhimillisen sankaruuden olemassaololle...
Oman osuutensa suuressa kansallisessa nousussa ajatteli hän hyvin
vaatimattomaksi. Hän oli kirjailija, jonkinlainen todellisuuden
alimuistutus; hän ei ollut tottunut käskemään, hänen osansa oli
pikemmin huomioidentekijän kuin asiain järjestelijän ja hän piti
itseänsä pelkkänä mitättömänä yksilönä, joka yksilöllisesti
elopiiristänsä irtautuen liittyy suureen koneistoon tarttuakseen
kivääriin ja maatakseen juoksuhaudassa, vahtiakseen siltaa tai
ladatakseen patruunaa -- nauha hihassaan tai jotakin sentapaista
-- kunnes suuri tehtävä saataisiin suoritetuksi. Sunnuntaiyö oli
täynnä kuvitelmia: annettuja määräyksiä, maaseutu nousemassa tekemään
mitä tehtävä oli, teitä, joita parhaillaan pantiin kuntoon, varoja,
joita järjestettiin, ja yksityiselämän pikkuharrastukset oli sysätty
kerrassaan syrjään. Ja kesken kaiken oli mr Britling vielä kyllin
nuorekas uneksimaan henkilökohtaista sotapalvelusta, äkkinäisiä
vaaroja, jotka hän nopeasti ja miehuullisesti torjui, eteviä ja
uskaliaita tekoja ja harvinaisia palkintoja -- kaikki unia, joita
leijailee jokaisen mielikuvitusrikkaan rekryytin mielessä...
Laajaksi kävisi esitys, jos tahtoisi seikkaperäisesti kertoa niistä
tutkimuksista, joita mr Britling kahden päivän kuluessa suoritti
keksiäkseen jonkin soveliaan tavan uhatun isänmaansa palvelemiseksi.
Olisi ensinnäkin kuvailtava hyvin harjattu isänmaanystävä, älykkäissä
kasvoissa intoisa ilme, istumassa Lontoon junassa lukien sotauutisia
-- ensimmäisiä rauhoittavia uutisia moneen päivään -- ja yrittäen
salata, että hänen elämänsä oli tempautunut irti juurineen ja
että hänen koko olemuksensa leimusi pelkkää uhrautuvaisuutta.
Kuvaus olisi lopetettava neljäkymmentäkahdeksan tuntia kestäneen
touhun, tiedustelun, juttelun, odottelun ja telefonoimisen jälkeen
esittämällä sama herrasmies hiukan väsähtäneenä ja silmissä
jonkinlainen välinpitämättömyyden ilme palaamassa asemalta oikoteitse
läpi Claveringsin puiston juurtuakseen jälleen vanhaan maaperäänsä.
Tärkein sillä välin sattunut seikka oli se, että mr Britling
havaitsi pahoin erehtyneensä kun oli kuvitellut brittein valtakunnan
hallitusta älykkääksi, valistuneeksi ja viisaaksi.
Suuri _Business as usual_-kausi oli jo loppumassa, ja Lontoossa
vallitsi innostus vapaaehtoiseen sotapalvelukseen parhaimmillaan.
Tämän innostuksen tiellä oli mitä kurjimpia ilmoittautumissääntöjä.
Rasittuneet ja sangen kyvyttömät upseerit, jotka luulivat
osoittavansa etevyyttään kieltäytymällä ottamasta vastaan
siviilihenkilöiden tarjoamaa apua ja esiintymällä erinomaisen
hitaasti ja varovasti sekä hyvin arvokkaasti ja ylhäisesti,
istuivat likaisissa, ahtaissa suojissa sähisten kiukkuansa tuolle
ennenkuulumattomalle Englannille, joka tungeskeli ovilla ja
ikkunoilla ilmoittautuakseen vapaaehtoiseen sotapalvelukseen.
Jokaisen sotamiehenottotoimiston ulkopuolella seisoi miehiä ja
nuorukaisia joukottain odottamassa; he nojailivat seiniä vasten,
istuivat katukäytävällä, odottivat tunnin toisensa jälkeen, odottivat
myöhäiseen iltaan ja palasivat seuraavana päivänä, ilman asuntoa,
ilman ruokaa, monet nälästä sairaina; miehiä, jotka olivat sinne
rientäneet maaseudulta, miehiä, jotka olivat kaikki jättäneet
toimensa, mikä konttoristin, mikä puotimiehen, mikä minkin viran
haluten yksinomaan palvella Englantia ja "näyttää noille kirotuille
saksalaisille". He kohtasivat tiellään ällistyttävän esteen:
toimeenpanijaan leväperäisyyden. Kulkiessaan Pyhän Martin kirkon ohi
ja poikki Trafalgar Squaren ja nähdessään suurenmoisen isänmaallisen
innostuksen liikkeelle nostattamat kansanjoukot uupuneina odottamassa
mr Britling ensi kerran alkoi aavistaa sotaministeristöltä
puuttuvan kekseliäisyyttä, sotaministeristöltä, jonka oli niin
äkkiä suunniteltava voitto. Seikkaperäisimpiä tietoja hän oli saava
klubissaan.
Niillä kaduilla, joita hän kulki, näytti vallitsevan ankara
levottomuus. Omnibusvaunut ja ajoliikenne olivat huomattavasti
vähentyneet, mutta nyt näkyi tavaton määrä kuljeksivia
jalankävijöitä. Katukäytävillä liikkui ihmisvirta ärsyttävän
hitaasti. Useimmat henkilöt kävelivät ja seisoskelivat joutilaina,
harvat menivät työhönsä. Varsinkin näytti niin olevan naisten laita.
Monet olivat ilmeisesti tulleet Lontoon laitapuolilta epämääräisesti
jotakin odottaen, voimatta pysyä kotonaan.
Kaikkialla näkyi liittovaltain lippuja: myymäläin ikkunoissa,
ovien yläpuolella, voimavaunuissa, napinlävissä, ja aitauksissa
ja ikkunoissa oli suuri määrä väenottoilmoituksia. "Kuninkaasi ja
maasi tarvitsevat sinua", oli kehoituslauselmana, ja kysymyksessä
oli yhä "satatuhatta miestä", vaikka lordi Kitchenerin vaatimus oli
kohonnut puoleen miljoonaan. Useimmissa ajuriautomobiileissakin
näkyi värväysilmoituksia. Norddeutscher Lloydin konttorin isot
ikkunat oli naulattu kiinni ja peitetty paksulla kerroksella
sotaväenottojulistuksia.
Klubi oli mr Britlingin sinne tullessa täynnä puhelua ja sotaista
hälinää. Hallissa näytti kirjailija Wilkins useille asiaa
harrastaville klubin jäsenille taitetusta rautaputkesta valmistettua
harjoituskivääriä. Sitä piti käytettämän harjoituksissa, kunnes
saataisiin hankituksi oikeita kiväärejä, ja sellaisia voitiin
valmistaa markalla kappale. Mr Britling alkoi nyt älytä, että
sotamiestenotossa ilmenneet epäkohdat olivat vain ensimäinen
sotaministeristön leväperäisyyden ilmaus. Klubissa juteltiin hyvin
vapaasti; eräs sodan alkuvaiheiden ohimeneviä vaikutuksia oli, että
englantilaisten luontainen ujous jossakin määrin hälveni, niin että
henkilöt, jotka olivat monen vuoden aikana äänettöminä istuneet
klubissa aterioimassa ja tuijotelleet sanaa sanomatta mr Britlingiin
ja joita hän oli samoin vaieten tuijotellut, nyt ryhtyivät
keskustelemaan hänen kanssaan.
"Mitä tulee minunlaiseni miehen tehdä?" kysyi eräs sileäksi ajeltu
lakimies.
"Sitä samaa minäkin olen mielessäni hautonut", sanoi mr Britling.
"Ne ovat määränneet rekryyttien ylemmän ikärajan kolmeksikymmeneksi;
se on luonnottoman alhainen. Mies, joka on hyvän joukon yli
neljänkymmenen, kuten minä, kykenee varsin hyvin makaamaan
juoksuhaudassa tai vartioimaan jotakin siltaa. Minä en ole varsin
kehno ampuja..."
"Me olemme tässä keskustelleet kotimaan puolustamista varten
otettavia vapaaehtoisia koskevasta kysymyksestä", sanoi lakimies.
"Joka tapauksessa meidän pitäisi harjoitella. Mutta sotaministeriö
katselee yhtä epäsuopein silmin kaikkia sensuuntaisia puuhiamme kuin
jos olisimme aikeissa liittyä saksalaisiin. Se on mieletöntä. Joskaan
emme me vanhemmat miehet kelpaa lähetettäviksi sotanäyttämölle,
voisimme ainakin astua sellaisten joukkojen sijaan, jotka voisivat
sen tehdä."
"Jos teillä olisi kiväärejä", virkkoi eräs teräväpiirteinen
harmaapukuinen mies, joka seisoi mr Britlingin oikealla puolella.
"Minä otaksun, että niitä voidaan hankkia", sanoi mr Britling.
Puhuvin ilmein ja päätään pudistaen tahtoi teräväpiirteinen mies
väittää, että niin ei suinkaan ollut laita.
"Jokainen kaatunut, useat haavoittuneet ja useimmat vangiksi
joutuneet", virkkoi hän, "merkitsevät menetettyä kivääriä. Me olemme
sodan alusta lukien jo ehtineet menettää kaksikymmentäviisi tuhatta
kivääriä. Ollenkaan ottamatta huomioon uusien joukkojen aseistamista
täytyy meidän korvata nämä kiväärit samalla kun lähetämme uusia
joukko-osastoja. Tiedättekö, kuinka monta kivääriä voidaan viikossa
enintään valmistaa maassamme tätä nykyä?"
Sitä ei mr Britling tiennyt.
"Yhdeksän tuhatta."
Mr Britling ymmärsi yht'äkkiä, mitä Wilkins ja hänen leikkikiväärinsä
merkitsivät.
Teräväpiirteinen mies lausui sen näköisenä kuin olisi sanonut
lopullisesti ratkaisevan sanan asiassa: "Kiväärin piippujen
valmistaminen se tuottaa hankaluutta. Tarvitaan monimutkaista
koneistoa; meillä ei ole sitä emmekä voi saada sitä valmiiksi ensi
kiireessä. Siinä sitä ollaan!"
Teräväpiirteisen miehen puheen laatu muistutti pommin heittämistä.
Nyt hän taas heitti yhden. "Sinkkiä", sanoi hän.
"Puuttuisiko meiltä sinkkiä?" kysyi lakimies.
Teräväpiirteinen mies nyökkäsi ja alkoi selittää asiaa
yksityiskohtaisemmin.
Sinkki oli välttämätöntä patruunain valmistamiseen; siihen tarvitaan
puhdistettua sinkkiä, vieläpä erittäin puhdasta, sillä muuten osuivat
laukaukset huonosti. No niin, me olimme jättäneet puhdistamisen
belgialaisen ja saksalaisen teollisuuden asiaksi. Jäljellä oli enää
vain yksi tai pari englantilaista liikettä... Ellemme kävisi tuimasti
käsiksi, loppuisivat ampumavaramme... Ainakin sellaiset ampumavarat,
joita käyttäen voi ampua tarkkaan. "Ja siinä sitä ollaan!" sanoi
teräväpiirteinen mies.
Mutta hän ei tuona aikana suinkaan edustanut suuren yleisön
käsityskantaa.
"Joka tapauksessa otaksun, että voimme saada kiväärejä Amerikasta",
sanoi lakimies. "Ja mitä sinkkiin tulee, poistetaan sen puute kyllä,
jos puute käy tuntuvaksi..."
Yläkerran tupakkahuoneessa oli vallitsevana keskusteluaiheena
sotaministeristön kykenemättömyys käyttelemään ilmoittautuvia
rekryyttijoukkoja sekä sen vihamielisyys kaikkea sellaista
vapaaehtoisuutta kohtaan kuin mr Britling oli suunnitellut. Sangen
monet klubin jäsenet halusivat ilmoittautua vapaaehtoisiksi, ja
heidän kelpoisuudestaan keskusteltiin vilkkaasti. "Minä olen
viidenkymmenenneljän", sanoi eräs, "ja kykenisin kävelemään
kaksikymmentäviisi peninkulmaa täysissä tamineissa paljoa paremmin
kuin useimmat noista yhdeksäntoista vuotiaista poikasista." Eräs
toinen oli kolmenkymmenenkahdeksan. "Minun täytyy pitää liikettä
käynnissä", sanoi hän, "mutta miksi en voisi siitä huolimatta
opetella ampumaan ja käyttämään pistintä?" Hyljättyjen kärsimä
henkilökohtainen loukkaus antoi erikoista kärkevyyttä niille
lausunnoille, joissa he kritikoivat rekryyttienottoa ja asian
järjestelyä yleensä. "Sotaministeristön järjestelmässä on auttamaton
virhe", huomautti eräs lihava kaivoksenomistaja. "Rauhan aikana se
käyttää asian järjestelyyn kotimaassa yksinomaan sellaisia miehiä,
joita varmasti tarvitaan rintamalla heti kun sota syttyy. Kohta
kun sota on puhjennut, tulee senvuoksi muutoksia kaikkialla, ja
tavallisesti pannaan työhön, jokin uusi mies, jonka kelpoisuudesta
ei ole tietoa -- jokin esillekaivettu 'entinen', joka on jo
arveluttavassa rappeutumistilassa. Sekasorto seuraa aivan itsestään.
Sotaministeristö on aina tehnyt niin ja mikäli voi havaita, tulee se
yhä menettelemään samalla tavalla. Se ei näytä jaksavan käsittää,
että toista henkilöä tarvitaan, ennenkuin edellinen on siirretty
pois. Sillä ei ole edes sen vertaa mielikuvitusta."
Mr Britling huomasi Wilkinsin hengenheimolaisekseen.
Wilkins kehitteli parhaillaan yleistä vapaaehtoista palvelusta
koskevaa laajasuuntaista suunnitelmaansa. Hänen mielestään oli joka
ainoa hyväksyttävä. Jokaiselle oli annettava määrätty tehtävänsä,
jokainen oli merkittävä luetteloihin ja jokainen oli varustettava
jollakin näkyvällä merkillä.
"Hihanauhalla", virkkoi mr Britling.
"Ei merkitse mitään, saammeko tosiaan kokoon sotavoiman vai emme",
sanoi Wilkins. "Kaikki ovat nyt innostuneita -- ja pitävät asiaa
täytenä totena. Kaikki ovat halukkaita pukeutumaan jonkinlaiseen
virka-asuun ja tottelemaan jonkinlaisia määräyksiä. On tärkeätä
käydä heihin käsiksi, kun heillä itsellään on halua. Nyt on aika
saada maassa aikaan järjestely, niin että kestetään se sisäinen
jännitys, joka pakostakin tulee myöhemmin tuntumaan. Mutta meillä
ei ilmene minkäänlaista taipumusta tämän yleisen uhrautuvaisuuden
iloiseen hyväksymiseen. Näyttää aivan siltä kuin tämä sota olisi
jonkinlainen erityinen huvitilaisuus, johon ainoastaan muutamat
harvat sotaministeristön ystävät pääsevät. Minä en myönnä kansakunnan
vapaaehtoisten olevan kelvottomia -- en edes sotilaalliselta
kannalta katsoen. On olemassa yllin kyllin meidän ikäisiämme miehiä
ja myöskin varsinaisiin sotilasikäluokkiin kuuluvia miehiä, joita
voitaisiin edullisemmin käyttää täällä kotimaassa -- esimerkiksi
sotatarvetehtaitten työmiehiä -- ja onhan meillä lisäksi kaikki
alaikäiset pojat. Kenties he ehtivätkin jo muuttua täysi-ikäisiksi,
ennenkuin tämä juttu on lopussa..."
Hän oli valmis ehdottamaan virka-asun kuosejakin.
"Hihanauha", sanoi mr Britling, "ja ehkä värillisiä nauhoja takin
rinnusliepeisiin".
"Kullekin kreivikunnalle omat värinsä", huomautti Wilkins, "ja ellei
ole värillisiä kankaita saatavissa, niin onhan ainakin -- punaista
flanellia. Mikä hyvänsä on parempi kuin että annetaan kansan suuren
enemmistön oleilla tällä tavoin joutilaina..."
Mr Britlingin mielessä välähti äkillinen, kuva: punaisia
flanellialushameita, joita kiireen kaupalla revittiin hajalle
tuota pikaa järjestettävää maanpuolustusväkeä varten. Ohikulkevat
pesumuijat saivat pysähtyä luovuttamaan mitä heillä oli
luovutettavaa. Mutta hymyilyttävien yksityisseikkojen ei saa antaa
himmentää tärkeätä pääasiaa. Aate oli joka tapauksessa oikea...
Edessä olevan tehtävän mielikuva loisti kirkkaana mr Britlingin
ja mr Wilkinsin sitä puolustellessa. Mutta kohta se taas kalpeni,
kun johtuivat mieleen nuo masentavat seikat, ettei ollut kiväärejä
eikä harjoittajia ja ennen kaikkea, että olemassaolevat virastot
asettuivat suorastaan vihamieliselle kannalle...
Puhellessaan myöhemmin toisten henkilöiden kanssa mr Britling jälleen
teki vaatimattomampia ehdotelmia.
"Eikö ole mitään kirjoitustyötä, mitään vähempiarvoista
hallinnollista tointa, johon meitä voitaisiin käyttää?" kyseli hän.
"Kaikkia vanhoja kanootteja", virkkoi kapeakasvoinen mies, "kaikkia
vanhoja tutisevia eversti Newcombeja pidetään tässä suhteessa teitä
parempina..."
Kun mr Britling puoli neljän tienoissa lähti klubistaan, olivat hänen
ajatuksensa pahassa epäjärjestyksessä ja hänen yksityistä päätöstään
tehdä mitä pikimmin jotain maansa hyväksi oli ikävästi tylsyttänyt
tuo hämmentävä kysymys "miten?" Hän haeskeli yhä edelleen keinoja,
mutta niitä ei ollut löydettävissä, ja seurauksena oli yhä kasvava
hyödyttömyydentunto.
Hän tunsi naurettavaa salaista vihaa siitä, että hänet oli jätetty
mukaanottamatta, aivan kuin lapsi, jota ei päästetä huoneeseen, missä
erinomaisen mieltäkiinnittävä leikki on käynnissä.
"Mutta _meidän_ sotaa se on sittenkin", sanoi hän.
Hän tavoitti lauseen juuri kun se lipui hänen huulilleen ja tunsi
sanoneensa enemmän kuin oli tarkoittanut. Hän käänteli ja tarkasteli
sitä, ja mitä enemmän hän siihen syventyi, sitä varmempi hän oli sen
totuudesta ja pätevyydestä...
2.
Yön aikaan oli Lontoossa jotakin uutta ja outoa. Viranomaiset
koettivat poistaa liiaksi silmäänpistävää valaistusta suurimmilta
liikenneväyliltä ottaen huomioon mahdolliset lentohyökkäykset.
Liikkeitten piti laskea alas uutimet ja monet isot lyhdyt olivat
sytyttämättä. Mr Britling piti näitä varovaisuustoimenpiteitä
kovin hätäisinä ja turhina ja arveli että niistä voisi aiheutua
liikenteessä sattuvia onnettomuustapauksia. Mutta se loi Lontooseen
jonkinlaista rembrandtimaista hämyvalaistusta muuttaen kaupungin
ruskeiden varjojen, valokeilain ja -juovain salaperäiseksi näkymöksi.
Aluksi olivat monet vastahakoisia, ja siellä täällä loisti vielä
jonkin ravintolan tai vaatekaupan ikkuna yleisen tummuuden
keskellä. Muutamia uppiniskaisia automobiileja liikkui suurine
valonheittäjineen. Mutta poliisi oli harvinaisen päättäväinen...
"Pian täällä taas säteilee joka paikassa", mietti mr Britling
itsekseen.
Hän kuunteli erästä vanhaa rouvasihmistä, joka syöksyi esiin eräästä
säädöksiä rikkovasta voimavaunusta Piccadilly Circuksen luona ryhtyen
kiivaaseen sananvaihtoon poliisin kanssa. "Zeppelinejä, mitä vielä!"
sanoi hän. "Sehän on mieletöntä! Mitä ne uskaltaisivat tänne tulla!
Kuka sitä _sallisi_, olisi hauska tietää?"
Luultavasti joku lady Frenshams'in ystävättäristä, ajatteli mr
Britling. Joka tapauksessa tuntui hänestäkin zeppelinin ilmaantuminen
Lontoon yläpuolelle aika naurettavalta. Hän ei olisi halunnut että
kukaan olisi kuullut hänen itsensä siitä puhuvan... Eihän zeppelinejä
milloinkaan oltu nähty Lontoon yläpuolella. Nehän olivat pelkkiä
kaasusäkkejä...
3.
Keskiviikkoaamuna mr Britling palasi Dower House'iin ja oli yhä vielä
viraton siviilimies.
Hallissa tapasi hän pitkäkasvuisen khakipukuisen miehen lukemassa
_The Times'ia_, joka tavallisesti oli hallin pöydällä. Mr Britlingin
astuessa sisään lukija käännähti ja näkyviin tulivat mr Lawrence
Carmine'in kotkamaiset piirteet.
Mr Britlingistä tuntui, kuin olisi hänen ystävänsä onnistunut
viekkaasti päästä hänen edelleen.
Mutta Carmine'in kasvoilla ei näkynyt jälkeäkään siitä innostuksesta
ja isänmaallisesta tyydytyksestä, jota mr Britling olisi pitänyt
aivan luonnollisena. Hän oli harmaankalpea kasvoiltaan ikäänkuin ei
olisi nukkunut moneen yöhön. "Nähkääs", selitti hän melkein kuin
puolustaakseen hihassaan olevaa kolmea tähteä, "minä olin kapteenina
eräässä vapaajoukossa". Hän oli saanut johdettavakseen vapaaehtoisen
komennuskunnan, joka oli saanut toimekseen siltain, kaasulaitosten,
tehtaiden ja rautatietunneleiden vartioimisen sekä joukon muita
vähäarvoisempia, mutta välttämättömiä tehtäviä Easinghamptonin
seuduilla. "Minun on täytynyt jättää kotini ja muuttaa vuokralle
asumaan", virkkoi kapteeni Carmine. "Minä myönnän inhoavani sitä...
Mutta eihän se missään tapauksessa voi kestää kuutta kuukautta...
Mutta iljettävää se on... Uh!..."
Hänellä tuntui olevan halua ryhtyä lähemmin selvittelemään tuon
loppuäännähdyksensä sisältöä, mutta sitten hän muutti mieltään, ja
tuota pikaa otti mr Britling keskustelun johdon hoiviinsa.
Ne kaksi päivää, jotka mr Britling oli oleskellut Lontoossa,
olivat täyttäneet hänet ainehistolla, ja häntä ilahdutti kun sai
puhetoverikseen jonkun muun kuin Hugh'n, Teddyn tai mrs Britlingin.
Hän selitti, että se mitä nyt tapahtui Isossa-Britanniassa, oli
_sopeutumista_. Se oli suuren, järjestelemättömän kansakunnan
yritystä, nykyhetkellä pikemmin vaistomaista kuin täysin tajuttua,
tarkoituksena soveltaa hallituksensa ja varsinkin sotilaallinen
järjestyksensä siihen uuteen sodankäynnin mittakaavaan, jonka
Saksa oli pakottanut maailman omaksumaan. Kahden vuosikymmenen
hellittämättömällä toiminnalla oli brittiläinen laivasto
suunnattomasti kasvanut saksalaisten merivarustusten painon
alaisena, mutta Englannin maasotalaitosta ei ollut kehitetty
lainkaan vastaavassa määrässä. Totta kyllä, että oli ollut olemassa
merkityksetöntä, sangen suunnitelmattomasti johdettua yllytystä
yleisen asevelvollisuuden hyväksi, mutta mitään sotatarpeita ei
ollut kasattu, ei ollut olemassa aseiden valmistuksessa tarvittavia
koneita, ei mitään suunnitelmaa eikä perusteita, jotka olisivat
helpottaneet maan sotavoimain nopeata lisäämistä ratkaisevalla
hetkellä. Sellainen ajatus oli täysin vieras Englannin sotilaskastin
henkisille tottumuksille. Saksalainen menetelmä, joka kerää maan
kaikki voimat ja varat kansalliseen taistelukoneistoon, oli Englannin
sotilaalliselle käsityskannalle aivan outo -- toistaiseksi.
Vieläpä sittenkin, kun sotaa jo oli käyty kokonainen kuukausi.
Sota oli tullut Saksan kansakunnan kaikkinielevän mielenkiinnon
esineeksi; englantilaisille se oli satunnainen seikkailu. Saksassa
oli kansakunta sotilaallistettu, Englannissa oli armeija erikoinen
laitos. Yleensä tuli kansakunta toimeen ilman sitä. Aivan samoin kuin
poliittinen elämäkin oli erikoistunut... Nyt me yht'äkkiä tarvitsimme
hallitusta, joka kääntyisi kaikkien puoleen, ja koko kansan armeijaa.
Mistä me ne löytäisimme.
Mr Britling viipyi tuossa ajatuksessa, että Englannin armeijalla,
laivastolla ja hallituksella oli erikoistunut luonne. Siinä hänestä
näytti olevan selitys kaikkeen, mikä oli häntä Lontoossa loukannut.
Armeija oli ollut jotakin kaukaista, jolla oli oma erikoinen
tarkoituksensa. Se oli kehittänyt kaikki kastin tuntomerkit. Oman
erikoisuutensa rajoissa se oli hyvinkin korkealla, mutta oli
vanhoillinen eikä voinut sopeutua olosuhteisiin. Sen itseensä
sulkeutuva luonne ei ollut niinkään paljon harkinnan kuin eristyneen
toiminnan tulos. Se joutui koskettamaan tavallista yhteiskunnallista
elämää pääasiassa kolmen muun erikoistuneen yhdyskunnan
välityksellä, nimittäin hovin, kirkon ja näyttämön. Muuten tuo suuri
epävirallinen siviilimaailma näkyi sille vain jonakin epämääräisenä,
epämiellyttävänä, mahdollisesti vihamielisenä, ja se virkisti
itseään tiuskimalla tuolle oudolle maailmalle milloin uskalsi ja
tekemällä sille kepposet milloin voi, koska se lähetti kimppuun
parlamentinjäseniä ja kitsasteli raha-asioissa. Kun sai selväksi
itselleen kuinka erillään yhteiskunnan tavallisesta elämästä,
teollisuusmaailmasta ja taloudellisista vaikeuksista armeija
eli, kun sai hyvin ymmärtäneeksi, että suurin osa englantilaisia
oli sotaministeristön mielestä samoinkuin johtavan poliittisen
joukkokunnankin mielestä vain "sivullisia", niin alkoi käsittää
hallituksen ja sotaministeristön täydellisen soveltumattomuuden
johtamaan niin suurta kansallista ponnistusta kuin nyt tarvittiin.
Tuo väki "tuolla ylhäällä" ei tietänyt mitään suurimmasta osasta
Englannin elämää, he eivät tietäneet miten ja missä tarvittavia
tavaroita valmistettiin; kun heiltä jotakin puuttui, niin he vain
pistäytyivät johonkin myymälään ja saivat mitä halusivat. Tämä oli
psykologinen välttämättömyys nurkkakuntaisen hallituksen alaisessa
pikku armeijassa. Mitään muuta ei voinut odottaakaan. Mutta nyt --
miten olikaan -- oli kansakunnan päästävä käsiksi hallitukseen, johon
se oli suhtautunut välinpitämättömästi niin kauan...
"Nähkääs", sanoi mr Britling toistaen erään lauseen, joka muuttui yhä
keskeisemmäksi hänen ajatuksilleen, "tämä on _meidän_ sotaamme..."
"Näitä asioita", jatkoi hän, "ei tietenkään voida suorittaa ilman
ristiriitoja. Me emme voi ottaa käsiimme maamme kohtaloita, joista
olemme olleet niin kauan välittämättä, ilman että syntyy melkoinen
määrä sisäistä hankausta. Mutta Englannissa me voimme suorittaa tämän
uudelleenjärjestelyn ilman vallankumousta. Se on meidän voimamme..."
"Nykyään Englanti on hämmennyksessä -- mutta se on terveellistä
hämminkiä. Siinä on elämää. Meillä on muutakin voitettavaa kuin
Saksa...
"Nuo suuret rekryyttijoukot, -- jotka väsyneinä ja laiminlyötyinä
piirittävät sotaväenottopaikkoja, ovat kuin vertauskuva... Niistä
näkyy, millaiset suunnattomat tahdon ja miehuuden varastot meillä on.
Samalla tulee näkyviin meidän melkein uskomaton kykenemättömyytemme
asioiden suuntaamiseen...
"Noilla herroilla tuolla ylhäällä ei ole aavistustakaan siitä
valtavasta tahdosta, joka on Englannissa nousemassa. He ovat arkoja
pieniä manööveriherroja, jotka pelkäävät kaikkea omalaatuista,
pelkäävät sanomalehtiä ja pelkäävät ammattiyhdistyksiä. Eivät
he johda meitä saksalaisia vastaan, heidät on pakosta työnnetty
saksalaisia vastaan..."
Tästä johtui mr Britling tekemään uusia havaintoja siihen ja
sangen runsaaseen varastoon, joka käsitti Englannin ja Saksan
välisiä vastakohtia. Saksa oli kansakunta, jonka oli niellyt ja
liittänyt itseensä armeija ja hallintojärjestelmä; preussilainen
sotilasjärjestelmä oli sulattanut itseensä Saksan koko elämän. Se
oli kyltymyksen tilassa oleva valtio, valtio, joka oli niellyt
oman kansansa. Englanti ei ollut mikään valtio. Sen kansa ei ollut
yhdenmukaisiin kaavoihin valettua. Englannin armeija, Englannin
sotaministeristö, enempää kuin Englannin hallintokaan, eivät
olleet sulattaneet itseensä mitään, vaan olivat pieniä vanhoja
erikoislaitoksia. Englannin kansakunta oli niitten ulkopuolella,
niitten käsityksen ja perintätavan rajojen tuollapuolen, se oli
jonkinlainen muodoton, mutta suuri olio, ja nyt piti tämän Englannin
kansan, tämän todellisen kansakunnan, "sivullisten", tarttua
aseisiin. Nyt singottiin äkkiä haaste tuon ulkopuolella olevan,
politiikasta ja sotapalveluksesta tietämättömän, suuremman Englannin
olennaisimmille aatteille, sen suvaitsevalle hyvätuulisuudelle,
sen vapaudelle ja vastuuttomuudelle. Vaarassa ei ollut ainoastaan
Englannin elämä, vaan kansanvaltaisuus koko laajuudessaan, kaikki
vapaamieliset aatteet ja kaikki vapaus. Vaarassa oli sivistys.
Vakuuskirjan vailla olevaa vapaamielistä järjestelmää kuristettiin
kurkusta; sen oli puolustauduttava tai sorruttava...
"Minä lähdin Lontooseen saadakseni kuulla mitä minun oli tekeminen.
Ei ole ketään, joka voisi sanoa, mitä on tehtävä... Vielä vähemmän on
ketään, joka pakottaisi meitä tekemään tehtävämme...
"Sotaministeristömme on kuin oppikoulu kapinan aikana, ovet ja
ikkunat teljettyinä; hallituksemme on kuin palkovene Atlantin
hyrskyissä...
"Kaiken tämän olisi luullut kajahtaneen meille kuin
torventörähdyksen. Sen sijaan se on näihin asti ollut kuin
naapuritalon meteliä, jota juuri olemme kuunnelleet... Ja nyt
kansakunta on hiljalleen heräämässä. Lontoo muistuttaa päästä
pyörällä olevaa valveutujaa, joka sikeästä unestaan herää aivan
läheltä kuuluviin avunhuutoihin, tulen ja vaaran loimoon ja ankaraan
hälinään. Kadut antavat juuri tuollaisen vaikutelman. Ihmiset
katselevat ympärilleen ja kuulostelevat. Tuntuu siltä, että minä
hetkenä hyvänsä jollakin väliajalla, hiljaisena silmänräpäyksenä,
saattaa kuulua etäältä, talojen takaa, epäselvää, matalaa
tykinjyrinää tai kuolontuskissaan kamppailevien pienten ranskalaisten
tai belgialaisten kylien heikkoja avunhuutoja..."
Sellainen oli mr Britlingin esityksen ydin.
Hän piti etupäässä huolta pöytäkeskustelusta, ja ainoastaan hänen
puheensa merkitsi jotakin. Teddy vain äännähteli myöntäen, Hugh
oli hiljainen ja ilmeisesti hieman tarkkaamaton, mrs Britling
ajatteli ruokakomentoa, palvelijoita ja poikiaan kuunnellen miestään
vain puolella korvalla, kapteeni Carmine oli harvasanainen ja
näytti jonkin epämiellyttävän asian kiusaamalta. Silloin tällöin
hän vahvisti tai täydensi mr Britlingin väitteitä. Kolmasti hän
huomautti: "Ihmiset eivät vielä älyä..."
4.
Vasta kun he yhdessä istuivat luuvan edustalla mrs Britlingin ja
lasten kuulumattomissa, voi kapteeni Carmine selittää hajamielisen
käyttäytymisensä ja uupuneen ulkonäkönsä. Hänen hermostonsa oli
kärsinyt ankaran tärähdyksen. Hän oli tuskin ottanut päällikkyyden,
kun eräs hänen miehistään oli saanut surmansa -- vieläpä tavalla,
joka oli jättänyt syvän jäljen kapteenin mieleen.
Mies oli vartioinut tunnelia ja joutunut junan alle kulkiessaan radan
poikki vastakkaiseen suuntaan liikkuvan junan taitse. Sillä tavoin
Sarajevon pommi vaati ensimäisen uhrinsa Essexissä. Kapteeni Carmine
oli löytänyt ruumiin. Hän oli löytänyt sen pilvisenä kuutamoyönä,
oli ollut siihen kompastua, ja hänen aistimuksensa samoinkuin
tunnevaikutelmansakin olivat olleet erikoisen epämiellyttäviä. Hänen
oli täytynyt laahata kammottavasti repeytynyt ruumis pois kadulta,
melkein irtautunut runneltu pää oli kaameasti kierinyt epämääräisessä
valaistuksessa, ja jälkeenpäin hän oli havainnut hihainsa olevan
yltäyleensä veressä. Hän ei ollut sitä ennen huomannut ja kun keksi
sen, oli kääntynyt pahoinvoivaksi. Hän piti koko asiaa kaameampana ja
hirvittävämpänä kuin mitään painajaista, mutta hänen oli onnistunut
käyttäytyä kyllin tyynesti ja kylmäverisesti osoittaakseen miehilleen
hyvää esimerkkiä. Tapahtuman jälkeen hän ei ollut nukkunut tuntiakaan
unta näkemättä.
"Eipä osaa odottaa saavansa tuollaisia tehtäviä suorittaakseen noin
yht'äkkiä täällä Englannissa", virkkoi kapteeni Carmine... "Kun on
parhaillaan polttamassa päivällissikariaan..."
Mr Britling kuunteli tuota kertomusta huolestunein ilmein. Kaikki
tuo aprikoiminen ja ajatustoiminta näkyi hänelle ikäänkuin avatun
kuukauslehden sivuna. Sen poikki hinattiin tuota veristä möhkälettä,
tuota punaisen ja mustan kirjavaa esinettä...
5.
Möhkäle näkyi vielä kirkkaanpunaisena mr Britlingin mielessä, kun
Teddy saapui hänen luokseen.
"Minun täytyy lähteä", sanoi Teddy, "minä en voi enää jäädä tänne!"
"Mihin lähteä?"
"Saamaan khakin ylleni. Olen sitä miettinyt aina siitä asti, kun
sota puhkesi. Muistatteko, mitä sanoitte hockeypelin aikana viime
lomapäivänä -- päivää ennen sodanjulistusta?"
Mr Britling oli kerrassaan unohtanut, hän ponnistelihe muistaakseen.
"Mitä minä sanoinkaan?"
"Te sanoitte: 'Mitä perhanaa me tässä hockeyta pelaamme?
Meidän pitäisi harjoitella ja oppia ampumaan noita kirottuja
saksalaisia!'... Se ei ole mennyt mielestäni... Minun olisi pitänyt
tehdä se jo ennen. Minä olen ollut 'scout-masterina'. Kohta
tarvitaan upseereja. Minulle on kerrottu, että Lontoossa on useita
upseerikouluja, joiden kurssi suoritetaan mahdollisimman nopeasti...
Jos saisin lähteä..."
"Mitä Letty arvelee?" kysyi mr Britling hetken vaiettuaan. Se oli
oikein, tietysti -- ainoa oikea ajatus -- mutta sittenkin se häntä
hämmästytti.
"Hän sanoo, että jos sallisitte hänen koettaa tehdä minun töitäni
jonkin aikaa..."
"Hän siis _tahtoo_ sinun menevän?"
"Tietysti", sanoi Teddy. "Ei hän pitäisi siitä, että piileskelisin...
Mutta minä en pääse ilman teidän apuanne."
"Minä autan teitä varsin mielelläni", virkkoi mr Britling. "Mutta
miten olikaan, en minä teistä sitä ajatellut. Miten olikaan, en
tullut ajatelleeksi sitä _teistä_ --"
"_Mitä_ te sitten minusta ajattelitte?" kysyi Teddy.
"Sota astuu meidän oman kynnyksemme yli... Tietysti teidän pitää
lähteä -- jos tahdotte."
Hän mietti. Oli omituista nähdä Teddy tuossa mielentilassa,
päättäväisenä, vakavana ja käytäntöön panevana. Hän tunsi tehneensä
aiemmin Teddylle vääryyttä; tuo nuori mies ei ollutkaan niin
jokapäiväinen kuin hän oli luullut...
He ryhtyivät pohtimaan asian yksityiskohtia ja sen taloudellista
puolta. Kävisi kenties välttämättömäksi ottaa laina Teddyn
varustamista varten, jos hän piankin saisi upseerinarvon. Sitäpaitsi
oli pari muuta pikku juttua... Mr Britling torjui luotaan erään
naurettavan mielikuvan: hän muka oli luovuttamassa varoja
lähettääkseen Teddyn johonkin, mistä ei nuorella miehellä enempää
kuin Lettylläkään ollut oikeata käsitystä...
Seuraavana päivänä Teddy polkupyöränsä selässä hävisi Lontooseen
päin. Hän oli päättänyt asettua sinne voidakseen sitä uutterammin
harjoitella. Hän oli innokas. Teddy ei ollut milloinkaan ennen ollut
innokas. Mrs Teddy tuli Dower House'iin hoitamaan sihteerintointa ja
koetti olla näyttämättä itsetietoiselta ja tärkeältä.
Kahta maanantaita myöhemmin saapui mr Britlingin luo, joka istui
ruusutarhassa suurus-savujaan imeskellen, juoksujalassa ja silmät
loistaen innostunut pieni poika. "Pappa!" kirkui poika. "Teddy! Khaki
yllään!"
Toinen nuori Britling kierteli hyppien itse sankaria, joka käveli
mrs Britlingin vierellä ja koki olla näyttämättä liian hyökkäävältä
ja sotilaalliselta. Hän näytti koko mieheltä khakipuvussaan ja oli
poikamaisempi kuin koskaan ennen. Mrs Teddy asteli jäljessä, tyynenä
ja ylevänä.
Mr Britlingin mieleen johtui jälleen tuo ajatus, että nämä
nuoret ihmiset eivät oikein tienneet, mihin olivat menossa. Hän
olisi halunnut olla itse khakiin puettuna ja arveli, ettei tuo
omantunnonpistos silloin pääsisi siinä määrin vaivaamaan.
Iltapäivä, jonka hän vietti heidän seurassaan, sai hänet yhä syvemmin
vakuutetuksi siitä, etteivät he ymmärtäneet yhtään mitään. Elämä oli
näihin asti ollut heille niin lempeä, että Teddyn sotaanlähtökin
tuntui heistä vain jonkinlaiselta huvittavalta seikalta. Asia,
jonka hän oli ottanut suorittaakseen, oli kieltämättä vakava, mutta
samalla ilahduttava ja sangen kunnioitettava. Siitä johtui, että hän
esiintyi oudossa asussaan ja oli kadulla kulkiessaan sotilaallisten
tervehdysten esineenä... He pohtivat kaikkia hänen sotilasuransa
mahdollisuuksia yhtä ihastuneina kuin lapset, jotka juttelevat uuden
leikin hyvistä puolista. He sallivat Teddyn kohota hirvittävän
nopeasti sotilasarvosta toiseen. Hän otaksui tuota pikaa saavansa
upseerinvaltakirjan.
"Nuoremmista upseereista on paha puute. Ne ovat ottaneet jo lähes
kolmanneksen tovereistani", sanoi hän ja lisäsi haikeasti kuten se,
joka saa vain katsella saavuttamattomia riemuja: "pari heistä päässee
rintamalle jo lähimmässä tulevaisuudessa".
Hän puhui niinkuin nuori näyttelijä jostakin pääosasta. Äänen sävy
oli kuin henkilön, joka ikävöi vieraisiin maihin... Täytyy olla
kärsivällinen. Tulee se sekin aika kerran...
"Jos minä kaadun, niin Letty saa kahdeksankymmentä puntaa vuodessa",
selitti Teddy monen muun yksityiskohtaisen tiedonannon ohella.
Hän hymyili tuolle huvittavalle ajatukselle -- niinkuin
itseensäluottava kuolematon hymyilee.
"Hän on minun pieni elinkorkoni", sanoi Letty, samoin hymyillen,
"elipä tai kuoli".
"Me tulemme kaipaamaan Teddyä kaikin tavoin", sanoi mr Britling.
"Tätähän kestää vain sodan ajan", virkkoi Teddy. "Ja Letty on hyvin
älykäs. Minä olen tehnyt parhaani kitkeäkseni hänestä rikkaruohot."
"Jos luulet pääseväsi takaisin työhösi sodan jälkeen", sanoi Letty,
"niin erehdyt pahoin. Minä saan vaatimukset kohoamaan."
"_Sinä_!" sanoi Teddy luoden häneen kolean katseen ja ryhtyen
huomiotaherättävästi puhumaan aivan toisesta asiasta.
6.
"Hughkin tulee pian khakiin puettuna", kertoi vanhempi pikkupojista
Teddylle. "Hän on liian nuori päästäkseen Kitchenerin armeijaan,
mutta hän on mennyt maanpuolustusväkeen. Hän lähti torstaina... Kunpa
mekin olisimme vanhempia, Gilbert ja minä..."
Mr Britling oli tiennyt poikansa aikeen siitä illasta lähtien,
jolloin Teddy ilmoitti omat suunnitelmansa.
Hugh oli tullut isänsä työhuoneeseen tämän istuessa parhaillaan
miettimässä tärkeätä kysymystä, oliko hänen jatkettava "Sodan
tutkisteluansa" keskeytyksellä, vai oliko se pantava joksikin
aikaa syrjään ja ryhdyttävä mahdollisimman selvästi osoittamaan
Englannin tahdon ja voiman sekä sen hallinnollisen ja sotilaallisen
johdon välillä vallitseva ristiriita, jota ei oltu riittävän
yleisesti tunnustettu. Hän tunsi, että suunnaton määrä inhimillistä
innostusta ja tarmoa oli hyljätty ja hukattu, että jos asiat
kehittyisivät samaan suuntaan, syntyisi tuhoisa aineksen puute, ja
että laajasuuntaiset muutokset olisivat välittömästi tarpeen, jotta
voitaisiin, kuten hän sydämestään toivoi, varmasti saavuttaa nopea,
pelkoa synnyttävä voitto Saksasta. Jospa hän heti kirjoittaisi jonkin
räiskyvän artikkelin, esimerkiksi "Sodasta ja ammattitaidosta" tai
"Sodasta ja aineellisista varoista" ja toisen, jonka nimeksi sopisi
"Ei voittoa ilman yhteiskunnallista lujuutta". Jos hän kirjoittaisi
tuollaista, niin tulisiko se huomatuksi, vai häviäisikö se jälkeä
jättämättä yleiseen henkiseen sekasortoon. Olisivatko ne kuuluvia
ja pelastavia huutoja, vai pelkkää joutavaa huutelemista?... Tuota
hän ainakin luuli ajattelevansa, se muodosti joka tapauksessa hänen
ajatuksensa valtavuon. Mutta samalla hän kuitenkin hämärästi havaitsi
tarkkaavaisuutensa uloimmalla reunalla joukon toisia asioita, jotka
ajelehtivat hyökyjen seassa milloin kohoten näkyviin, milloin
häviten, ja aina valmiina vähimmästäkin aiheesta syöksymään hänen
ajatustensa keskukseen. Siellä oli esimerkiksi kapteeni Carmine, joka
laahasi ratavallilta jotakin kauhistuttavaa, jotakin hervotonta,
märkää ja lämmintä, mikä aivan äsken oli vielä ollut ihminen.
Siellä oli Teddy vakavana ja isänmaallisena -- Teddy, jota kohtaan
vähäpätöinen kynämies tunsi epäuskoista kunnioitusta. Siellä oli
hänen klubissa tapaamansa kapeakasvoinen mies, joka ilmaisi omituista
tyytyväisyyttä yleisen epäjärjestyksen johdosta. Ja siellä oli Hugh.
Erikoisesti oli siellä juuri Hugh, hiljaisena, mutta vireissä. Se
poika ei milloinkaan lörpötellyt. Hän oli perinyt syvän, synkän
vaiteliaisuuden äidiltään, jonka oli tapana siitä irtautua kuin
musta prinsessa miekkaa heiluttaen. Mr Britling viivähti vähän
aikaa muisteloissaan... Mutta Hugh ei milloinkaan irtautunut siitä,
vaikka aina näyttikin mahdolliselta, että hän sen tekisi -- kenties
siitä syystä, että hän oli pojan asemassa. Isälle avautuminen ei
ollut hänen asiansa... Mitä hän mahtoi ajatella tästä kaikesta?
Mihin hän aikoi ryhtyä? Mr Britling oli vakavasti peloissaan, että
hänen poikansa ilmoittautuisi vapaaehtoiseksi; olipa hän melkein
varmakin, että niin kävisi, mutta oli olemassa hiukan epäilyn häivää,
että poika olisi jonkinlaisen rikkiviisauden nojalla paneutunut
rauhanrakentajien asenteeseen. Ei! Se oli mahdotonta. Belgia silmäin
edessä!... Mutta yhtä innokkaasti -- verrattomasti hartaammin ja koko
olemuksellaan -- toivoi mr Britling, ettei Hugh joutuisi mihinkään
vaaraan, ettei mikään paha häntä saavuttaisi...
Ovi aukeni ja Hugh astui huoneeseen...
Mr Britling katsahti olkansa yli teeskennellyn! välinpitämättömästi.
"Terve mieheen!" sanoi hän "Mitäs _sinä_ tahdot?"
Hugh asteli kömpelösti tulisijan luo.
"Enpä minä mitään", virkkoi hän välinpitämättömästi. "Minä kai tästä
lähden hiukan sotilaaksi. Minä ajattelin... Tahtoisin mielelläni
lähteä huomenna erään tuttavan miehen kanssa..."
Mr Britling näytti yhä edelleen pysyvän tilapäisessä asenteessaan.
"Se lienee ainoa, mitä nyt voi tehdä, pelkään minä", sanoi hän.
Hän kääntyi tuolissaan ja silmäili poikaansa. "Mitä sinä aiot tehdä?
Upseerikokelaaksiko?"
"En usko, että minusta olisi mihinkään upseerina. Minä en pidä
käskyjen jakelemisesta toisille. Me ajattelimme liittyä Essexin
rykmenttiin tavallisina sotamiehinä..."
Syntyi pieni vaitiolo. Sekä isä että poika olivat ajatelleet
kohtauksen moneen kertaan edeltäkäsin, mutta nyt he huomasivat,
etteivät voineetkaan käyttää niitä monia lauseparsia, jotka
ajatuksissa olivat tuntuneet kaikkein tehokkaimmilta. Mr Britling!
raaputteli poskeaan kynänvarrella. "Minä olen iloinen! siitä, että
haluat lähteä, Hugh", sanoi hän.
"Minä _en_ halua lähteä", sanoi Hugh, kädet syvällä taskuissaan.
"Minä tahtoisin lähteä Cardinalin luo tekemään työtä. Mutta tähän
hommaan on kaikkien käytävä käsiksi. Etkö sinäkin ole aina sanonut
samaa?... Se on samaa kuin murtovarkaan kiinniotto tai hullun koiran
nujertaminen. Se on välttämätön terveydenhoidollinen toimenpide..."
"Sinua ei siis sotilaselämä vedä puoleensa?"
"Ei vähääkään. Sitä en tahdo sanoa, isä. Minusta koko juttu on
sietämätön. Saksa näyttää minusta nyt raskaalta, kammottavalta
likaiselta ainejoukolta, joka on langennut Belgiaan ja Ranskaan.
Meidän on lapioitava tuo törky jälleen pois. Siinä kaikki..."
Hän esitti omasta aloitteestaan vielä muutamia huomautuksia, kun isä
vaikeni.
"Näetkös, minä en saa nostetuksi itseeni mitään riemunryöppyä tämän
asian johdosta", virkkoi hän. "Minun mielestäni on tuo ihmisten
tappaminen tai itsensä tapattaminen kerta kaikkiaan inhoittavaa...
Minä otaksun, että osakseni tulee harjoittelu, asioilla juoksu,
maantiemarssit ja täällä Englannissa vetelehtiminen..."
"Sinä tuskin pääset lähtemään sotanäyttämölle ennenkuin kahden vuoden
kuluttua", sanoi mr Britling ikäänkuin olisi asiaa pahoitellut.
Jotakin epäröinnin tapaista näkyi Hugh'n katseessa. "Luultavasti en",
lausui hän.
"Silloin täytyy asian jo olla selvä -- oli miten oli", lisäsi mr
Britling ilmaisten todelliset tunteensa.