— Ilmari Unho.
Minä merelle lähden, Niko.
_Iivari_.
Kun hintelä nuorukainen, jonka sylinmitta ei näytä ylettyvän
ensirakastajan voimankoetuksiin ja jonka kantapäihin ei näytä oikein
sopivan operettisankarin kannukset, kun tällainen pienihelttainen
kukonpoika putkahtaa näyttämöopistosta vastaleivottuna kuopuksena
näyttämölle, täytyy pojassa olla sisua ja uskoa omaan minään aika
annos. Sillä ellei hänellä ole jo kehdon yllä keikkunut kumminlahjana
aivan erikoinen runsaudensarvi täynnä »synnynnäistä psykologista
silmää», »näyttämöllistä vaistoa» ja »taiteellista temperamenttia»,
ei hän tule maalliseksi kunniakseen tepastelemaan näyttämöllä. Jollei
hänessä ole todellisen ihmiskuvaajan intohimoa ja luontaista älyä
hankkia taitoa sitä varten, jää hänen taiteilijaosakseen tuskin muuta
kuin lakeijantarjottimen kantaminen salonkinäytelmissä, renkipoikana
nyhjättäminen maalaiskuvaehnissa tai lyödä kantapäät reippaasti yhteen
historiallisten näytelmien trikoopöksyisenä airuena.
Mutta jos tällaisella näyttämöllisen armeijan rekryytillä on tulevan
luonnekuvaajan marsalkansauva repussaan, on hänellä näyttämöllä
tulevaisuus, joka henkisesti katsoen on teattenelämän arvokkaimpia,
joskaan ei aina ulkonaisesti loisteliaimpia. Jos nouseva vesa on tätä
lajia, tulee hänessä kyllä nopeasti näkyviin myös merkkejä tulevasta
luonnenäyttelijästä.
Edelliset ajatukset tarkoittavat nuorta Ilmari Unhoa, joka vasta parin
kolmen vuoden ajan on koetellut lahjojaan ammattinäyttämön vaativilla
palkeilla.
Hänen taiteilijauransa on niin lyhyt, että saattaisi tuntua
keinotekoiselta keräillä hänen näyttelijätaiteellisia aiheitansa
kokonaiseksi luonnekuvaksi. Nyt on kuitenkin seikka siten, että hänessä
ovat tulevan luonnekuvaajan merkit siksi ilmeisiä, että ne kerääntyvät
käteen haeskelematta. Niiden tarkasteleminen tuottaa lisäksi aivan
erikoista iloa, paitsi vaihtelun vuoksi, myöskin siksi, että nousevan
oraan näkeminen on meistä joskus ihmeellisempää kuin täyden ja kypsän
tähkäpään.
Ilmari Unho on jo ennättänyt käytellä Teemun sompaa Karrin
häätuvassa ja esiintyä pinkeästi ja nokkavasti niitä epämusikaalisia
Eskoja kohtaan, jotka »eivät ymmärrä konstin päälle enempää kuin
porsas hopealuskan», ja hän on tehnyt sen sillä terävänokkaisella
kukkomaisuudella, johon vain viheriä nuoruus pystyy.
Hän on myöskin Iivarina »lurvaillut Junttihuhtaan koiranpenikkoja
katsomaan» ja tehnyt »joteskin huikean» Hämeenlinnan-matkan. Ja
edelleen »Nummisuutareissa» on hän Mikko Vilkastuksena puijannut Eskoa
koirankurinen pilke silmäkulmassaan ja kieli kerkeänä. Ja Jukolan
veljessarjan hännänhuippuna on hän pinkaissut sekä Toukolan kylät että
Impivaarat ja kyennyt hoitamaan tämän »veistelijän» virkaa ainakin
pirteästi ja nokkelasti.
Muuten, nämä mainitut Kiven koomilliset poikatyypit ovat erinomaisia
koetuskiviä ensi askeleitaan ottavalle luonnenäyttelijälle. Ne
ovat tyyppejä, joiden suhteellisen harvat detaljit tekevät ne
aloittelijallekin saavutettaviksi. Mutta toiselta puolen on näiden
niukkakin detaljoiminen sattuvaisuudessaan niin riemastuttavan elävää,
että nuori näyttelijä, jolla on synnynnäisiä luonnekuvaajan lahjoja,
voi niistä sukeuttaa näkyviin herkullisia yksityisseikkoja, rikastuttaa
ne näyttämöllisin, itsenäisin sävyin ja uusin kääntein, sanalla
sanoen toteuttaa määrättyjä luonteita näyttelijätaiteellisesti. Mutta
niissä paljastaa yhtä helposti itsensä myös epäkelpo näyttelijänalku
tyytymällä epäitsenäiseen tyyppikaavaan: pariin tuontuostakin
toistuvaan psykologiseen detaljiin ja muutamaan temppuun. Tällaiset
taiteenvesat avaavat itselleen vain statistinuraa tai — jos ovat
uraltaan suistuneita lukkarinpoikia — pelastautuvat operettiprimadonnan
kehittelijöiksi.
Onneksi kuuluivat Ilmari Unhon Teemut ja Eerot niihin, jotka todistavat
luonnenäyttelijämahdollisuuksista. Kuinka suurista, sen näyttää aika ja
hänen työkykynsä.
Mutta tämäkään myönteinen huomio ei olisi vielä oikeuttanut tuhlaamaan
hiilenpalastakaan tämän nuoren alokkaan näyttelijäpiirrokseksi.
Tarvitaan lisähavaintoja, enemmän aineksia ja jotain valmista,
ennenkuin voidaan edes hatarasti ennustella »mikä tästä pojasta tulee».
Nyt on olemassa todellakin eräs huvittava huomio, joka sekin kääntyy
myönteiseksi Ilmari Unholle. Ei ole voinut olla pelkkää sattumaa, että
hän ei ole näytellyt ainoastaan Eeroa, vaan myös — lautamies Mäkelää —
vanhaa äijänkörilästä, eikä sekään, että hän — melkein olemattomista
vuosistaan huolimatta — suoritti »Velisurmaajissa» lappalaisukko
Sarren, vanhuuttaan sammalnaamaisen pororuhtinaan, hämmästyttävän
illusorisesti. Ankarastikin arvostellen oli siinä varsinkin
plastillista hallintakykyä ja johdonmukaisuutta kylliksi, melkeinpä
peittämään nuoren sielun henkistä riittämättömyyttä ja edelleen: jo
näyttämöopistossa oli hänelle annettu »Uskottomuus»-näytelmässäni
ukko Svartin tehtävä. Ja miten ollakaan: tuo pojan luoma, masentuva
ja kuohahteleva vanhus herätti huomiota. Ei nyt tosin luultu, että
näyttämöllä oli tapahtunut kypsä näyttelijäteko. Mutta syystä
ihmeteltiin sitä, ettei tuo tekstin parenteeseissa suunnilleen
esiintyjän vastakohdaksi kuvattu vanhus — pelkästään jo muotoseikoista
johtuen — kokonaan särkynyt ja kääntynyt traagillisesta ihmiskohtalosta
asenteen ja äänen avuttomaksi tapailemiseksi tai ainakin koomilliseksi
irvikuvaksi. Traagillisesta koomilliseenhan on vain näkymätön,
lyhyt hyppäys! Näin ei kuitenkaan käynyt, yhtä vähän kuin »Jeftan
tyttäressä», jossa myöskin näyttelijä ei joutunut esittämään nuorta
Eliseriä vaan — Jeftaa itseään.
Onko tämä taiteenalku siis »vanhasta pienennetty», koska hän kykenee
luomaan illuusiota näissä ikäkaudelleen ja heikolle varrelleen
»mahdottomissa» tehtävissä? En uskoisi. Luulen päinvastoin juuri
näiden todistavan siitä muuttautumisen lahjasta jota ilman ei
personallisuudestakaan — josta on vielä liian aikaista lähemmin
Ilmari Unhon yhteydessä puhua — tule luonnenäyttelijää. Joka
tapauksessa ne osoittavat hänessä olevan henkistä valppautta — ehkä
varhaiskypsyyttäkin — ja logiikkaa, joka ei tyydy vain premisseihin.
Mutta onko hän kyennyt tähän mennessä riipaisemaan omakseen yhtäkään
laakerinlehvää, tekemään siis jotain »valmista», joka sallii meidän
puhutella häntä näyttelijäksi? Onpa niinkin. Arvi Kivimaan »Vangeissa»
on hän Juoppohulluna hermoheikoin mimiikein ja hysteerisin ilmein
sairastanut delirium tremensiä, jonka oikeasta näyttelijätaiteellisesta
leimasta ei saattanut syntyä epäilyjä, joskaan se hetken piirroksena
ei kyennyt vakuuttamaan. Vähältä piti ettei hän leikannut voittoa
myös »Myrskyssä» Trinculona. Kevytaskeleisella plastiikallaan ja
ilomielisellä »heipparalla»-naamallaan hän tekaisi henkilöstään
tanssivan huitukan ja hulivilin, joka näytti jokeltavan vielä
suuremmille kanaljoille: »Heijaa, me elämme!» Plastillinen kuva oli
todella hauska ja moderni. Ei turhaan tullut mieleeni Tollerin »Hoppla,
wir leben!» niin toisissa tendenseissä kuin tämän samannimisessä
näytelmässä elämän riehakkuus liikkuukin. Mutta — Trinculo jäi
sittenkin vain alkeisiin. Se oli äänellisesti epävalmis ja muutenkin
musiikin pariin liian »intiimi». Se hukkui jonnekin — näyttämöhyttysten
parveen. Molemmissa edellisissä tämä nuori »porttiproselyytti» pääsi
siis vain ammattinäyttämön portaikkoon, ei sen parrasvalon piiriin.
Mutta heijastakoon parrassähkö kuinka armotonta valoa tahansa,
kaksi hänen henkilöistään kyllä kestää »paljastuksen». Nämä ovat
Capekin »RUR»:n kammottavan järkevä aivorobotti Radius ja — tulevan
luonnekuvaajan kannalta varmin ennusmerkki — »Volponen» ahneudenkorppi
Corvino.
Radius on todellinen näyttelijäteko ankaran johdonmukaisuutensa
ja sen kauhun ja ihmettelynsekaisen tunnetehon vuoksi, jonka tämä
epätodellinen ihmisluoma — tai todellinen epäluoma, miten vain —
kykenee katsojassa synnyttämään. Edellinen hyve — johdonmukainen
logiikka asenteessa, värittömässä ja koneellisessa äänenkäytössä — ei
suinkaan ole näyttelijätekniikan vaikeimpia seikkoja. Eräs monotonia
on maallikonkin saavutettavissa. Mutta näyttelijän koneellisen kovan
pinnan alta järkkymättömästi takova tahto, hänen äänensä yht'aikaa
ohuena ja teräslangan kireänä sykähtelevä ja katkeileva kiihko
sisältävät sähköä, joka ei enää ole vain tekniikkaa, vaan sisäistä
energiaa. Ensi kerran Radiuksessa Ilmari Unho kykenee luomaan
henkilönsä ympärille määrätyn, tiiviin ja tiheän ilmakehän, jonka
tunnepaine on kieltämätön.
Corvino vaatii näyttelijältä vielä enemmän: monimutkaisempaa
luonnekuvan rakentamistaitoa ja kykyä elävöittävään detaljoimiseen,
joka Radiuksen koneellisessa monotoniassa on täysin tarpeetonta. Unhon
Corvino kesti sekä miimillisiltä voimiltaan että älyllisesti. Mainio
naamio korpin-nokkineen, pälyvät, hakevat silmät, »haaskamainen»
perusasenne tekivät tuosta oman vaimonsakin kauppurista melkeinpä
veistoksellisen selkeän renesanssikomedian tyypin. Sen koko olemuksen
oli näyttelijä kerta kaikkiaan valmistanut päivänselväksi katsojalle,
mihin luomistyöhön oli varmaan paljon uhrattu sekä ahkeruutta että
järjen valppautta. Corvino ei siis enää kuulu alokkaan alkeisiin. Se on
lahjakkuuden ja työn tasasuhtainen tulos. Ja se on luonnerakenteensa
varmuuden vuoksi tämän nuoren taiteilijan parhain lupaus tulevasta
luonnenäyttelijästä.
Heitettäköön tämän lupaavan sanan päätteeksi vaikka useitakin
»interrogatiivisia» pukinsorkkia, varmaa on jo nyt, että Ilmari Unhon
tähänastinenkin lyhyt ura on mitä viehättävin ja herkin havaintokuva
jokaiselle, ketä huvittaa tarkastella näyttelijän työtä sen
hatarissakin aikeissa ja aihelmissa. Näihin juuri kätkeytyy koko tuleva
taiteilijakohtalo, joko ylpeä ja hedelmällinen tai mitätön ja marto.