— Helge Ranin.
Nuori näyttelijä, mittava, solakka. Profiili puhdas. Kasvot
herkkäilmeiset. Salongissa comme il faut. Kykenee kantamaan melkeinpä
Cyranon hatunsulkaa ja ainakin rakastajan-viittaa. Kannukset sopivat,
eivätkä sankarikoturnit näytä häntä vaivaavan. Siinä Helge Raninin
ulkonainen muoto ja mitta.
Hänen näyttelijäuransa on siksi lyhyt ja hänen henkilönsä niin
hajallaan eri näyttämöillä, että hänen kuvaajansa on tyydyttävä
toistaiseksi vain skitsiin.
Mutta näyttelijä, joka on nopeassa tempossa kantanut tottumattomilla
harteillaan — ja sortumatta — sekä Kainit, Tiitukset, Keanet ja
Hinkemannit että Volponet, von der Pahlenit, »Ad astran» Taiturit,
Lemmin pojat ja pirkkalaiset Päivöt, ja joka koko olemuksellaan, jo
ensinäkemältä, vetää huomion puoleensa, viehtää välittömästi myös
luonnekuvaajan luonnoksen tekoon.
Kun katsoo hänen pedonvuotiin verhottua Kaimansa, eivät hänen
ilmeensä näytä suinkaan ennustavan tulevaa Kainin-merkkiä ja kirotun
kiertolaisen kohtaloa. Hänen kasvonsa ja myös koko plastillinen
olemuksensa on pelkkää avomielisyyttä ja paratiisillista puhtautta.
Onko tuo Abel? hymähtää katsoja ekspositiota seuratessaan. Vain Aadam
ennen syntiinlankeemusta ja viikunanlehteä? Tai ehkäpä dandy ja
mammanpoika, jos pedontaljat korvataan visiittipuvulla!
Mutta Linnankosken nuoruusrunon hauraan ja hataran kuvaelmasarjan
jatkuessa tuo Kain saa sittenkin luottamuksemme. Katsoja viehtyy tuon
pehmeähkön sankarin mukaan. Hänessä välähtää hyväksyvä ajatus? Jos
kerran itse Luciferkin oli säädyllinen enkeli ennen lankeemustaan, on
toki Kaiuillakin oikeus olla paratiisillisen puhdas luonnonlapsi ennen
veljenmurhaa. Puhtaimmista juuri tulevat onnettomimmat sankarit.
Ja lisäksi: katsoja ei voi olla tuntematta, että noiden pehmeähköjen
piirteiden takana on jotain hellittämätöntä tahtoa, joka tosin ei ole
rautaa eikä terästä, mutta joka ilmenee ehdottomana totuustahtona ja
tämän vuoksi tinkimättömänä.
Tämä pyrkivän mielen totisuus on tosin vasta eräs nuoruuden lahja:
Kauneus on viheriälle nuoruudelle elämän ja kuoleman kysymys.
Antautuvalle näyttelijänuoruudelle on tavoiteltava henkilökuva
kimmeltävä haave, johon tähdätään kuin maineen ensimmäiseen
seppeleeseen, huikaistuvin silmin ja intohimoisesti kurkoittautuvin
käsivarsin. Tämä on nuorukaistaiteen tahtoelämää, mikä ei vielä sinänsä
takaa saavutuksen kypsyyttä, ei edes ole sellaisenaan muuta kuin
jokaiselle herkälle mielelle ominaista kauneuden janoa, mutta joka
juuri mielialana on välttämätön edellytys tulevalle taiteilijalle.
Tätä alttiuden ja hartauden tahdonvoimaa on kosolti Helge Ranininin
Kain-etsinnässä, kuten hänen nöyrtymisessäänkin on lapsenmielen
kauneutta, ja siksi on tuo suoritus merkittävä muistiin vähintään
lupauksena.
Mutta onko tuossa näyttelijänuorukaisessa sittenkään ainesta
tietoiseksi tahto-ihmiseksi, ei ainoastaan uhriteon vaan myös puhtaan
aktiviteetin edustajaksi, sitä ei pelkästään Kain-luomalla kyetä
punnitsemaan. On tarpeen enemmän esimerkkejä.
Kun muistaa hänen shakespearelaista kreivi Orsinoansa, ei tästä,
huolimatta näyttelijän »painavasta» plastiikasta ja lausunnan
»miehekkään» hitaasta temposta, löydä paljoakaan kypsää miehekkyyttä.
Luoma jää erääksi todistukseksi näyttelijän kyvystä itsehillintään ja
taidosta kahlita nuorekas olemuksensa keski-ikäisen miehen kaavaan ja
ylimystyyppiin. Eikä sovi jättää mainitsematta lyhyttä näyttelijäuraa
käsitellessämme — sitä koulitun selkeää artikulatiota, jolla hän
muotoili henkilönsä vuorosanat. Mutta sittenkin on tämä hänen
henkilönsä seljentävä etupäässä vain teknillisenä saavutuksena eikä
ratkaise kummallista probleemiamme »heeros vai — dandy?»
Ja ratkaisee sitäkin vähemmän, kun hänen luutnantti Duvallet'nsa
Shaw'n »Fannyn ensi näytelmässä» on pahasti epäshaw'lainen,
läheten sprettailevaa mammanpoikaa, mutta loistaen toiselta puolen
sydämellisellä, luontevalla eleganssillaan.
Ei myöskään hänen Jukolan Juhaninsa täytä läheskään uskottavasti Jussin
miehekkään karkeita roimahousuja. Näyttelijän koko plastiikka on liian
siroa ja pehmeää Jukolanpojan romuluiselle olemukselle. Sen otteista
puuttuu nyrkkiä puristavaa voimaa, käsivarren rentoa leiskausta ja
jäntereistä voimaa. Hänen Juhaninsa korvenihmisen luonne tulee näkyviin
vain yhdeltä puoleltaan — tosin juuri perussävyltään — uhotessaan joka
hetki luonnonlapsen rehtiä avomielisyyttä ja samaa paratiisillista
mielenpuhtautta kuin oli hänen Kainissaankin.
Mutta tämän Juhanin sielun luonnonraikas pohjavirta ei vielä
riitä meille tekemään eläväksi tätä Jukolan poikaa, jonka hetken
tunnelmat liikkuvat ei ainoastaan korven paratiisissa ja kotitanhuan
idyllissä, vaan myös kirouksissa ja raivopäissä, holtittomuuksissa ja
karkeuksissa, jotka ovat kaukana paratiisillisesta rauhasta.
Helge Ranin kykeni toisin sanoen ilmentämään Juhanin ideaalisen
ydinsävyn, mutta ei tätä elävöittämään hänen realistisen elämänsä
runsailla aineksilla. Kiven tyylistä toteutettiin sen romanttinen
puoli, ei sen yhtä oleellista realismia.
Jos kuitenkin antaa ajatuksensa viipymällä viipyä kaikessa siinä,
mikä hänen Kainissaan ja Juhanissaan, mutta etenkin Tiituksessaan
ja Päivössään on todellisena kantovoimana, häipyvät silmästä nuo
liian pehmeät piirteet, ja sävyttelynkin yksipuolisuus joutuu uuteen
valaistukseen. Dandymaisuus paljastuu joksikin epäoleelliseksi,
tuonnempana kokonaan hukkuvaksi, ja näyttelijän tulevaisuuden
perspektiivi näyttää viittaavan epäämättömästi kohti heerosta, kohti
ideaalista luonnekuvausta.
Hänen näissä harjoitelmissaan tulee nimittäin näkyviin eräitä
synnynnäisen sankarikuvaajan ominaisuuksia.
Ensimmäinen näistä on tuo hänen altis ja avomielinen antautumistapansa
kuvattavalleen. Hänessä on tässä suhteessa samankaltaista ainesta —
joskin toistaiseksi hennompana — kuin Aarne Leppäsessä, ikäpolvensa
täysiverisimmässä sankarirakastajassa.
Toisekseen on Helge Raninilla eräs sankarikuvaajalle oleellinen
näkemistapa. Hänen luonnekuvauksen lähtökohta, näkemyksen aste,
osoittaa todellista kykyä nähdä ja käsittää kuvattavana oleva luonne.
Hän näyttää näkemyksensä hetkellä löytävän henkilönsä luonteen sen koko
orgaanisessa kokonaisuudessa. Muuten hän ei löytäisi niin luontevalla
varmuudella sankariensa luonneperustaa kuin todistavat kaikki hänen
vaativammat henkilösuorituksensa.
Samasta näkemyksen lahjasta lähtien on selitettävä se hänen
ihmisluonteittensa myönteinen ominaisuus, että ne ovat säännöllisesti
määrätyn idean ja ideaalin kannattajia.
Tätä luonnekuvaajan ensiarvoista ja välttämätöntä kykyä sanoo
esim. Rötscher »luonteen ideaaliseksi käsittämiseksi» ja asettaa
sen luonnenäyttelijän — siis ennen' kaikkea sankarikuvaajan —
korkeimmaksi laiksi ja todellakin: Helge Raninilla näyttää olevan
epäämättömässä mielessä juuri tätä korkea-arvoista ominaisuutta. Hänen
näyttelijäprobleeminsa ratkaisussa ennustan siis lopultakin hänestä
juuri tulevaa sankarinäyttelijää ja vieläpä — työkyvystä riippuen —
huomattavaa.
Nykyisasteellaan on hänellä vielä se vajavaisuus, että hän
jalostaa ja idealisoi henkilönsä totuuden kustannuksella. Hän
ei suinkaan tietoisesti harrasta tätä näyttelijätaiteessa
niin yleistä pseudoidealismia. Se johtuu välittömästi hänen
toistaiseksi vajavaisista taitokeinoistaan, jotka eivät näytä
vielä riittävän raivokkaaseen tai demooniseen, mitkä tahdonsävyt
ovat sankariluonteelle yhtä ominaiset kuin alttius ja uhrimieli.
Elämänkokemuksen puutteellakin näyttää olevan osansa tässä sankarilajin
meltouttamisessa. Vain aika voi tässä suhteessa tulla hänelle avuksi.
Helge Raninin synnynnäinen taipumus ideaaliseen luonnekuvaukseen
ei siis suinkaan vielä ole päässyt kypsiin tuloksiin. Mutta hänen
tärkeimmät henkilönsä todistavat epäämättömästi sen, että hän koko
pohjimmaiselta näyttelijäluonteeltaan on sankareitten lajia.
Radallaan kohti täysin voittoisaa heeros-luomaansa on hänen kaikkein
ensiksi tuhottava itsessänsä tuo liian pehmeäpiirteinen dandy,
mutta ei suinkaan tämän mukana paratiisillista puhtauttaan, mikä on
sankarikasvoissa aina ja välttämättömästi pohjaväri.